Miksi tuntuu tältä?

Tunnen itseni useimmiten niin yksinäiseksi ja tämä tunne on vain kasvanut vuosien varrella. On niitä hetkiä, kun olen onnellinen ja ajattelen kaiken lähtevän taas parempaan suuntaan, mutta seuraavassa hetkessä taas pimenee. En kykene avautumaan näistä tuntemuksista, tunnen itseni epäonnistuneeksi jos myönnän ääneen mitään. Vain pari viikkoa sitten tunsin itseni niin täydeksi ja hyväksi, nautin elämästä. Nyt olen taas tippunut tähän tyhjyyteen.

Olen empaattinen ihminen, tykkään kuunnella toisia ja yritän samaistua heidän tilaansa. Nään asioissa aina kaksi puolta ja keskustelen mielelläni kavereideni kanssa heitä painavista ongelmista. En koe saavani tätä takaisin. Toki he välillä kuuntelevat minua, mutta eivät keskustele asioistani kahta lausetta pidempään. Äitini kanssa olen jutellut tunteja asioistani ja se helpottaa, mutta en pysty kertomaan hänellekään synkimmistä aatteistani, aiheemme ovat lähinnä työ- ja ihmissuhteita koskevia. Olen pari kertaa soittanut hänelle ja päättänyt avautua kunnolla, mutta hänen vastatessaan lukittaudun täysin. Puhelun jälkeen itken, kun en kykene avaamaan suutani.

En ole itsetuhoinen. Tosin olen vihainen ja tekisi mieli heittää tavarat seinään ja lyödä hetkittäin jokaista vastaantulevaa tuntematonta. Olen silti saanut itseni hillittyä. Olen kyllä miettinyt välillä, että olisi helpompaa kun ei tarvitsisi elää, mutta en ole tekemässä itselleni mitään.

Luottamusongelma miehiä kohtaan voi johtua isästäni. Hän ei kuulu elämääni ja kaipaan häntä, mutta häntä ei kiinnosta. Torjun jokaisen miehen, joka yrittää päästä lähelleni enkä usko, että minusta voisi oikeasti pitää tai minuun voisi rakastua. En siis seurustele enkä varmaan ikinä tulekaan seurustelemaan. Toki kaipaan lämpöä ja haluan rakkautta. En silti kykene siihen enkä usko kenenkään muunkaan kykenevän siihen kanssani. Helpompi on luovuttaa samantien. Olen pari kertaa yrittänyt ja antanut mennä, mutta kun olen saanut aina pettyä, niin enää ei jaksa. En halua heitä lähelleni. Miespuolisia kavereita minulla kyllä on ja heitä kohtaan ei ole samanlaista pelkoa tai inhoa. Jos he yrittäisivät lähempää tuttavuutta, iskisin jarrut pohjaan.

Välillä en kykene lähtemään asunnostani ulos, edes käymään kaupassa. Maadun himassa, laitan kännykän kiinni enkä avaa ovea jos joku koputtaa. Katson telkkaria ja tuijotan kattoon. Jos olen lähdössä ulos, olen pukeutunut ulkovaatteita myöten ja pakannut laukun. Ulko-ovella iskee ahdistus ja päähän lause ”ei mun ole pakko mennä”. Tällöin jään vain kotiin ja menen takaisin telkkarin ääreen. Voin olla päiviä sanomatta sanaakaan. Joskus on pakko lähteä töihin ja sinne itseni raahaan pakolla, järki sanoo että työtä en halua menettää. Kaiken muun annan olla. ”Menen sitten huomenna/teen sitten huomenna”. Jää tekemättä.

En ole aina tällainen. Välillä on hyviä kausia ja ne menevät hujauksessa ja olen iloinen. Silti nämä viikot ovat kerta kerralta pahempia enkä jaksaisi enää sietää tätä. Miksi en vaan voi olla iloinen ja tyytyväinen, niinkuin joskus olenkin. Miksi pitää tuntea tällaista tuskaa, ei kykene tekemään mitään.

En halua mennä lääkäriin, ensinnäkin tämä on vaikeaa jo anonyyminä netissä, ties kuinka monta kertaa olen kirjoittanut samanlaisen tekstin ja pyyhkinyt sen pois kun en vain pysty. Toiseksi, en usko että minua voi auttaa. Miten kukaan tekisi minusta iloisen, jos en edes itse kykene siihen?

Aina kun alan tuntemaan oloni taas hyväksi, ajattelen tuon olleen viimeinen kerta ja nyt alkaa onnellinen elämä. Ja silti ne aina tulevat takaisin, en saa mitään aikaiseksi. En tiedä mikä minua vaivaa.

Luettuani tekstin itse hävettää valittaa, koska useilla on oikeasti ongelmia. Silti haluan selkoa, onko tämä ihan normaalia vai täytyykö minun vai kerätä itseni ja yrittää enemmän.