Ensimmäinen itsemurha-ajatuksesi?

9-vuotiaana tajusin että olen syntynyt hirveään ja lopulliseen paikkaan.

Mä ajattelin itsemurhaa varmaan jo 4-5-vuotiaana, kun äitini uhkaili sillä isää lasten kuullen. Vähän myöhemmin myös isä puhui usein äidin itsemurhayrityksistä. Olin ehkä jotain 7-8-vuotias, kun äiti alkoi meitä lapsiakin uhkailla. Omia aikomuksia alkoi tulla koulukiusaamisen myötä.

Tarkkaa ikää en muista, mutta olisinko ollut n.12 v, kun pilleripurkkiin keräsin kaikenlaisia pillereitä, mitä kotoa löysin. Sitä säilytin muutaman vuoden, oli vähän kuin lohtuna, että pääsenpähän sitten pois, kun haluan. Muistan kirjoittaneeni myös jäähyväiskirjeen/"testamentin"... Jossain vaiheessa hävitin pillerit ja kirjeen, mutta itsemurha-ajatukset tulevat esiin vieläkin, riippuen elämäntilanteesta. Nyt viime aikoina ovat olleet voimakkaitakin, johtuen vaikeasta parisuhteesta, josta ei vaan tunnu olevan voimaa päästä irti.
Minulle itsemurha on ollut aina helpottava, rauhoittava ajatus. Sitä kun miettii, niin tulee tunne, että on onneksi tapa millä päästä pois tästä kaikesta paskasta. Minulla ei ole lapsia ja suhteenikin on mitä on, eli en jättäisi jälkeeni ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsisivat minua tai olisin ns. velvollinen heidän takiaan elämään.
Itsemurhaa en ole ikinä yrittänyt. Enkä tiedä, tulenko sitä tekemäänkään. Mutta siellä se mieltäni rauhoittaa ajatuksena, mahdollisuutena, jos...

Hitto te olette kaikki, kuin minä. Onko yllätys, kun googlaamalla löytää kaltaisensa.

Mulla on ekat ihan selkeet itsemurha-ajatukset tullu kai jossakin 12 ikävuoden tienoilla. Kun on erilainen kuin muut, siitä saa kärsiä todellakin ja itsemurha on armahdus, tapahtuipa se kuinka tuskallisesti tahansa, mutta sitä en väitä, etteikö ajatukset myös olis pelottanu ja saanu aikaan kovia syyllisyydentunteita.

No elävien kirjoissa sitä nyt ollaan ja ikää 18 vuotta. Tavallaan jopa ärsyttää usein, kun ei ole löytyny sitä rohkeutta ihan loppuun saakka ottaa itteään hengiltä. Kysymys ei oo siitä, etteikö tavallinen ihminen vois melko todennäkösesti onnistua tietyntyyppisissä yrityksissä.

No nyt mä aloin jo tässä avautua jotain ylimäärästä...en pysty puhumaan näistä lyhyesti.

Ehkä joskus 10 v kun kouluun meno iljetti niin paljon kiusaamisen ja muun takia että unettomuuteni alkoi tuolloin ja krooninen väsymys. Eka oikea yritys oli sitten 16 v joka oli suunnilleen sellainen reissu, että otin mutsin uni ym. lääkkeet aamulla yksin kotona ja illalla heräsin sairaalassa vatsahuuhtelun jälkeen ja seuraavana aamuna porukat haki vihaisena kotiin. En tavannut yhtäkään lääkäriä koko reisulla, joku psykologi kävi kysymässä miksi moista yritin ja sanoin etten tiedä ja se oli että mee kotios sitten. Ja sielä mä sitten olinkin kun en muuallekaan uskaltanut mennä.

Itsellä ekan kerran itsemurhasuunnitelmat valmiina noin 11- vuotiaana, jäähyväiskirjeetkin oli jo kirjoitettuna ja köysi varattuna. Oli sellainen olo etten ole hyväksytty ja rakastettu, enkä tule todennäköisesti koskaan sitä olemaankaan. Aika hyvin pitänyt paikkansa kun katsoo elämää taaksepäin, kaikki mennyt vain päin persettä viimeiset vuosikymmenet. Edelleen ajattelen itsemurhaa päivittäin, tällä hetkellä erityisen itsetuhoinen olo päällä.

Minulla oli näitä viimeisen parin vuoden aikana lähinnä ryyppyputkien jälkeen laskuhumalassa. Lopetin alkoholin käytön ja samalla loppui pöllöt ajatuksetki.
Suosittelen.

Sinä, kylmät kädet, olet varmaan aika älykäs ihminen. Koet varmaan tämän elämän ja se puolet liiankin tervästi.

Ala-asteen loppupuolella, olikohan se joskus 5. vai 6. luokalla... Aivan liian aikaisin joka tapauksessa. Silloin se oli vain nopeasti päässä käyvä ajatus joka sivuutettiin samantinen tietäen, että ei minusta siihen kuitenkaan olisi. Olinhan pelkuri.

Lukiossa nuo samat ajatukset palasivat vahvempina ja tällä kertaa oli jo elämä ehtinyt kolhia sen verran ettei niitä enään sivuutettu vaan otettiin vakavaan harkintaan. Muutaman vuoden kärsin masennuksesta, itseinhosta, jatkuvasta ahdistuksesta ja riittämättömyyden tunteesta kunnes sitten eräänä iltana, rattoisasti vietetyn baarireissun jälkeen, löysin itseni kävelemästä yksin kotiin joen vartta pitkin. Mattorannan kohdalla löysin itseni laiturilta tuijottamasta mustaa vettä ja miettimässä miksi ei? Vaikka elämässäni ei tuolloin ollutkaan mitään merkittävästi vialla, ei minulla myöskään ollut syytä jäädä tänne kärsimään. Sanovat että hukkuessa, viimeinen tunne minkä tunnet kun keuhkosi ovat täyttyneet vedestä, on voimakas euforian tunne. Ei siis yhtään hullumpi tapa lähteä.

Tuona iltana yritin itsemurhaa ensimmäisen ja viimeisen kerran. Onnekseni tai epäonnekseni olen kuitenkin liian hyvä uimari hukkuakseni edes umpikännissä ja siinä hyvän aikaa räpiköideissäni aloin kärsimään huonoa omatuntoa yrityksestäni. Minullahan oli koira. Tuo koira odotti minua kotiin ja mikäli en palaisi, se voisi joutua olemaan jopa viikkoja yksin, nälässä ja hämillään, ennen kuin kukaan tajuaisi alkaa etsiä minua. En enää pystynyt ravistamaan tuota ikävää ajatusta päästäni kun sen kerran näin. Ja niin, uin rantaan, nousin vedestä, ja kävelin kotiin koirani luokse.

Ajattelen vieläkin toisinaan itsemurhaa, silloin kun elämä potkii päähän oikein kunnolla, mutta enään en vakavasti harkitse sitä. Minullahan on koira. En ikinä voisi tietoisesti aiheuttaa rakkaalle koiralleni kärsimystä jättämällä palaamatta. Jotenkin surullista ajatella miten syyni elää, päivieni ilo ja täyttymys, on koira. Ei perheeni, ystäväni, läheiseni eikä kukaan muu ihminen pystynyt pelastamaan minua. Koira pystyi.

Jaa, mulla se oli 2-3 luokalla kun kasvatusäitini kuoli...
jouduin koulukiusatuksi myös kun vaihdoin koulua.

Toisen kerran myös intissä, meinasin lopettaa koko touhun, mutta no, otin sen duunina...

Uudelleen muutaman vuoden kuluttua , kun sisareni kuoli. Jotenkin palautti mieleen aiemmat entiset paskat muistot...

Sitten suunnitelmat kuinka : metsään syömään sieniä...
Eli ilmeisesti syysmasennus, kun tuohon aikaan alkaa itsetuhoiset ajatukset.

Semmosta se on : Ei oo helppoo :)

15-vuotiaana 2006. Monen vuoden masennus saavutti siihen mennessä suurimman huipun, koulu ei kiinnostanut eikä kaverit. Makoilin päivät pitkät huoneessani puhumatta kenellekään ja mietin keinoja miten tappaa itseni helpoiten. Paras vaihtoehto olisi ollut isän asekaapilla vierailu, mutta avain oli isän hallussa koko ajan. Vieläkin mietin parhaita tapoja, mutten vieläkään ole päässyt lopulliseen päätökseen. Kenties vielä joku kaunis päivä