En kykene seurustelemaan

Mullakin on traumoja jonka takia en kykene päästämään ihmisiä lähelle. Baareissa ei kiinnosta juosta ku tuntuu et kaikki juoksee seksin perässä. Uskon et parhaiten löytää ihmisen työn tai harrastuksen kautta ja et se tulee joskus jotenkin vaan vastaan :)

Mullakin on traumoja jonka takia en kykene päästämään ihmisiä lähelle. Baareissa ei kiinnosta juosta ku tuntuu et kaikki juoksee seksin perässä. Uskon et parhaiten löytää ihmisen työn tai harrastuksen kautta ja et se tulee joskus jotenkin vaan vastaan :)

Tämä ei ole syyttelyä, eikä sormella osoittamista, mutta jos mainitset vastapainoksi menneisyydellesi "selviytymisen", eli rahan, koulutuksen, suhteet sukulaisiin, terveys, toimeentulo jne. niin nostat riman aika korkealle. Eikä se yhtään helpota, että näet pareja työntämässä lastenvaunuja. Toki se on luonnollinen toive saada jälkikasvua, mutta minkä vähän tässä itse jälkikasvua saanena ja muuten sivustasuraajana olen merkille laittanut, niin lisääntymisen paineet luodaan "itselle" ennen kumppanin löytymistä. En tiedä ymmärrätkö tuon pointin??

Itsekuvasi perusteella voisin melkein heittää väittämän, että melko moni nainen on sinusta kiinnostunut?? Mitä menetät, jos tulet vähän kuoresta ulos ja annat mahdollisuuden edes tutustua? Hyväksy se, että jokatapauksessa on tehtävä kompromisseja kumppanin kanssa. Sitä sinä joudut tekemään muissakin ihmissuhteissa (työ, harrastukset yms.) Mitä menetettävää sinulla on, varsinkin jos annat jonkun tuntemattoman päästä vähän lähemmäs? Mahdollisuudesta kaikki lähtee liikkeelle :)

Tsemppiä!!

Vähän sama juttu täälläkin.

Pahinta on se kun tilaisuuksia on ollut paljon. Naiset tulevat itse juttusille ja välillä yrittää saada paljon lähempää tuttavuutta aluilleen. Mutta joka kerta alkaa ahdistaa ja aina "onnistuneesti" saan tuhottia koko jutun. Aluksi tuntuu helpottuneelta kun pääsee pois koko tilanteesta mutta sitten alkaa masentaa kun kuitenkin olisi halunnut jatkaa ja kattoa mitä siitä olisi tullut.

Noh onneksi olen vielä aika nuori ja ehkä sitten joku päivä ahdistus lähtee.

Pottumaistahan se on kun ei ketään saa, syystä tai toisesta.

Ymmärrän, vähän samma här. Mutta ikävä kyllä se on niin, että jos ei pysty päästämään ihmisiä lähelleen, ne eivät siihen tule. Siis puhun nyt kokemuksesta enkä pilkatakseni, olen itsekin joutunut toteamaan tuon. Olen yrittänyt muuttaa itseäni, mutta pohjimmiltaan itseään ei voi muuttaa niin kamalasti. Kannattaa tietenkin yrittää, on se minullakin maailmaa avartanut, mutta edelleen olen hidas tutustua ja nykysuomessa pitäisi hypätä heti sänkyyn, olla heti valmis, ja heti ihastua, vaikkei edes tiedä kehen. Olen hieman vaikea päästä oikeasti lähelle, mikä on tietenkin ihan vammaista, koska täällä pitää olla heti in, pop, kaikkien kaveri ja joka asiassa mukana. Mutta en osaa. Olen analyyttinen ja looginen, toisaalta vähän turhankin mustavalkoinen ja sitä rataa, joten tietenkin olen kylmä jos minua ei tunne, pitäisi olla "sosiaalinen" ja kaikkea sitä humppaa.

No, tämä nyt on hieman yleistävää, mutta yritän kömpelösti avata kuvaa siitä, että asia on näin.
Olen sitä jonkun verran pystynyt muuttamaan mutta en juurikaan.
Onko siis syytä olla katkera? Ei, se on turhaa: maailmassa enemmistö on luonnostaan kaikkea muuta, ja tämä rakentuu heidän varaansa tämä maailma. He ovat luonnostaan in ja laumaa ja mukana, heidän sosiaalisuutensa vaikuttaa minusta omituiselta joko mielistelyltä tai puukotukselta, mutta heille se on normaalia: ja minä en sitä vain osaa. En voi syyttää heitä omasta osaamattomuudestani. En ole väkisin sosiaalinen, koska en pysty. Niin, minulla ei ole kaikkea mitä ihminen voisi toivoa: olen yrittänyt liian kauan sopeutua eikä minua ole autettu olemaan oma itseni: minulla on siis väärä koulutus, ei töitä eikä rahaa kunnolla, ei ole asuntoa hyvälllä paikalla eikä mitään valoisaa näkyvissä. Olen aika tavallakin kärsinyt myös ruoan, asumisen ja kaiken normaalin elämän kohdalla, en pelkkänä yksinäisyytenä.
Siinä kohtaa olet hieman epäkiitollinen, kun säälit itseäsi vaikka kaikki on todella, todella hyvin.
Minäkin olen nimittäin myös yksin, kuten monet muutkin. Köyhyydessä ilman tietoa pois pääsystä, vaikka hakee, yrittää, tekee ja toimii.
Sinä olet onnekas, kun pystyt traumastasi huolimatta toiminaan noin hyvin, ota siitä kannustusta ja muista se. Säälistä et saa kuitenkaan mitään. Käytä mahdollisuuksiasi kun sinulla niitä on! Hoidata ne traumasi.

Entäs sitten se epäoikeuden mukaisuus? Kaikki meistä joutuu kohtaamaan sitä, osalle vaan käy huonommin kun toisille. Mutta minkä sille tekee? Täytyy ymmärtää semmoinen asia, että kun katsoo ympärilleen, ihminen on väkivaltainen ja agressiivinen. Niin on simpanssikin. Me emme eroa: ihmisen ihan apinamainen luonne on laskelmoiva, kiipijä, pyrkyri, kadehtiva, ahne jne. se on meidän pimeä puolemme. Mutta kuten simpanssitkin, me myös pystymme rakentamaan yhteisöjä ja auttamaan toisiamme. Onko sinulle siis käynyt joku hirveä epäoikeuden mukaisuus? Ei. Ei mitään elämää kummempaa. Satuit vaan nyt olemaan siinä sopivasti.

Vetäydyt kuoreesi, koska luulet että se vika oli sinussa. Pelkäät että jos joku näkee sinut, tuntee sinut, hän huomaa myös sen VIAN. Mutta sellaista ei ole olemassakaan: sinä vain satuit siihen ja sopivasti päädyit syystä tai toisesta uhriksi. Nyt itse valitse jäätkö sellaiseksi. Syrjäytyminen tuhosi sinulta muutaman vuoden ja se siitä, eikä sitä tulla sinulle koskaan korvaamaan. Jos et itse joko hae vaikka psykologista apua, että saat ne asiat käytyä läpi tai osaa itse parantaa itseäsi, on kohtalonasi olla siellä kuoressasi ja jäädä yksin.
Reilua tai ei, ei ole semmoista ihmistä, joka osaa sitä kolkutella. Ihmisten torjuminen on helppoa, kuten huomaat. Kun suljet heidät ulkopuolelle ja leikit vaikeasti tavoiteltavaa, he jäävät ulos ja kauas.
Minä en voi muuttaa itseäni riittävästi, koska "vika" on perusteissani. Sinulla vika on tapahtumat, joita ei ole enää olemassa muualla kuin omassa päässäsi.

Hae siis apua, hoida itsesi kuntoon tai tuomitse itsesi yksinäisyyteen. Näin se ikävä kyllä on. Mutta älä sääli itseäsi. Sillä nyt valinta noilla rikkauksilla on tasan tarkalleen sinun. Jos et tee mitään, et saa mitään ja se nyt vaan on näin.

Juopon lapsuus: et ole mitään, et ketään, aina tiellä, remmiä ja keppiä, syyllisyys tiellä olemisesta, anteeksi, anteeksi. Päästin irti ja olen onnellinen. Sinun kokemukset voivat olla vielä pahemmat, mutta irti pääseminen on mahdollista.

Hei mies(kö).

Vaikutat järkevältä ja selkeästi ajattelevalta nuorelta mieheltä. Koska en tunne sinua, heräsi seuraavia kysymyksiä:

Oletko käsitellyt mitenkään traumojasi kenenkään kanssa tai vaikka jatkaa asian purkua anonyymisti netissä? Auttaisiko kokemusten jakaminen toisen samantyyppisiä asioita kokeneen kanssa? Osaatko kertoa, mikä lähelle päästämisessä on vaikeaa? Onko ylipäätään uusiin ihmisiin tutustuminen vaikeaa? Mitä oikein pelkäät?

On niin surullista, että monellakaan meistä ei ole ketään, jonka kanssa jutella kaikista kipeimmistä asioista. :/