surullinen aikuisuus

Olen vähän yli parikymppinen nainen ja kuolema on ollut aina hyvin voimakkaasti osa elämääni, koska olen toivonut omaa kuolemaani ainakin puolet elämästäni, kun olin masentuneena niin mahdottoman kauan. Elämä tuntuu edelleen pahemmalle haasteelle kuin kuolema. Elämässä jokainen meistä joutuu kärsimään, elämässä sinä nyt koetkin nämä kaikki pelot, etkä kuoleman jälkeen oli kuoleman jälkeistä elämää sitten tai ei. Kuoltua sitä tuntee korkeintaan rauhaa, jos ylipäätään mitään.

Aikuistumiseen itse liitän vastuun. Vastuuta taas on hyvin monenlaista, mutta hyvin montaa laatua oppii jo ihan pienestä lähtien pikkuhiljaa, kuten toisista huolehtimista ja itsestään, suhteiden ylläpitämistä, omien ajatusten ja tunteiden käsittelyä, kodin ylläpitämisestä. Koulua käydessä oppii taas pitämään työtä/opintoja tärkeänä osana elämää. Vastuu siitä mihin suuntaan haluaa omaa elämäänsä yrittää viedä on ehkä hankalin, kun ei voi tietää haluaako lopulta sitä ja onnistuisiko mikään. Vastuuta ja aikuistumista kumminkin harjoittaa koko elämänsä ajan, eli sitä ei kannata pelätä, voit vain parantaa omia suorituksiasi ja yllättää itsesi.

Minulle kuulostaa sille että tunnet itsesi yksinäiseksi, et saa tukea itseltäsi taikka muilta. Jotakin muutakin elämästäsi varmaan puuttuu, en usko että olisit tässä tunnemyrskyssä jos tuntisit itsesi onnelliseksi työssä, kotona tai mahdollisen perheesi kanssa, jos sitä on. Rappeutumisen pelko voi yhdistyä siihen ettei sinulla ole kumppania joka näyttää että rakastaa sinua edelleen, vaikka vuosia kuluu. Mitä unelmia sinulla on tai on ollut? saisiko mitään niistä totetutettua? Ajattele realistisesti ja ota mahdollisuuksistasi kokeilemallakin selvää, äläkä mollaa itseäsi.

No ethän sä vielä vanha ole... Muutaman vuoden päästä ajattelet, että voi kun olisin vasta 28 -vuotias. Jätä nuo ikäpohdinnat pois ja keskity tähän hetkeen. Ei siinä sen kummempaa... :)

Sulla on vaan kolmenkympin kriisi. Kyllä se ohi menee.

"Joka sanoo, että nuoruus on kypsää ikää onnellisempi, väittää, että näköala tornin juurelta on parempi kuin sen huipulta." (W:L. Phelps)

Vaikka kuori vanhentuu, sisällön ei tarvitse sitä tehdä. Aloittaja tosin kuulostaa toivottomalta tapaukselta, mutta ihmeitähän tapahtuu. Ja juttu on kiinni vain ja ainoastaan itsestä ja omasta sisällöstä.

Ei kolmikymppisenä tullut ajatelleeksi kuolemaa vielä kovin usein. Nyt 60-kymmenen korvilla se alkaa olla ajankohtaisempaa mietittävää. Ei tätä elämää maan päällä enää kovin paljoa ole - sen sanoo jo luonnonlaki.

mielestäni tämä aloitusviesti kuuluu tuonne henkinen hyvinvointi ja mielenterveys -osastolle. kysymys on ilmiselvästi masennuksesta. en ymmärrä miksi aikuisuudesta pitäisi puhua kuolema ja suru -otsikon alla.
kun ihminen on 28, hän on vasta elämänsä alussa. nykyisin eletään helposti 80-90 -vuotiaiksi. jos tuossa iässä on jo noin lamassa niin eiköhän olisi syytä tehdä lähtöä lääkärille, joka ohjaa eteenpäin masennuksen hoidossa.

Olen 70v, onnellinen ja tyytyväinen. Ei nuoruus ole mikään itseisarvo, jokainen on nuori yhtä kauan.
Kun ikää tulee, tulee myös hyväksyntä elämän rajallisuudesta.