Valoa ahdinkoon

Tätä lukisi enemmänkin.

Smile



Puuteri oli loppunut. Soitin töihin ja sanoin, nou can do. Teen etänä tai ensi yönä toimistolla hommat ja odotan postiluukun kolahdusta. Siihen menee päivä tai pari. Taivaalla risteili ohjuksia. Mammat pälpättivät roskakatoksen nurkalla ja asettelivat vinksahtanutta kranssia uudelleen lautaseinään. Lätäkössä seisoi pulu. Se katseli jähmettyneenä vedestä heijastuvaa kuvaansa. Taivas repeili kuin pellavavaate katuteatterin yllä. Olin kuin keitoksessa, jonka kansi oli juuri nostettu pois paikoiltaan ja jokin näkymätön katseli pataan.

Lentokentällä odotin saapuvia. Heitä oli kaksi. Opastin miehet läpi lähtöselvityksen, liimasin tägit heidän laukkuihinsa ja ojensin vastakappaleet ja printit takaisin. Sulauduimme massaan jonottamaan vuoroamme. Miehet tekivät tuttavuutta. Hiljainen odottelu olisi ollut mieleeni, sillä kello oli vasta kuusi aamulla.

Tunne, kun istui virtaavan joen äärellä ja katseli sen päättymätöntä liikettä ja voimaa, oli kaukana minusta. Yleensä kykenin tähän, mutta minusta oli tullut vanha ja kärsimätön, ahdistunut. Ihmisvirta oli kuin veden virtaa, päättymätöntä. Ainoa ero ihmisessä ja vedessä oli se, että ihmiset olivat kärsimättömiä ja vesi kärsivällinen ja koskessakin tyyni.

Kone nousi ajallaan. Istuin heidän välissä, joten minulla ei ollut mitään pakopaikkaa, mitään reittiä karkuun. Otin ammattimaisen asennon ja annoin lotuksen mielessäni aueta. Unohdin itseni ja palasin aikataulutukseen, hotelleihin ja tapaamisiin, kulkuyhteyksiin ja näiden vaihtoehtoihin, aamiaisiin ja ravintoloihin ja nähtävyyksiin. He halusivat irkkupubiin. Luultavasti he halusivat myös paikallista persettä, sillä he molemmat olivat naimisissa. Ja vaikka mies ei olisikaan naimisissa, tämä silti halusi persettä.

Esimerkillisintä opastettavaa olivat homomiehet. He olivat aidon kiinnostuneita maailmasta ja naisen elämästä siinä - tässä ilmiössä nimeltä elämä. Lisäksi he olivat seksuaalisen pyörryksissä itsensä kaltaisista, joten minulla oli kuin vapaapäivä, kuin retki ystävän kanssa maailman lumovoimaan ja raadollisuuteen. Korostan sanaa ystävä, sillä sellaisia heistä kaikista oli tullut. Kun seksuaalinen jännite poistettiin estradilta kokonaan, viihdyin.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, niin sitä ammattimaisempi minusta on sukeutunut. Jokainen heitetty keikka oli kuin päivä puutarhassa. Työni karsi minua. Jos jostain alkoi nousta jotain esiin, se katkaistiin. Välittömästi. Lopulta oli niin, että kaikki näytti valheellisen täydelliseltä. Tulos kuulosti täydelliseltä, tuoksui täydelliseltä ja liikutteli raajojaan ja päätään täydellisesti. Ja kun oltiin tilanteessa, josta ei enää päästy ylöspäin, oltiin lakikorkeudessa, ja kone aloitti laskeutumisensa. Se veti kaasut lähes kiinni ja antoi nokan painua kohti kenttää. Tarjottimet ja penkin selkänojat nostettiin pystyyn. Kerättiin roskia yhteen ja ojenneltiin niitä lentoemännälle. Jossain huusi korviasärkevästi pieni ihminen. Juuri mitään ei ollut tehtävissä. Eikä kukaan juuri mitään tehnytkään, koska kipu ei ollut järin vaarallista.

Observer



Olen lämmitellyt sormiani patterissa koko aamun. En käsitä, miksi täällä on niin kylmä. Vierelläni vuoteella makasi sekava mytty jäseniä ja kangasta, pikimustia hiuksia. Se oli luultavasti ihminen. Sen vartalo oli sotkeentunut pergamentinvärisiin lakanoihin, kiertynyt niihin. En nähnyt liikettä. En ollut varma, hengittikö se. Lakanat kiilsivät harmaassa valossa siinä missä ne joutuivat vaihtamaan suuntaa. Valoa tulvi ulkoa sisään kaoottisena puluparvena. Huone räpiköi ja vatkasi. Konttasin ulos suunnattoman suuresta makuuhuoneesta. Se oli jalkapallokentän kokoinen.

Paitsio. Väitin tuomarille vastaan, mutta hän osoitti korttitaskuaan ja hätisteli eteenpäin.

Olen maskeeraamisen ammattilainen. Puristin itselleni tuoremehua ja etsin jotain suolaista. Löysin suolatikkuja ja istuuduin massiiviseen sohvaan uppoutuakseni keltaiseen hedelmämehuun. Tökin sitä kidassani alas suolaisella piippurassilla. Avaan massiivikanavan, josta imen verta. Tökin loput tikut pystyyn hiuksiini, samalla kun amerikkalainen nainen vatkaa studiossa käsittämätöntä härveliä elääkseen arvollista ja kunnioitettavaa elämää, ja ehdottomasti siksi, että olisi nainen. Parvekkeella palaa Barbie. Käry on kammottava, mutta lyhytaikainen. Edes palovaroittimet eivät noteeraa sitä. Siitä jää lätäkkö betonilattiaan, musta tahra, joka lähtee jäähdyttyään leipäveitsellä irti.

Siirrän kuvan nettiin. Screenillä vilisee sanoja. Ihmisillä on niin paljon sanottavaa, että en näe mitään. Olen kuin sumussa yksin itseni kanssa. Ottaessani osaa virtaa edes sekunniksi, se imaisee minut mukaansa, ja on jo yö, valot ja linnut taivaalta kadonneet ja katuvalojen helminauhat syttyneet. En osaa palauttaa päivästä hetkeäkään mieleeni. Olen pudonnut aika-avaruudessa sille ominaiseen gäppiin, kuin kaivoon, josta ei pääse ylös tai ulos. Virta kulkee minussa, sillä minä olen sitä. Liike virrassa on suhteellista. Hakkaan sormeni hajalle, sillä joku väittää olevansa erimieltä kuin minä. Naurettavaa. Jäähdyttelen sormenpäitä kraanan alla. Äiti on vihainen vesilaskusta. Sanon hänelle, että en juo vettä. Hän kyllä uskoo minua.

Olisi puettava päälle.

Seison vaatekasassa kolme tuntia saamatta aikaiseksi mitään. En näe niitä, vaatteita. En osaa hahmottaa niistä kokonaisuutta, joka kelpaisi minulle. Lisäksi on todettava, että jatkuva musiikin kuuntelu ja edestakaisin nytkyttäminen ei auta mitään sellaisessa tilanteessa, jossa pitäisi toimia. Vajoan takaisin sohvaan ja väännän volyymin kovemmalle. Katson tuubiin aamuun asti ja torkahtelen. Käyn unessa katsomassa, mitä siellä on, mutta ei siellä mitään ole. Täällä on kaikki. Kirjoitan ohessa toisella kädellä romaania ja sättään toisella kädellä tuntemattoman vanhemman naisen kanssa tupakoinnin vaaroista. Hän haluaisi polttaa, koska kärsii vartalonkuvastaan. Stumppaan virsikirjaan. Oikeastaan haluaisin vain tanssia. En haluaisi koskaan lopettaa tanssimista. Mikään ei ole minulle niin tärkeää kuin rytminen liike ilman toista ihmistä.

Kirjoitan novellin hulluksi tulleesta teinistä, joka ajaa kerrostalon portaikossa Bobcatilla ja kauhoo allensa romahtaneista asunnoista teräskauhaan rättejä ja läskiromantiikkaa, vain kipatakseen kaiken ulos ikkunasta. Hän nauraa kuin hullu terroristi, kippaa viiniä äidin viinilasista ja kurvailee ympäriinsä rööki huulessa. Hän vaikuttaa siltä, kuin hän haluaisi keskustella muista aisoista kanssanaisten kanssa. Mutta, yllätys yllätys! Hän ei osaa enää keskustella mistään. Hänet on aivopesty. Hän on raivoisa ruumis vuoteessa sotkeutuneena lakanoihin. Saapuu uusi aamu, joka kujertaa jossain maailmojen kätköissä kuin pulu. Lopulta hän saa hupparin ja rotsin päälle, vedettyä farkut jalkaan. Hän lainaa mutsin Converseja ja hiihtää kadulle kännykkä hyppysissään. Hän loikkii alas portaita ja heittelee jengille yläfemmoja.

Bat




Torkahdin. Sohvalle on mukava torkahtaa, mutta kerran torkahdin rattiin ja heräsin pellolta. Minulla on jonkin sortin apnea, tai jokin fataali aivolama. Saatan nukahtaa kesken lauseen. Kieltämättä hieman kiusallista, kuulijalle, tai etenkin puhujalle, jos rouva tipahtaa lattialle kesken verbaalisen triumfin loppuhuipennuksen, jollaisia naisten puheesta harvoin tavataan. Naisella on vesimäinen ääni. Se liruu ja luikertaa ja menee läpi kiven ja kannon, kipuaa aina latvuksiin asti vain haihtuakseen ilmaan. Hirvittävän nöyrää ja määrätietoista, mutta vailla syytä. Merkityskehystä täytyy kohentaa. Sellainen on kuitenkin kovin vaikeaa, jos ei ymmärrä mikä tämän kaiken pointti on. Pointteja voi pointittomuudessa aina keksiä, mutta niin ei aina ole hyvä. On oltava jokin maali, johon tähdätä. Tai sitten sellainen voi tulla tupsahtaa eteen ihan itsestään, jos tarpeeksi jaksaa jauhaa. Kuukautiseni taitavat olla aivan sekaisin. Olisinpa syntynyt mieheksi.

Minulla on mies. Minä omistan hänet ja minulla on häneen täydet oikeudet. Hän on omaisuuttani ja teen hänelle mitä milloinkin mielin. Tänään hän on tavallinen mies. Rakastan tavallisia miehiä. Tavallisella miehellä on tavallisia mielipiteitä tavallisten vaatteitten alla. Hiukset ovat tavalliset. Hän leijuu sateenvarjonsa varassa mustana siluettina taivaalla. Hänen kaltaisiaan on kosolti. He ovat yhdessä kuin muurahaisarmeija Ovidiuksen näyistä. He pursuavat esiin maan alta, ovista ja ikkunoista ja ahtautuvat erilaisiin tajunnan räjäyttäviin laitteisiin, joilla heitä kuljetetaan systeemistä toiseen. He kaikki käärivät sateenvarjonsa, kun astuvat sisään ahtauteen, jonka syy ovat he itse. Samaan aikaan minä makaan sohvalla, kun sankarini asettuu jälleen sisään sen rattaaksi, ja lähtee pyörimään synkronoidusti ja täsmällisesti. Kuuluu naksutusta. Oliko se minun pääni?

Unelmieni mies elää harhassa, jossa hän pitää itseään luovana ja että hän on siinä tilassa, kun hän on minuun saumattomasti liitettynä. Sallin tämän hänelle. Minusta on armollista antaa lintujen laulaa ja kukkien kasvaa rehottaa. Mikä minä olen puuttumaan, tyhmä nainen.

Kastelin kukat. Rakastan chilejäni. Ne pursuavat voimaa ja sitkeyttä. Ne viis veisaavat laiminlyönneistäni ja silkasta piittaamattomuudestani. Ne etenevät suunnitelmiensa mukaan. Luulen, että niitä ei mikään voi pysäyttää. Aina silloin tällöin oksanpäästä putkahtaa esiin punainen helvetti. Poimin ne pois ennen kuin ne ehtivät muuttua ruskeiksi. Jos halusi nähdä jotain, oli katsottava herpaantumatta. Oli nähtävä kokonaisuus. Päämäärätön vilkuilu ei ollut mistään kotoisin, ja muistutti enemmän eksymistä kuin löytämistä.

En löytänyt enää kipulääkkeitä. Kuuri oli ohi. Minun pitäisi olla nyt terve. Millainen oli terve nainen? Terve nainen tyytyi tavalliseen mieheen, jolla oli tavallisia mielipiteitä tavallisista asioista. Tavattuani kaikki maailman kummajaiset, minusta itsestäni oli tullut friikki. Se ei näkynyt missään, mutta eli sisälläni kuin synkkä onkalo, jossa saattoi olla mitä tahansa. Olin ihmisen luonnollisimman pelon äärellä, ja tunsin, kuinka onkalosta nousi kylmää, kiventuoksuista ilmaa maailmojen syvyyksistä. Mitään en pimeydessä nähnyt vahvimmallakaan valollani. Mutta minä tiesin, että luolaston katto oli peittynyt lepakoitten väriseviin vartaloihin, ja alla mateli ja ryömi koko pimeä ja äänetön hyönteisten luomakunta näiden ulosteissa. Miljoonat roikkuvat päät pyörivät ja supistelivat siipiään jakaen sovussa tilan ylhäällä tavoittamattomissa. Kukaan ei uskaltanut astua siihen onkaloon. Ja kohta se olisi mahdotonta, sillä aurinko oli laskemassa ja yön kuut nousemassa esiin, koko olemisen ja vaikuttamisen, painovoiman historia.

Napsaisin pensaasta oksan irti. Se putosi lattialle.

Taitotaso on korkea. Jos kokonaisuutta hallitset yhtä hyvin, niin hyvältä näyttää.

Taitotasosi on korkea ja huima,
jopa niin huima että minua huippaa ja naurattaa
kun luin tekstisi.

Kiitos lukuelämyksestä !