Bipomummi

Osanottoni tilanteenne vuoksi.

Bipolaarihäiriö ei ole leikin asia - jotkut saavat sairautensa hoitoon lääkkeillä tai elämänhallinnalla, toiset eivät. Sairaudessa on tosiaan kaksi vaihetta masennus ja mania, internet kertoo Sinulle näistä vaiheista paljon, jos haluat ottaa selvää. Mummillanne saattaa olla myös diagnooseja, joista Te ette välttämättä ole tietoisia ja sikäli mikäli ymmärrän tilanteenne oikein, hänen omiin sanomisiinsa ei kannata luottaa.

Teidän perheenne tilanteessa haluaisin nostaa esille kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, kuinka keskustelette asiasta lapsennne/lastenne kanssa. Mikäli lapsi on vauva/taaperoikäinen, asiasta ei tietenkään tarvitse keskustella, mutta jo alle kouluikäinen pieni ihminen ymmärtänee, että jotain outoa mummissa on. Suosittelisin selittämään asiaa edes jotenkin; mummi ei tarkoita olla ilkeä, mutta on hieman sairas ja saattaa kuvitella asioita jotka eivät välttämättä ole totta. On hyvä selittää asia mielummin liian perinpohjaisesti (alkaen siitä, mitä mieliala on ja kuinka se heittelee: joskus sinä olet surullinen - joskus iloinen ja mummi ei hallitse näitä mielialojaan). Jos lapsenne on/ovat jo vanhempia, voidaan mukaan ottaa tarkempia kuvauksia, kuten masennus ym.

Teille vanhemmille toivon ennenkaikkea jaksamista. Sairastuneen ihmisen läheisellä ei koskaan ole helppoa, sairaudesta riippumatta, mutta kaksisuuntainen mielialahäiriö on yksi vaikeimmin ulkopuolisen ymmärrettävistä sairauksista. Se, että ihminen on tunne-elämältään täysin arvaamaton on hlvetin rankkaa omaisille ja läheisille. Sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä, koska kärsin itse bipolaarihäiriön tyypistä II ja oma isäni sairastaa tyyppiä I.

Isäni on yrittänyt itsemurhaa, puhunut itsemurhasta, ollut sairaalajaksoilla ja avohoidossa. Hän kärsii samanaikaisesti päihdeongelmasta, kuten monet bipolaariset ihmiset. Noin 1-2% väestöstä kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja heistä noin puolet on päihdeongelmaisia. Monella myös hoitomyönteisyys on huonoa - tämä tarkoittaa sitä, että lääkitystä haetaan silloin kun masennus on vaikeimmillaan, mutta oireiden helpottaessa siitä luovutaan ja varsinkin maniavaiheessa ihmisellä ei ole sairaudentuntoa laisinkaan (tämä lienee totta myös Teidän mumminne kohdalla). Hän todennäköisesti kuvittelee osaavansa _kaiken_ paremmin kuin kaikki muut, Sinä mukaanlukien. Vaikka todellisuudessa hän ei kykenisikään toimimaan, kuten olettaa sinun toimivan, hänellä on tietynlainen harhaluulo maanisessa vaiheessaan, jolloin hän luulee olevansa "maailman hienoin ihminen" - tästä johtunee hänen alentuva käytöksensä Sinua kohtaan.

Kärttyisyys, vihaisuus, ilkeys, ärtyisyys - kaikki ovat maniaan kuuluvia oireita. Perhesuheistanne tarkemmin tietämättä voin vain arvata: luulen, että anoppisi on omalla tavallaan katkera (kuten monet anopit ovat) siitä, että hänen pienestä pojastaan pitää nyt huolta joku muu. Jos tämä sekoittuu maaniseen vaiheeseen, jolloin ihminen tuppaa luulemaan pystyvänsä mihin tahansa, loipputulos voisi olla kuvaamasi kaltainen - hyökkäys Sinua kohtaan.

Sinulla ja perheelläsi ei ole velvollisuutta olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka rasittaa perhesuhteitanne, joka tekee olonne hankalaksi, vaikeaksi tai joka saa teidät tuntemaan ansaitsematonta kipua. Älä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Varsinkin jos lapsenne ovat pieniä, saattaa olla parasta antaa mummin elää omaa elämäänsä niin, ettei hänen sairautensa sotke Teidän arkeanne. Ihannetilanne olisi se, että voisitte olla mummin tukena, auttaa häntä saamaan sitä apua, jota hän tarvitsee, vaikka hän asuu toisella paikkakunnalla. Jokaisella paikkakunnalla pitäisi olla nk. mielenterveystoimisto (tai vastaava yksikkö), josta voit kysyä itse apua omaan tilanteeseesi, mutta voit myös soittaa mummin kotipaikkakunnalle ja kertoa tilanteesta, jos hän käyttää mielenterveyspalveluita?

Muista, että Sinä olet elämäsi tärkein ihminen. Sinun on myös pidettävä huolta oman perheesi hyvinvoinnista parhaasi mukaan. Ja tällä tarkoitan nyt sitä perheyksikköä, johon kuuluu lisäksesi miehesi ja lapsesi. Huolehdi ensin siitä, että Teillä kaikilla on asiat hyvin ja jos Sinulla riittää vielä voimia, yritä auttaa mummi-parkaa, joka ei todennäköisesti oikeasti _halua_ pahaa, vaan tekee pahaa sairautensa vuoksi.

..jatkan seuraavassa viestissä

Vielä sen sanon, että älä estä lastasi tuntemasta mummiaan. Anna mummille ja lapselle mahdollisuus.
Mutta vain silloin, kun mummin sairaus on paremmassa jamassa, niin ettei hän sanoillaan tai teoillaan vahingoita lasta.

Tuttu tilanne. Meillä lasten isoäiti manioissaan/hypomanioissaan lupailee pikkuisille kaikkea kivaa ja kun päivä tulee, niin häntä ei näykkään ja hänelle on sattununut jotain perin masentavaa. Sitten ai vastaa puhelimeenkaan moneen päivään.

Olen selittänyt lapsille että isoäiti on vain nyt sellainen. En koskaan välitä tämän ihmisen ideoita tai lupauksia lapsille, mikäli se minusta riippuu. Ja olen pyytänyt ettei lupailisi itsekään mitään. Mutta aina kun lupaukset toteutuvat, hän on kyllä maailman hauskinta seuraa lapsille. Hän ei ole lapsille ikinä ilkeä, päin vastoin. Meitä muita höykyttää kirosanoin ja uhkauksin (kausiensa mukaan). Emme ole niistä moksiskaan enää nykyisin, mutta pidämme tuolloin välimatkaa ja odotamme että hän "tulee takaisin" :)

Myötätuntoiset voimahalit sinne! Kagille kiitokset mahtavasta perehtymisestä vastauksessaan!

Kamala sanoa mutta, ihana kuulla ettei olla ainoita tällaisessa tilanteessa. Meillä mummi hyökkää minua tai miestäni vastaan useimmiten puhelimitse, haukkuu lasten kasvatuksen ja kertoo kuinka itse on lapsensa kasvattanut, kertoo kuinka meidän perheessä asioiden tulisi hoitua. Aina on joku asia pielessä kun käydään kylässä; milloin on valittamassa lasten vaatteista, miehen exästä(!) valittaa minulle vuosikausia jne. Pokkana vieraiden ihmisten läsnä ollessa sanoo minun lihoneen. Ei tunne minkäänlaista häpeää omista tekemisistään vaikka olisi kokonainen pöytäseurue huuli pyöreänä hänen käytöksestään/puheistaan. Olen niin lopen kyllästynyt tuohon ainaiseen valitukseen ja toisten mollaamiseen, tunteettomuuteen, kyvyttömyyteen astua toisen asemaan. Välillä pyydellään itku kurkussa anteeksi. Säälittää. Annan anteeksi, taas seuraavaan kohtaukseen asti. Olen yrittänyt ymmärtää ja vältellä tiettyinä kausina mutta, kyllä tämä vaan kokoajan enemmän menee siihen suuntaan että ei vaan enää pää kestä, oma jaksaminen ja oma mielenterveys on vaakalaudalla tämän homman kanssa. Hän on vanhemman lapsen kanssa todella hyvissä väleissä ja järjestää hirveitä riitoja välillemme. Ei ole aikuisena katsomassa tilannetta vaan näkee vain ja ainoastaan lapsen kannalta asiat: sääntöjä ja rangaistuksia ei saisi olla lainkaan.. hänen kasvatusmetodeihin ei kuulunut lainkaan säännöt ja rangaistukset. Vaikeaksi tekee lapsen kasvatuksen, suojelun, neuvomisen, ohjeet joita annetaan elämää varten.. kaikki kumotaan. Kaikista naurettavinta asiasta tekee sen kun hän on tosiaan omat lapset "kasvattanut" miten sattuu (kiitos armeijan, mieheni pääsi aikoinaan irrattautumaan siitä helvetistä), niin mikä hän on ketään "neuvomaan"?! Tästäkin ollaan väännetty puhelimessa niin kauan. Nuorempaa lasta en mummille ole jättänyt hoitoon lainkaan, en halua hänen ostavan toista lapsenlastaankin. Ääntä lähtee niin että kuuroksi meinaa tulla, omat asiat puhutaan tietenkin toisten päälle, niin tärkeitähän ne onkin. Sitten auta armias jos itse menet jotain sanomaan esim. ostelusta niin jo ollaan melkein itsaria tekemässä. Ja nykyään ihmettelee kun käydään niin harvoin? Tiedän hänen taustan, helppoa ei ole ollut, mutta en vaan jaksa enää ymmärtää vaikka haluaisin :( Harmillinen sairaus niin läheisille kuin sairastavalle.