Narsismista toipuminen

Minullekin tuli mieleen ohutnahkainen.

on myös ohutnahkainen narsisti

Narsisti tulkitaan yleensä = paha, itsekäs, ylimielinen, mutta tuossa on kysymys ihmisestä, jonka toiminta on lähinnä narsistin vastakohta. Silti hänelläkin on varhainen minävaurio ja itsetunto-ongelma.

Miten samanlaiselta kuulostaa kun itselläni!! Täysin. Ja itseinhon määrä on valtava. Koska tuhosin sillä suhteen ihmiseen jota todella rakastin. Siksi se toikin esiin ne piirteet niin voimakkaina. Mutta hei, et ole tunteeton narsistisen persoonallisuushäiriöinen narsisti. Kuten en minäkään. Toivoa on:)

Itselläni on kyllä ihan valtavan voimakkaita tunteita. Usein en vaan tunnista/osaa eritellä niitä. Varsinkaan negatiivisia. Rakkautta tunnen voimakkaasti, sen tunnistan. Kaikki kasaantuu isoksi möykyksi sisimpään. Jos en saa tilannetta purettua ja mieltä rentoutettua, niin ahdistaa valtavasti. Niin paljon, että jos minulla ei olisi niitä hyviä asioita joita minulla on, en jaksaisi elää.

Silloin ei pysty itkemään vaikka haluaisi, ei nukkumaan kunnolla yms.
Huomaan usein pitäväni itseni mahdollisimman kiireisenä, jotta en ehtisi ajatella tai tuntea asioita mitä pitäisi.

Sitten on ihmissuhteet, jos todella ihastun tai rakastun. On suhteen alku luultavasti hyvä, mutta sitten alan ripustautua, unohdan itseni ja elän toisen kautta. Yritän kontrolloida ja olla sen toisen keskipiste. Annan kävellä ylitseni miten lystää. Se toinen ei sellaista kauan kestä, arvostus murenee kumpaankin suuntaan ja suhde päättyy.

Pisin suhde on ollut ihmiseen jota en tainnut aidosti edes rakastaa, siksi kaikki olikin suht mutkatonta. Koska nämä ikävät piirteet minussa eivät tulleet esiin.

…Tästä alkoivat villit sinkkuvuoteni jotka kestivät noin 2 vuotta. Rahat olivat vähissä ja hyödynsin toisten tilipusseja ja autoja aikalailla. Alkoholia join keskimääräisesti noin 4 kertaa viikossa. Sinä aikana makasin ainakin noin 30 miehen kanssa. Lisäksi minulla oli lyhyitä poikaystäväsuhteita. Mies seurusteli minun kanssasi, mutten minä en hänen. En missään vaiheessa ajatellut olevani narsistinen, vain ja ainoastaan elämästä nauttiva nuori nainen. Pojissa oli aina jotain vikaa ja siksi oli oikein pettää. Mitään oikeita syitä pettämiseen ei ole, mutta pitää muistaa, että osa näistä miehistä oli väkivaltaisia tai muuten epätasapainoisia.

Silti samaan aikaan olin masentunut ja ahdistunut. Aloin alkoholisoitua ja teinivuosien masennus alkoi uusiutua ( 13-15 vuotiaana kärsin kovasta masennuksesta kun vanhempani erosivat, koin sen omaksi syykseni). Suhteet vaihtelivat ja sain paljon draamaa aikaiseksi. Periaatteenani on ollut, että aina bileisiin mennessäni, jonkun oli ihastuttava minuun. Sama jatkuu valitettavasti välilläedelleen.

Työpaikoilla aiheutin aina ilmisuhdesotkuja ja kerran vikittelin 50-vuotiaan miehen vain huvikseni. Hän suuteli minua vaimonsa nähden. Lisäksi työt ravintolassa tulivat raskaaksi, näin paljon väkivaltaa ja sain itsekin uhkauksia osakseni. Aloin mennä humalassa töihin, kun en pystynyt oleman juomatta, jos kaverini joivat. Myös lähimmäiset tyttökaverini elivät tällaista elämää, joten siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Tosin he osasivat lopettaa ajoissa, minulla ei ollut mitään rajoja.

Rajonen puuttuminen on aina ollut ongelmani. Jos ihastun mieheen ja haluan hänet, teen sen olin sitten suhteessa tai en. Lapsena ja nuorena minulla ei ollut rajoja ja se on todellakin kostautunut aikuisiällä. Olen ollut yksinäinen lapsi rikkinäisessä kodissa, riidan ja huudon keskellä, aina itseäni vanhempien riidoista syyttäen. Isä petti välillä äitiäni ja valehtelin usein hänen puolestaan siitä missä hän oli ollut. Äidille kannoin pinoittain rakkauskirjeitä ja piirustuksia, joita hän ei katsonut.

Narsistisin tekoni kuitenkin oli kun tapasin ”elämäni miehen”. Rakastuin hänen rauhallisuutensa ja tasapainoisuutensa jo heti ensiäkemällä. Puolentoista vuoden ajan ”jahtasin” häntä. En tietenkään mennyt tyrkyttämään itseäni, vaan ujuttauduin vaivihkaa tämän salaperäisen miehen elämään. Tämä mies oli varautunut, eikä hänellä ollut juurikaan ollut aiempia naissuhteita, vaikka olikin melkein 30. Hän oli komea ja karismaattinen, sekä muidenkin naisten ihailema. Luonteeltaan hän oli aivan erilainen kuin minä ja se viehätti minua kovasti.

Halusin hänen seuraansa keinolla millä hyvänsä. Se vaati ystävystymistä hänen kavereidensa kanssa. Tämä tarkoitti sitä, että flirttailin kavereilleen, toki hänen tietämättään. Pääsin porukkaan kun olin maannut miehen kolmen kaverin kanssa, tosin he eivät tienneet toisistaan mitään. Kaikki vain halusivat minut aina mukaan paikkoihin, olinhan niin hyvää seuraa. Käytin säälimättä hyväksi kaikkia joista oli hyötyä, että pääsin miehen seuraan. Olinhan rakastunut ja tein mitä vaan onnistuakseni.

Puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen mies lähti viimein treffeille kanssani. Hän oli perunut monta kertaa, koska pelkäsi rakastua ja heittäytyä suhteeseen. Olimme kuitenkin molemmat kiinnostuneita toisistamme ja kun treffasimme heti, niin rakastuimmekin heti palavasti. Siitä alkoi elämäni ihanin aika, joka kesti viisi vuotta. Tai oikeastaan kolme.

Minä ja tämä mies olimme äärimmäisen rakastunut pari. Palvoimme ja jumaloimme toisiamme. Kaikki kadehtivat ja pitivät meitä täydellisenä parina. En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin silloin. Mies oli hyvin romanttinen ja panosti minuun paljon. Annoimme hienoja lahjoja ja matkustelimme. Nautimme molemmat todella paljon toisistamme.

Tämä mies, rakkaani, oli hyvin hellä ja huomioiva. Ja kuten kerroin, hän oli tasa-painoinen ja osasi laittaa minulle tarvitsemani rajat. En koskaan pettänyt häntä, enkä edes voinut kuvitella sitä. Hän oli täydellinen ja sain todella paljon rakkautta osakseni. Perheenikin rakasti häntä ja uutta elämääni. Kaikki oli todellakin täydellistä. Minusta tuntui, että vihdoin sain elää elämää, joka minulle oli tarkoitettu.

Alistuvana ihmisenä aloin tietenkin ”elää” hänen elämäänsä, eikä se silloin minua haitannut. Rakkautemme oli kuitenkin hyvin romanttista. Kuitenkaan mikään rakkaus ei voi palaa sellaisella liekillä ikuisesti ja koska mies oli pahanlaatuinen työnarkomaani, vaihtui hänen rakkautensa kohde jossain vaiheessa takaisin työhön. Tämä tapahtui kolmen vuoden seurustelun jälkeen kun olimme ostaneet yhteisen kodin.

Seuraavaan kahteen vuoteen kuului paljon riitoja ja paljon yksinäisyyttä. En voinut ymmärtää miksi mies rakasti työtään enemmän kuin minua. Minut oli yhtäkkiä hylännyt. Hän ei kuunnellut minua ja unohti lupauksiaan. Kerran vuosipäivälahjaksi kirjoitin hänelle pienen kirjan, jota hän ei koskaan ehtinyt lukemaan. Hän alkoi torjua minua seksuaalisesti ja henkisesti...

Nainen__26__ kirjoitti:

…Tästä alkoivat villit sinkkuvuoteni jotka kestivät noin 2 vuotta. Rahat olivat vähissä ja hyödynsin toisten tilipusseja ja autoja aikalailla. Alkoholia join keskimääräisesti noin 4 kertaa viikossa. Sinä aikana makasin ainakin noin 30 miehen kanssa. Lisäksi minulla oli lyhyitä poikaystäväsuhteita. Mies seurusteli minun kanssasi, mutten minä en hänen. En missään vaiheessa ajatellut olevani narsistinen, vain ja ainoastaan elämästä nauttiva nuori nainen. Pojissa oli aina jotain vikaa ja siksi oli oikein pettää. Mitään oikeita syitä pettämiseen ei ole, mutta pitää muistaa, että osa näistä miehistä oli väkivaltaisia tai muuten epätasapainoisia.

Silti samaan aikaan olin masentunut ja ahdistunut. Aloin alkoholisoitua ja teinivuosien masennus alkoi uusiutua ( 13-15 vuotiaana kärsin kovasta masennuksesta kun vanhempani erosivat, koin sen omaksi syykseni). Suhteet vaihtelivat ja sain paljon draamaa aikaiseksi. Periaatteenani on ollut, että aina bileisiin mennessäni, jonkun oli ihastuttava minuun. Sama jatkuu valitettavasti välilläedelleen.

Työpaikoilla aiheutin aina ilmisuhdesotkuja ja kerran vikittelin 50-vuotiaan miehen vain huvikseni. Hän suuteli minua vaimonsa nähden. Lisäksi työt ravintolassa tulivat raskaaksi, näin paljon väkivaltaa ja sain itsekin uhkauksia osakseni. Aloin mennä humalassa töihin, kun en pystynyt oleman juomatta, jos kaverini joivat. Myös lähimmäiset tyttökaverini elivät tällaista elämää, joten siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Tosin he osasivat lopettaa ajoissa, minulla ei ollut mitään rajoja.

Rajonen puuttuminen on aina ollut ongelmani. Jos ihastun mieheen ja haluan hänet, teen sen olin sitten suhteessa tai en. Lapsena ja nuorena minulla ei ollut rajoja ja se on todellakin kostautunut aikuisiällä. Olen ollut yksinäinen lapsi rikkinäisessä kodissa, riidan ja huudon keskellä, aina itseäni vanhempien riidoista syyttäen. Isä petti välillä äitiäni ja valehtelin usein hänen puolestaan siitä missä hän oli ollut. Äidille kannoin pinoittain rakkauskirjeitä ja piirustuksia, joita hän ei katsonut.

Narsistisin tekoni kuitenkin oli kun tapasin ”elämäni miehen”. Rakastuin hänen rauhallisuutensa ja tasapainoisuutensa jo heti ensiäkemällä. Puolentoista vuoden ajan ”jahtasin” häntä. En tietenkään mennyt tyrkyttämään itseäni, vaan ujuttauduin vaivihkaa tämän salaperäisen miehen elämään. Tämä mies oli varautunut, eikä hänellä ollut juurikaan ollut aiempia naissuhteita, vaikka olikin melkein 30. Hän oli komea ja karismaattinen, sekä muidenkin naisten ihailema. Luonteeltaan hän oli aivan erilainen kuin minä ja se viehätti minua kovasti.

Halusin hänen seuraansa keinolla millä hyvänsä. Se vaati ystävystymistä hänen kavereidensa kanssa. Tämä tarkoitti sitä, että flirttailin kavereilleen, toki hänen tietämättään. Pääsin porukkaan kun olin maannut miehen kolmen kaverin kanssa, tosin he eivät tienneet toisistaan mitään. Kaikki vain halusivat minut aina mukaan paikkoihin, olinhan niin hyvää seuraa. Käytin säälimättä hyväksi kaikkia joista oli hyötyä, että pääsin miehen seuraan. Olinhan rakastunut ja tein mitä vaan onnistuakseni.

Puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen mies lähti viimein treffeille kanssani. Hän oli perunut monta kertaa, koska pelkäsi rakastua ja heittäytyä suhteeseen. Olimme kuitenkin molemmat kiinnostuneita toisistamme ja kun treffasimme heti, niin rakastuimmekin heti palavasti. Siitä alkoi elämäni ihanin aika, joka kesti viisi vuotta. Tai oikeastaan kolme.

Minä ja tämä mies olimme äärimmäisen rakastunut pari. Palvoimme ja jumaloimme toisiamme. Kaikki kadehtivat ja pitivät meitä täydellisenä parina. En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin silloin. Mies oli hyvin romanttinen ja panosti minuun paljon. Annoimme hienoja lahjoja ja matkustelimme. Nautimme molemmat todella paljon toisistamme.

Tämä mies, rakkaani, oli hyvin hellä ja huomioiva. Ja kuten kerroin, hän oli tasa-painoinen ja osasi laittaa minulle tarvitsemani rajat. En koskaan pettänyt häntä, enkä edes voinut kuvitella sitä. Hän oli täydellinen ja sain todella paljon rakkautta osakseni. Perheenikin rakasti häntä ja uutta elämääni. Kaikki oli todellakin täydellistä. Minusta tuntui, että vihdoin sain elää elämää, joka minulle oli tarkoitettu.

Alistuvana ihmisenä aloin tietenkin ”elää” hänen elämäänsä, eikä se silloin minua haitannut. Rakkautemme oli kuitenkin hyvin romanttista. Kuitenkaan mikään rakkaus ei voi palaa sellaisella liekillä ikuisesti ja koska mies oli pahanlaatuinen työnarkomaani, vaihtui hänen rakkautensa kohde jossain vaiheessa takaisin työhön. Tämä tapahtui kolmen vuoden seurustelun jälkeen kun olimme ostaneet yhteisen kodin.

Seuraavaan kahteen vuoteen kuului paljon riitoja ja paljon yksinäisyyttä. En voinut ymmärtää miksi mies rakasti työtään enemmän kuin minua. Minut oli yhtäkkiä hylännyt. Hän ei kuunnellut minua ja unohti lupauksiaan. Kerran vuosipäivälahjaksi kirjoitin hänelle pienen kirjan, jota hän ei koskaan ehtinyt lukemaan. Hän alkoi torjua minua seksuaalisesti ja henkisesti...

Lue lisää

Koska mies oli perfektionisti alkoi hän odottaa minultakin täydellisyyttä, tein kaikkeni onnistuakseni, mutta mikään ei riittänyt. Hän neuvoi minua kaikessa, muttei ikinä vähätellyt tai ollut ilkeä. Hän oli ihana, mutta taitava manipuloimaan, aivan kuten minäkin. Itse purin myös omaa riittämättömyyttäni häneen ja sysäsin kaikki pahat tunteeni hänen päällensä. Hän nieli kaikki haukkuni ja itkuni, eikä ikinä sallinut olla minulle vihainen. Hän vain vetäytyi omiin puuhiinsa ja sulki kaiken sisälleen.

Koska sain niin vähän huomiota, aloin kerätä sitä muualta. Kävin paljon baareissa, flirttailin miehille, kävin jatkoilla ja tanssin hitaita. Valehtelin olevani sinkku, mutten koskaan kunnolla pettänyt. Oloni oli kamala, mutta halusin, että joka huomioisi minut, näkisi ja kuulisi. Mies tiesi puuhistani, muttei sanonut mitään, koska ei sallinut itsensä olevan minulle vihainen. Hän kätki kaiken vihan sisälleen ja minä taas purin omani hänen päälleen.

Viime kesänä tutustuin läheisriippuvaisuutta käsittelevään kirjallisuuteen. Ymmärsin heti, että sekä minä, että hän olimme läheisriippuvaisia. Minä tulin riitelevästä alkoholistiperheestä, kun taas hänen perheessään ei puhuttu asioista, eivätkä vanhemmat eronneet, vaikka vihasivat toisiaan. Hän purki tunteensa työhön ja materiaan, kun taas minä huomionhakuun ja toisin ihmisiin.

Viime syksynä aloitin uudessa työssä ja se oli suhteemme lopun alkua. Mies oli entistä välitinpitämättömämpi minua kohtaa, kun minä taas nautin töissä miesten huomiosta. Eräs läheinen työkaverini, mies, ihastui minuun ja käytin hänen ihastustaan hyväksi. Oli taas ihana olla jonkun huomion kohteena. Hänestä olin juuri sellainen, jollaisena halusin oman mieheni näkevän minut: hauskana, luovana ja räiskyvänä persoonana. Enää en edes halunnut, että miehet ihastuisivat ulkonäkööni vaan luonteeseeni, se oli paljon henkilökohtaisempaa. Ystävystyimme nopeasti ja mies jättikin tyttöystävänsä takiani.

Yhden baarireissun jälkeen, kun tulin kotiin vasta aamulla, oma mieheni ehdotti, josko muuttaisin vähäksi aikaa pois. Tämä oli valtava helpotus meille molemmille. Sovimme väliaikaisesta erosta, josta tuli pysyvä. En saanut heti asuntoa, joten majailin työkaverini luona. Vuodatin hänelle kaiken pahan oloni erostani ja hän kuunteli ja kuunteli – halusihan hän olla ystäväni. Ja vielä enemmän. Hänkin järkyttyi kun en halunnutkaan seurustella hänen kanssaan. Vastineeksi iskin toisen työkaverin, naimisissa olevan.

Nyt tästä on kulunut melkein vuosi ja elämää takaisinpäin kelatessa tuntuu todella pahalta. Tuntuu, että olen perustellut narsistisia tekojani läheisriippuvuudellani. Masennukseni on ollut voimakasta, mutta toivon, että tämän tekstin kirjoittaminen auttaa. En ole koskaan ollut näin rehellinen kellekkään, eihän se hyödytä minua mitenkään. Toivon, että voisin antaa anteeksi itselleni. Masennukseni suurin syy on ollut se, että en osaa rakastaa itseäni. Rakastani itseäni ainoastaan silloin, kun entinen mieheni rakasti minua.

_Sama26nainen_ kirjoitti:

Koska mies oli perfektionisti alkoi hän odottaa minultakin täydellisyyttä, tein kaikkeni onnistuakseni, mutta mikään ei riittänyt. Hän neuvoi minua kaikessa, muttei ikinä vähätellyt tai ollut ilkeä. Hän oli ihana, mutta taitava manipuloimaan, aivan kuten minäkin. Itse purin myös omaa riittämättömyyttäni häneen ja sysäsin kaikki pahat tunteeni hänen päällensä. Hän nieli kaikki haukkuni ja itkuni, eikä ikinä sallinut olla minulle vihainen. Hän vain vetäytyi omiin puuhiinsa ja sulki kaiken sisälleen.

Koska sain niin vähän huomiota, aloin kerätä sitä muualta. Kävin paljon baareissa, flirttailin miehille, kävin jatkoilla ja tanssin hitaita. Valehtelin olevani sinkku, mutten koskaan kunnolla pettänyt. Oloni oli kamala, mutta halusin, että joka huomioisi minut, näkisi ja kuulisi. Mies tiesi puuhistani, muttei sanonut mitään, koska ei sallinut itsensä olevan minulle vihainen. Hän kätki kaiken vihan sisälleen ja minä taas purin omani hänen päälleen.

Viime kesänä tutustuin läheisriippuvaisuutta käsittelevään kirjallisuuteen. Ymmärsin heti, että sekä minä, että hän olimme läheisriippuvaisia. Minä tulin riitelevästä alkoholistiperheestä, kun taas hänen perheessään ei puhuttu asioista, eivätkä vanhemmat eronneet, vaikka vihasivat toisiaan. Hän purki tunteensa työhön ja materiaan, kun taas minä huomionhakuun ja toisin ihmisiin.

Viime syksynä aloitin uudessa työssä ja se oli suhteemme lopun alkua. Mies oli entistä välitinpitämättömämpi minua kohtaa, kun minä taas nautin töissä miesten huomiosta. Eräs läheinen työkaverini, mies, ihastui minuun ja käytin hänen ihastustaan hyväksi. Oli taas ihana olla jonkun huomion kohteena. Hänestä olin juuri sellainen, jollaisena halusin oman mieheni näkevän minut: hauskana, luovana ja räiskyvänä persoonana. Enää en edes halunnut, että miehet ihastuisivat ulkonäkööni vaan luonteeseeni, se oli paljon henkilökohtaisempaa. Ystävystyimme nopeasti ja mies jättikin tyttöystävänsä takiani.

Yhden baarireissun jälkeen, kun tulin kotiin vasta aamulla, oma mieheni ehdotti, josko muuttaisin vähäksi aikaa pois. Tämä oli valtava helpotus meille molemmille. Sovimme väliaikaisesta erosta, josta tuli pysyvä. En saanut heti asuntoa, joten majailin työkaverini luona. Vuodatin hänelle kaiken pahan oloni erostani ja hän kuunteli ja kuunteli – halusihan hän olla ystäväni. Ja vielä enemmän. Hänkin järkyttyi kun en halunnutkaan seurustella hänen kanssaan. Vastineeksi iskin toisen työkaverin, naimisissa olevan.

Nyt tästä on kulunut melkein vuosi ja elämää takaisinpäin kelatessa tuntuu todella pahalta. Tuntuu, että olen perustellut narsistisia tekojani läheisriippuvuudellani. Masennukseni on ollut voimakasta, mutta toivon, että tämän tekstin kirjoittaminen auttaa. En ole koskaan ollut näin rehellinen kellekkään, eihän se hyödytä minua mitenkään. Toivon, että voisin antaa anteeksi itselleni. Masennukseni suurin syy on ollut se, että en osaa rakastaa itseäni. Rakastani itseäni ainoastaan silloin, kun entinen mieheni rakasti minua.

Lue lisää

"elämää takaisinpäin kelatessa tuntuu todella pahalta."

Ymmärrän, että kotisi oli heikohko ja ensimmäinen "poikaystävä" ei ollut mikään poikaystävä. Itse jättäisin laskuista koko tyypin. Itseasiassa elämästäni puuttuukin kymmenen vuotta...

Vähän aikaa seikkailtuasi löysit kunnon miehen, jonka kanssa välit viilenivät kuitenkin. Se oli ikävää. Aika kauan yritit kuitenkin ansaita "kultaista kruunua..." En näe kirjoituksesta, että olisi sinun syysi ollut...

Huomion puutteessa resussinsa tunnistava nainen hakee huomionsa muualta, myös minä tein noin. Pettämiseksi en nimittänyt niitä kertoja, jolloin olin muun kuin asuinkumppanini kanssa, koska kukaan ei omista minua. Annan kyllä itseni kokonaan miehelle, ja omistaudun ja olen uskollinen, mutta se täytyy ansaita...

Työpaikat olen pyrkinyt säästämään seikkailuiltani, seikkailuni ovat löytyneet muualta. Rakastanko itseäni tarpeeksi, en osaa sanoa aina. Tuntuu, että hyvät olosuhteet saavat aikaan sen, että osaan kiittää itseäni myös. On helpompi rakastaa itseään, kun omista hyvistä puolista on olemassa todistetta.

Anna toki armo itsellesi. Noissa miehissä ja heidän suhteissaan... on täytynyt olla jotain vialla jo valmiiksi. Vaikka itse en nykyään huolisi hurmaavaakaan toisen miestä, ei se välttämättä johdu siitä, että säälisin heidän puolisoitaan, vaan en yksinkertaisesti vain huoli toisten miehiä, ne ällöttävät itseäni.

Ole armollinen itsellesi. Usein elämä vasta opettaa, se nuoruus... ja se jatkuu nykyään niin pitkään. Minä olen antanut itselleni anteeksi, mutta silti en kerro kaikille totuutta kaikesta, eivät he kuitenkaan ymmärtäisi. Turha riepotella mennyttä enempää.

Joskus on kaivannut kuulijaa, mutta ammattilaiset ovat luotettavimpia, ja myös ymmärtävät sellaista, mitä kaikki muut eivät.

Tarinamme ja asenteemme eroavat ja minä tiedänkin itsestäni, että en ole ns. läheisriippuva. Lähipiirissäni on tuota vaivaa ollut kosolti, ehkä he ovat vaikuttaneet elämässäni joihinkin ratkaisuihin.