Moi

Moi! Ei tule ihan hirveän usein tämän palstan viesteihin vastattua, mutta nyt on kyllä niin samanlaisia ajatuksia kuin itsellä että pakkohan tähän on vastata :)

Itse olen siis aivan samassa tilanteessa oleva, vuotta nuorempi lukiolaispoika. Lähes joka päivä tulee ikävöityä lapsuutta ja sitä miten huoletonta kaikki silloin oli. Yläastekin oli itselleni aivan mahtavaa aikaa, antaisin mitä vain jos pääsisin ajassa taaksepäin.

En suoraan sanottuna ymmärrä niitä joilla on kauhea kiire aikuistua. Tuntuu että kaikki ovat innoissaan kun tulevat täysi-ikäisiksi: saa ajokortin ja oikeuden tehdä oikeastaan mitä huvittaa. Ja pääsee baariinkin!

Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa :) Eipä elämä paljoa synttäreiden jälkeen muuttunut, ja synttäritkin oikeastaan vietin kaikessa hiljaisuudessa. En halua muistutusta siitä että alan aikuistua. Haluan vielä olla lapsi, juoksennella päättömästi ympäriinsä ja laskea liukumäkeä.

Kuitenkin, ei elämäni silti nykyäänkään aivan kauheaa ole, enkä usko että sinunkaan. Kyllä aikuisenakin voi vielä pitää hauskaa samalla tavalla kuin lapsenakin. Itse ainakin toivon että vielä kymmenen vuoden päästäkin olen onnistunut säilyttämään edes hitusen lapsellisuuttani.

Eikä sinulla vielä ole mikään kiire muuttaa pois kotoa! Itse en ainakaan edes sekuntia harkitse pois muuttoa seuraavaan pariin vuoteen. Ehkä se aika sitten jossain vaiheessa tulee, mutta sen näkee sitten. Mutta ihan hyvin voit vielä muutaman vuoden asua kotona, älä huoli!

Nuoruutesi ei ole vielä ohi. Paras neuvo minkä voin sinulle antaa on, että pidä siitä kiinni äläkä päästä sitä karkuun. Tee vielä kaikkea hauskaa ja lapsellista, tee mitä aina olet halunnutkin tehdä äläkä välitä siitä mitä muut ajattelevat. Aikuisuuden ei tarvitse olla pelottavaa ja tylsää rutiinia, se on vain sinusta itsestäsi kiinni. Tulevaisuudella on sinulle vielä paljon annettavaa, usko pois :)

"Eniten minua huolestuttaa pärjäänkö omillani"

no et sinä opi siellä kotona ainakaan olemaan omillasi...

Älkää ottako paineita aikuistumisesta. Kasvatte kyllä pikkuhiljaa sitä itsenäistymistä kohti. Asukaa kotona niin kauan kuin siltä tuntuu. Ei teillä ole vielä kiirettä muuttaa omillenne.

Itse muutin pois kotoa 21-vuotiaana, olin jo vuoden verran kypsytellyt ajatusta omilleen asettumisesta, ikään kuin valmistautunut siihen. En ole muuton jälkeen katunut kertaakaan itsenäistymistä ja aikuistumista.

Ei kotoa muuttaminen tarkoita, että kaikki siteet pitää katkaista. Itse muutin omilleni vajaa kaksi vuotta sitten, kun pääsin toiseen kaupunkiin opiskelemaan, mutta edelleen vanhempani soittavat minulle viikoittain ja saatan vaikkapa soittaa äidille ja kysyä neuvoja, kun en tiedä mitä leivontaohje tarkoittaa tai en keksi mitä ruokaa laittaa.

Jossain vaiheessa on pakko muuttaa omilleen. Ja vaikka kaipaankin perhettäni usein, en enää pystyisi asumaan heidän kanssaan totuttuani asumaan yksin.

Ei aikuistumista kannata pelätä! Sehän on itseasiassa ihanaa; saa itse määrätä omista asioistaan ja tehdä mitä huvittaa. Tottakai tämä tarkoittaa myös sitä että mukana tulee vastuu omasta pärjäämisestä. Mutta vastuun mukana tulee samalla ihana vapaus! On voimaannuttavaa huomata että hei, minähän pystyn ja pärjään!

"Pärjääminen" ei myöskään tarkoita mitään super-tekoja, vaan ihan tavallisia asioita.

Kannattaa miettiä, mikä itseä kiinnostaa, mitä haluaisi elämässään tehdä.

Sen ei tarvitse välttämättä heti tarkoittaa konkreettista ammattia (moni ei osaa sanoa nuorena, mikä ammatti itselle sopisi) - vaan ensin vaikka aihepiiriä; haluaisinko toimia vaikka tekniikan vai ihmisten vai eläinten vai taiteiden vai minkä parissa...? Siitä voi sitten lähteä tutkimaan eteenpäin.

Suomessa on ilmainen koulutus, joten on mahdollisuus kokeilla ja etsiä omia rajojaan; mennä opiskelemaan jotakin, ja todeta; ei ollut minun juttu - ja vaihtaa toiseen kouluun.
Toki koulutuspaikan saaminen ei ole itsestäänselvyys, mutta jos yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa kyllä jossain muualla. Välivuodet ja työkokemuksen kartuttaminen ei ole sekään huono idea (työn kanssa sama juttu; kannattaa olla sinnikäs, ja aina, toistan _aina_ tekevälle jotain löytyy! Alussa ei kannata olla kranttu, vaan aloittaa jostain, ja pyrkiä siitä sitten eteenpäin).

Jos muutto pois kotoa pelottaa, kannattaa kartoittaa alue; kuinka kauas vanhemmista on valmis muuttamaan (esim. olisiko mahd. matkustaa viikonlopuiksi takaisin kotiin?). Näin ensimmäinen itsenäistymisaskel ei ole turhan radikaali.

Opiskelijat saavat opiskelija-asuntoja, lisäksi on tarjolla esim. kommuuneja, joissa asuu monta nuorta samassa. Kannattaa mennä rohkeasti uusien ihmisten joukkoon; esim. kommuuniasuminen voi antaa todella paljon uusia sosiaalisia suhteita - ja vähentää yksinäisyyttä.

Kannattaa hellästi "pakottaa" itseään muiden seuraan. Yksinäisyys ja eristyminen ei tee hyvää kellekään, ja sosiaalisiin suhteisiin pätee nimenomaan se, että niitä voi opetella. Esim. kommuunissa aluksi vieraat ihmiset muuttuvat ajan saatossa tutuiksi; sitten heidän kautta tapaa taas uusia ihmisiä jne. Seuraava muutto ei sitten olekaan enää niin pelottava, kun on huomannut että pärjää vieraidenkin seassa. Kannattaa myös olla avoin asuinpaikkakuntien suhteen. Rohkeus kasvaa vähä vähältä, ja sitten huomaakin itsenäistyneensä ihan huomaamatta!

Raha-asioista kannattaa pitää huolta. Suomessa saa opiskeluun ym. tuet, mutta kannattaa yrittää opetella fiksua rahankäyttöä jo kotona; eli opetella laskemaan tulot ja menot, ja ennakoimaan rahankäyttöä.
Luottokortteihin, pikavippeihin ym. EI kannata sekaantua - tämän _liian_moni joutuu oppimaan todella kivuliaasti kantapään kautta (myös minä)...

Muutin itse kotona pois jo 16-vuotiaana - omasta tahdosta. Pidin silti kontaktia vanhempiin, ja kävin usein kotona. Hyvät perhesuhteet kantavat läpi koko elämän, niitä kannattaa vaalia. Olen nyt jo 30-vuotias, mutta edelleen olen jatkuvasti kontaktissa äidin, isän, isoäidin ja pikkuveljen kanssa. Tiedän että jos minulle joskus tulisi joku hätä, minua autetaan. Se luo vahvan perusturvallisuuden tunteen.

Vaikka olen 30-vuotias, en pidä itseäni "tylsänä aikuisena". Myös tämän ikäinen voi hullutella ja elää vaikka opiskelijaelämää (kuten teenkin, tosin mukana tulee myös itsevalittu köyhyys). On vanhanaikaista ajatella, että jossain tietyssä elämänvaiheessa pitäisi "vakavoitua"...toivon, ettei sitä tapahdu koskaan! Mielestäni elän nyt elämäni parasta aikaa :)

Elämää ei kannata pelätä. Lähes kaikki riippuu viimekädessä omasta sinnikkyydestä. Elämässä tulee _väistämättä_ vastaan pettymyksiä, mutta vahvaksi oppii siten että yrittää jotain, epäonnistuu, ja yrittää uudestaan.
Kaikki negatiivisetkin kokemukset kääntyvät lopussa plussalle; kokemuksiksi, joista oppi jotain, ja jotka vahvistivat.

Onnea aloittajalle, ja kaikille muillekin samojen asioiden kanssa painiskeleville!

Älä muuta kotoa pois, se on pahin virhe mitä voit tehdä. Ainakin kannattaa johonkin asuntolaan muuttaa, jossa on asuntolavalvoja. Opiston Tukiasunnosta minäkin lähdin asumaan omilleni, se oli suurin virhe kun ei ole enää paluuta takaisin.

Mikset pärjäis?