Mitä työtä teet bipo diagnoosin saanut?

Toimistoduunissa, itsenäistä työtä selkeiden ohjeistusten rajoissa. Ei paljoa omaa ajattelua eikä siten stressiäkään kuin korkeintaan jotain kinaa työkavereiden kanssa kausittain. Saikulla ehkä aina jotain 2-3x 2 viikkoa per vuosi.

Palkka on tosin ehkä hieman vaatimaton, mutta onneksi en elä yksin, niin kyllähän tällä pärjää. Aiempi työni ravintola-alalla ei sopinut yhtään minulle vaan se voimisti sairauttani.

Aiemmin pakettilähettinä ja kuorma-autokuskina, mutta liikaa stressiä siitä vain sain aikatauluineen ja bipon potenssiin 10. Nykyisin valtiolla sihteerinä, rauhallista menoa, niin työn kuin biponkin suhteen. Toki bipoa on rauhoittanut nykyisen mieheni rauhoittava läsnäolo ja tuki sekä oma henkinen kasvamiseni ikääntymisen myötä. Joskus pari kymppisenä olin kyllä aika villi tapaus, varsinkin maniassa.

Toimin seksialalla.

Oletteko itse vain lähteneet töistä pois ja kouluttautuneet haluamaanne ammattiin vai onko lääkäri tehnyt aloitteen uuteen ammattiin kuntoutumisesta? Olisin todella kiitollinen jos vastaisitte, jonkun verran löytänyt tietoa näistä mutta vielä aika pihalla että miten mun tulisi toimia ja katsotaanko minun kohdalla että vuorotyötä pitäisi tehdä, kun olen siinä pystynyt välillä olemaankin pitkiä aikoja sairaudesta huolimatta.

itse olen vuorotöissä tehtaalla, muutamia kertoja ollut sairaslomalla ahdistuksen vuoksi, nyt tuntuu taas että pieni etäisyys työhön tulisi tarpeeseen, en usko että jaksan eläkeikään asti tämän sairauden kanssa

Mulla II-tyypin kaksisuuntainen. Kaikenlaista on tullut tehtyä mm. baarimikon, siivoojan, myyjän, lähihoitajan ja lastenhoitajan hommia. Vaikka osa noista töistä olikin ihan mukavia, niin ne eivät vain toimineet stressin, epäsäännöllisyytensä ja keikkamaisen luonteensa takia minulle kuin hetken, muutoin niihin liittyi aina pitkiä sairasjaksoja jolloin olin käytännössä työkyvytön. Nyt kunnalla töissä toimistossa, kehno palkka, mutta työ on vakituista, säännölliset työajan eikä minun tarvitse sressata oikein mistään, sillä oma työnkuvani ei pidä sisällään kovinkaan paljoa henkilökohtaista harkintaa vaan kaikkeen on olemassa joko ohjeistus tai sitten asia ei ole edes minun päätettävissäni. Hävetti kyllä vähän aikoinaan merkonomin paperit hankkia kun minulla oli jo yliopistosta maisterin tutkinto, mutta sen avulla en olisi saanut kuin noita stressaavien alojen työpaikkoja

Tuntuu olevan vähemmistönä työssäkäyyvät bipolaarihäiriötä sairastavat. Ainakin joita olen työni kautta tavannut-ovat työkyvyttömyyseläkeläisiä joilla myös alko-ongelmia. Lääkitys pitäisi saad akohdilleen jotta elämä olis jotenkin tasaisempaa.En voi suositella vuorotyötä. Ja usein stressaava työ ajaa ihmisen loppuun..ehkä joku osa-aika työ tai työpajatyyppien homma olis paras?..Riippuu ihmisestä ja sairauden laadusta.

Kirjastontätinä tämä tapaus, joskus menee pari vuottakin ilman yhtään saikkupäivää, joskus taas niitä kausia kun tulee 3 x 2 viikon saikut putkeen pidettyä.

Elämä oli aikoinaan nuorena tyttönä pk-seudulla aikamoista haipakkaa, onneksi nykyään täällä pienellä paikkakunnalla elämä on tasaista; on perhe, hyvä mies, harrastuksia ja vakaa kaveripiiri. Silti joskus tulee niitä kausia kun kaipaan Helsinkiin ja maailmallekin...

Olen töissä eräässä kohtuu suuressa valtion virastossa, sihteerin/assistentin töitä teen, alaa en kuitenkaan kerro, sillä se on aika erikoinen.
Ehdottomasti pitää olla säännölliset työajat (kellokortti on pelastus ollut minulle usein) ja kohtuullisen stressivapaa työ että sitä pystyy tekemään mielialasta riippumatta. Itse en ole koskaan ollut sairaslomalla maanis-depressiivisyyteni takia vaikka olenkin sänkyyni joskus jopa yli kuukaudeksikin vajonnut, aina olen kuitenkin töihin päässyt sieltä lähtemään vaikka kaikki muu onkin sitten ajoittain ollut mahdotonta. Opiskeluaikana nuorempana oli maniat ja varsinkin depressiojaksot todella syviä, onneksi koulusta oli helpompi joustaa kuin työelämästä.

Sain diagnoosin 25 vuotiaana ja lääkärini sanoi että hän ei halunnut sitä kirjoittaa minulle jo 17 vuotiaana kun se antaa niin suuren leiman elämälle.

Yliopiston jälkeen pääsin suoraan asiantuntijatehtäviin itc-alalle, mutta työ oli minulle liian vaihtelevaa ja stressin takia jouduin aika usein sairaslomaa pitämään eikä työsuhdettani jatkettukaan enää toisen määräaikaisuuden päätyttyä. Sen jälkeen siirryin pari pykälää alemman tason työtehtävien pariin ja nykyään olen taas asiantuntija tason tehtävissä, mutta haluamallani alalla ja yrityksessä/työyhteisössä jossa tunnen pystyväni työskentelemään niin ettei se rasita minua henkisesti liikaa.

Kaikki alat ja työtehtävät/-paikat eivät vain sovi tästä sairaudesta kärsiville, kiire, stressi ja vääränlaiset työyhteisöt ovat myrkkyä, enkä voisi kuvitellakaan että tekisin vuorotyötä sillä elämäni on pakko olla melko tasaista ja suunnitelmallista.

Hoitotyötä, kolmessa vuorossa.

Päihde- ja mielenterveystyön lähihoitaja.

sos.ohjaaja

opiskelen vielä, valmistuttuani olisi aineenopettajan paperit, mutta katsotaan nyt jaksanko edes valmistua... -.-'

Säännöllinen vuorokausirytmi, rutiini ruoka-aikojen ja nukkumaan menemisen kanssa olisi ensisijaisen tärkeää. Hyvät vuoristoratalaiset, yrittäkää keskustella töissä, voisiko säännöllinen työrytmi sittenkin olla mahdollinen kohdallanne. Lääkäriltä lausunto/suositus?

Lasten kanssa, välillä useiden viikkojen sairaalajaksoja psykoottisten manioiden vuoksi.

Mulla (nykyään) kohtuu helppo 2-tyypin bipo, nuorempana 12-21v oli vaikeampaa. Nyt työnä ihan perus DI:n toimistohommat, oman erikoisalani hallitsen hyvin ja se tuo mukanaan itsevarmuutta joka rauhoittaa mieltä. Stressistä en ole sitten opiskeluaikojen jälkeen enää kärsinyt eikä enää edes joka vuosi tunnu tulevan niitä kausia kun vain hautautuu kotiin sillä kotona on perhe ja mies tukena ja töissä hyvät työkaverit joiden kanssa viihtyy eikä oikein lomallakaan malta olla kyselemättä työpaikan kuulumisia.

Hyvä ammatti, työyhteisö ja läheisten varsinkin sen oman puolison tuki on tässä sairaudessa ollut minulle se keino selvitä. Siskoni kärsii samasta sairaudesta ja hänellä ei ole elämä oikein missään vaiheessa ollut tasaista ja sen kyllä huomaa edelleen, taas on uus mies ja paluumuuttoa Uuteen-Seelantiin suunnitellaan kuumeisesti. Huoh...

Kunnan sosiaalivirastossa vammasten lasten sosiaaliohjaajana olen, maanis-depressiivisyys ei ole enää useampaan vuoteen vaikuttanut työssäjaksamiseeni. Ehkä se vanhuus ei ole vain huono juttu tämän sairauden kanssa :)

Olen rekkakuskina ja homma on välillä stressaavaa. Ikä ja kokemus auttaa laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Olin monta vuotta huonossa jamassa mutta lääkityksellä ja työssä väkisin "roikkumisella" aurinko on viimein alkanut paistamaan. Eli pipo ei juurikaan enää kiristä, pahasti ainakaan. Maailmanloppua ei tullutkaan...

Avovaimollani on bipo ja hän on nykyään palkanlaskijana isossa raksafirmassa

Kirjallisella alalla kuten puolisokin.

20 vuotiaana ryhdyin yrittäjäksi. Nyt olen 25 ja vieläkin yrittäjänä. Välillä on kausia ku ei millään jaksais näin stressaavaa ja vaihtelevaa työtä, tulee jäätyä kotisohvalle. rahat aina loppu.
Joskus hypomaniassa parasta, ku energiaa ja luovuutta riittää työhön ja tulevaisuuden unelmiin.
Ennen diagnoosia ajattelin et toi hypomania ois mun normaali mielentila johon joskus opin jäämään. Nyt ku sairaus pahentunu ja tuli diagnoosi nii oon ettiny normaalia 8-4 työtä, ilman jatkuvaa stressiä ja rahahuolia.
Ennen usein uusi työmaa ja stressi laukaisi hypomanian ja pystyin ylittämään itseni työssä, voimat kuitenkin aina hiipuu parissa viikossa...
Nyt ei enään jotenki siedä stressiä niin hyvin, rupee ahistaa...

Kevyttä ja yksinkertaista toimistotyötä johon ei sisällä kuin sähköpostitse tapahtuvaa satunnaista asiakaspalvelua. Olin aiemmin respassa töissä ja se oli kyllä ihan yhtä helvettiä kun ei tietyissä mielialoissa vain kyennyt asiakkaita kasvotusten palveleen, olinkin silloin kohtuu usein saikulla. Nykyisessä työssä en ole tänä vuonna ollut päivääkään saikulla vaikka viime talvena minulla paha tilanne olikin (ero, muutto, uusi suhde joka päättyi myös eroon, velkaantumista ja hieman päihteiden/lääkkeiden kanssa sekoilua).

Lähihoitajana erikoissairaanhoidossa. Lisäksi opiskelen sairaanhoitajaksi.

Nyt tosin saikulla ollut reilun vuoden tiheäjaksoisuuden takia. Tyyppi I.

maaseudulla peruskoulun keittäjänä, lepposaa vaikkakin ehkä hieman liian fyysistä työtä minun ikäiselleni ihmiselle. Viihdyn työssä hyvin, olen viihtynyt jo pari vuosikymmentä. Minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen vuonna 94, enkä ole ikinä töistä sen takia ollut vaikka mielialat ovatkin aina joskus vähän enemmänkin vaihdelleet.

Olen lääkäri. Aika hankalaa, kun töitä ei saa vahingossakaan tehdä, jos on vähänkin maanisia tai psykoottisia oireita. Kun diagnoosi on tiedossa, niin valvonta on siitä eteenpäin tiukkaa. Masentuneena ei jaksa. Aika pitkä sairausloma on takana ja varmaan edessä on pysyvä eläke tai alan vaihto.

Harmi ettei kukaan varoittanut kaksisuuntaisen mahdollisuudesta ollessani vaikeasti masentunut jo ennen kuin lääkikseen hakeuduin ja pääsin. Psykiatri paremminkin oli oikeastaan ainoa, joka kannusti tälle tarpeettoman vaativalle alalle.

Asiakaspalvelussa, aika stressaavaa. en tiedä kuinka käy. Ahdistunut jatkuvasti töissä.

Monta työtä jouduin kokeileen ennen kuin löysin sen oman paikkani, työn jossa viihdyn ja joka ei voimista mielialojani suuntaan tai toiseen. Valtion leipä on kapea, mutta pitkä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä se Espoon rivarikaksion asuntolaina ja 600 e kuussa elämiseen sen jälkeen rauhoittaa kummasti menoa kun siihen yhdistetään työ jossa lähinnä siirrellään tietoa papereilta tietokoneelle ja painetaan enteriä. Koskaan en ole ollut näin sees elämäni kanssa, en koskaan! Vielä 5 vuotta sitten olisin ampunut itseni kun luovuin kaikesta vapaudestani, tai no, kihloissa en sentään ole, vielä :P

Istun valiokunnan kokouksissa ja painelen nappia istunnoissa. Onneksi työaika ei ole kovin pitkä ja lomat on pitkät.

Kuljetusalalla epäsäännöllistä vuorotyötä sen 80 tuntia kahteen viikkoon. Kutsumushommaa, joka pitää elämän pyörimässä. Mihinkään toimistotyöhön tai vastaavaan en kykene keskittymään ja olisi liian yksitoikkoista.

Toimistotöitä olen tehnyt siitä saakka kun sain elämäni järjestykseen ja rauhoittumaan. Vakaa, tylsä ja yllätyksetön työ on kyllä yksi nykyisen elämäni kulmakivistä. Seuraavaksi hommaan samanlaisen miehen kuin työni :P