Piste iin päälle!

Varmaan yhdistelmä noista kaikista. Tosin tämä erokin tuntuu niin pahalta, etten tiedä mitä tässä voitan.. Ehkä ajan kanssa jotain..

Rakkaus loppui ja halusin enemmän. En halunnut tyytyä.

Mies löi. Sen verran hyvä itsetunto, että lähdin ensimmäisestä lyönnistä. En kadu missään nimessä lähtöäni, vaikka vaikeaa se aluksi tuntui olevan.

Mietin tuota samaa omalla kohdallani. Olen jo monta vuotta huomannut etsiväni tilaisuutta ja voimaa lähteä hakemaan eroa miehestäni, mutta vielä puuttuu se viimeinen pisara, jonka voimalla saan itseni irroittautumaan tästä platoonisesta suhteesta. Ja kyllä olen keskustellut ja yrittänyt ymmärtää toista osapuolta, olen yrittänyt kertoa asiallisesti omat näkemykseni ja tunteeni. Keskustelujen lopputuloksena on, että vastapuoli joka sanoo, että täytyy alkaa yrittämään enemmän, käytännössä ei tapahdu kuitenkaan mitään muutosta. Toisinaan taas keskustelun lopputuloksena on se, että puolisoni alkaa "kiristämään" isolla omaisuusriidalla yhteisesti hankitusta omaisuudesta. Tiedän tuon olevan hänen puoleltaan vain "hätähuutoa" tilanteessa, mutta silti se jollain tasolla vielä toistaiseksi on lamauttanut minut tekemästä sitä lopullista päätöstä. Samoin jollain tasolla pidän puolisostani, mutta avioelämä hänen kanssaan on nykyisin henkisesti todella raskasta ja itseäni ahdistaa suurelta osin se, että tämä vaikuttaa minuun siten, että olen muuttumassa v-mäiseksi häntä kohtaan. Ilmeisesti haluaisin hänen tekevän eroaloitteen, jotta erosta tulisi helpompaa.

En ollut enää rakastanut vuosiin ja tajusin että en tule enää rakastamaan... sanotaanko sitä sitten eroon kasvamiseksi. Liitto oli melko hyvä kaveri liitto. Ei tappeluja mutta ei yhtään mitään muutakaan. En saanut enää kotoa energiaa olin jatkuvasti tyytymätön. Onhan toisellakin annettava mahdollisuus onneen kun huomaa että itseltä on tunteet kuolleet.

Itselläni viimeinen pisara eropäätöksen tekoon oli puolison jatkuvan kontrolloinnin paheneminen ja omien voimien kertakaikkinen loppuminen...
jos tunteet on kuolleet ja toinen käyttää vaan kynnysmattona niin ei tarvita kovinkaan kummoista syytä lopulliseen ratkaisuun...
helppoa se ei ole ollut mutta nyt uusin voimin kohta uutta vuotta!

Ymmärsin vihdoinkin, että olin liitossani todella yksin. Kaikki piti tehdä yksin, meillä ei ollut mitään yhteistä eikä ex-kuunnellut missään asiassa.

Hoidin kaiken yksin; lapset, kotityöt. Mies eli sinkkuelämää, jossa osallistui perheen toimintaan vain silloin kun itse halusi. Pettämistäkin oli 16 vuoden aikana puolin ja toisin. Miehen mustasukkaisuus oli sietämätöntä. Luulin sitä rakkaudeksi, vaikka eihän se näin jälkeen päin ajateltuna ollut. Eräänä päivänä, en muista tarkkaan minne minun piti mennä kyseisenä päivänä... äitini luokse sairaalaan? ja pyysin miestä hoitamaan lapsiamme sen aikaa. Muistan miten pysähdyin ajattelemaan, miksi toiselle on niin vastenmielistä hoitaa yhteisiä lapsiamme ja miksi riitelemme päivittäin joistain pikkuasioista, kuten esimerkiksi edellämainitusta. Silloin muistan ajatelleeni, että ei riitamme johtuneet arjen tuomasta stressistä vaan meistä. Lasten kasvettua keksisimme uusia riitelyn aiheita. Taisin ottaa sinäpäivänä lapset mukaani ja miehen jätin välittömästi, kun sain asiat järjestykseen... Tuosta päivästä on kulunut nyt 7 vuotta, enkä kadu päätöstäni erota.

Elin rakkauden, hyväksymisen ja kosketuksen puutteessa vuosia. Ajattelin että ei kykene rakastamaan ja kun ei hänellä ole ketään toistakaan. Sitten toisia alkoi tulla. Hän tosin sanoi että olen näiden muiden yläpuolella ja että antaisin hänen leikkiä heidän kanssaan. Yritin juuri sen verran että odotin josko kohta menisi ohi. Ei mennyt ja ero siitä tuli.
Ero oli hirveä ja kesti pitkään toipua, mutta olen kiitollinen että jaksoin.

Vähän nuo kaikki. Hätkähdytti myös havainto: ennen eroa mietin, jos olisin tavannut miehen 1. kertaa juuri silloin, en olisi kiinnittänyt häneen minkäänlaista, ainakaan myönteistä huomiota. Oikeastaan aivan käsittämätöntä miten paljon toinen voi muuttua, ihan vastakohdakseen ja sitä kautta miten pitkälle toisista voi joutua.

Jättäisin sanan rakastaminen kokonaan pois käytöstä, se tuntuu vain tuhoavan kaiken.
Mieluiten tilalle laittaisin sanan välitän. Kyllä se välittämien toisesta on minusta painavampi sana, se tarkoittaa kaikenlaisia elämän osa-alueita.
Varmasti sen tuntee välittääkö, kuten senkin välittääkö toinen.

Toisesta välittävä ihminen osaa keskustella, mutta tuo rakastaminen sana kytkeytyy ihan liikaa yhteen ainoaan asiaan.

Mielestäni erovan tulisi aina ajatella, mitä hän odottaa tapahtuvan eron jälkeen, miten uskoo elämän jatkuvan. Mitä hakee erolla ja tietenkin se, onko siihen jollakin toisella vaikusta, niin ei saisi koskaan olla. Tämä päätös on niin suuri, että siihen ei saa ottaa keneltäkään ohjeita ja sitten ne lapset.
Vaikka se salasuhde nyt kuinka yllyttäisi eroamaan, olisi syytä kuin koota järjen rippeensä silloin ainakin kun perheessä on alleikäisiä lapsia tai jopa melekin sylivauvoja.
Sitä niin helposti ajattelee, että eihän se lapsi edes ymmärrä, se on väärä usko ja luulo. Lapsi ei ehkä juuri sillä hetkellä ymmärrä, mutta hän kasvaa ja oppii ymmärtämään ja näkemään.

Se mikä tulee väistämättä esiin useimmille on, että tämä uusi kumppani ei hyväksy entisen liiton lapsia, ei hän ole koskaan lapsille äiti tai isä, siinä eronnut yksin sitten yrittää vetää tätäkin osaa mukanaan.
Helppoa ei tule olemaan, sillä helposti pinna palaa ja ihan vääriin ihmisiin eli noihin pieniin lapsiin kohdistetaan se uupumuksen aiheuttama.
Näistä lapsista tehdään alistettuja ja hiljennettyjä lapsia, onko mielestänne oikein.

Kyllä ihmisten pitäisi osata ihastukset jättää taakseen ja ymmärtää, että elämä ei välttämättä helpotu.
Jos ihastuu, silloin pitää heti ottaa välimatkaa tuohon ihastukseen ja alkaa olla niiden omien lasten kanssa, näyttää että perhe on todella etusijalla.
Etenkin miehillä tahtoo olla niin, että alkavat oikein jahdata naista ja osaavat miellyttämisen keinot, sillä näihin hetkiin eivät koin paineet tule mukaan, joten aina puoliso jää heikoille tässä tilanteessa, hänhän kuuluu tuohon perheen kiireeseen mukaan, eikä vietä tätä vapaa-aikaa vaimonsa kanssa samalla tavalla ilman perheen huolia.
Toisinpäin ihan sama homma.

Mutta eron jälkeen myös tähän uuden kanssa elämiseen kuuluu ne entisen liiton lapset, joten keneltä nyt otetaan pois ja mitä.
Asioita pitää jaksaa katsoa oikealla tavalla, sillä puolisoonne voitte ihastua uudelleenkin kun nuo ruuhkavuodet hieman hellittää, kun ette nyt ulkopuolisen ihastuksen kyytiin nouse, joka ei takaa yhtään mitään.
Jossakin pikaistuksissa tehdystä erosta voi maksaa katkeran hinnan.

Luottamuspula sai lähtemään. Et voi elää parisuhteessa, et edes yhteistä arkea saman katon alla sellaisen kanssa, jonka sanaan et voi luottaa, joka valehtelee sinulle päin naamaa alati.

Paljastui miehen salasuhde, lupasi ettei enää mutta jatkui salassa edelleen. Salailua ja valehtelua selkäni takana. Tunnustin etteivät arvomaailmamme kohdanneet alkuunkaan. Itse olen rehellinen toiselle enkä kykene ymmärtämään pettämistä.
Sai mies lähteä, jäin taloomme lasten kanssa, otin velat itselleni ja elämämme jatkuu. Mies joutui talousvaikeuksiin ja nyt ulosotossa, sai mitä tilasi. En kadu eroamme. Kerrottakoon vielä ettei se uusi nainenkaan halunnut ilmeisesti miestä tai sitten toisin päin.