Inhorealistista kirjallisuutta

Tässä hetki vain aikaa piipahtaa ennen koiran aamulenkitystä joten jos nyt jotain vinkiksi osaisin heittää... Enpä tiedä onko inhorealismi varsinaisesti määritelty tyylilaji, itse miellän että kyse on niistä realistiseen kirjallisuuteen kuuluvista teoksista, joita joidenkin piirteidensä tai esitystapansa vuoksi voitaisiin sanoa inhorealistisiksi, ja näiden piirteiden pohjalta arvioituna siitä on tavallaan muodostunut alalaji realistisen kirjallisuuden sisälle... Realismihan on lähellä naturalismia eli luonnolliseen, olemassaolevaan keskittyvää kuvausta, joka pyrkii esittämään ja siirtämään tapahtumat todellisuuden mukaisina... Realismi on suosittua esimerkiksi poliittisissa liikkeissä joista poliittinen realismi (etenkin ns. sosialistinen realismi), mikä kuitenkin sisältää propagandistisen ulottuvuuden ja siksi helposti esittää asiat joskin ehkä todenmukaisina, mutta osatotuuksina ja mustavalkoisesti, jolloin liikutaan päinvastaiseen suuntaan kuin realismin/naturalismin tarkoitus... Tämän alan parhaimpiin ei niin hirveän propagandistisiin osaajiin kuului mm. Zola kantaaottavine kuvauksineen, kysehän on kirjallisuuden lajista ja kun kyse on kertomakirjallisuudesta sen pitää täyttää myös taiteelliset laatukriteerit eli muodostaa asiallinen kaunokirjallinen kokonaisuus (muuten kyse olisi vain dokumentoinnista), mistä hienona esimerkkinä vaikkapa Germinal... Mitä sitten ovat ne piirteet, joiden perusteella joitain (realistiseen kirjallisuuteen kuuluvia) teoksia voidaan nimittää inhorealistiseksi?

Minulla on se käsitys, että joitain äärimmäisrealistisia tai äärimmäisnaturalistisia teoksia (jotka pyrkivät mahdollisimman selkeällä kielellä, ilman väritystä) kuvaamaan eli esittämään aiheensa, voidaan sanoa inhorealistisiksi. Esimerkiksi kuvataiteessa "inhorealistisia" ovat teokset jotka valokuvanomaisesti esittävät kohteensa, pyrkivät siirtämään esimerkiksi maiseman kankaalle juuri sellaisena kuin se itsessään on, vastakohtana vaikkapa impressionismi, jossa painottuu maiseman äärellä koettuun luontoelämykseen sisältyvä subjektiivinen kokemuksellisuus, tekijän tunne. Näin määriteltynä inhorealismi, kirjallinenkaan, ei sisällä hyvää eikä pahaa, se ei keskity hyvään sen enempää kuin pahaankaan, pyrkii vain siirtämään tapahtumat "kankaalle". Inhorealistisen naturalismin huipentumana fotorealismi, joka erkaantuu varsinaisesta realismista niin että kuva tulee itse lähtökohdaksi, joka pyritään esittämään. Näin fotorealismi liittyy enemmänkin postmodernismiin kuin realismiin, joka on "modernia" kirjallisuutta. :)

Ehkä kuitenkin enemmän käytetään ja täsmällisempi määritelmä on puhua inhorealismista nimenomaisesti niiden realistista kirjallisuutta edustavien teosten suhteen, joissa kuvaus keskittyy todellisuuden raadollisimpiin eli normaalissa ihmisessä inhon tunnetta tuottaviin puoliin. Tällä tavalla inhorealistinen kirjallisuus itse asiassa siis värittää todellisuutta ja sopii kyynikoiden ja muiden pessimistien valiolukemistoon, he kun voivat puhua realistisesta todellisuudenkuvauksesta ja näin pitää itseään totuudenmukaisina ja totuuteen pyrkivinä, vaikka todellisuudenkäsitystään mitä suuremmassa määrin värittää korostunut asenne ja tunne. Enpä tiedä saanko kirjallisuudentutkijoilta ja tuntijoilta ruusuja vai risuja, kun heitän, että inhorealismi tässä suhteessa lähenee ja muistuttaa maagista realismia, joka äkkiseltään ajateltuna on varsin vastakkainen "realismin" laji.

Esimerkiksi sotakirjallisuudessa inhorealistinen on sellainen kuvaus tai romaani, jossa korostuneesti välittyy ihmisen julmuus, veri ja ulosteet, väkivalta ja kostonhimo. Inhorealistinen kirjallisuus kaihtaa idealismia, jossa raadollisillekin tapahtumille koetetaan löytää ideologisesti hyväksyttävät syyt.

Inhorealistinen kirjallisuus ei siis sisällä sankarimyyttejä jotka esimerkiksi juuri sotakirjallisuudessa ovat lajityypin perinteeseen kuuluvaa ainesta. Kuitenkin inhorealistinen kirjallisuus (myös nykyaikaisessa sotaproosassa) samalla saattaa (tiedostaen tai tiedostamatta) ihailla ns. ekstistentiaalista kirjallisuutta, jossa vahvasti on oma ihanteellisuutensa: "todellisuuden" paljas kokeminen, kokemus elämän irrationaalisuudesta, vierauden tunne (Sartre: INHO ja Camus: SIVULLINEN). Ja taas kerran: näin antiteesit muodostavat omat teesinsä, tässäkin, koska sankareiksi nousevat antisankarit.

Ollaan lähellä dekadenttia rappion romantiikkaa, joka ilmenee muun muassa Henry Millerin avaamaa uraa polkeneen (!) Bukowskin alter-egoistisissa Chinaski-romaaneissa. Jos Bukowski on realismia niin Markiisi de Sade on sitten inhorealismia ja/tai maagista realismia. :)

No olipa tässäkin muutaman minuutin hengästynyt räpellys... sormeni tietokoneen näppäimistöllä, sohvalla pissahätää kärsivä koira... toivottavasti onnistuin hämmentämään aihetta kylliksi, jotta sait inspiraatiota perehtyä aiheen ulottuvuuksiin ja kaiken keskellä löytää olennaisimman, kirjallisuustieteessäkin kelvollisen ytimen, jonka minä, poikkitaiteellisena sählääjänä mielelläni kadotan... Nyt koira ulos.

* parta väpättäen *

[korjauksia lenkiltä palattua]
" -- vastakohtana vaikkapa impressionismi, jossa painottuu maiseman äärellä koettuun luontoelämykseen sisältyvä subjektiivinen kokemuksellisuus, tekijän tunne. "
pitäisi olla:
" -- vastakohtana vaikkapa ekspressionismi, etc."

"Jos Bukowski on realismia niin Markiisi de Sade on sitten inhorealismia ja/tai maagista realismia."
pitäisi olla:
" -- on sitten inhorealismia siinä määrin, että lähenee maagista realismia, jopa surrealismia."

Kirjoja kysyit. Ilmari Kiannon Ryysyranta kelvannee hyvänä esimerkkinä inhorealismista, ja tarkoitan tässä inhorealismia nimenomaan realismin lajina, eli todellisuuskuvauksena, joka elämän raadollista (tässä tapauksessa köyhyys ja hyvinvoivien välinpitämätön suhtautuminen kärsivään väestönosaan) alleviivatessaan ja korostaessaankin pyrkii pysymään todellisuuden puitteissa eli objektiivisessa kuvauksessa niin, ettei propagandistinen sävy tai suoranainen kärsimyksellä mässäily tee kirjasta yksinomaan mielipidekirjaa tai itsetarkoitukselliseen shokeeraavuuteen perustuvaa örvellystä.

Inhorealistiselle kirjallisuudelle kun ei liene yhtä ainoaa oikeaa määritelmää. Itse miellän asian pääsääntöisesti niin, että inhorealismi on nimenomaan realistisen/naturalistisen kirjallisuuden alalaji, jolloin elämän raadollisuuden kuten hyväksikäytön ja kostonhimon sekä inhottavien ainesten kuten mätänevien ruumiiden ja eritteiden kuvaaminen ei sinällään tee teoksesta inhorealistista, olkoot kyseiset asiat kuvattu kuinka realistisesti tahansa. Esimerkiksi puhdas dekkarikirjallisuus tai vaikkapa fantasiakirjallisuus saattavat sisältää realistisesti kuvattua väkivaltaa, todenmukaisesti kuvattua mätänemistä, olematta kuitenkaan kokonaisuutena realistisia.

Jos lähdetään siitä, että realismi nimensä mukaisesti pyrkii objektiivisesti todennettavaa, rationaalisesti hahmotettavaa todellisuutta välittävään ilmaisuun (erona maagiseen tai vaikkapa sur-realismiin) niin inhorealismista realismin alalajina on kyse kun realistinen, riittävässä määrin objektiivinen ja naturalistinen kuvaus sisältää huomattavissa määrin eli kokonaisvaikutelmaa sävyttävästi todellisuuden karkeita, ikävältä tuntuvia puolia korostavaa ja niillä hehkuttavaa kuvausta.

Kaikenlainen kirjallisuus voi siis sisältää inhorealistisia (joko merkityksessä A, todellisuuden pikkutarkka kuvaus, esim. Päätalo, tai merkityksessä B eli raadollisten, karkeiden asioiden korostaminen todentuntuisesti) aineksia, suositumpi määritelmä korostaa nimenomaan kohtaa B. Inhorealististen ainesten käyttö ei kuitenkaan tee teoksesta realismin edustajaa, vaan kokonaisuuden tulee olla todenmukaisuuteen pyrkivä, todellisuutta ilmentävä.

Linnan Tuntematon sotilas oli aikanaan harvinaisen realistinen sotaromaani, ei kuitenkaan vielä inhorealistinen. Samoin sitä edeltävä Pentti Haanpään Korpisotaa. Haanpään Kenttä ja kasarmi -teosta en kylläkään ole lukenut, mutta on kehuttu armeijaa kritisoivaksi, siinä määrin, ja Haanpään kirjailijanlaadun tuntien, että epäilen sen ainakin paikoitellen lähestyvän inhorealismia; tapauksen paremmin tuntevat kertokoot paremmin. Mistä tuleekin mieleen eräs Timo K. Mukan teos, johon nuoruudessani kovasti tykästyin, perustuu tekijän omiin armeijamuistoihin, nimeä en muista mutta muuten sanoisin muistikuvani perusteella sisältävän inhorealistista ainesta.

Amerikkalaista sotaromaaneista pitää nostaa esille ainakin Norman Mailerin Alastomat ja kuolleet, siitäkin syystä, että realistisen ja inhorealistisen välimaastossa liikkuva romaani on ensimmäinen kriittisiä(kin) sävyjä sisältänyt amerikkalainen sotaromaani, joka karkeudestaan huolimatta nousi myös kotimaassaan suosioon ja avasi latua itsekriittiselle eli amerikkalaisen isänmaallisuuden pimeämmän puolen kuvaukselle.

Timo K. Mukasta mieleen pohjoisen pornograafikko Palsa. Kalervo Palsa varmasti on omanlaisensa inhorealisti joskin ehkä liikkuu genren raja-aluilla hänkin, muun muassa siitä syystä ettei pelkästään groteski (yleisiä sopivuuskoodeja rikkova ja lukijassa helposti vastenmielisyyttä tuottava) vielä tee tuotteesta inhorealismin edustajaa.

Monessakin teoksessa liikutaan määritelmien rajamailla eikä voida yksiselitteisesti sanoa onko kyseinen teos riittävän realistinen ollakseen inhorealistinen. Etenkin kun yhtä ainoaa oikeaa määritelmää inhorealismille, tai edes sille pitääkö teoksen edustaa realismia ollakseen inhorealistinen, ei ole. Kuten edellä jo totesin, voidaan esimerkiksi Markiisi de Sadea pitää inhorealismin edustajana, ja näin on ensinnäkin siitä syystä, että sadomasokistisen seksin kuvaajana hän on realistinen (toki myös propagandistinen keskittyen yksipuoliesti ja todellisuuspakoisesti hekuman ja tuskan nautinnolliseen puoleen) ja toisekseen siitä syystä, että vastoin tarkoitustaan kuvaus monissakin lukijoissa synnyttää yksinomaan inhoa, mikä tietenkään ei riitä tuotteen määrittelyyn inhorealistiseksi, koska lähtökohtana ei voi olla pelkästään subjektiivinen kokemus tuotteen inhottavuudesta, tällöinhän mikä tahansa voisi edustaa inhorealismia, esimerkisi perinteinen hartauskirja voisi vapaa-ajattelijan mielestä olla inhorealistinen teos, koska siitä hänen mielestään välittyy todenmukainen kuva uskovien typeryydestä ja yksioikoisuudesta ja koska teos tästä syystä on hänen mielestään yksinomaan inhottava.

Pidemmättä eksymättä mukavaa jälkipääsiäistä (pääsiäisen jälkeistä aikaa) ja realistisen hyvää, kaunista ja valoisaa kevättä - maailmassa kun on paljon hienojakin asioita. Hienoa että olet olemassa. Love & Peace.

Lisäyksenä tai loppukaneettina ettei unohdu...

Nousi mieleeni vielä Christiane F: Huumeasema Zoo. Lukemisesta aikaa lähelle tuhat vuotta eli tässä tapauksessa noin kolmekymmentä, mutta muistikuvani mukaan se on varsin inhorealistinen kuvaus luisumisesta narkomaaniksi. Tässäkin tapauksessa saattaa käydä niin, kuin useasti on käynyt ja käy, että inhottava muuttuu houkuttelevaksi. Eräs hyvässä kodissa kasvanut ystäväni alkoi käyttää huumeita kun isä oli vienyt hänet katsomaan Huumeasema Zoo -elokuvaa valistusmielessä varoittaakseen aineiden käytöstä. Rappio voi siis myös vedota ihmiseen.

Tämä uutuus on aika onnistuneesti inhottava, menee tosin inho-surrealismin puolelle:
https://fi-fi.facebook.com/photo.php?fbid=10151966514991856&set=a.10150201093151856.312408.12416291855&type=1&theater

Ernst Jünger: Teräsmyrskyssä
Harri Pystynen: Elämälle kiitos muu tuotanto
Varlam Shalamov: Kolyman kertomuksia
Teuvo Saavalainen: Ja poika vaikenee muu tuotanto