VÄINÖ TANNER

OSA 1: NUORI TANNER – MENESTYVÄ SOSIALISTI
Elämäkerta vuoteen 1911

Väinö Tannerin lapsuus ja nuoruus

Väinö Tannerin isä oli rautatieläinen (jarrumies) Gustaf Alfred Thomasson, syntyisin Helsingin pitäjästä, Malminkartanoon kuuluneen Kaarelan kylässä sijainneen Vikbergin torpan poika. Hän jäi jo pienenä täysorvoksi, kun hänen molemmat vanhempansa kuolivat perättäisinä päivinä elokuussa 1853 Venäjältä tulleeseen koleraan. Gustaf Alfred joutui jo 10-vuotiaasta asti elättämään itsensä ensin paimenpoikana ja sitten sekalaisissa töissä, kunnes pääsi rautateiden palvelukseen ja muutti Helsinkiin. Gustaf Thomassonilla täytyi olla joitakin vaikuttavia ominaisuuksia, kun hän pääsi rautatieläiseksi, vaikka hän ei ollut käynyt päivääkään koulua ja oli käytännöllisesti katsoen luku- ja kirjoitustaidoton.

Väinön äiti Maria Sofia os. Räsänen oli syntyisin Kuopiosta, josta oli muuttanut Helsinkiin sisäköksi tupakkatehtailija Klärichin perheeseen. Siellä hän oli oppinut ”hienoston tavoille”, joita hän koetti juurruttaa myös perheeseensä. Ei hänkään liene kouluja käynyt, mutta hän kyllä osasi lukea ja kirjoittaa.

Avioliittoa solmittaessa Gustaf Alfred oli 29-vuotias ja Maria Sofia jo 36-vuotias. He saivat hyvin vaatimattoman yhden huoneen asunnon ns. ”Tallgrenin villoista”, nykyisen Kansallismuseon kohdalla sijainneista vuokrakasarmeista. Mitään mukavuuksia asunnossa ei ollut, ei edes vaatekaappia, ja ruoka oli keitettävä uunissa kolmijalan päällä.

Tähän asuntoon syntyi 12.3.1881 Thomassonien esikoinen, joka sai kasteessa nimen Väinö Alfred. Vuonna 1983 Thomassonit saivat toisen lapsensa, Lauran, ja enempää lapsia heille ei ”siunaantunutkaan”, mikä oli kai onni asuinoloja ja myöhempiä koulutusvelvoitteita ajatellen. Perhe muutti myöhemmin asuntoa moneenkin kertaan, mutta kovin häävit eivät olleet asuinolot vielä silloinkaan, kun Väinö ja Laura olivat jo oppikouluiässä.

Thomassonit olivat sillä tavalla edistyksellisiä, että he laittoivat molemmat jo kansakoulussa lahjakkaiksi osoittautuneet lapsensa oppikouluun. Kun Väinö oli käynyt keskikoulun, isä halusi pojan lopettavan koulunkäyntinsä siihen, kun saatu oppimäärä olisi riittänyt esim. rautatievirkamieheksi pääsemiseen, mitä isä Thomasson piti korkeimpana kuviteltavissa olevana päämääränä pojalleen. Mutta kun opinhaluinen Väinö lupasi isälleen kustantaa opintonsa, isä taipui pojan tahtoon, ja niin Väinö sai jatkaa lukiossa.

Väinö työskenteli kesät mm. rakennuksilla tiilenkantajana ja antoi kouluaikanakin yksityistunteja varakkaampien perheiden heikkolahjaisemmille koulutovereilleen ja tienasi näin kaikki lukukausimaksunsa ja rahaa riitti vielä annettavaksi isälle ruoka- ja asuntokulujen vastikkeeksi. Väinö menestyi lukiossa erinomaisesti, ja hänen viimeisen lukioluokkansa priimustodistuksen lukuaineiden keskiarvo oli 9,60.

Levoton liikemiehenalku

Väinön lukumenestys olisi hyvin edellyttänyt jatkamaan yliopistossa, mutta tässä vaiheessa taloudellisten mahdollisuuksien rajat tulivat voittamattomina vastaan. Vuonna 1898 oli aloittanut Helsingissä Suomen Liikemiesten Kauppaopisto. Se oli tarkoitettu vastineeksi maan siihen saakka arvostetuimmalle alan oppilaitokselle Raahen Borgare och Handelskolalle. Kyseessä oli kolmiluokkainen laitos, johon ylioppilaat pääsivät suoraan toiselle luokalle. Sinne Väinö kirjoittautui, ja se oli hyvä ratkaisu hänen myöhempää elämäänsä ajatellen.

Väinö oli joutunut kotonaan kokemaan sen paineen, minkä äärimmilleen jännitetty säästämistalous tuo mukanaan. On selvää, että pyrkimys taloudelliseen turvallisuuteen ja riippumattomuuteen muodostui voimakkaimmaksi tarpeeksi. Isän suositteleman virkamiesuran Väinö hylkäsi siksi, että hän aivan oikein näki sen uran tarjoamat taloudelliset mahdollisuudet varsin vähäisinä. Liikemiehenä hän voisi saavuttaa aineellisesti ja muutenkin paljon rikkaamman elämän.

Tanner oli tunnollinen opiskelija kauppaopistossakin ja menestyi hyvin. Ehkä eniten hän sai ”yleisestä kansantaloudesta”, jota opetti opiston rehtori. Opettajistaan Tanner mainitsee erityisesti saksan ja ranskan opettajan Paavo Varénin, venäjän opettajan Juho Koivistoisen, kirjanpidon ja kauppalaskennon opettajan Kaarlo Brofeldtin ja kauppaoikeuden opettajan Juho Kusti Paasikiven.

Kauppaopistoaikoinaan Tanner teki koko ajan pientä bisnestä, jolla rahoitti opintonsa ja elämisensä, vaikka hän asuikin vielä kotonaan äitinsä huollossa. Osa bisneksistä liikkui lain rajamailla, kuten eräiden opiskelutovereittensa kanssa tekemänsä hamstrausmatka Viipuriin, johon liittyi myös salakuljetusta.

Tannerin elämäkerta kertoo pitkään nuorukaisen hilpeästä ja tapahtumarikkaasta opiskelijaelämästä. Ylioppilaselämä osakunnassa oli vireää, ja riennot moninaiset. Toveripiiri, josta myöhemmin tuli monia yhteiskunnallisia vaikuttajia, oli laaja. Tanner harrasti huilunsoittoa ja oli hyvä laulaja. Tytöt ja tanssit tulivat mukaan kuvaan.

Tanner läpäisi kauppaopiston kurssinsa priimuksena. Kurssin päättäjäiset olivat suuri tapaus. Läsnä oli koulun johtokunnan jäsenten lisäksi arvokkaita kutsuvieraita yhteiskuntamme ylimmiltä paikoilta. Priimuksena Tanner joutui pitämään juhlaesitelmän, joka käsitteli pörssien toimintaa.

Koulun rehtori oli suhteillaan järjestänyt Väinölle paikan konttoristina Torniossa sijaitsevaan F.O.U.Nordbergin tukku- ja vähittäiskauppaliikkeeseen, joka oli koko Pohjois-Suomen suurin. Nuorukainen ei ollut varauksettoman innostunut lähtemään kauas pohjoiseen, kun hänelle oli jo tehty Helsingistä taloudellisesti edullisempi tarjous. Jonkin aikaa emmittyään hän kuitenkin matkusti junalla Ouluun ja sieltä ensimmäisellä laivavuorolla Tornioon.

Väinö Tanner oli yrityksen viidestä ”konttoristista” toinen perheen ulkopuolisista. Yrityksellä oli paljon liikesuhteita Saksaan ja Tannerin päätehtävä oli Saksan kirjeenvaihto. Venäjänkielen taitoisena hänelle tuli tehtäviä myös Venäjän kaupan suhteen. Pian hän pääsi mukaan Tornion ”piirien” seuraelämään, sillä Tannerin omin sanoin ”ylioppilas ja kauppaopiston suorittanut oli verraten harvinainen ilmestys Lapin raukoilla rajoilla”. Tornio-lehti värväsi pian Tannerin toimittajakseen päätyönsä ohella- 10.7.1901 lehti ilmoitti: ”Tornio-lehden toimitukseen ottaa tästä alkaen osaa ylioppilas Väinö Tanner Helsingistä”.

Lehtityön mukana tuli kokonaan uusia asioita nuorukaisen kokemuspiiriin. Tanner kirjoitteli lehteen jokseenkin päivittäin artikkeleja eri aloilta, kuten taloudesta, politiikasta, jossa hän rohkeasti otti kantaa mm. venäläistämispyrkimyksiä vastaan ja vastusti jyrkästi esitystä, jonka mukaan suomalaisetkin joutuisivat palvelemaan asevelvollisina venäläisissä joukko-osastoissa. Kun Tanner harrasti musiikkia, hän joutui toimimaan myös lehden musiikkiarvostelijana, jossa ominaisuudessa hän istui seuraamassa kaikki paikkakunnalla pidetyt konsertit.

Nuori ylioppilas kohosi lehden toimittajana melkoiseksi vaikuttajaksi pikkukaupungissa. Mielipiteiltään Tanner oli tuolloin perustuslaillinen. Vaikka lähes koko kaupunki oli ilmikapinassa kaupungissa kiristyvää venäläistä santarmivaltaa vastaan ja sosialistisen vallankumouksenkin aatteet jo nostivat päätään, Tanner ei ollut niistä kiinnostunut. Voidaan sanoa, että vielä tuolloin hän ei ollut poliittisesti herännyt.

Vireästä elämästään huolimatta Tanner ei viihtynyt pikkukaupungin ilmapiirissä. Hän sanoutui irti toimistaan ja palasi Helsinkiin lokakuussa 1901 ja kirjoittautui Helsingin yliopiston lainopilliseen tiedekuntaan. Koti otti hänet riemumielin vastaan ja Väinö ryhtyi tavanomaisella tarmollaan opintoihinsa. Hän käynnisti samanlaisen itsekuria vaativan teho-ohjelman kuin aikanaan koulun yläluokilla, ja laaja-alaiset lainluvut alkoivat hyvin.

Melko pian Tanner kuitenkin keskeytti opintonsa. Suurin syy siihen oli taloudellisissa tekijöissä, joskin Tanner itse muistelmissaan sanoo asiaan vaikuttaneen myös sen, ettei hän tuolloin vielä sittenkään oikein tiennyt, mihin suuntaan tulisi kääntyä. Merkittävä syy oli myös yliopiston muiden opiskelijain ruotsinkielinen yläluokkaisuus. Sen vaikutuksesta Tanner kääntyi mielipiteiltään suometterelaiseksi. Myös hänen sosiaalinen omatuntonsa, voitaisiinko sanoa luokkatietoisuutensa, heräsi.

Helsingissä oli pantu vireille hanke Talous-Osakekeaupan perustamiseksi. Hankkeen puuhamiehinä oli mm. kauppaopistossa hänen opettajanaan toiminut Yrjö Janhson ja hänen eräitä opiskelutovereitaan. Nämä houkuttelivat Tannerin mukaan sanoen, että ”mitä sinä tuhlaat aikaasi juridiikan lukuihin, kun olet jo valmis mies liikealalla. Niin Tanner osti yhden 100 markan arvoisen perustettavan yrityksen osakkeen ja lähti mukaan. Näin hän sai ensi kipinän pitkälle johtaneelle uralleen talousmiehenä.

Ei nuoruudenlevoton Tanner tuossakaan seurassa kauan viihtynyt. Mieli paloi etsimään jotain suurempaa. Erinäisten vaiheiden jälkeen ja paljolti Yrjö Jahnsonin kehotuksesta johtuen hän lähti pitkälle opintomatkalle Saksaa perehtymään siellä jo voimakkaaksi tekijäksi nousseeseen osuustoimintaan. Meillä Hannes Gebhardin oli jo käynnistänyt osuustoiminnan, joka ei ehkä ihan vastannut Tannerin ihanteita.

Kohti osuustoimintaa ja sosialismia

Tanner Matkusteli Saksassa laajalti tutustuen osuustoimintaan mm. Hampurissa ja Lyypekissä ja sitkeästi yritettyään pääsi lopulta töihin Saksan suurimpaan keskus-osto-osuuskuntaan GEG:hen (Grosseinkaufgesellschaft deudscher Konsumvereine), paljolti kiitos Hannes Gebhardin antaman suosituskirjeen, josta Tanner töihin päästyään lähetti kauniin kiitoskirjeen Gebhardille.

Tavanomaisella tarmollaan Tanner paneutui heti moninaisiksi muodostuneisiin töihinsä tuon suuren liikkeen pääkonttorissa Hampurissa. Hän suorastaan ahmi alan kirjallisuutta, ja kun sitä ei hänen mielestään ollut tarpeeksi saksankielisenä, hän hankki myös vastaavaa englanninkielistä kirjallisuutta, jonka kautta hän perehtyi englantilaiseen osuustoimintaan. Pian Tanner oli tunnettu tekijämies, ja häntä pyydettiin säännölliseksi kirjoittajaksi Wochenberictiin, mihin hän suostui mielellään, ja kertoi lehdessä mm. Suomen ja Venäjän osuuskauppaliikeistä.

On yleisesti tunnettua, että Hampurissa vietetty aika merkitsi Tannerin elämässä maailmankatsomuksellista murrosta, kääntymistä sosialismiin.
Tannerin kääntymisessä sosialismiin on tavallaan kaksi tasoa: Toinen on yksilöllinen kriisi suhteessa ns. siveelliseen maailmanjärjestykseen ja toinen selvemmin yhteiskunnallisella pohjalla lepäävä, talousfilosofinen. Ennen muuta Tanner tunsi velvollisuudekseen asettua yhteiskunnan vähäosaisempien puolelle ja pyrkiä parantamaan heidän asemaansa.

Tanner tunsi vetoa myös kristilliseen toimintaan (olihan hänellä hengellinen pohjavire syvästi uskonnollisen äitinsä vaikutuksesta). Hampurissa toimi merimiespappina Toivo Waltari, Tannerin nuoruudentovereita (kuten oli hänen veljensä Toimikin, Mika Waltarin isä), joka pyysi Väinön mukaan merimieslähetyksen toimintaan. Väinö oli toiminnassa mukana sen minkä työkiireiltään ehti, ja mm. antoi huilu- ja okariinakonsertteja merimieslähetyksen tilaisuuksissa.

Musiikkiharrastukselle Hampuri oopperoineen ja konsertteineen tarjosi monin verroin paremmat mahdollisuudet kuin kotimaa. Myös urheilu pysyi Tannerin harrastuksena niin, että hän kävi kaksi kertaa viikossa mainiossa voimistelulaitoksessa Hamburger Turnerchaftin Turnhallessa sekä kerran viikossa uimahallissa.

Sosialistisista aatteista herätyksen saanut Tanner rupesi käymään myös sikäläisten sosialistien tilaisuuksissa. Ensikokemuksistaan hän kertoo itse näin: ”Luulin suomalaisen ylioppilaan hallitsevan laajaa tietomäärää ja koetinkin sillä joskus prameilla. Mutta pian havaitsin, että toverini pystyivät joka asiassa tietämään enemmän tai ainakin liikkuvansa tukevammalla pohjalla. Mistä nämä tavalliset työväenluokkaiset ja oppikouluja käymättömät nuoret miehet olivat tietonsa saaneet – sitä ihmettelin. Se kävi kyllä pian selville – kaikki he lukivat suorastaan intohimoisesti, ai vain sanomalehtiä, vaan myös kaikenlaista vakavaa kirjallisuutta. Sen sijaan meillä oppikouluissa ei ollut annettu tällaisista päivänkysymyksistä edes alkeistietoja.

Tanner joutui Saksassa keskelle sitä kriisiä, joka osuustoimintaliikkeen piirissä jäi pysyväksi. On selvää, että Tanner samastui siihen työväenliikkeeseen nojaavaan osuustoiminnan linjaan, jota Heinrich Kaufmann johti. Suomessa Hannes Gebhard oli perustanut Pellervo-seuran jo 1899. Se oli ideologialtaan porvarillinen ja sen, kuten siihen kuuluvien osuuskauppojen kohderyhmä oli ennen muuta viljelijäväestö. Samaan aikaan oli perustettu Turussa myös Vähäväkisten-Osuusliike, jonka kohderyhmä oli työväestö.

Kun Tanner lähes kaksi vuotta Saksassa oltuaan alkoi suunnitella kotiinpaluutaan, hän kirjoitti suosittelijalleen ja hänelle stipendin järjestäneelle Hannes Gebhardille tarjoutuen suunnitteilla olevan Suomen Osuuskauppojen Keskusosuusliikkeen palvelukseen. Vastauksessaan Gebhard lupautui ottamaan Tannerin töihin ja sanoi mm: ”Jos liike kehittyy, se pian tarvitsee useampiakin kallispalkkaisia miehiä. - - - Minun tiedossani ei ole ketään, joka meillä olisi siihen niin valmistunut kuin Te”.

Paluumatkallaan Tanner osallistui kansainväliseen osuustoimintakonferenssiin Kööpenhaminassa, jossa hän tutustui maailman johtaviin osuustoimintamiehiin. Ilmeisesti hän tuossa konferenssissa sai vahvistusta uskolleen myös työväenliikkeeseen tukeutuvan osuustoiminnan mahdollisuuksista. Niinpä hän Suomeen palattuaan ei enää ottanut yhteyttä Gebhardiin, vaan matkusti Turkuun ja astui Vähäväkisten Osuusliikkeen palvelukseen kaupanhoitajaksi tehtävänään liikkeen seitsemän myymälän ja kahden leipomon johtaminen.

Tanner kehitti liikettä voimakkaasti, ja sen myymälöiden määrä ja kaupan volyymi kasvoivat suuresti. Turussa Tanner liittyi paikalliseen työväenyhdistykseen ja ryhtyi aktiivisesti osallistumaan sen toimintaan. Hän oli erittäin suosittu ja innostava juhlapuhuja yhdistyksen tilaisuuksissa.

Osuuskauppa-aate oli virinnyt Suomessa niin, että 1903 maassa oli jo monia kymmeniä osuuskauppoja ja niillä satoja myymälöitä. Osa niistä oli ns. työväenosuuskauppoja, suurin osa porvarillisia Pellervo-seuran johtamia. Tampereella pidettiin 1903 SOK:n perustamiskokous. Siihen Tannerkin osallistui. Enemmistö ns. työväen osuuskaupoista ei kuitenkaan liittynyt uuteen keskusosuusliikkeeseen, ei myöskään Tannerin johtama Vähäväkisten-Osuusliike. Turkuun palattuaan Tanner ryhtyi perustamaan Lounais-Suomen osuuskauppojen liittoa.

Tannerin toimista seurasi välirikko hänen entisen suojelijansa Hannes Gebhardin kanssa. Vastaperustettu SOK ryhtyi toimiin turkulaisten liittouman hajottamiseksi. Siinä se ei kuitenkaan onnistunut, vaan LOL jatkoi kasvu-uralla. Pian Tannerille kuitenkin tuli vaikeuksia eräiden johtokunnan jäsenten kanssa johtuen heidän erilaisista näkemyksistään sekä liikkeenhoidossa että politiikassa.

Turun työväenyhdistyksen kautta Väinö Tanner oli päässyt jo ”sisään” sosialidemokraattisen puolueen paikalliseen puolue-elämään ja oli tullut tuntemaan monia valtakunnallisiakin vaikuttajia, kuten puoluehallituksen jäsenet porilaisen Eetu Salinin ja tamperelaisen Heikki Lindroosin. Helsingissä pidettyyn puolueen 3. ylimääräiseen puoluekokoukseen 1904 Tanner pääsi yhtenä kuudesta turkulaisedustajasta.

Alkuvuodesta 1905 Tanner sai vapautusta toimestaan ja tekin pitkän metkan Englantiin oppiakseen yhä lisää siellä jo kauan jatkuneesta ja koetellusta osuustoiminnasta. Menomatkallaan Tanner viipyi muutaman vuorokauden Pariisissa, ja suuren maailmankaupungin keskeiset nähtävyydet kuten ranskalainen tapa- ja ruokakulttuurikin tekivät Tanneriin valtavan vaikutuksen. Niinpä hän Englannissa jonkin aikaa oltuaan myönsi todeksi Voltairen huomautuksen, jonka mukaan ”englantilaisilla on viittäkymmentä lajia uskontoa, mutta vain yksi kastike, Mint Sauce, kun ranskalaisilla on viittäkymmentä lajia kastikkeita eikä yhtään uskontoa”.

Englanninmatka oli kaikin puolin antoisa. Tanner oppi hyvin myös aiemmin melko vähän osaamansa englannin kielen. Tietenkin hän joutui puhumaan sitä virallisissa kontakteissaan, mutta hän meni myös niiden ulkopuolella kansan pariin voidakseen puhua kieltä erilaisissa tilanteissa. Illat hän luki englanninkielisiä kirjoja ja lehtiä ja kävi teatterinäytöksissä. Tuon matkan jälkeen Tanner voi ilmoittaa osaavansa kuutta kieltä, eli suomea, ruotsia, venäjää, saksaa, ranskaa ja englantia.

Tannerin pitkän matkan aikana vehkeily häntä vastaan Vähäväkisissä oli jatkunut ja Tanner palasi työhönsä melko tulehtuneeseen tilanteeseen. Johtokunta oli jakaantunut kahteen ”puolueeseen”. Jaon aiheuttivat erilaiset näkemykset sekä politiikasta että liikkeenjohdollisista periaatteista. Tannerilla oli voimakkaita puoltajia, mutta myös vastustajia, mutta hän ei halunnut jatkaa riitojen repimässä työympäristössä vaan irtisanoutui toimestaan.

Kynä taisteluaseena

Vähäväkisistä lähdettyään Tannerilla olisi ollut monta mahdollisuutta ryhtyä uuteen toimeen. Häntä oli pyydetty kaupanhoitajaksi Kemiin, vakuutusyhtiö Rossijan konttorinjohtajaksi Pietariin ja SOK:n toimimieheksi Helsinkiin tai Turkuun. Tanner kuitenkin matkusti viipuriin ja ryhtyi Wiipuri-lehden toimittajaksi.

Wiipuri-lehti oli perustettu 1894 vastapainoksi Viipurin Sanomille ja sitä ylläpiti Viipurin uusi kirjapaino- ja sanomalehtiosakeyhtiö. Johtokuntaan kuuluivat Viipurin johtavat suomettarelaiset henkilöt, mutta toimittajissa oli eräitä sosialistejakin. Tannerin tehtävänä lehdessä oli lähinnä ulkomaanosaston toimittaminen, mutta tarpeen vaatiessa oli tehtävä muutakin. Koulutuksensa ja kokemuksensa vuoksi Tanner joutui usein toimimaan myös lehden taloustoimittajana.

Tannerin ensimmäinen ulkopoliittinen artikkeli, Itävalta-Unkarin tulevaisuus ilmestyi 3.10.1905. Mutta tuskin viikko oli kulunut, kun Venäjällä alkoivat suurlakkolevottomuudet Moskovan rautatielakolla. Tanner matkusti Pietariin seuraamaan levottomuuksia, joista hän raportoi lehdelleen. Ne olivatkin mainioita, elävästi kuvattuja raportteja. Tanner saavutti niillä valtakunnallistakin kuuluisuutta lehtimiehenä.

Viipurissa Tanner liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi ja ryhtyi kirjoittelemaan myös seuran julkaisuihin. Työväenyhdistykseen Tanner ei Viipurissa liittynyt, koska sielläkin oli ristiriita perustuslaillisen ja suomettarelaisen suunnan välillä kovin häiritsevä. Tannerhan kannatti siis suomettarelaista suuntaa. Historialliset tapahtumat Venäjällä saivat Tannerin kuitenkin yhä kiinnostuneemmaksi sosialismista ja sen teoriasta, jota hän ryhtyi määrätietoisesti opiskelemaan. Hänestä tulikin pian melkoinen sosialismin teoreetikko.

Tannerin uusi vallankumouksellinen linja ilmeni myös selvänä myötätuntona suurlakon aikana syntynyttä punaista kaartia kohtaan. Vallankumouksellisuutta oli koko ajan ilmassa ja punaisten kaartien olemassaolo hyväksyttiin kaikissa puolueissa. Tunnettu vallankumouksellinen V. Smirnov on sanonut, että ”Suomi oli marraskuusta 1905 elokuuhun 1906 vapaimpia maita maailmassa”. Nimenomaan porvarillisen aktivismin luottamus Venäjän vallankumoukselliseen vapautusliikkeeseen kohosi tuolloin huippuunsa.

Punakaartit herättivät vallinneessa tilanteessa kansallista innostusta ja ne koettiin myös potentiaalisena voimana tsaarinvaltaa vastaan. Tanner ei kerro omissa muistelmissaan mitään siitä, oliko hänellä henkilökohtaisia yhteyksiä viipurilaisten punakaartien johtohenkilöihin. Muistelmissaan Tanner kyllä mainitsee eräissä muissa suhteissa ”touhunneensa jyrkin ohjelmin”. Tannerin ajatusmaailma radikalisoitui mm. siviilirekisteriä ja siviiliavioliittoa koskevissa näkemyksissä. Radikalisoituneita näkemyksiään Tanner toi julki monissa kirjoituksissaan, joissa hän myös hyökkäili ”taantumuksellista ja tekopyhää” kirkkoa vastaan.

Viipurin aika merkitsi Tannerille paitsi marxilaisen maailmankatsomuksen syvenemistä myös uusia emotionaalisia virikkeitä ja luovuuden kasvua. Aika oli tarpeellinen vastapaino monien harmien sävyttämälle Turun kaudelle. Epäilemättä Tanner oli Viipurissakin elämäntavoiltaan säästäväinen ja askeettinen, mutta aikaan liittyy myös romantiikkaa, jopa suoranaisia avioliittohaaveita jo Hampurissa tapaamansa Viipurin lääninsairaalassa sairaanhoitajaharjoittelijana toimivan Olga Stavenhagenin kanssa.

Tanner toimi Viipuri-lehdessä pariin otteeseen myös vt-päätoimittajana. Tannerin viimeinen journalistinen voimannäyte lehdessä oli 20.-27.8.1906 pidetyn Oulun puoluekokouksen tapahtumien selostaminen. Selostuksia julkaistiin lehden kahdeksassa numerossa otsikolla ”Työväen puoluekokous Oulussa”. Tuossa kokouksessa Tanner tutustui hyvin puolueen kaikkiin tärkeimpiin johtohenkilöihin ja ystävystyikin monen kanssa.

Viimeisinä toiminaan Viipurissa ”vanha osuuskauppamies” Tanner oli järjestelemässä Suomen osuuskauppojen 4. edustajakokousta. Kokouksessa Tanner valittiin yhdeksi SOK:n tilintarkastajaksi ja osuuskauppojen eläkelaitosta ja säästökassoja kehittämään asetetun komitean jäseneksi.

Mukaan politiikkaan

Viipurissa ollessaan Tanner oli koko ajan journalismin ja osuustoiminnan ristivedossa, kun työtarjouksia sateli molemmilta tahoilta. Lehtiala voitti toistaiseksi. Viipurista Tanner kutsuttiin Poriin 1906 perustetun Sosialidemokraatin toimittajaksi. Tanner oli jo sitä ennen torjunut Yrjö Mäkelinin kutsun tulla toimittajaksi Kansan Lehteen lähinnä verukkeella jatkaa opintojaan, mutta kutsu Sosialidemokraattiin tuli puolueen korkeimmilta tahoilta Tannerin hyvän turkulaisen ystävän Juho Rainion välittämänä, ja siihen Tanner myöntyi.

Tehtyään ratkaisunsa Porin hyväksi Tanner oli valinnut ympäristön, jossa hän olisi riippumaton. Ja varsin riippumaton asema hänellä oli lehdessäkin. Vastaava toimittaja Eetu Salin antoi Tannerille melko vapaat kädet. Omaa työpanostaan Tanner kuvaa: ”Tein milloin mitäkin, kirjoittelin pääkirjoituksia ja uutisia, korjailin maaseudun kirjeenvaihtajien lähettämiä, useimmiten harjaantumattomasti kirjoitettuja juttuja, seurasin niitä harvoja ulkomaisia lehtiä, joita toimitukseen tuli ja otin niistä lehteen sopivia palasia, suomentelin myös lehteen valistavia, teoreettisia kirjoituksia”.

Porin työväenyhdistyksen kokouksessa, jossa Salin toimi puheenjohtajana ja Tanner sihteerinä, kokous asetti kuusi ehdokasta ehdolle hallitsijan vahvistaman uuden vaalilain mukaisesti valittavaan uuteen eduskuntaan. Luonnollisesti Eetu Salin oli yksi ehdokas, mutta yllätykseksi monille, ei vähiten asianomaiselle itselleen, ehdokkaaksi nimettiin myös Väinö Tanner.

Tanneria lähdettiin markkinoimaan porilaisille erityisesti osuustoimintamiehenä. Tannerin poikkeuksellista sivistystasoa myös korostettiin. Hänen laajaa kielitaitoaan, maailmantuntemustaan ja kykyjään kirjoittajana tuotiin esille. Tanner joutui julkisuuden valokeilaan myös väittelytilaisuuksissa, joita ajan tavan mukaan järjestettiin ehdokkaille. Yleisömenestys niissä oli valtava ja yleisön innostus rajaton. Tanner menestyi väittelyissä loistavasti.

Vaalikampanja tuotti tulosta niin, että Väinö Tanner valittiin eduskuntaan yhtenä vaalipiirin seitsemästätoista ja sosialidemokraattien kymmenestä edustajasta 8 091 äänellä. Se oli hyvä ”saalis”, sillä eniten ääniä saaneen Mimmi Kanervonkin äänimäärä oli vain 11 017, ja eduskuntaan pääsi myös K.Salminen vain 1.995 äänellä. Noissa vaaleissahan sosialidemokraatit saivat eduskuntaan 80 edustajaa, kun he sitten yhdeksän vuotta myöhemmin saivat ehdottoman enemmistön 103 edustajallaan. Väinö Tannerilla oli jo tuolloin suuri merkitys puolueensa menestykseen.

Tanner oli uuden eduskunnan nuorin jäsen, vaikka koko eduskuntakin oli varsin nuorekas. Tannerin muistelmat tuosta ajasta ovat varsin eloisat kertomuksineen pitkien yöistuntojen piristykseksi pidetyistä lauluhetkistä ja paininlyöntikisoista, joihin molempien lajien taitaja Väinö Tanner innolla osallistui. Vuoden 1907 valtiopäivillä oli 47 istuntoa, ja Tanner oli läsnä jokaisessa. Poissaolot eivät tuolloin muutenkaan olleet kovin yleisiä, mutta tuollainen tunnollisuus oli sentään harvinaista!

Tanner oli ensimmäisillä valtiopäivillään enemmän työmyyrä kuin puhuja, mutta kyllä hän puheenvuorojakin käytti ja sai niistä huomiota sekä puhetaidostaan että radikaalisista mielipiteistään. Tanner valittiin eduskuntaryhmänsä sihteeriksi nuoruutensa, oppineisuutensa ja pikakirjoitustaitonsa vuoksi, ja hän työllistyi tehtävässä melko raskaasti. Tehtävässä hän pääsi mukaan puolueen poliittiseen sisärenkaaseen, johon kuuluivat sellaiset tunnetut sosialistit kuin N.R.af Ursin, Sulo Wuolijoki (Erkki Tuomiojan äidin isä), Wäinö Wuolijoki, Edvard Valpas, Taavi Tainio, Matti Turkia ja Yrjö Sirola.

Tanner liittyi myös Ylioppilaiden Sosialidemokraattisen Yhdistykseen ja sen toveripiiristä tuli pian Tannerin tärkein vaikuttajaryhmä. Ryhmässä oli paljon tulevia johtavia sosialisteja, kuten Edvard Gylling, Väinö Hakkila, Lauri Letonmäki, Eino Pekkala, Hannes Ryömä ja K.H.Wiik, mutta myös tulevia tunnettuja nimiä muuten kuin poliitikkoina, kuten V.A.Koskenniemi, Sakari Pälsi, Jaakko Forsman, Ilmari Tavaststjerna ja J.J.Mikkola. Tanner oli nyt mukana virikeympäristössä, joka muodosti maassa selvän ja korkeatasoisen osakulttuurin, jonka sävy oli paitsi yhteiskunnallinen myös humanistinen.

Tanner vietti kaksi kesää Porkkalassa nuoruudenystävänsä mm. Stindbergin suomentajana tunnetun Aku Marsion kesäpaikassa, jossa hän seurusteli monien siellä kesäasuntoaan pitävien tunnettujen
kulttuuripersoonien kanssa. Heidän joukkoonsa kuului mm. Robert Kajanus. Muistelmissaan Tanner kertoo tuolloin lukeneensa kiihkolla läpi Strindbergin koko tuotannon. Mutta Tanner ei olisi ollut sosialisti, ellei hän olisi tarkastellut ympäristöään myös yhteiskuntakriitikon silmin. Hän ei voinut olla näkemättä kalastajien elämän kovuutta, yhteistoiminnan puutetta, henkisten harrastusten olemattomuutta ja ajatustapojen pysähtyneisyyttä.

Porkkalassa Tanner käänsi paljon eri maissa julkaistua työväen kirjallisuutta suomeksi. Hän suomensi myös Marxin taloudelliset opit ja Kautskyn teokset. Tanner oli uskomattoman tuottelias vuoteen 1910 asti työnsä ohella jatkamissaan suomennostöissään, joihin kuului paljon myös kaunokirjallisuutta monilta eri kieliltä. Työt, joita on kymmeniä, on lueteltu Paavolaisen teoksessa. Suomennostöistään Tanner sai myös sievoisia lisätuloja. (Tanner jatkoi käännöstoimintaansa sotasyyllisyysvankeudessa kääntämällä ainakin Harold J. Laskin ”Aikamme vallankumous” ja J. Hicksin ”Yhteiskunnan taloudellinen rakenne”).

Tannerilla oli hieman yhteyksiä myös Venäjällä toimineeseen maanalaiseen vallankumousliikkeeseen. Helsingin nuorisoseuran talolla pidetyssä ”maanalaisten” kokouksessa Tanner tapasi ensi kerran Leninin ja kuuli hänen puhuvan. Lenin ei ollut Tannerin mielestä mikään hyvä puhuja, mutta silti hänen sanomansa teki häneen kuten aina muihinkin Leninin kuulijoihin suuren vaikutuksen. Huvittavinta muuten noiden kokousten yhteydessä oli se, että vaikka ne olivat kiellettyjä, ne Helsingin apulaispäällikkö Bruno Jalander (kenraali, myöhempi maaherra, laulajatar Aino Actén aviomies) tiesi hyvin niistä!

Tanner ei missään vaiheessa menettänyt kokonaan yhteyksiään osuustoimintaliikkeeseen. Helsinkiin paluun myötä uudet näköalat aktivoivat hänet tälläkin alueella. Jo vuosia sitten perustettu ja varsin suureksi kasvanut osuusliike Elanto oli joutunut mm. ajalle ominaisten henkilöristiriitojen vuoksi vaikeuksiin, ja sosialidemokraattinen puolue halusi turvata asemansa yrityksessä, jonka johdossa porvarilliset piirit olivat saaneet voimakkaan aseman. Puolue asetti Tannerin edustajakseen Elannon hallintoneuvostoon. Siitä alkoi Tannerin ura Elannossa, joka oli vievä hänet yrityksen johtoon ja kehittäjäksi ja nostava hänet monumentaaliseen asemaan myös talousmiehenä.

Matkalla kansakunnan historiaan

Vuoden 1908 valtiopäivillä Tanner valittiin edelleen jäseneksi valtiovarain- toimitusvaliokuntiin sekä varajäseneksi lakivaliokuntaan. Niin ikään hänet valittiin komihenkiseen talousdelegationiin. Edustajatoimensa ohella Tanner jatkoi myös osuustoiminnallisissa riennoissa ja osaksi vapaana lehtimiehenä ja toimittajana.

Autonomian puolustaminen nousi eduskunnan toiminnassa keskeiseksi. Vuonna 1907 alkanut paluu venäläistämispolitiikkaan jatkui, ja sosialidemokraatit vastustivat sitä muiden puolueiden lailla voimakkaasti. Niin Kautskyn (sosialismin ylikansallisuuden kannattajan) suomentaja kuin Tanner olikin, hän kuului puolueessaan selvästi kansalliseen ryhmään.

Eduskunnassa Tanner lisäksi paneutui erityisesti verotuskysymyksiin, joissa hän käytti voimakkaita ja paljon huomiota saaneita puheenvuoroja. Tässä esimerkki Tannerin retoriikasta: ”On tahdottu uskotella, että meidän verotuksessamme ei olisi mitään järjestelmää, vaan se olisi kehittynyt itsestään hetken tarpeiden mukaan. Se on suuri erehdys. Siinä on päinvastoin hyvinkin tarkka ja erinomaisesti harkittu järjestelmä: pyrkimys vapauttaa omistavat luokat verotakasta ja asettaa se varattoman luokan kannettavaksi, ja tunnustettava on, että järjestelmä ei tässä suhteessa milloinkaan erehdy”.

Perustaessaan helmikuussa 1909 ”yhtiökumppanuuden rajattomalla lisämaksuvelvollisuudella” ylioppilas Linda Anttilan kanssa Tanner oli lähes 28-vuotias. Jo tutustuessaan tulevaan mieheensä Lindalla oli takanaan huomattava poliittinen menneisyys. Linda oli vauraan maalaistalon tytär Tyrvännön Suontaan kylästä. Hän oli päässyt ylioppilaaksi Hämeenlinnassa, mutta oli pian muuttanut elsinkiin ja liittynyt Hämäläis-Osakuntaan, jossa oli tutustunut mm. Wuolijoen veljeksiin. Lähinnä heidän kauttaan hän oli tutustunut sosialismin aatteisiin ja omaksunut ne nuoren naisen palavalla innolla.

Lindasta Väinö sai vaimon, jota parempaa hän ei olisi voinut kuvitellakaan. Heidän poliittinen ja muukin maailmankatsomuksensa oli täydellisesti yhtenevä, samoin heidän näkemyksensä avioliitosta, kodista, taloudenpidosta, kaikesta.

Tannerista oli tullut varsin nuorella iällä huomattava poliitikko, talousmies ja tunnettu ajattelija myös valtiontalouspolitiikan alalla. Tässä ei ole mahdollista edes pintapuolisesti esitellä kaikkea sitä, mistä Jaakko Paavolainen Tannerin elämäkerran ensimmäisessä osassa kertoo Tannerin poliitikonelämästä lukuisine merkittävinekin tapahtumineen. Totean vain, että vuoteen 1910 tultaessa Tanner oli jo päässyt puolueensa ehdottomaan sisäpiiriin, jossa hänen ja monien jo edellä mainittujen lisäksi vaikutti jo tuolloin myös O.W.Kuusinen.

Venäläistämiseen tähtäävien sortotoimien edelleen kiihdyttyä eduskunta lakkautettiin syksyllä 1909 ja uusissa vaaleissa 1910 sosialidemokraatit saivat eduskuntaan peräti 86 edustajaa. Tanner valittiin uuden eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi. Katkerat nuorsuomalaiset koettivat mustamaalata Tanneria mm. sillä, että hänellä varapuhemiehen paikalle ensi kertaa asettuessaan oli yllään uusi, hieno puku. Tästä kirjoitettiin lehdissä ja puvun tehnyt vaatturiliike laittoi lehtiin seuraavav mainoksen:

”Suurta huomiota on herättänyt Eduskunnan varapuheenjohtajan herra V. Tannerin uusi puku. Siitä puhuvat nyt kaikki sanomalehdet yli maan. Arvatkaas minkä tähden? Sentähden, että se on tehty Amerikkalaisessa räätälinliikkeessä Sirkuskatu N:o 3, puhelin 7027”

Kyllä koko maa oppi tämän jälkeen tietämään, kuka oli eduskunnan varapuhemies ja minkälainen puku hänellä oli!

Sosialidemokraattisessa puolueessa oli alkanut voimakas jakaantuminen kansallisiin ja kansainvälisiin (ei tuo ainoa jakoperuste ollut), ja sama jako oli myös puolueen eduskuntaryhmässä. Tannerista tuli pian kansallisten johtohahmoja, kun toisen puolen, ns. ”siltasaarelaisten” johtohahmona oli aluksi Edvard Valpas, mutta tuohon radikaalimpaan ryhmään kuului myös muita voimakkaita hahmoja, jotka sitten kansalaissodan tullen olivat vallankumousjohtajia, kuten Kullervo Manner ja O.W.Kuusinen.

Monet entiset toverit hyökkäilivät nyt Tanneria vastaan hänen maltillisuutensa ja suomettarelaisyhteistyöpyrkimystensä vuoksi. Mm. Juho Rainio, hänen parhain ystävänsä Turun kaudelta, pohti Tanneria tarkoittaen jossain kirjoituksessaan: ”Onkohan se niin, että porvaristo luottamustoimissa olevia edustajiamme osaa tehdä säyseiksi? Siltä se ainakin näyttää”. Rainion ilkeily satutti Tanneria, mutta hän ei vakaumuksekseen omaksunutta suuntaansa muuttanut.

Euroopan kohtalonaikojen kynnyksellä

Kesällä 1910 pidettiin Kööpenhaminassa 8. kansainvälinen sosialistikokous, johon myös Tanner pääsi puolueen enemmistön ehdokkaana. Muita kokoukseen osallistujia olivat mm. Miina Sillanpää, Kullervo Manner, Matti Paasivuori, Väinö Hakkila, K.H.Wiik, Yrjö Sirola, Eero Haapalainen ja O.W. Kuusinen, mutta ei esim. Edvard Valpas, jonka ”syrjäyttämisestä” Kuusinen syytti katkerasti enemmistöläisiä.

Suomalaiset olivat huomattavalla tavalla esillä tuossa kokouksessa, josta Jaakko Paavolainen kertoo kirjassaan sivutolkulla. Kokouksessa käsiteltiin myös osuustoiminta-asioita, joissa kokenut ja kielitaitoinen Tanner pääsi loistamaan. Suomalaisilla oli kongressin aikana yhteyksiä myös kokouksessa läsnä olleeseen Leniniin, jolle suomalaiset olivat kiitollisuudenvelassa Suomen kysymyksen voimakkaasta esille ottamisesta kansainvälisissä sosialistisissa yhteyksissä.

Sirola ihmettelee muistelmissaan Leninin suhteellisen vaisua esiintymistä kongressissa. Syy lienee siinä, että venäläisten kumouksellisille näkökohdille ei ollut perustaa rauhallisen työväenliikkeen maissa. Toisaalta Lenin eli vuosina 1010-12 maanpakolaisuutensa ja koko vallankumousliikkeensä vaikeimpia vuosia, jolloin hänen omakin asemansa oli ajoittain vaakalaudalla.

Kokouksen julkilausumassa korostettiin osuustoiminnan muodollista itsenäisyyttä kuitenkin haluten nähdä se sosialismin toteuttamisen apuvälineeksi. Muotoilussa lienevät Tannerin sormet olleet vahvasti mukana.

Kokouksen tiimoilta Väinö Tanner sai ensimmäisen kansainvälisen luottamustoimensa. Hän pääsi lähes ensimmäisinä suomalaisina yksilöjäseneksi ICA:aan (The International Co-operative Alliance), eikä Suomesta ollut muita yhteisöjäseniäkään kuin Pellervo-seura.

Tanner ei asettunut ehdolle 1911 eduskuntavaaleihin, Syyksi hän ilmoitti yksityisasiat, mutta syyt lienevät olleet syvemmällä. Sosialidemokraattien yhä jyrkempi kahtiajakautuminen kiusasi suuresti Tanneria, varsinkin, kun vastakkaisessa leirissä oli hänen vanhoja ystäviään ja muuten kunnioittamiaan työväenliikkeen johtohahmoja.

Eduskunnasta vetäydyttyään Tanner ryhtyi jatkamaan lainlukujaan yliopistossa ja leipätöikseen hän toimi Elannon hallintoneuvoston sihteerinä ja SOK:n hallintoneuvoston puheenjohtajana. Linda-rouva oli valmistunut 1910 filosofian kandidaatiksi ja auskultoi Normaalilyseossa päämääränä opettajan ura. Sivutoimenaan Linda suomensi pari teosta sillä aikaa, kun Väinö hikoili vielä tenttiensä kimpussa. Pian hän valmistui lakitieteen kandidaatiksi.

Puolueensa johtotehtävissä Tanner pysyi koko ajan. Puolueen johdossa oli jo tuolloin akateemista väkeä mm. tohtorit Väinö Voionmaa, Edvard Gylling, N.R. af Ursin ja Hannes Ryömä ja maistereita olivat ainakin O.W.Kuusinen, Wuolijoen veljekset, Väinö Hakkila ja K.H.Wiik.

Sosialidemokratian osuustoimintamaan kohdistama paine saavutti huomattavan julkisuuden ensi kerran SOK:n IX edustajakokouksessa Viipurissa 4.-5.6.1911. Tannerin jo aikanaan Saksasta ja myöhemmin Kööpenhaminan kokouksesta saamat virikkeet olivat tuottaneet satoa jo melko laajoissa piireissä ja nousivat kokouksessa esille. Tanner käsitteli puheenvuoroissaan osuuskauppojen yhteiskunnallisia tehtäviä ja aiheutti voimakkaita hyvä-huutoja. Tanner sai kokouksen julkilausumaan ponnen, jossa vaadittiin voitonjakoa käytettäväksi myös yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Elanto oli kohonnut vuoteen 1911 mennessä maan suurimmaksi osuuskunnaksi. Tuona vuonna Tanner valittiin hallintoneuvoston varapuheenjohtajaksi. Mutta syksyllä 1911 Tanner irrottautui kokonaan Elannosta ja matkusti perheineen Sortavalaan ryhtyäkseen asianajajaksi.

OSA 2: SENAATTORI JA RAUHANTEKIJÄ
Elämäkerta vuosilta 1912-1923

Tannerin elämäkerran toisen osan aluksi on kaksi pitkää lukua, joissa on hyvinkin mielenkiintoisia asioita Tannerin uralta vuosina 1912-1913, mutta tilan puutteen vuoksi kuittaan ne tässä vain lyhyillä maininnoilla niiden sisällöistä.

Ensimmäisen luvun nimi on ”Karelianistinen odysseia”. Siinä kerrotaan Tannerin toiminnasta asianajajana Sortavalassa ja mm. hänen käräjämatkoistaan Karjalan korvissa. Kerrotaan myös, kuinka opiskelijapariskunnasta tuli perhe, kun vuonna 1912 syntyi heidän esikoisensa Maija-tyttö.

Toinen luku, nimeltään ”Hämärtyvä horisontti” on pitkä ja laaja-alainen. Siinä kerrotaan mm. Tannerin kokemista vaikeuksista SOK:n johtamisessa, SOK:n kiivashenkisestä ja riitaisesta edustajakokouksesta 1913 ja Tannerin etääntyvästä suhteesta sos.dem.-puolueeseen. Kerrotaan myös Väinö Tannerin asianajotoimiston avaamisesta Helsingissä ja sen työstä ja asiakkaista.

Luvussa kerrotaan myös, että Tannerin uudet toimet vaikuttivat köyhdyttävästi hänen kansainvälisiin kontakteihinsa politiikassa ja osuustoiminnassa, mistä hän tunsi tyytymättömyyttä ja paluu politiikkaan veti häntä puoleensa, ja niinpä hän taas asettui kansanedustajaehdokkaaksi ja tuli valituksi eduskuntaan vuonna 1914. Mutta tuo edustajakausi kesti vain kolme kuukautta, sillä maailmansodan puhjettua valtiopäiviä ei kutsuttu enää koolle.

Taistelu osuustoimintaliikkeessä jatkui koko ajan. Porvarillinen suuntaus, jonka edustajana oli mahtava Pellervo-seura, oli päässyt niskan päälle, ja Tanner alkoi olla vakuuttunut siitä, että osuustoimintaliikkeen on jakauduttava kahtia, eli ns. edistyksellisen suuntauksen on erottava SOK:sta ja perustettava omat elimensä keskusliikkeitä myöten.

Myös kolmas luku ”Elon mainingit korkeina käyvät” käsittelee melkeinpä enemmän osuustoimintaliikkeen vellomista kuin maailmansotaa, vaikka tuo Sam Sihvon ”Jääkärin morsiamesta” lainattu nimi antaisi toista ymmärtää.

Tultuaan taas kansanedustajaksi vuonna 1914 Tanner palasi Helsinkiin, jossa avasi nyt asianajotoimiston. Samana vuonna hänet kutsuttiin myös Elannon hallintoneuvoston puheenjohtajaksi.

Maailmansodan vaikutuksista johtuen Elanto kasvoi voimakkaasti, mutta tuli myös monia hallitsemattomia ongelmia, sillä sen toimivassa johdossa ei ollut tarpeeksi kyvykkäitä liikemiehiä. Pitkällisten suostuttelujen jälkeen (kertoo Wäinö Wuolijoki) Tanner otti vastaan Elannon toimitusjohtajan tehtävän vuonna 1915.

Nyt Tannerin elämässä alkoi jakso, joka kokonaisuutena ulottui Venäjän vallankumouksen tuomaan suureen murrokseen saakka. Tanner oli nuoruudestaan saakka ollut menevä mies, mutta nyt hän oli sitä entistä enemmän. Tanner hyöri Elannon kentällä, SOK:ssa, poliittisissa ja muissa yhteiskunnallisissa riennoissa niin, että aina hänellä oli monta rautaa tulessa ja monia naruja vedeltävinä.

Elannon liiketoiminta kasvoi räjähdysmäisesti. Kun Elannon myyntitulot toukokuussa 1914 olivat olleet 370.000 mk. olivat ne toukokuussa 1915 624.000 mk, eli lisäystä oli 68 %. Markkamääräinen kasvu jatkui vielä nopeampana seuraavina vuosina, mutta siihen vaikutti myös inflaatio. Parempi mittari on bruttoylijäämän kasvu, mikä jo vuonna 1917 voitti kokonaismyynnin. Liiketaloudelliseen kasvuun liittyi myös jäsenmäärän huikea kasvu niin, että kun syyskuussa 1915 Elannossa oli n. 5.000 jäsentä, jäsenmäärä vuoden 1917 alussa oli jo n. 13.000.

Kasvun myötä alkoi myös Elannon sijoitustoiminnan kausi, kiinteistöjen ja tonttien osto. Ensimmäinen huomattava operaatio oli Aleksanterinkatu 9:ssä, siis Helsingin ydinkeskustassa sijaitsevan suuren kiinteistön osto, mikä aiheutti sos.dem. puolueen vasemmisto-opposition taholta voimakasta kritiikkiä ja kirjoittelua. Vuonna 1916 hankittiin Kalliosta viisi tonttia käsittävä alue ja kaksi tonttia Kulosaaresta. Marraskuussa 1916 tehtiin tilanomistaja Carl Ehrnroothin kanssa kauppa, jolla 700 ha käsittävä Backaksen tila Helsingin pitäjän Skattmansbyn kylästä siirtyi Elannolle. Peltoa tilaan kuului 185 ha.

Backaksen tilalla Elanto ryhtyi tuottamaan rehua ja siemenviljaa, keittiökasveja, marjoja, kukkia, hoitamaan hevosia, karjaa, sikoja, kanoja ja mehiläisiä. Aikomus oli perustaa myös säilyketehdas, jalostamoja ym. ja kesäsiirtola Elannon henkilökunnalle. Osa aikeista tyssäsi suomenruotsalaisten piirissä nousseeseen voimakkaaseen vastustukseen. Tilan Elannolle myynyt Ehrnrooth sai lukea Studentbladetista olevansa ”mies, jonka sielussa on tila mustimmalle kaikista rikoksista, kavallukselle”. Vain siksi, että oli myynyt tilansa hyvästä hinnasta osuustoimintaliikkeelle, jota pidettiin suomalaisten työläisten omana.

Tanner perusti Elannon yhteyteen myös säästökassan, josta tuli merkittävä kilpailija vuonna 1909 perustetulle Työväen Säästöpankille. Tämä kiristi Tannerin välejä puolueen johtoon (Kullervo Manner, Edvard Valpas ym.). Paavolainen kertoo kirjassaan sivutolkulla Elannon kovasta kasvun ajasta ja monista mielenkiintoisista tapahtumista tuona aikana, samoin monista SOK:n ja sos.dem. puolueen tapahtumista, joissa Tanner oli tavalla tai toisella keskeisesti mukana, mutta tilaa säästääkseni minun on pakko sivuuttaa kaikki tuo tässä.

SOK:n hajoaminen alkoi oikeastaan jo toukokuussa 1915 pidetyssä edustajakokouksessa, jossa molemmat suunnat perustivat oman järjestönsä (Puolueettomuussuunnan järjestö ja Edistysmielisten osuuskauppojen keskuskomitea). Pari vuotta kestäneet alussa lähinnä periaatteita koskeneet ja sitten henkilöiden välisiksikin muodostuneet riitaisuudet SOK:ssa kärjistyivät vuonna 1917 siihen, että edistysmieliset perustivat aatteellisen yhteenliittymänsä Kulutusosuuskuntien Keskusliiton, joka ryhtyi suunnittelemaan myös oman tukkukaupan perustamista. Osuuskauppaliikkeen kahtia jakaantuminen oli nyt tosiasia, vaikka molemmin puolin oli vielä niitä, joilla oli haluja jatkaa yhteistä taivalta. Tanner kuului edistyksellisellä puolella näihin. Mutta yhteistoiminta oli jo tyrehtynyt käytännössä.

Tanner nousi maailmansodan vuosina yhdeksi merkittävimmistä talouselämän vaikuttajistamme. Tuolloin hänelle heräsi myös yksityiselämässään halu omistaa maata. Tähän vaikutti varmaan myös Lindan tausta vauraan maatalon tyttärenä. Tannerin maatalousharrastus nousi samalta pohjalta kuin Elannon kiinnostus maatalouteen: halu varmistaa elintarviketuotanto ja elintarvikkeiden saatavuus kaikissa oloissa. Huhtikuussa 1917 Tannerit ostivat Bisan tilan Kirkkonummelta, ja Väinö Tanner alkoi hänelle ominaisella tarmolla perehtyä käytännön maanviljelyksen ja karjanhoidon tehtäviin, ongelmiin ja kehittämiseen.

Senaattorin loisto ja luhistuminen

Helmikuussa 1917 Väinö Tanner tuli valituksi meidän yksikamariseen eduskuntaamme, jossa sosialidemokraatit saivat enemmistön. Tanner valittiin myös Oskari Tokoin johtamaan ns. itsenäisyyssenaattiin (hallitukseemme) valtiovaraintoimituskuntaan. Senaattiin tuli yhteensä kuusi sosialidemokraattia.

Tannerin asema toimituskunnassa oli niin merkittävä, että nykytermein häntä voitaisiin kutsua valtiovarainministeriksi. Hän sai myös senaatille kuuluvat maan elintarvikeasiat hoidettavakseen. Näin hänen käsiinsä oli tullut kaksi merkittävintä jokapäiväiseen hyvinvointiimme vaikuttavaa kansakunnallista toimialaa. Hän oli päässyt valtiontalouden kampeen käsiksi hetkellä, jolloin ennennäkemätön kehitys valtiojohtoisuuteen oli tapahtumassa ja maa oli itsenäistymässä. Hän sai kiittää tästä myös puoluettaan, mutta hän oli siinäkin päässyt asemaan, jossa puolue tarvitsi häntä enemmän kuin hän puoluetta.

Senaattorin laaja toimiala sitoi Tanneria niin, että muuhun politiikkaan häneltä ei aikaa juuri riittänyt. Hänellä ei ollut kosketusta jääkäriliikkeeseen eikä vetoa bolshevikkiliikkeeseen, noihin kahteen kiintopisteeseen, joihin itsenäisyysajattelu tukeutui. On inhimillistä, että 36-vuotias mies omaksui perinteisen senaattorin roolin enemmän maan isänä kuin nykyaikaisena poliittisia tehtäviä hoitavana ministerinä.

Uusi sosialistienemmistöinen eduskunta aloitti ripeästi ja tehokkaasti lainsäädäntötyönsä ja itsenäisyyssenaatti työskenteli tuloksekkaasti laajalla alueella, kun se sai työlleen eduskunnan tuen. Hallituksen esitykset, mm. tärkeä elintarvikelaki, menivät helposti läpi eduskunnassa. Hallituksen voimakolmikon muodostivat senaatin puheenjohtaja (pääministeri) Tokoi, Tanner ja maalaisliiton Kyösti Kallio, joiden yhteistoiminta oli hyvä. Maalaisliiton Alkio sen sijaan oli usein eri mieltä kolmikon kanssa.

Tanner tuli hyvin toimeen myös Venäjän väliaikaisen hallituksen avainhenkilöiden kanssa. Tilanne emämaassa Venäjällä kuitenkin paheni nopeasti, inflaatio laukkasi ja järjestys karkasi hallituksen käsistä hallitsemattomaksi kaaokseksi, joka sitten pian johti bolshevikkien vallankumoukseen. Venäjän vaikeudet toivat suoria vaikutuksia myös Suomen senaatille.

Senaatti oli myöntänyt viljakauppoihin tukea saadakseen huomattavan lainan Venäjän hallitukselle, ja lainaehdot olivat sellaiset, että Venäjän inflaation johdosta lainasta muodostui lähinnä lahjoitus. Tanner joutui tästä arvostelun kohteeksi myös omassa puolueessaan. Tässä vaiheessa alkoi jo näkyä selvänä se raja, joka sitten jakoi sosialidemokraattisen puolueen Tannerin, Wuolijokien, Paasivuoren, Voionmaan ym. muodostamiin laillisuusmiehiin ja Gyllingin, Kuusisen ja monien muiden edustamiin vallankumouksellisiin.

Paavolainen puhuu Tannerin elämäkerrassa pitkään noista värikkäistä vaiheista, jolloin sosialidemokraattinen puolue alkoi revetä kahtia paljolti tarkoitushakuisilla tekosyillä. Tuossa edellä mainitussa laina-asiassa Gylling hyökkäsi eduskunnassa voimakkaasti Tanneria vastaan menettelystä, jota hän itse oli suositellut, ja Gyllingiä tukenut Valpas säesti, että ”Tannerilla ei ole ollut siveellistä oikeutta ajatella, että asiasta aiemmin esitetyt mielipiteet sitoisivat muita puolueen jäseniä”. Tähän Tanner vastasi suoralta kädeltä, että ”olen tottunut siihen, että miehen puhe sitoo ainakin hänet itsensä”. Tanner sai voimakasta tukea sekä keskeltä että oikealta.

Tanner oli esiintymisessään hyvin vaikuttava, sillä hän tunsi aina asian, josta puhui ja hän esitti asiansa selkeästi ja perustellen. Eduskunnan istuntoja oli usein seuraamassa Venäjän edustajana kenraalikuvernööri Stahovitsh, jonka muistiinpanoissa on toistuvasti maininta ”Silno govoril Tanner (Tanner puhui voimakkaasti).

Tuo Venäjälle myönnetty laina aiheutti riitelyä eduskunnassa ja senaatissa melkeinpä enemmän kun vähän myöhemmin ns. valtalaki, josta aiheutuviin erimielisyyksiin ja riitoihin Tokoin senaatti sitten hajosi. Muitakin riidan aiheita riitti, mutta tässä ei ole tilaa käsitellä noita värikkäitä ja myöhemmän kehityksen valossa tärkeitäkin aiheita.

Sosialistien vallankumoukselliset olivat saaneet varsinkin pääkaupungissa massat yhä enemmän puolelleen. Rautatientorille, Senaatintorille ja eduskuntatalon (Heimolan) edustalle Hallituskadulle tulvi jatkuvasti levottomasti liikehtiviä väkijoukkoja, joiden huudot ”alas porvarit” ja ”eläköön Suomen työväenluokka” kantautuivat sekä senaatin että eduskunnan istuntosaleihin.

Venäjällä heinäkuussa 1917 tapahtuneen vallankaappausyrityksen aikana sosialidemokraatit toivat eduskunnan istunnon esityslistalle ns. valtalain. Sen mukaan eduskunta julistautuisi korkeimman vallan haltijaksi; ulkopolitiikka ja sotilaskysymykset jäivät Venäjän hallintoon. Otto Ville Kuusinen ehdotti SDP:n eduskuntaryhmän kokouksessa vallankumouksellisen hallituksen perustamista ellei valtalaki mene läpi eduskunnassa.
Valtalaki kuitenkin hyväksyttiin Suomen eduskunnassa SDP:n sekä porvarillisten puolueiden (nuorsuomalaiset, suomalaiset ja RKP) ja maalaisliiton itsenäisyysmiesten ajama ns. valtalaki. Laki hyväksyttiin eduskunnassa 18.7.1917 äänin 135-55. Ennen lain hyväksymistä se piti julistaa kiireelliseksi, ja vaikka porvaripuolueet olivat lakia vastaan, niin arveltiin avoimen vastustuksen suosivan sosiaalidemokraatteja seuraavissa vaaleissa. Näin valtalaki julistettiin kiireelliseksi.

Valtalakia ei haluttu lähettää Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi, koska Suomessa luultiin siellä heinäkuisen vallankaappausyrityksen onnistuvan. Erityisesti sosiaalidemokraatit olivat lähettämistä vastaan. Mutta kun väliaikainen hallitus sai tilanteen rauhoitetuksi Venäjällä, niin valtalaki päätettiin kuitenkin lähettää vahvistettavaksi. Väliaikainen hallitus ei hyväksynyt valtalakia ja hajotti Suomen eduskunnan.

Seuranneissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä porvareille. Senaattori Tanner ei ollut ehdokkaanakaan, joten luonnollisesti hän ei kuulunut uuteen eduskuntaan.

Porvarit alkoivat valmistella omaa valtalakiaan, mutta sen jälkeen kun bolsevikit olivat päässeet valtaan Venäjällä, eduskunta päätti ottaa korkeimman vallan kokonaan itselleen marraskuun 15. päivänä 1917. Eripurainen Tokoin senaatti oli menettänyt viimeisetkin yhteistyön edellytykset valtalaista käydyn kiistan aikana, joten se jätti eronpyyntönsä. Senaatin erotessa Väinö Tannerkin menetti senaattorin asemansa. Varmaan se kolhaisi miestä melkoisesti, vaikka ei hän tyhjän päälle pudonnut.

Tanner oli edelleen pohjoismaiden suurimman osuustoimintaliikkeen johtaja ja henkilökohtaisesti varsin varakas mies. Myös puolueessaan hän pysyi edelleen yhtenä merkittävimmistä ja arvostetuimmista. Nuorella iällään hän oli tullut myös kansainvälisesti tunnetuksi sekä osuustoimintamiehenä että valtiomiehenä. Tanner oli päässyt asemiin, joiden ilman senaattorin tointakin täytyi tyydyttää hänen taustansa omaavan miehen suurimmatkin toiveet.

Jouduttuaan sulkemaan senaatin ovet takanaan Tanner vetäytyi maatilalleen maaseudun rauhaan. Tannerit olivat myyneet Bisan tilan Kirkkonummella ja ostaneet sen tilalle Lill-Hemtasin tilan Kauniaisissa, lähempänä Helsinkiä. Tilalla oli n. 20 hehtaaria viljeltyä ja n. 30 hehtaaria metsää ja pidettiin myös n. 10 lehmän karjaa.

Tilalla oli päärakennus, navetta ja muut tarvittavat ulkorakennukset ja myös rakennus työväen asuntoja varten. Päärakennuksessa oli seitsemän huonetta alakerrassa ja eräitä lisäksi ullakkokerroksessa, mutta tilat eivät oikein tyydyttäneet Tannereita, ja jo kesällä 1917 he käynnistivät melkoiset remontit tilan kaikissa rakennuksissa. Tanner lueskeli paljon maatalous- ja puutarha-alan kirjallisuutta, sillä hänen aikomuksensa oli kehittää tilasta vireä maatalous- ja puutarhatila.

Mutta Tannerin rauha häiriintyi pian pahoin. Edessä olivat kuukaudet, jotka suomalaisen yhteiskunnan vaiheissa olivat käänteentekevät, mullistavat ja historialliset jokaisen edellä sanotun sanan aidoimmassa mielessä.

Myrsky lähestyy

Tanner oli todella melko myrtynyt politiikkaan, mutta ei hän pystynyt siitä täysin erossa pysymään, hänelle ei annettu mahdollisuuttakaan siihen. Tannerin käydessä eduskunnassa Yrjö Sirola tuli kertomaan hänelle tapaamisestaan Leninin kanssa kuinka Lenin oli sanonut hänelle: ”Jos te tarvitsette (vallankumoukseenne)Venäjän laivastoa, se on vapaasti käytettävissänne”. Sirola oli tästä lapsellisen iloinen, mutta ajatus kauhistutti Tanneria.

Vuoden 1917 syksy oli Suomessa levotonta aikaa. Elintarvikkeista oli pulaa, työttömyys korkea ja poliittinen tilanne kireä. Sosiaalidemokraatit olivat menettäneet enemmistönsä eduskunnassa, jonka oli ratkaistava korkeimman vallan kysymys. SDP lähti uuteen eduskuntaan julkaisemalla "Me vaadimme" -ohjelman, jossa esitettiin työväestön tavoitteet. Painostaakseen eduskuntaa hyväksymään sosiaalidemokraattien esityksen, määräsi Suomen ammattijärjestö SAJ yleislakon.

Suurlakosta päätti vallankumouksellinen keskusneuvosto marraskuun 13.-14. päivien välisenä yönä ja se astui voimaan heti. Keskusneuvosto ei ollut päätöksessään yksimielinen ja lakon pelättiin johtavan levottomuuksiin ja pahentavan jo ennestään huonoa elintarviketilannetta. Lakkoon ryhtymiseen vaikutti erityisesti Turun SAJ:n voimakas painostus ja Venäjän bolshevikkien lakkokehotus. Suurlakkoon ryhtyminen oli työväenliikkeen johdon epätoivoinen yritys saada joukot järjestykseen ja rivit kuntoon, sillä toisena vaihtoehtona olisi ollut vallankumous, jonka onnistumista pidettiin epätodennäköisenä.
Lakko kehittyi erilailla eri paikkakunnilla, mutta missään se ei alussa ollut täydellinen ja osa paikkakunnista, kuten Kuopio säästyi yleislakolta kokonaan. Pitäväksi lakko alkoi muodostua vasta kun työväestön järjestyskaartit ryhtyivät valvomaan lakkoa. Järjestyskaartit miehittivät strategiset kohteet ja pysäyttivät liikenteen ja viestimet. Lisäksi järjestyskaartit valvoivat lakkolaisten turvallisuutta suojeluskuntia vastaan.

Järjestyskaartit pyrkivät riisumaan suojeluskuntalaiset aseista ja myös pidättivät suojeluskuntalaisia ja muita työväenliikkeen vastustajia. Kaikenkaikkiaan 34 ihmistä kuoli suurlakon aikaisissa levottomuuksissa.
Lakon aikana työväenkaarti eriytyi järjestyskaarteihin ja punakaarteihin. Punakaartit eivät olleet keskusneuvoston komennossa ja aiheuttivat sille paljon vaivaa. Punakaartit syyllistyivät lakon aikana moniin laittomuuksiin, mm. murhiin.

Vaatimukset lakon lopettamisesta voimistuivat 17. päivään mennessä. Syynä tähän oli erityisesti kaartien karkaaminen johdon kontrollista. Vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti 18.11. lakon lopettamisesta ja siirtymisestä "luokkataisteluun ilman suurlakkoa", mikä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus.

Lakkoliikkeen johto ei kuitenkaan uskaltanut julkistaa lopettamispäätöstä peläten lakkolaisten, erityisesti kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä pelättiin lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkettiinkin Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä kun muualla se oli jo loppunut. Lakko saatiin loppumaan vasta 19.11. kun alettiin levittää huhua punaisen hallituksen muodostamisesta.

Lakon seuraukset olivat moninaiset. Se onnistui painostamaan hallituksen hyväksymään osan "Me vaadimme" -ohjelman kohdista, kuten kahdeksan tunnin työaikalain ja kunnallislait. Muuten lakon seuraukset olivat lähinnä negatiivisia. Työväenliikkeessä oli tapahtunut selkeä kahtiajako, kun SAJ katkeroitui SDP:n johdolle ja eduskuntaryhmälle. Samalla työväenliikkeen johto menetti otteensa niistä kaarteista, jotka kannattivat radikaalimpia toimia. Porvarit ja suojeluskuntalaiset olivat myös katkeria lakon aikana tapahtuneista laittomuuksista ja kostomentaliteetti kyti pinnan alla.

Eduskunnan ulkopuolella olevana Tanner oli voinut pysytellä melko hyvin erossa tuosta kaikesta edellä sanotusta. Mutta marraskuun 1917 ylimääräiseen puoluekokoukseen hän kuitenkin osallistui. Kokouksessa käytti alustuspuheenvuoron O.V.Kuusinen, joka oli vallankumoukselle myötämielinen, vaikka ei vielä tuolloin tarkoittanut työväen diktatuuria vaan kansalliskokouksen koollekutsumista. Kuusista selkeästi vallankumouksellisempia tuossa vaiheessa olivat mm. Yrjö Sirola, Kullervo Manner, Ali Aatonen, Eero Haapalainen ja Oskari Tokoi.

Parlamentaarista ratkaisua oli siirtynyt kannattamaan Eetu Salin, ja samalla kannalla olivat mm. Taavi Tainio, Jussi Raitio, K.H.Wiik ja Edvard Gylling. Tanner oli tietysti heidän kannallaan, mutta hänet oli suljettu pois virallisten kokousedustajien joukosta, koska uusia kokousedustajavaaleja ei ollut suoritettu ja kokousedustajina toimivat kesäkuun puoluekokousta varten valitut.

Puheenvuoroja Tanner kuitenkin sai käyttää kokouksessa. Kuuluisaksi on tullut repliikki, jossa hän varoitteli sosialidemokraatteja lähtemästä vallankumouksen tielle sanoen mm. ”siinä te häpäisisitte Suomen työväenluokan ja taittaisitte niskanne”.

Kokouksen kulisseissa Tanner toimi voimakkaasti parlamentaarisen ratkaisun puolesta. On kiistatonta näyttöä siitä, että itse asiassa juuri Väinö Tanner laati Seth Heikkilän puoluekokoukselle esittämän ohjelman, jossa vaadittiin puoluetta hylkäämään anarkistiset taistelutavat ja vallankumoukseen tähtäävät tavoitteet, saattamaan järjestyskaartit (punakaartit) puolueen valvontaan ja hyväksymään kokoomushallitus, jossa olisi sos.dem. enemmistö, kun sos.dem. puolue oli edelleen selvästi Suomen suurin.

Uutta senaattia ei tullut, kun porvarit lyhytnäköisesti estivät sellaisen syntymisen. Porvareista muodostunutta tynkäsenaattia johti E.N.Setälä. Tuokin senaatti hajosi suurlakon välittömänä seurauksena ja maassa oli hallituspula. Sosialidemokraattien monet ehdotukset hallituksen muodostamiseksi ja sen kokoonpanoksi torjuttiin eri syillä, vaikka ne saivat kannatusta myös porvarillisella puolella. Tannerin nimi tuli siellä esille jopa hallituksen muodostajana eli pääministerinä.
Yhteiskunnan ollessa jo lähes myrskyn silmässä Tanner toimi edelleen hyvin aktiivisesti osuustoimintaliikkeessä, joka kehittyi koko ajan voimakkaammaksi tekijäksi yhteiskunnassamme.
Varsinkin Elanto vahvisti asemiaan entisestäänkin. Paavolainen kertoo noistakin vaiheesta mielenkiintoisesti kymmenillä sivuilla, jotka minä joudun nyt kokonaan ohittamaan.

Kohtalon lopulliset käänteet

Tanner itse sanoo, ettei hän kansalaissodan aattona tiennyt siihen johtaneista päätöksistä, vaan hänet oli pidetty syrjässä sisäpiirin suunnitelmista. Tämä saattaa olla ihan totta, sillä esim. K.H.Wiikin päiväkirja mainitsee vain kerran Tannerin ja silloinkin yhteydessä, jonka merkitystä on vaikea arvioida.

Kuuluisan tammisunnuntain 27.1.1918 (jolloin alkoi vapaussota, kun vierasta asevoimaa ruvettiin riisumaan aseista eri puolilla Suomea) Tanner vietti hiihdellen tilansa Lill-Hemtasin metsissä Väinö Huplin kanssa, joka oli tullut Tannereille viikonloppua viettämään ja keskustelemaan liikeasioista OTK:n toimitusjohtajaksi lupautuneen Tannerin kanssa.
Elannon ja punakaartien suhteet käytännön tasolla alkoivat samana päivänä, kun Eero Haapalainen lähetti Toimeenpanevan Komitean puolesta Elannolle kirjeen, jossa vain ilmoitettiin, että ”toveri Ilmari Kotijärvi on valtuutettu ottamaan teidän varastoistanne kaikkia tarvittavia elintarvikkeita”. Tuollainen röyhkeys ei tietenkään ollut Tannerin mieleen.
Aluksi punakaartit maksoivat kyllä ottamansa tavaran, mutta kun elintarvikkeista oli pulaa, niin monet jäivät niitä ilman, ja melko pian myös punakaartien rahavarat ehtyivät ja ne rupesivat vaatimaan tavaraa ilmaiseksi. Myös Elannon kassa alkoi kuivua, ja Tanner joutui hakaukseen Haapalaisen kanssa, joka uhkailikin Tanneria tavoitteisiinsa pääsemiseksi.

Sodan pitkittyessä Tanner kuten muutkin revisionistit joutuivat vakavaan vaaraan punakaartien taholta, ja hänestä oli annettu jo vangitsemismääräys ja vangitsemisen oli tarkoitus tapahtua seuraavana yönä Tannerien kaupunkiasunnossa Siltasaarenkadulla, mutta eräs asiasta tietävä varotti siitä Tanneria, joka piiloutui lapsuudenystävänsä Aku Marsion luo Sörnäisten sähkölaitokselle, ja niin häntä ei saatu kiinni.

Myös Tannerin maatilalle tuli uhkaussoittoja ja sieltä otettiin viljaa, eläinten rehuja ja muutakin tavaraa pakkoluovutuksena. Kerran sinne tuli myös kolme punakaartilaista, jotka vaativat Tannerien lehmiä teurastettaviksi, mutta Linda Tanner sai estetyksi aikeen. Tilalle tuli myös varoitussoitto, ja soittaja oli ilmeisesti Espoon vallankumoushallintoon kuulunut tri Ivar Lassy, Linda Tannerin ja hänen miehensäkin harras ihailija.

Tannerin suureksi rooliksi sodan päätyttyä tuli valkoisten vainoamien punaisten auttaminen. Sodan kestäessä hän auttoi myös valkoisia. Maaliskuun alussa pidätettiin päätoimittaja Eero Erkko vastavallankumouksellisuudesta epäiltynä. Tanner koetti puhua Erkon puolesta, mutta ei saanut tätä pois vankilasta. Sen sijaan hän lähetti sikaarejaan kovasti kaipaavalle Erkolle laatikollisen sikaareja omista vähistä varastoistaan.

Sodan loppuvaiheissa punaisen terrorin uhriksi joutui myös Linda Tannerin isä, Kaarle Anttila. Hänet surmattiin Vesunnan kankaalla lähellä Hattulaa.

Tanner sanoo muistelmissaan sota-aikaa ”masentavaksi ajaksi, jota ei mielellään muistele”. Sotakuukaudet masensivat Tanneria siitäkin syystä, että energinen ja aktiivinen mies joutui viettämään paljon yksinäisiä iltoja kaupunkiasunnossaan perheen ollessa maalla, ja monet päivätkin kuluivat lähes joutilaisuudessa, kun normaali liiketoimintakin oli jumissa. Hänen toimelias henkensä ei kuitenkaan missään vaiheessa voinut lakata harkitsemasta toiminnan ja vaikuttamisen mahdollisuuksia.

Tanner oli hyvin tietoinen operaatiosta, johon hänen myös revisionistinen puoluetoverinsa Wäinö Wuolijoki oli ryhtynyt. Tämä oli matkustanut Saksaan mm. vaikuttamaan Suomen itsenäisyyden tunnustamisen hyväksi ja käynnistämään elintarvikehankintoja, mutta päätarkoituksenaan sittenkin oli yhteydenotto ulkomaisiin sosialidemokraattisiin puolueisiin ja pyyntö niiden vaikuttamisesta bolshevikkeja ja siten myös Suomen vallankumouksellisia vastaan.
Sodan alusta alkaen kokoontui säännöllisesti sotaa vastustavien sosialidemokraattien keskusteluryhmä, johon kuuluivat näkyvimpinä K-H.Wiik, Edvard Gylling, Edvard Valpas ja Väinö Tanner. Valpas esiintyi julkisuudessa ensimmäisenä rauhan ehdottajana jo 8.4.1918 kirjoituksellaan Työmies-lehdessä.

Paljon huomiota herättävämpi ja merkityksellisempi oli samassa lehdessä 10.4.1918 ollut sovintoehdotus, jonka allekirjoittajina oli 21 henkilöä, mm. Wäinö Vuolijoki, Hannes Ryömä, Väinö Hakkila, Lauri af Heurlin, Matti Paasivuori, Julius Ailio, Väinö Hupli, J.V.Keto, O.Suuntala, Miina Sillanpää, Toivo Salmio, Paavo Raittinen ja Väinö Tanner, siis joukkoa, jota yhdistivät monet siteet jo aikaisemmilta vuosilta.

Tuo sosialidemokraattisen puolueen tulevan johdon allekirjoittama sovintoehdotus oli nykyhetkestä käsin katsottuna yliampuva mm. siksi, että siinä ehdotettiin rauhan tultua solmituksi molempien armeijoiden – valkoisen ja punaisen – hajottamista, ja ehdotus rakentui pohjalle, jonka mukaan sodassa ei olisi ollut voittajaa. Ehdotus sai kuitenkin kannatusta myös porvarillisella puolella ja vapautti ainakin sen allekirjoittaneet syyllisyydestä sodan jatkamiseen, mikä oli tärkeää paitsi heidän itsensä poliittisen tulevaisuuden myös koko maan kannalta.

Kuten tiedetään, ehdotus ei saanut kaikkia sosialidemokraatteja taakseen, vaan sota jatkui katkeraan loppuun asti, ja sodan jatkamisen kannalla olleet johtajat sitten emigroituivat Neuvostoliittoon. Sinne menivät mm. Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Eero Haapalainen, O.V.Kuusinen ja monet muut, myös pitkään sodan vastaisella kannalla ollut Edvard Gylling. O.V.Kuusinen oli heistä ainoa, joka sai elää 1964 tapahtuneeseen luonnolliseen kuolemaansa saakka, muut tuhansien vähäisempien suomalaisemigranttien lailla tulivat tuhotuiksi Stalinin vainoissa 1936-38.

Kun saksalaiset tulivat Helsinkiin 12.4.1918 myös SDP:n laillisuusmiehet joutuivat vetäytymään ”katakombeihin”, sillä porvarien viha sosialidemokraatteja kohtaan oli niin silmitön, että se ei erotellut syyllisiä ja syyttömiä. Väinö Tanner tuli kuitenkin julkisuuteen jo 14.4. ja kutsui Heimolaan (silloiseen eduskuntataloon) koolle pienen sosialidemokraattisen ryhmän. Valkoisten usuttama poliisi tuli pian hajottamaan tuota kokousta, mutta Tannerin voimakas ja lakiin vetoava esiintyminen teki poliisiin vaikutuksen ja ryhmä sai jatkaa kokoustaan.

Tanner sai pian kutsun Helsinkiin tulleiden saksalaisten johtajan, kenraali ja kreivi von der Goltzin luo, jonne hän meni yhdessä Wäinö Wuolijoen kanssa. Siellä kohtelias von der Goltz esitti miehille vetoomuksen, jotta he vaikuttaisivat verenvuodatuksen lopettamiseksi. Tanner itse sanoo, että ”lupasimme harkita asiaa”, mutta von der Goltz saattoi julkisuuteen tiedotteen, jossa hän ilmoitti, että ”sosialidemokraattien revisionistinen siipi hylkää yhteistoiminnan punaisen puolueen kanssa”. Itse asiassa tuo yhteistoiminta oli loppunut jo aikoja sitten, jos sitä koskaan oli von der Goltzin tarkoittamassa mielessä ollutkaan.

Sosialidemokraattien laillisuusmiehet antoivat 18.4.1918 levitykseen Helsingissä julkilausuman, mikä lienee ollut Hannes Ryömän käsialaa, mutta ilman muuta myös Tanner ja muut revisionistit olivat sen takana. Tuo julkilausuma on niin merkittävä, että otan siitä tähän varsin pitkän sitaatin (Paavolaisen kirjassa se on kokonaan):

”Nyt alkaa tilinpäätös suomalaisten bolshevikkien toiminnasta kaikessa karmeudessaan olla selvillä. Sen sijaan että työväenluokka vuosi sitten oli tilaisuudessa eduskunnallisuuden kautta sanomaan painavan sanansa kaikissa asioissa, että sillä oli mahtavat sosialidemokraattiset järjestöt, että sillä oli enemmistö eduskunnassa ja hallituksessa ja omat miehensä usealla muullakin tärkeällä yhteiskunnallisella vartiopaikalla, on sen voima tällä hetkellä niin maahan lyöty, että sitä tuskin olisi uskottu mahdolliseksi. - - - Tuhannet työläiset ovat kaatuneet tai menettäneet vapautensa, heidän vaimonsa ja lapsensa on syösty epätoivon ja turvattomuuden tilaan. - - - Työväen kalleinta omaisuutta, kaikkia kansalaisoikeuksia ja saavutettuja yhteiskunnallisia uudistuksia uhkaa tuho niiden kiihkoilijoiden taholta, joita porvariston voitonhuumassa nousee. Edessä on kamala työttömyys ja nälänhätä. Suomen työväen raskain koettelemuksen hetki on lyönyt”.

On selvää, että julistuksessa raskaasti syytettiin kaikesta kapinan johtoa, joka nyt on livistänyt tiehensä mukanaan ryöstettyjä varoja ja elintarvikkeita. Julistus päättyi kehotukseen: ”Siis alas aseet kaikkialla ja palatkaamme länsimaisen demokratian taistelutapoihin, palatkaamme rakentavaan eduskunnalliseen työhön ja aseettomaan järjestötoimintaan”.

Vaikka sosialidemokraattien revisionisteissa oli monia Väinö Tanneria pitempiaikaisempia, näkyvämpiä ja siihen asti vaikutusvaltaisempiakin miehiä, juuri sodan loppuvaiheessa Tanner kohosi kuitenkin kiistattomasti heidän johtoonsa. Varmaan tähän vaikutti Tannerin saavutukset osuustoiminnassa ja yritysjohtajana ja myös jo aikaisempi rakentavaksi koettu toiminta puolueessa, mutta eniten varmaan painoi hänen voimakas ja luottamusta herättävä persoonallisuutensa, jonka siis valkoisetkin olivat panneet merkille ja se oli tullut myös von der Goltzin tietoon. Tästä alkaen Väinö Tanner oli sosialidemokraattisen puolueen ja Suomen työväen kiistattomasti tunnustettu ja kunnioitettu johtaja, jonka arvovalta pian ylitti puoluerajat.

Vapaussodan päättymisen jälkeinen aika oli sosialidemokraateille turhauttavan vaikeaa. Vaikka he olivat edelleen suurin poliittinen ryhmä, heidän poliittiset toimintamahdollisuutensa ja vaikutusvaltansa olivat aluksi olemattomat. Eduskunnassa heidän tekemiään välikysymyksiä ei otettu edes käsittelyyn.

Sosialidemokraattien maltillisiakin johtajia vangittiin ja otettiin kuulusteluihin varsin mielivaltaisesti. Väinö Tannerkin tuli useita kertoja pidätetyksi kuulusteluja varten. Ensimmäisellä kerralla häntä syytettiin siitä sopimuksesta, jonka hänen johtamansa Elanto oli ollut pakotettu tekemään punakaartien muonittamiseksi. Tanner kuitenkin vapautettiin pian. Hänen vapauttamiseensa vaikutti mm. pääministeri Paasikivi.

Kaikille ei käynyt yhtä hyvin kuin Tannerille. Valkoisen terrorin uhriksi joutui myös Tannerin parhaimpiin ystäviin lukeutunut sodanvastainen lehtimies Jussi Rainio, joka pidätettiin Viipurissa ja kuljetettiin sieltä Poriin, missä hänet surmattiin ilman varsinaisia kuulusteluja ja syytettä. Tanner järjesti apua hänen hädänalaiseen asemaan joutuneelle perheelleen, vaimolle ja kolmelle lapselle.

Parlamentaarisen ratkaisun kannalla ollut Eetu Salin oli vallankumouksen puhjetessa kuitenkin tempautunut mukaan ja ryhtynyt Tiedonantajan päätoimittajaksi. Silti hän oli mukana enintään puolella sydämellään, sillä jo vallankumouksen aikana hän moitti siitä kovasti ”papin poikia” (Kullervo Manner ja Yrjö Sirola) ja ”Kirja-Villeä” (O.V.Kuusinen). Sodan jälkeen Salin tuomittiin kuolemaan, mutta rangaistus muutettiin elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi. Kurjat vankilaolot nujersivat nopeasti riuskan miehen, sillä hän kuoli jo 1919.

Myös Edvard Gylling oli siirtynyt vallankumouksen kannattajaksi sen alettua. Hän piilotteli jonkin aikaa sodan jälkeen Suomessa ennen kuin hän poliittisen turvapaikan saaneena siirtyi Ruotsiin, josta meni Neuvostoliittoon kohoten Karjalan neuvostotasavallan johtajaksi ja päästen suureen maineeseen valtionsa suomalais-karjalais-henkisen voimakkaan kehityksen arkkitehtinä, mistä hän maksoi hengellään Stalinin terrorismin alettua.
Tanner teki jo syyskesällä 1918 pitkän matkan Ruotsiin ja Tanskaan hakien ja saaden sosialidemokraateillemme tukea pohjoismaisilta veljespuolueilta. Jonkin verran erimielisyyttä oli noiden puolueiden asenteissa bolsheviikkejä kohtaan, sillä muiden pohjoismaiden sos.dem. puolueiden asenteet olivat niihin myönteisemmät. Tanner vaikutti vahvasti myös siihen, että Sosialidemokraatti-lehti sai taas ilmestymisluvan, ja sen näytenumero ilmestyi 12.9.1918.

Syksyllä 1918 oli perustettu myös Suomen Kommunistinen puolue, joka toimi maan alla. Hyökkäilyt Tanneria vastaan puolueen taholta alkoivat Yrjö Sirolan kirjoituksella ”Kumous”-lehdessään, jonka hän otsikoi ”Tanner on käynyt Ruotsissa valehtelemassa”. Avoimessa kirjeessään Leninille O.V.Kuusinen kertoi, että tilanne Suomessa oli jo marraskuussa 1917 edennyt luokkasodan asteelle, mutta Tanner puhui silloin ”edesvastuuttomasta kuppikunnasta, joka puolueen päätökset kiertäen oli lähtenyt sodan tielle”.

Paljon satuttavampia ja vaarallisempia olivat Tannerin kannalta hyökkäykset, joita hän yhä sai kokea oikeiston taholta. Tanner tuli lokakuussa 1918 pidätetyksi jo kolmannen kerran. Aivan oikein Tanner tajusi, että oikeiston häneen kohdistamien hyökkäysten tarkoituksena oli tuhota hänen poliittinen uransa, mikä oikeistolaisimmissa piireissä nähtiin vaaralliseksi siellä esiintyvien yksinvaltapyrkimysten kannalta. Nuo Tannerin toistuvat pidätykset tuomittiin kuitenkin yhä selvemmin myös maltillisissa porvarillisissa piireissä ja toimivat siten niiden toimeenpanijoiden tarkoitusten vastaisesti.
Pian vapaussodan päättymisen jälkeen Suomessa tapahtui paljon muutakin. Maahan valittiin lokakuussa kuningas, Hessenin prinssi Friedrich Karl, joka kuitenkin jo joulukuussa Suomen tilanteen tajuttuaan ilmoitti, ettei ota kruunua vastaan. Pietarin sotaretkeä suunnitteleva Mannerheim matkusteli Euroopassa koettaen saada maita yhteisrintamaan keisarivallan palauttamiseksi Venäjälle. Mannerheim joutui kuitenkin tyytymään vaatimattomampaan rooliin, kun hänet valittiin Suomen valtionhoitajaksi Paasikiven senaatin pyydettyä ja saatua eron 27.11.

Tuossa valtiollisen elämän murroksessa sosialidemokraattinen puolue ponnistautui uuteen olemassaoloon. Koko maan käsittävän puoluetoimikunnan aikaansaamiseksi pidettiin Helsingissä 5.11.1918 sos.dem. työväen kokous, jossa valittiin väliaikainen puoluetoimikunta, jonka johtoon tuli Väinö Tanner. Sos.dem. puolueen ylimääräinen puoluekokous pidettiin 17.-29.12.1918 Helsingissä Koiton talolla. Läsnä oli 247 henkeä. Kokouksen ohjelma oli laajuudessaan ja muutenkin ennennäkemätön. Paavolainen selostaa sitä kirjassaan pitkälti, mutta tässä se joudutaan sivuuttamaan.

Kokouksen avaussanoissaan Tanner totesi mm: ”Ei koskaan ennen ole minkään maan yhteiskunnallista luokkaa niin lyhyessä ajassa syösty vallan ja voiman huipulta mitä syvimpään kurjuuteen ja merkityksettömään asemaan. Ja kaikki tämä oli seurausta väärästä menettelytavasta, onnettomasti suoritetuista laskelmista, joiden tarkoituksena oli jouduttaa työväenluokan valtaanpääsyä, mutta jotka sen sijaan sitä pitemmäksi aikaa hidastuttivat”.
Tannerin puheessa ei mainittu kertaakaan sanaa ”sosialismi”. Hän kehotti voimakkaasti työväestöä järjestötoimintansa elvyttämiseen ja vaaleihin valmistautumiseen sosialidemokraattien johdolla päättäen puheensa: ”Näyttäkäämme, että vaikka työväki hävisi aseleikissä, se pystyy rauhallisin keinoin ja järjestötoiminnan avulla voittamaan”.

Kolme päivää kestänyt puoluekokous oli ajoittain myrskyisäkin, mutta sujui kuitenkin täysin Tannerin hallinnassa. Kokouksessa ei valittu virallista puoluejohtajaa, vaan kaksi puoluetoimikunnan johtajaa, joiksi tulivat yksimielisesti valituiksi Väinö Tanner ja Matti Paasivuori. Puoluetoimikuntaan jäseniksi tulivat valituiksi äänimääräjärjestyksessä J.V.Keto, Hannes Ryömä, Mikko Ampuja, Väinö Hupli, Miina Sillanpää, Väinö Hakkila, Joonas Laherma ja Sulo Wuolijoki.

Vuoden 1918 päättyessä Tanner oli kohonnut maan selvästi suurimman joskin sillä hetkellä vielä syrjityn puolueen johtajaksi. Hän oli jo luopunut ajatuksesta siirtyä OTK:hon ja jäänyt Elannon johtajaksi. Kansalaissota ja sen jälkimainingit olivat nostaneet Tannerin puolueensa huipulle niin, että ylimääräisessä puoluekokouksessa ei kukaan yrittänyt kiistää hänen asemaansa. Yksikamarisen eduskunnan aikana pilkkaa ja kaunaakin herättänyt lapsenkasvoinen parlamenttimyyrä oli muuttunut kovaksi, tiukkailmeiseksi ja kahden rintaman taisteluun valmiiksi puoluemieheksi.

Ensiaskelet puoluejohtajana

Tanner astui puoluejohtajana valtiolliseen elämään hetkellä, joka kansainvälisesti oli kaoottinen. Miljoonat ihmiset eri maissa riemuitsivat maailmansodan päättymisestä ja rauhan tulosta, mutta valtioiden, kansojen ja ideologioiden kannalta tulevaisuus häämötti hyvin epämääräisenä. Tsaari oli kukistunut Venäjällä, jonka Lenin oli julistanut kommunistiseksi. Keisarillinen Saksa oli perusteellisesti voitettu ja voimakas liike yritti sielläkin saada kommunistisen vallankumouksen aikaan. Entente-vallat Englanti ja Ranska sekä Yhdysvallat olivat olleet rauhan sanelijoita ja olivat nyt maailman johtajia.
Tilanne Suomen lähiympäristössä oli sekava. Baltian maissa alkanut kuohunta monien vaikeiden vaiheiden kautta johti muutamassa vuodessa niiden itsenäistymiseen. Samanlainen kuohunta oli käynnissä Venäjän muilla reuna-alueilla kuten Kaukasiassa, Armeniassa, Georgiassa ja Ukrainassa, ja myös siellä syntyi itsenäisiä valtioita, jotka sitten muutamaa vuotta myöhemmin syntynyt Neuvostoliitto nielaisi itseensä.

Suomen tilanne muodostui suurpoliittisten realiteettien mukaiseksi, kun Mannerheimin valtaantulon jälkeen täällä pääsi vallalle anglofiilinen suuntaus, mitä edisti Saksan häviö maailmansodassa. Meillä oli myös pyrkimyksiä itärajantakaisten heimoalueittemme liittämiseksi Suomeen, eivätkä nuo pyrkimykset johtuneet ainoastaan ”kansallisromanttisista” syistä, vaan ne nähtiin myös taloudellisesti edullisiksi ja sotilaallista turvallisuuttamme edistäviksi. Merkittävin käytännön toimenpide asiassa taisi kuitenkin olla hieman surkuhupaisasti päättynyt Aunuksenretki.

Pian ylimääräisen puoluekokouksen jälkeen osallistuminen vuoden 1919 eduskuntavaaleihin muodostui eloonheränneen puolueen suurimmaksi ohjelmaksi. Sitä ennen käytiin kuitenkin kunnallisvaalit, joissa Tannerista tuli nyt myös Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen. Vanha ruotsalaislinnoitus, Helsinki, sai ihan uuden ilmeen, kun sosialidemokraateista tuli suurin valtuustoryhmä, eli puolue sai 26 edustajaa 60-jäsenideen valtuustoon.

Eduskuntavaaleissa porvarit yrittivät johtamansa virkavallan avulla estää SDP:n menestyksen myös laittomin keinoin, kun puolueen vaalimainoksia poistettiin näkyviltä ja niitä takavarikoitiin jo ennen levitystä. Kun nuo toimenpiteet tulivat hyvin kansan tietoon ne luultavasti toimivat tarkoituksensa vastaisesti. SDP menetti vuoden 1917 vaaleihin verrattuna 12 paikkaa, mutta silti sen menestys oli tilanteen huomioon ottaen erinomainen: puolue sai eduskuntaan 80 edustajaa. Vaalien suhteellisesti suurin voittaja oli maalaisliitto, joka sai 16 lisäedustajaa ja sen paikkaluku oli nyt 42. Kokoomus sai 28, edistys 26, RKP 22 ja kristillinen työväenliitto 2 edustajaa.
Valtionhoitaja Mannerheim kävi neuvotteluja hallituksen muodostamiseksi Castrénin johdolla, ja Castrén olisi halunnut myös sosialidemokraatit mukaan hallitukseen ja hään ajatteli Tannerille valtiovarainministerin paikkaa. Castrénin ja Tannerin neuvottelut kuitenkin paljastivat sovittamattomia erimielisyyksiä heidän näkemyksissään, ja niin sosialidemokraatit jäivät oppositioon. Eduskunnassa Tanner tuli kuitenkin valituksi sekä valtiovarain valiokuntaan että ulkoasiainvaliokuntaan.

Tannerin merkittävän osuuden eduskunnan työskentelyyn, mistä Paavolainen puhuu pitkään, nyt sivuutan. Totean vain, että Tanner oli valittu puolueensa presidenttiehdokkaaksi 1919, mutta sillä ei ollut juuri merkitystä, kun presidentinvaalin suoritti eduskunta, ja tuossa vaalissa Ståhlberg voitti Mannerheimin selvin numeroin äänin 143-50. Siirryn nyt vuoden 1919 SDP:n puoluekokoukseen, mikä oli varsin merkittävä puolueen tulevien vuosikymmenten kannalta.

Sosialidemokraattien vähemmistöä edustavat vasemmistovoimat olivat edelleen varsin katkeria Väinö Tannerille tältä saamansa nuivan suhtautumisen vuoksi. Heidän tarkoituksenaan oli suistaa Tanner pois puolueen johdosta. Mutta Tanner kävi vastahyökkäykseen jo kokousta avatessaan, jossa hän sanoi mm. ”Meillä ei ole oikeutta suvaita keskuudessamme niitä aineksia, jotka hylkäämällä sosialidemokraattiset menettelytavat, pilkkaamalla kansanvaltaa ja parlamentaarista toimintaa pyrkivät kommunistisia, vähemmistödiktatuuriin perustuvia menettelytapoja meille suosittelemaan. Niitä vastaan meidän on julistettava sota ja ne on yhteisestä pesästä karkotettava”.
Avauspuhe ei tietenkään estänyt vasemmistolaisten jo valmiiksi harkittua ja suunnittelemaa yritystä Tannerin syrjäyttämiseksi, ja kiivaita siihen tähtääviä puheenvuoroja käytettiin. Paavolainen kertoo niistä yksityiskohtaisesti, mutta jälleen minä ”oikaisen”, ja siirryn vuoteen 1920, jolloin tapahtui se, mitä tuo puoluekokous jo enteili, eli sosialidemokraattisen puolueen hajaannus.

Väinö Tannerin suhde ammattiyhdistysliikkeeseen oli aina ollut kaukainen. Lähinnä ammattiyhdistysliikkeen piirissä syntyi Tanneriin tyytymätön liikehdintä, joka käytännössä johti puolueen hajaantumiseen, sillä vuosina 1919-22 sen jäsenmäärä oli pudonnut puoleen. Osa puolueen johtohenkilöistä vain vetäytyi sivuun sen toiminnasta, osa läheni maanalaista kommunistista liikettä, muutamat siihen jopa liittyen. Erityisen katkerana Tanner koki sen, että myös hänen pitkäaikaiset läheiset työtoverinsa Matti Paasivuori, V.Salovaara, K-H Wiik ja J.Laherma jättivät puolueen.

Tanner luo ”Paasikiven linjan”

Jos puolueen sisäinen kehitys vuonna 1920 olikin huolestuttavaa, muodostivat Tarton rauhanneuvottelut Tannerille vastapainon, joka myöhemmän ajan näkökulmasta voimakkaasti kompensoi hajaannuksen tappiota. Noissa neuvotteluissa Tannerensi kertaa kirjoitti nimensä koko kansakunnan aikakirjoihin. Tanner ja Paasikivi muodostivat neuvotteluissa parivaljakon, jonka voima oli historiaan vaikuttava tekijä.

Neuvosto-Venäjän rauhantarjous, joka syksyllä 1919 lähetettiin samanaikaisesti myös Virolle, Latvialle ja Liettualle, ei Suomen osalta tässä vaiheessa johtanut tuloksiin. Hallitus suhtautui siihen kielteisesti, ja eduskunnassa porvarilliset edustajat olivat yksimielisesti sitä vastaan. Neuvostohallituksen vallassa pysymiseen ei uskottu, sillä vastavallankumoukselliset joukot ympäröivät neuvosto-Venäjää kaikkialta, ja Judenitsh valmistautui Pietarin valtaukseen. Mannerheim olisi halunnut meidän liittyvän mukaan yritykseen.

Castrénin hallitus oli rauhanpyrkimyksissä passiivinen, kun se ei sisäisestikään päässyt yksimielisyyteen tavoitteistaan. Sitä työllistivät Ahvenanmaan ja Petsamon kysymykset (Lenin oli luvannut Petsamon Suomelle) ja suhtautuminen Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiin ja se halusi myös kuunnella tietyistä kansalaispiireistä kantautuvia haluja Itä-Karjalan saamiseksi Suomen haltuun. Sosialidemokraatit ajautuivat keväällä 1919 oppositioon hallituksen ulkopoliittisiin kaavailuihin työlääntyneinä.
Porvarit näkivät asian niin, että nyt, kun Venäjä oli heikko, sen kanssa ei ole syytä pyrkiä rauhaan. Sosialidemokraatit näkivät asian juuri päinvastaisena. Asian ratkaisi kannaltamme se, että liittolaisvaltain korkein neuvosto, s.o. mm. Englannin ja Ranskan muodostama yhteinen elin ilmoitti, että se ei halua puuttua Venäjän olosuhteisiin, ja englantilaiset sotalaivat vedettiin pois Suomenlahdelta.
Tannerin ulkopoliittinen asennoituminen jo vuonna 1919 oli hyvin selväpiirteinen ja looginen. Hän oli osoittanut sovinnollisuudenhalua porvareihin päin ja mm. pidättäytynyt arvostelemasta ns. Aunuksen retkeä, mutta oli kuitenkin arvostellut selväsanaisesti porvaripiirien yltiöpäisimpiä kaavailuja ja tuonut voimakkaasti esiin maan sisäisen rakentamisen ja työväestön aseman parantamisen tarpeet. Maalaisliittolaiset Alkio ja Kallio kehottivat pääministeri Castrénia ottamaan huomioon Tannerin esitykset, koska ”sosialistit ovat olleet erittäin lojaaleja ja Tanner rehellinen ja hyvä”.

Väinö Tanner teki vuoden 1919 lopulla ja 1920 alussa monta ulkomaanmatkaa ottaen yhteyksiä noiden maiden sosialisteihin ja muihinkin johtaviin valtiomiehiin selostaen heille Suomen asemaa ja tavoitteita tulevassa rauhanteossa. Kotimaassa Tanner kuului rauhaa valmistelevaan komiteaan, jonka puheenjohtajaksi oli kutsuttu Paasikivi ja jäseniksi sosialisteista Tanner ja Voionmaa ja muista puolueista lakitieteen tri A.Frey, seminaarinlehtori V.Kivilinna, kenraalimajuri R.Waldén ja professori J.H.Vennola.

Valmistelussa rajakysymykset tuottivat eniten päänvaivaa komitean jäsenille. Myös Itä-Karjalan asukkaiden äänen haluttiin tulevan kuuluville siinä, haluavatko he alueensa liittyvän Suomeen vai haluavatko he sille sisäisen itsenäisyyden, mitä vähintään edellyttivät myös komitean sosialistijäsenet. Myös Inkerille haluttiin itsehallinto. Syksyllä 1918 haltuunotettujen rajapitäjien Repolan ja Porajärven kohtalo haluttiin ratkaista noiden pitäjien asukkaiden kansanäänestyksellä.

Rauhanneuvottelut olivat vaikeat siksikin, että neuvottelijat olivat myös kotimaasta, jopa hallitukselta tulevien erilaisten vaatimusten ristipaineissa. Suomalaiset joutuivat luopumaan vaatimuksistaan Itä-Karjalan suhteen, kun Neuvosto-Venäjä teki 7.6.1920 asetuksella Itä-Karjalan itsenäiseksi työkansan kommuuniksi. Myös Repolasta ja Porajärvestä jouduttiin luopumaan lähinnä siksi, niillä osittain ”ostettiin” niitä paljon tärkeämpi Petsamo Suomelle. (Tästä protestina Repolan nimismies Bobi Sivén ampui itsensä, ja hänet surmannut luoti sitten ommeltiin Akateemisen Karjalaseuran lippuun, jolle Urho Kekkonenkin aikanaan jäsenvalansa vannoi).

Paavolainen kuvaa kirjassaan monivaiheisia ja mutkikkaita rauhanneuvotteluja lähes sadalla sivulla. Kuvauksesta käy ilmi, että Tannerin rooli niissä oli hyvin merkittävä, ehkä jopa merkittävin, vaikka Paasikivi olikin suomalaisten johtaja neuvotteluissa ja häneen nimiinsä paljolti on kirjattu Tarton rauhan meille hyvät tulokset.

Politiikan pilveilevä taivas 1921-23

Tannerin elämäkerran toisen osan viimeinen luku on lähes sata sivua pitkä ja siinä käsitellään tuolloin suuntaansa hakenutta ulkopolitiikkaamme sekä sisäpolitiikkaamme, jossa Tanner ja hänen johtamansa sosialidemokraatit joutuivat kahden rintaman sotaan.

Sosialidemokraateista irronneet vasemmistolaiset eli itse asiassa kommunistit muodostivat oman puolueensa, Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP), ja samanaikaisesti meidän oikeistossamme tapahtui asenteiden jyrkentymistä ja alkoi syntyä uusia epäparlamentaarisia pyrkimyksiä ennakoivia liikehdintöjä.

Luvussa käsitellään laajalti myös Tannerin toimia talouselämässämme ja kansainvälisessä sosialidemokraattisessa liikkeessä. Luku on luettavana hyvin mielenkiintoinen, mutta kun siinä käsitellyillä asioilla ei ole ratkaisevan suurta merkitystä tämän tutkielmani tarkoituksen kannalta, niin jätän tuon pitkän luvun ja sinänsä huomattavan osan Tannerin valtiomiesuran rakentumista vain tälle maininnalle ja siirryn seuraaviin aiheisiin.

OSA 4: VÄINÖ TANNER, SILLANRAKENTAJA (II)
Elämäkerta vuosilta 1932 – 1936

Suurta murrosta kohti (vuosilta 1932-1933)

Ensimmäiset tiedot Mäntsälän kapinasta olivat sunnuntaipäivän 28.2.1932 lehdissä. Suomen Sosialidemokraatti otsikoi: ”Mäntäsälässä eilen ilmikapina. 400 konepistoolein aseistettua miestä mellasti Ohkolassa”. Tanneriin tuli solkenaan yhteydenottoja ja häntä pyydettiin vaikuttamaan pääministeriin ja presidenttiin kapinan pysäyttämiseksi.

Tanner soittikin pääministeri Sunilalle, mutta tämä ei tiennyt mitään asiasta ja kehotti ottamaan yhteyttä oikeus- tai sisäministeriin. Tanner ei tavoittanut kumpaakaan, ja hän soitti maaherra Jalanderille. Tämän mielstä paikalle olisi lähetettävä sotaväkseä, mutta presidentti Svinhufvud ei sitä halunnut. Tanner yritti saada langanpäähän Kyösti Kallion, mutta ei onnistunut. Hänen tavoitteenaan oli päästä vaikuttamaan kiertoteitse Svinhufvudiin. Hän pyysi Manteretta soittamaan Ståhlbergille, jotta tämä puolestaan ottaisi yhteyttä presidenttiin. Ståhlberg ei ollut siihen halukas.

Sitten soitti Kallio Tannerille ja kehotti harkitsemaan, oliko syytä olla kotona ensi yönä. Hän kysyi: ”Onko sinulla ase ja patruunoita kotona”. Kallio kävi myös presidentin luona, mutta joutui toteamaan, että kenraalit olivat vielä siellä, eikä presidentti halunnut sanoa mielipidettään hänelle.

Tannerin puhelinlangat olivat kuumina. Myös Relander soitti hänelle ja oli jyrkkien vastatoimien kannalla. Tannerille tuli puhelu myös Ruotsin valtalehdeltä Dagens Nyheteriltä, jolle Tanner kertoi tuoreemmat tiedot tilanteesta.

Hallitus ei voinut kukistaa kapinaa. Vielä 29.2. kapinan johto vaati hallitusta eroamaan. Maaliskuun 1. päivänä ”Ukko-Pekka” piti kuuluisan radiopuheensa, jossa hän sanoi kapinalaisille, että ”Uskotteko te, että minä, joka olen koko elämäni taistellut laillisuuden puolesta, ryhtyisin nyt kannattamaan laittomuutta. Pohjanmaan miehet, menkää kotiinne”. Siihen kapina tyrehtyi ja kapinan johdossa ollut kenraali Wallenius tuotiin Helsinkiin – umpikännissä, sillä noutajilla oli matkaeväänä pullo viskiä, joka tyhjeni tuolla silloin 70-80 km:n matkalla.

Mäntsälän kapinan jälkeisiä kuukausia hallitsivat kuulustelut ja oikeudenkäynnit, joissa tuli selville yhtä ja toista kapinan taustojen laajuudesta. Erikoinen tapaus oli Mechelininkadulla salonkia pitänyt Minna Craucher, joka murhattiin siksi, että hänellä oli liian paljon tietoja kapinan johdosta ja tarkoitusperistä. Craucher oli ehtinyt ennen kuolemaansa kertoa ”mustasta listasta”, jolla oleviin ”puhdistettaviin” monia valtiollisia johtomiehiämme ja korkeita virkamiehiä, mm. maaherra Jalander. Tannerin kuulumisesta listalle ei ole varmuutta.

Suomessa vuoteen 1932 sisältyi monia muitakin asioita kuin Mäntsälän kapina. Maassa riehui toinenkin kapinaliike, pulaliike, johon Tanner suhtautui kaikissa yhteyksissä torjuvasti ja vastustavasti. Nivalan ”konikapinaa” Tanner ei luonnollisestikaan voinut hyväksyä. Lapuanliike kihisi kiukkuaan omassa keskuudessaan ja syytti Mannerheimia ja Svinhufvudia siitä, että nämä olivat jättäneet vapaussodan kesken.

Aatteet, joita lapuanliikekin ihannoi ja pyrki jäljittelemään, olivat olleet jo kauan kovassa nousussa Euroopassa. Fascistit Mussolinin johdolla olivat päässeet valtaan Italiassa ja natsit olivat kovassa nousussa maailmansodan epäoikeudenmukaisen rauhan, syvän laman ja ennennäkemättömän inflaation lamauttamassa Saksassa.

Paavolainen puhuu kirjassa pitkään natsien noususta Saksassa sitä vaihe vaiheelta kuvaten, ja suomalaisten, etenkin sosialidemokraattien Tanner mukaan lukien pitkään epäuskoisena pysynyttä käsitystä natsien valtaanpääsyn mahdollisuuksista. Sinänsä hyvin mielenkiintoista lukua en tässä referoi lainkaan siksi, että noista asioista on puhuttu niin paljon muissa yhteyksissä, minäkin olen niin tehnyt, ja Tannerillahan ei ollut noiden asioiden kanssa välitöntä tekemistä, vaikka hänellä tiiviit yhteydet Saksan sosialidemokraatteihin olikin.

Hitlerin valtaantuloa seuraavat kuukaudet kuluivat Suomessa valmistauduttaessa heinäkuun alun eduskuntavaaleihin. Tanner ilmaisi ainakin Wuolijoelle kyllästymisensä puolue-elämään, mutta ei hän siitä eroon päässyt.

Lapuanliike "parlamentaristettiin" pian Mäntsälän kapinan jälkeen muodostamalla Isänmaallinen Kansanliike IKL. Voidaan sanoa, että näin kanavoitiin ovelasti ns. "äärikansallismieliset voimat" sisäisesti valtion valvontaan. Vihtori Kosola ei ryhtynyt (tai päässyt) IKL:n johtoon, ja kun sillä ei ollut riittävän karismaattisista johtohahmoa, niin vuoden 1933 vaaleissa puolue sai vain 14 kansanedustajaa ja vuoden 1939 vaaleissa enää vain 8 kansanedustajaa. Näin ollen IKL ei saanut Suomessa aikaan keskieurooppalaistyylistä massaliikettä.

Vuoden 1933 vaaleista muodostui sosialidemokraateille suuri menestys. Puolueen paikkaluku nousi 66:sta 78:aan, mikä oli suurin määrä sitten 1919 vaalien. Vaalien jälkeenkään ei sosialidemokraattien ja maalaisliiton keskinäinen paine ottanut helpottuakseen. se näyttäytyi paitsi talouskysymyksissä myös aitosuomalaisuuskysymyksen jatkuvana tulehtuneisuutena.

Maalaisliitto oli ryhtynyt vaatimaan löysempää talouspolitiikkaa. Se oli kääntynyt hallituksen ohi suoraan presidentin puoleen esittäen hyvinkin karkeita vaatimuksia, kuten maksujen lykkäystä, setelien lisäystä ja obligaatioiden ja kiinnitysvelkakirjojen vastaanottamista setelien katteeksi. Sen ponnet tulivat maalle kalliiksi, kun ihmiset alkoivat uskoa, että inflaatio on tulossa. Viikossa valui Suomen pankista ulos toista sataa miljoonaa markkaa ulkomaista valuuttaa. Talousmies Tanner ei tietenkään voinut hyväksyä maalaisliiton menettelyjä, ja hänen välinsä puolueen johtoon kärjistyivät pahoin.

Kun Tanner syksyllä 1933 piti jälleen laajan budjettipuheen, jossa hän mm. ehdotti edustaja Hautalan aloitteen markan arvon alentamisesta hylättäväksi, ja se myös hylättiin. Muutkin Tannerin puheessaan esittämät ajatukset tulivat pääpiirtein hyväksytyiksi.

Tannerin jatkuvaa taistelua maalaisliiton talouspolitiikkaa kohtaan selittää ilmeisesti myös se, että hänen näkemyksensä liittyivät läheisesti Rytin ja Suomen pankin monetaristiseksi luonnehdittuun näkemykseen. Vastustaessaan maalaisliiton talouspolitiikkaa Tanner siis puolusti tiettyä doktriinia, jota voitaisiin kutsua antikeynesiläiseksi. Epäilemättä hän oli vuosien mittaan tullut vakuuttuneeksi sen oikeellisuudesta.

Vastassa kivinen mäki… (Vuosilta 1934-1935)

Svinhufvudin tultua presidentiksi sosialidemokraattisen puolueen osallistuminen hallitukseen ei tullut kysymykseen, koska presidentin kanta siihen oli kielteinen. Tanner ja sosialidemokraatit olivat Mäntsälän tapahtumien jälkeen suhteellisen tyytyväisiä Sunilan maalaisliittovoittoiseen ministeriöön ja samaa on sanottava sitä suhtautumisesta sitä seuranneeseen Kivimäen hallitukseen, jonka pohja itse asiassa oli paljon laajempi kuin sen muodollinen pohja; itse asiassa se oli enemmistöhallitus, vieläpä samankaltainen ”punamultahallitus” kuin 1937 koottu Cajanderin hallitus.

Demokraattiset olot eivät kuitenkaan palanneet Mäntsälän jälkeen, ja vaikka sosialidemokraatit olivat suurin puolue, sen mahdollisuudet avoimeen parlamentarismiin olivat olemattomat. Tanner ja sosialidemokraatit tukivat Kivimäen hallitusta siksi, että sen kaatuminen toisi huonomman vaihtoehdon eli oikeistolaisemman hallituksen.

Vuoden 1933 jälkeen kokoomuspuolueen tavoitteena ei enää ollut sosialidemokraattien ”kukistaminen” vaan siellä nähtiin, että sosialidemokraatit tarvitaan mukaan, jos halutaan estää Suomen luisuminen samanlaiseen tilanteeseen mihin Saksa oli joutunut. Sen käsittivät kaikkein selvimmin Svinhufvud ja Mannerheim, vuoden 1918 parivaljakko, joka oli jälleen noussut maan johtoon. Niin sosialismin vastustajia kuin molemmat ”vanhukset” olivatkin – erilaisin korostuksin – he molemmat tulivat toimimaan näinä ”asemiinmenon” vuosina toisin kuin heidän ideologiset lähtökohtansa olisivat edellyttäneet.

Näin perusvastuu valtakunnan tulevaisuudesta lankesi suurelta osalta sosialidemokraattiselle työväenluokalle, eritoten Tannerin ja sosialidemokraattisen puolueen johdon harteille. Tanner taisteli näinä vuosina kuten ennenkin toisaalta kommunismia, toisaalta äärioikeistolaisuutta vastaan.

Maailmanpoliittinen tilanne oli tullut sellaiseksi, että suursodan uhka jo leijui ilmassa. Saksan vahvistumisen toisaalta katsottiin lisäävän Suomen turvallisuutta, ja nähtiin, että siihen konfliktin sattuessa meidänkin olisi tukeuduttava. Mutta Saksa oli avoimesti tuhonnut sosialidemokratian omasta piiristään, ja se teki Saksaan tukeutumisen mahdollisuuden sosialidemokraateille vastenmieliseksi. Tanneria arvosteltiin omassa piirissä siksi, että mies, joka oli luonut itselleen kansanomaisen glorian valkoisen terrorin rohkeana, jopa uhmakkaana tuomitsijana, oli varsin varovainen natsismin tuomitsemisen suhteen ja jopa peittelevä Saksan tapahtumiin nähden.

Myös mahdollinen konflikti Neuvostoliiton kanssa oli ongelma sosialidemokraateille ja eritoten Tannerille, joka Tartosta lähtien oli kannattanut rauhanomaisia idänsuhteita. Tanner ei tietenkään kannattanut mitään sellaista, mitä Neuvostoliitto edusti ja mitä siellä tapahtui, mutta rauhanomaisia suhteita ylläpitääkseen hän pitäytyi mahdollisimman pitkälle sen julkisesta arvostelemisesta. Toisaalta Saksan arvostelu olisi voinut leimata Tannerin Neuvostoliittoon myönteisesti suhtautuvaksi, joten hän pidättäytyi pitkälle siitäkin. Kärjistetysti voidaan sanoa, että Tannerin oli pakko uhrata sosialidemokratia Saksassa, jotta se voisi elää Suomessa.

Sosialidemokraatit eivät vielä tuossa vaiheessa tunteneet vetoa ”punamultahallitukseen” eli yhteiseen hallitukseen monissa asioissa jyrkästi vastustamansa maalaisliiton kanssa. Sosialidemokraatteja aiemmin jyrkästi vastustanut Svinhufvud oli siis tullut sille kannalle, että sosialidemokraatit olisi hyvä sitoa tavalla tai toisella hallitustyöskentelyyn. Hän puhui tästä mm. luonaan käyneelle Väinö Voionmaalle, jonka mukaan Ukko-Pekka korosti selvästi, että hän ei halua nimittää sellaisia ministereitä, jotka eivät ministereiksi pysty. Tällä hän tarkoitti maalaisliitosta tarjolla olevia henkilöitä. Ukko-Pekka oli sitä mieltä, että jos Kivimäen hallitus kaatuu, tilalle tulee virkamieshallitus.

Elokuun alussa Hindenburg kuoli ja Hitlerin valta täydellistyi, kun hänestä tuli ensin presidentti ja myöhemmin Führer. Maailma oli kaikin tavoin levoton. Espanjassa oli toistuvia verisiä taisteluja oikeiston ja vasemmiston välillä, Jugoslavian kuningas Aleksanteri I murhattiin, Latviassa tapahtui Ulmaniksen vallankaappaus, tilanne Itävallassa, Romaniassa ja Bulgariassa oli hyvin sekava ja Yhdysvaltoja ravistelivat kovat työtaistelut. Paradoksaalista kyllä tilanne Neuvostoliitossa näytti kaikkein rauhallisimmalta, kun Stalin oli vakiinnuttanut valtansa ja valtavat rakennustyöt olivat meneillään, joihin virtasi siirtolaisia muualta maailmasta eikä Stalinin terrori ollut vielä alkanut.

Meillä IKL yritti ylläpitää lapuanliikkeen perintöä ja hyökkäili jatkuvasti sosialidemokraatteja vastaan. Bruno Sundström (Salmiala) ehdotti SDP:n lakkauttamista selittäen sen ohjelmakohdat ja menettelytavat maan lakien vastaisiksi. IKL aloitti työväen kosiskelun. Tri Martti Hertz (Tertti) piti paljon julkisuutta saaneen puheen, jossa hän sanoi mm., että ”kapitalisti-pohatta on tämän maan suurin kirous; on aika ymmärtää, että punakaartilaisen, joka on katsonut kuolemaa kasvoihin, on ylen työlästä siirtyä sanallisesti valkoiseksi; sinimustalla luodaan umpeen punaisen ja valkoisen välinen kuilu; ojentakaamme sovinnon käsi punaiselle työmiehelle”. Hertzin ajatukset eivät saaneet enempää kannatusta IKL:nkään piirissä ja Tannerissa kuten muissakin sosialidemokraateissa ne herättivät lähinnä halveksuntaa.

Suomalaisen sisäpolitiikan merkittäviin tapahtumiin näinä vuosina kuului Mannerheimin paluu valtakunnan johtopaikoille. Vuodesta 1931 puolustustusneuvoston puheenjohtajana toimiessaan ”valkoinen kenraali” kietoi pian arvovaltansa magneettipiiriin koko suomalaisen sotilasjohdon.

Muistelmissaan Mannerheim usein viittaa valtuuksien puuttumiseen, eduskunnan kitsauteen ym., jotka vaikeuttivat hänen työtään. Edellä on ollut jo puhetta Mannerheimin ja Svinhufvudin ”laillisuuskannasta”, joka ilmeni mm. Mäntsälän kapinan yhteydessä. Mannerheim nimenomaan sotilaana oivalsi välttämättömäksi yhteistoimintasuhteen vasemmiston kanssa. Voidaan sanoa Mannerheimin levittäneen sateenvarjon sosialidemokratian ylle ja arvovallallaan taltuttaneen sen osan suomalaista upseeristoa, joka innosta hehkuen olisi noudattanut kansallissosialistien toimintamallia. Mannerheimin asenteella oli merkittävä vaikutus myös oikeistopoliitikkojen mielipiteeseen.

Wäinö Wuolijoki oli käynyt Mannerheimin puheilla, ja hän kertoi Tannerille, että Mannerheim ei ollut lainkaan niin mahdoton mies, minä häntä sosialidemokraattien joukossa yleisesti pidettiin. Wuolijoki toivoi, ettei Suomen Sosialidemokraatti tästä lähin paljon kirjoittelisi Mannerheimia vastaan. Wuolijoen mielipiteillä oli vaikutusta niin Tannerin kuin lehdenkin asenteisiin.

Tannerille ei lapsuustaustansakaan ja hänen kansainvälisen suuntautumisensa vuoksi kannanotto suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välisessä taistelussa tuottanut vaikeuksia. Kun aitosuomalaisuus lapuanliikkeen mentyä ohi äityi taisteluksi yliopistosta, Tanner leimasi sen ”kuudennen luokan kysymykseksi”. Syyskuussa 1933 Tanner puhui pohjoismaisten osuustoimintamiestensuuressa kokouksessa Tukholmassa niin intomielisesti skandinavismin puolesta, että se osoitti hänen tunteneen asian omakseen.

Pohjoismaisen yhteistyön sarkoja avattiinkin vuonna 1934 monin tavoin. Prinssi Gustav Adolf vieraili alkuvuodesta Mannerheimin luona. Gunnar Myrdal kävi Suomessa sosialidemokraattien piirissä, mm. Voinonmaan kotona, ja selitti olevansa äitinsä puolelta Värmlannin suomalaista sukua. Sosialidemokraattien yhteistoiminta ruotsalaisten kanssa oli vilkasta ja Tenneria kuten muitakin Suomen sosialidemokraatteja rohkaisi erityisesti sosialidemokraattien murskavoitto – 34 lisäpaikkaa – Ruotsin vaaleissa, joissa oikeisto kärsi suorastaan musertavan tappion.

Vuoden 1934 aikana Tanner ja Mannerheim tapasivat useita kertoja. Mannerheim yritti saada Tanneria puolustusmäärärahojen lisäämisen kannalle, mutta Tanner väitti, että niiden lisääminen saattaisi maan finanssit sekasortoon. Mannerheimin retoorisiin kysymyksiin Tanner esitti vastakysymyksen: ”Kuka vastuuntuntoinen mies rohkenee vakuuttaa, että valtakunnan itsenäisyys taataan uhraamalla puolustukseen vielä suurempia summia”.

Tanner ilmoitti sosialidemokraattien pitävän tinkimättömänä ehtona ”kansan hyvinvoinnin ja yleisten elinehtojen kehittämistä sellaisiksi, että jokainen kansalainen katsoo ne puolustamisen arvoiseksi”. Tämän johdosta Mannerheim katsoi, että Tanner ”ei ollut vielä luopunut siltä kannalta, jolle hänen hallituksensa oli niin selvästi asettunut laatiessaan puolustusmenoarvion vuodeksi 1928”.

Mannerheim ei hellittänyt Tannerin ”muokkaamisessa”. Ensin hän sai tämän puoluetoverin Wuolijoen asialle ja sitten hän laittoi kenraali Waldenin Tannerin luo. Walden raportoi Mannerheimille, että ”Tanner, ellei olisi poliitikko, olisi valmis deklaroimaan vieläpä hyvin voimakasta määrärahan välttämättömyyttä, mutta nykyisissä oloissa saanee tyytyä siihen, että hän on järjestämässä sosialidemokraattien kannanoton puolustusbudjettiin siten, ettei vastustus aiheuta liian pahaa ”ääntä”.

Tannerin asenne monissa kiihkeissä tilanteissa eduskunnassa, joista Paavolainen kertoo kirjassaan useita esimerkkejä, ja puheissaan muuallakin pysyi vähintään varauksellisena puolustusmäärärahojen suhteen. Kun edustaja Salmiala eduskunnassa kiihkeästi Tanneria vastaan hyökätessään väitti tämän ja sosialidemokraattien asenteen olevan maanpuolustukselle kielteinen, sanoi Tanner: ”Ei nykyaikaisella aseistautumisvimmalla ole rauhallisia oloja rakennettu, päinvastoin tällä hetkellä on sodanuhka paljon lähempänä kuin koskaan aikaisemmin”.

Tämän jälkeen Paavolainen puhuu kirjassaan lähes 20 sivua pohjoismaisesta yhteistyöstä ja KOL:n toiminnasta ja Tannerin osuudesta niihin, mutta ne sivuutan tässä kokonaan. Niiden sijaan vilkaistaan Tannerin ja neuvostodiplomaattien kanssakäymisiin.

O.V.Kuusinen oli pitänyt Moskovassa puheen, jossa ei sanallakaan mainittu Suomen ja Neuvostoliiton välistä 1932 solmittua hyökkäämättömyyssopimusta, vaan Kuusinen kertoi kiihtyvästä sodanvalmistelusta Suomessa ja Baltian maissa ja piti Suomea ”Englannin imperialismin työkenttänä”.

Epäilemättä Neuvostoliitolle oli pettymys, että Suomen sosialidemokraatit eivät liittyneet Saksan vastaiseen kansanrintamalinjaan, joka kaikkialla edellytti sosialidemokraattien ja kommunistien yhteistyötä. Neuvostoliitossa pidettiin Tanneria tähän suurimpana syypäänä, eikä siellä aivan väärässä oltu. Tannerilaisessa sosialidemokratiassa nähtiin Neuvostoliitossa kuitenkin se hyvä puoli, että se taisteli IKL:oa vastaan, jota siellä pidettiin natsilaisena – eivätkä he siinäkään ihan väärässä olleet.

Neuvostoliiton lähettiläänä Suomessa oli tuolloin Boris Stein, jolla oli merkittävä rooli myöhemmin Stalinin sanansaattajana. Steinin kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, ja siihen liittyi epäonnistumisen maku. Hänen seuraajaansa oli Eric Assmus, johon Tanner onnistui luomaan niin hyvät suhteet, että Assmus jopa vieraili Tannerien kotona ja ystävystyi erityisesti Linda Tannerin kanssa. Assmus joutui kuitenkin useita kertoja reagoimaan vihamielisesti Suomen ystävyyspolitiikkaan Saksan kanssa, ja tämä viilensi myös Tannerin ja Assmusin välejä, joita ei liioin lämmittänyt Tannerin tinkimättömän kielteinen asenne kommunismia ja varsinkin suomalaisia kommunisteja kohtaan.

Vedenjakajalla (vuodelta 1936 ja vähän jälkeen)

Vuoden 1936 alussa Tannerissa todettiin jo melko pitkälle edennyt peräsuolen syöpä, ja kuolemanuhka, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. sai Tannerin tekemään monia tilinpäätöksiä elämänsä suhteen.
Hän päätti, että jos hän vielä selviää hengissä, hän käyttää hänelle suodun ajan niin tehokkaasti kuin mahdollista niiden tarkoitusperien ajamiseen, joita hän piti arvokkaimpina.

Tämä persoonallinen kriisi merkitsi Tannerille hänen arvomaailmansa lopullista kiteytymistä. Se ”sota-ajan Tanner” ja ”juoksuhautaan jäänyt Tanner”, jotka selvimpänä nousevat monen nykyajan ihmisen silmiin, oli mies, jonka vuoden 1936 kriisi muovasi. Vaikka Tanner eli tuon jälkeen vielä 30 vuotta, koko tuona aikana Tanner asetti aina pääpainon isänmaallisiksi käsittämilleen arvoille, kun aikaisemmin olivat olleet etusijalla sosiaalireformatoriset arvot.

Tanner oli ollut sairautensa takia poissa julkisuudesta muutaman kuukauden, eikä hän koskaan tehnyt numeroa sairaudestaan, ei edes julkistanut sen laatua. Tannerin paluu julkisuuteen tapahtui sosialidemokraattisen puolueen XVII puoluekokouksessa 25.- 28.5.1936,
Hän salli itsensä valittavan jopa yhdeksi neljästä kokouksen puheenjohtajasta.

Tannerin esitelmässä näytää olleen uusia painotuksia ja sävyjä. Aivan ensimmäiseksi Tanner tunnusti sodan vaaran olemassaolon. ”Rauha ei ole turvattu, kun diktaatorit ovat sen uhkana”. Maan sisäistä tilannetta hän tarkasteli tyydytyksellä. Hän totesi, että maata on puolustettava, ja että aseistariisunnan esilläpito on toivotonta. Mutta ”on oltava vain puolustuslaitos, ei varustauduttava hyökkäykseen, ja on koetettava hillitä militaristien liiallista asevarustelua”.

Lähestyvien eduskuntavaalien pääkysymys oli edelleen kansanvaltaisen valtioelämän turvaaminen. Sisäpolitiikassa oli työväen ja pienviljelijäin edut saatava määrääviksi. Tanner piti luonnollisena, että hallituskokoomus muuttuisi, jos odotettu vaalivoitto saavutettaisiin. ”Olemme valmiit vastaamaan huutoomme ja vaalien tulosten niin vaatiessa ottamaan hallitusvastuun kannettavaksemme”.

Heinäkuun 1. ja 2. päivänä pidetyt vaalit toivatkin toivotun tuloksen. Sosialidemokraatit kasvattivat edustajamääräänsä jälleen ja saivat nyt 83 paikkaa. Huomattava muutos oli edistyspuolueen heikentyminen 11 paikasta 7:ään. Kokoomus sai 20 edustajaa (2 lisää), IKL pysyi ennallaan (14), samoin RKP (21) ja maalaisliitto (53).

Vaalien tulos pani heti liikkeelle uuden hallituksen kaavailut. Enemmistöhallitusta ei Tannerin mielestä ollut helppo saada aikaan. Tanner ei vielä tuolloin ajatellut yhteistyötä maalaisliiton kanssa, mutta yhä paheneva maailmantilanne (sisällissota Espanjassa, natsien hirmuvalta ja maailmanuhka Saksassa ja Neuvostoliitossa alkanut Stalinin terrorismi) saivat Tannerin kansanrintamapolitiikan kannalle meillä. Sosialidemokraattien ja maalaisliittolaisten kesken käytiin loppukesän ja alkusyksyn aikana lukuisia neuvotteluja, jotka johtivat 24.9. sopimukseen hallitusohjelmasta.

Suurimman eduskuntaryhmän puheenjohtajana Tanner oli 28.9. ensimmäisenä presidentti Svinhufvudin puheilla uuden hallituksen aikaansaamiseksi. Tanner ilmoitti selvästi, että oli saatava aikaan kokoomushallitus, jossa sosialidemokraattinen puolue olisi mukana ja joka aloittaisi uuden suuntauksen sisäpolitiikassa. ”Erotessamme olimme täysin yksimielisiä siitä, että tätä linjaa olisi nyt kuljettava”.

Mutta Svinhufvud soitti Tannerille jo tunnin kuluttua sanoen ”Kuulepas, ei siitä meidän ajatuksestamme tule sittenkään mitään. En minä voi ottaa sosialidemokraatteja hallitukseen. Tahdon ilmoittaa siitä Sinulle heti, ennen kuin ryhdyt mihinkään toimenpiteisiin”. Tanner oli ällistynyt, ja kertoo vastanneensa melko töykeästi: ”Sopiihan Sinun yrittää muodostaa hallitus jollekin toiselle pohjalle, mutta sen voin sinulle sanoa, että se hallitus ei tule pysymään kauan pystyssä”.

Ei ole tietoa, mikä aiheutti Svinhufvudin mielenmuutoksen, mutta ilmeisesti sen takana oli muista puolueista tullut ilmoitus kieltäytymisestä menosta yhteiseen hallitukseen sosialidemokraattien kanssa. Tanner oli kovin närkästynyt tapahtuneesta. ”Se ratkaisi, että Svinhufvudista ei tullut uudelleen presidenttiä”, hän on sanonut myöhemmin.

Kun suurin puolue sosialidemokraatit oli näin jälleen syrjäytetty syntyi Kyösti Kallion neljäs hallitus, joka istui sitten vain viisi kuukautta. Kivimäen hallitus oli istunut siihenastisista ylivoimaisesti pisimmän ajan, 1392 päivää, minkä ajan vasta Sorsan neljäs hallitus 1983-87 rikkoi 1455 päivän hallitusajallaan.

Seuraavilla valtiopäivillä Tanner oli entistäkin ärhäkämpi. Tanner joutui aina puhujanpöntössä esiintyessään lähinnä IKL:n taholta tulleiden välihuutojen kohteeksi. Yhden tällaisen pitkän ja ”herkullisen” ketjun Paavolainen esittää kirjassaan sanasta sanaan, ja täytyy sanoa, että ei Tanner jää sanasodassa häviölle, vaikka hän onkin yksin (tosin vasemmalta tulleiden kannustushuutojen tukemana) IKL:n Salmialaa ja Annalaa vastassa.

Valtiopäivillä oli esillä montakin kiihkeitä puheenvuoroja herättänyttä asiaa, mutta kaiken yläpuolella häilyi kysymys uudesta presidentistä. Erityisen aktiivisesti toimivat jälleen Voionmaan aivot, ja Paavola lainaa pitkän pätkän hänen ajatuksiaan, jotka vievät punamultapolitiikan syville kyntövaoille. Näinä aikoina ratkaistiin myös kysymys sos.dem.puolueen presidenttiehdokkaasta. Ratkaisu oli jo ennalta selvä, vaikka Wiik ehdottikin Voionmaata.

Vaikka tiedettiin, että Tanner ei voi tulla valituksi, puolue käynnisti hänen puolestaan vaaliagitaation, joka varmasti ylitti kaikki aikaisemmat presidentinvaalit. Tanner kiersi ahkerasti puhumassa tilaisuuksissa, joista työväen lehtien suuret otsikot kertoivat mm. seuraavasti: ”Työväen vaalikokouksilla ennen näkemätön menestys. Salit täynnä, innostusta ja iskuhalua kaikkialla. Taantumus on nyt lyötävä kolmannen kerran – silloin se on lyöty perusteellisesti”.

Tannerin mainoksissa käytettiin mm. seuraavia luonnehdintoja: ”Väinö Tanner – mies, jolla on pohjoismaisen poliitikon kaikki erinomaiset edut: tyyni harkinta, peräänantamaton ihanteellisuus, järkkymätön oikeudenmukaisuus, laaja valistuneisuus ja monipuolinen kokemus. Köyhän kodin poika, joka omilla ansioillaan on kohonnut huomattavaan valtiolliseen asemaan. Hän on presidenttiehdokkaista ylivoimaisesti nuorin ja työkykyisin, miehuutensa korkeimmassa kohdassa. Kenelläkään muulla siihen ikään ehtineellä suomalaisella valtiomiehellä ei ole niin suurta yleismaailmallista mainetta kuin Väinö Tannerilla”.

Vaaleissa maalaisliiton ehdokkaana oli Kallio, edistyksen Ståhlberg ja kokoomuksen Svinhufvud. Svinhufvudin menestys valitsijamiesvaaleissa oli hyvä, mutta Svinhufvudilla ei kuitenkaan ollut valituksi tulemisen mahdollisuutta, kun sosialidemokraattien päätavoitteena oli hänen voittonsa estäminen. Maalaisliiton mahdollinen menettely huolestutti sosialidemokraatteja, ja he käytännössä estivätkin Tannerin tulon presidentiksi jakamalla ensimmäisessä äänestyksessä äänensä siten, että Tanner tippui jatkosta. Myös sosialidemokraatit jakoivat toisessa äänestyksessä äänensä Ståhlbergin ja Kallion kesken estäen näin Svinhufvudin pääsyn viimeiselle kierrokselle.

Kallion valinta presidentiksi merkitsi uuden poliittisen ryhmityksen läpimurtoa. Se käynnisti uudelleen hallitusneuvottelut sosialidemokraattien ja maalaisliiton kesken. On selvää, että Tannerilla olisi ollut suurimmat ansiot ”punamultahallituksen” pääministeriksi, mutta maalaisliitto ei ollut halukas antamaan virkaa sosialidemokraatille.

Kallio selitti heinäkuussa 1939 Tannerille, että jos Tannerista olisi tullut pääministeri, se olisi merkinnyt maalaisliiton hajoamista. Toisaalta olisi ollut loukkaus pyytää sosialidemokraatteja maalaisliiton johtamaan hallitukseen, ja siksi pääministeriksi kolmesta edistysläisestä ehdokkaasta Ståhlbergista, Rytistä ja Cajanderista valikoitui viimeksi mainittu. Hallitukseen tuli 5 sosialidemokraattia, 5 maalaisliittolaista, 2 edistysläistä ja 1 ruotsalainen. Tannerista tuli valtiovarainministeri.

OSA 7: VÄINÖ TANNER, PATRIOOTTI (III)
      Elämäkerta sodan jälkeiseltä vuosikymmeneltä

      ”Sotasyyllinen”

SDP:n puoluekokous pidettiin marraskuussa 1944 keskellä nousevaa sisäpoliittista levottomuutta. Puoluekokousta edeltävänä päivänä 24.11. enemmistöryhmä eli ”tannerilaiset” kokoontuivat Elannon juhlasalissa. Huomattava yksimielisyys vallitsi useimmista puoluekokouksen asioista. Vain puoluesihteeristä jouduttiin äänestämään, ja äänestyksen voitti selvästi Tannerin esittämä ehdokas Unto Varjonen.

Puoluekokous kulki Tannerin hengessä. Jälkiarviointinaan Emil Skog pitää tätä 19.puoluekokousta kaikkein merkittävimpiin kuuluvana ja tärkeämpänä kuin esim. vuoden 1918 ”ylösnousemuskokousta”, sillä SDP oli nyt avainasemassa koko maan tulevaisuuden suhteen. Tulevia vaaleja silmälläpitäen Tanner piti kokouksessa pitkän ja laajan puheen, jossa totesi mm (KKK:n lyhentelemänä):

”Monenlaiset voimat riehuvat tällä hetkellä uhaten yhteiskunnan tasapainoa. Hajaantumisilmiöitä on havaittavissa kaikilla tahoilla. Surullisin näky tässä suhteessa kohtaa meitä omassa keskuudessamme työväenluokan riveissä. Kommunistinen puolue on ilmestynyt taistelemaan työväen sieluista. Myös sosialidemokraattisen puolueen sisällä on sekasorto suuri - - - ikään kuin puolue ehdoin tahdoin haluaisi tuhota itsensä työväenluokan suureksi vahingoksi. Emme voi ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että asemamme kansana on vakava. Se koskee myös työväenluokan tulevaisuutta. Sen on nyt tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin harkittava menettelytapansa. Sen on säilytettävä ryhtinsä eikä ryhdyttävä kumartamaan vieraita jumalia. Suomen itsenäisyyden turvaaminen on sen ensiarvoinen tehtävä, ja vasta sen jälkeen saavat muut tavoitteet tulla kysymykseen”.

Viisipäiväiseksi venyneen kokouksen julkilausumassa torjuttiin opposition esittämä syyte, että sosialidemokraattiset ministerit olisivat noudattaneet sodan aikana muuta politiikkaa kuin minkä puolue olisi määritellyt. Oppositio vaati Tannerin, Salovaaran ja Aaltosen jäämistä sivuun johtotehtävistä. Tanner jättäytyikin sivuun, mutta enemmistö ei voinut hyväksyä puheenjohtajaksi opposition ehdokas Eero A.Wuorta, ja kompromissina tehtävään valittiin Onni Hiltunen. Uudessa puoluetoimikunnassa edustus jakaantui jokseenkin tasan ”tannerilaisten” ja oppositiohenkisten kesken. Varjonen pysyi puoluesihteerinä, järjestösihteeriksi tuli toinen ”asevelisosialisti” Väinö Leskinen ja jaostosihteeriksi Veikko Puskala, kaikki taattuja ”tannerilaisia”.

Tannerin puhe puoluekokouksessa oli kiinnittänyt Neuvostoliiton lähettiläs Orlovin huomiota, ja hän puhui siitä Sventolle ja Wuorelle. Wuori viittasi itsenäisyyspäivän puheessaan ”poliittiseen sotarikollisuuteen” ja vaati, että Rytin ja Tannerin olisi vetäydyttävä yksityiselämään. Vasemmiston taholta vaadittiin tutkimuskomission asettamista sotasyyllisten selvittämiseksi. Oikeusministeri Kekkonen kiinnitti Paasikiven huomiota asiaan jo 9.1.45.

Tammikuun puolivälissä NL:n lähetystö esitti Paasikivelle ”räikeitä vaatimuksia” (Paasikiven mukaan) sotasyyllisten asettamiseksi vastuuseen. Samaan aikaan Zhdanov otti puheeksi Suomen ja Neuvostoliiton mahdollisen liiton keskenään. Paasikivi yritti nyt saada Tannerin, Linkomiehen ja Reinikan luopumaan ehdokkuudestaan. Paasikivi kääntyi asiassa jopa Mannerheimin puoleen, mutta tämä totesi ”de är hederliga män (kunnianmiehiä), ja heitä ei saa estää asettumasta ehdokkaaksi. Paasikivi kertoi tästä Wuorelle ja asia jäi siihen.

Järjestetyssä puolueäänestyksessä vaalipiirissään Uudellamaalla Tanner sai eniten ääniä. Seuraavaksi eniten ääniä saivat Salovaara, Väinö Leskinen ja Martta Salmela-Järvinen, joten ”tannerilaisilla” oli vankka yliote. Tanner kuitenkin kieltäytyi asettumasta ehdokkaaksi ja teki sen huomiota herättävän näyttävästi. Hän antoi sosialidemokraattiselle puolueväelle seuraavan julkisen selonteon (tässä pääkohdin):

”Olen pyytänyt, ettei minua ensi eduskuntavaaleissa asetettaisi ehdokkaaksi. Samalla olen esittänyt eduskunnalle pyynnön, että minulle heti myönnettäisiin vapautus eduskunnan jäsenyydestä. - - -
Olen ollut eduskunnan jäsen jokseenkin yhtämittaisesti vuodesta 1907 alkaen, siis ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleista lähtien. Varsinkin viimeisen 25 vuoden aikana on kannettavakseni jatkuvasti sälytetty runsaasti kuormaa. Tietenkin olen joutunut saamaan osakseni arvostelua, harvoin tunnustusta. Sitä en ole odottanutkaan. Minulle on riittänyt tieto siitä, että olen parhaani antanut. Asevelvollisuuteni puolueen hyväksi olen mielelläni suorittanut iloiten saavutuksista.

Viime kuukausien aikana on minua vastaan kohdistettu todellinen järjestetty ajojahti. On esitetty lukemattomia syytöksiä. Valheita ja puolitotuuksia on ahkerasti viljelty. En ole kertaakaan tarttunut kynään niitä kumotakseni enkä puolustautuakseni. En myöskään ole katsonut olevan aihetta kiinnittää huomiota kommunistien ja heidän myötäjuoksijainsa vaatimuksiin, että minun olisi vetäydyttävä syrjään. Siten olisin mielestäni tunnustanut itseni syypääksi johonkin kunniattomaan tai maan edun vastaiseen tekoon. Mutta nyt, kun maan hallitus katsoo asiakseen eduskunnan edessä esittää, että viime vuosina poliittisesti vastuullisimmilla paikoilla seisseiden olisi vetäydyttävä syrjään, katson olevani pakotettu vetämään tästä johtopäätökseni”.

Tanner sai eri puolilta Suomea ja erilaisilta yhteiskunnallisilta tahoilta lukuisia tervehdyksiä, joissa puhuttiin ajojahdista häntä vastaan. Suomen Sosialidemokraatin ”Mustemaalari” kirjoitti, että ”maassa tehdään nyt historiaa - - ollaan jouduttu luisuvalle pinnalle - - iikooällit nauravat nyt partaansa”. Myös Ruotsin lehdet kirjoittivat paljon asiasta.

Vaaleissa 15.3. sosialidemokraattinen puolue tunnetulla tavalla menetti lähes puolet voimastaan SKDL:lle, jonka riveihin monet eturivin sosialidemokraatitkin (M. ja E. Pekkala, E ja S-K Kilpi, Svento ym.) olivat siirtyneet. Äänensävyt jyrkkenivät. Vapausradio vaati ”sotaseikkailijoiden” poistamista työväenliikkeestä. Vapaa Sana uskalsi vaatia Tanneria pois Elannostakin, luomastaan suuryrityksestä.

On historiallinen selvyys, että Tanner Rytin ja Mannerheimin kera muodosti sen triumviraatin, jonka varaan sotavuodet rakentuivat. Kuinka NL olisi voinut olla vaatimatta Tannerin ”päätä” kun se oli päättänyt jo varsin varhaisessa vaiheessa jättää Mannerheimin rauhaan. Ei olisi ollut NL:n kannalta järjellistä, jos vain Ryti olisi tuomittu. Vaikka NL kaikin tavoin pyrki jättämään asian suomalaisten itsensä hoitamaksi, Zhdanov oli ottanut Tannerin puheeksi jo 23.11.44 junamatkalla Suomeen, kun Kekkonen ja Wuori olivat häntä Vainikkalasta asti tänne saattelemassa. Ja myöhemmin Zhdanov sanoi Paasikivelle, että ”oikeudenkäynti ilman Tanneria olisi auto ilman kuljettajaa”.

Padot murtuivat vähin erin. Toukokuun alussa tuli jo kyse Rytin ja Rangellin jatkamisesta Suomen Pankissa. Ryti ilmoitti, että hän ei vapaaehtoisesti eroaisi. Eduskunnalle jätettiin sotasyyllisyysasiasta
55 edustajan allekirjoittama välikysymys 29.6. Eduskunta keskusteli neljä tuntia välikysymyksestä. Huomiota herättävin oli Hertta Kuusisen puheenvuoro, jossa Tanner nostettiin pääsyylliseksi.

Hallitus ja sen keskeiset voimat Paasikivi ja Kekkonen ponnistelivat kesän kuluessa monien oikeudenkäyntiin liittyvien psykologisten vaikeuksien kanssa. Kosketukset neuvostoliittolaisiin saivat Kekkosen vakuuttuneeksi ”etteivät epäluulot Suomea kohtaan tulisi hälvenemään, elleivät sen sotaan syyllisiksi luonnehtimat hahmot jättäisi tehtäviään ja siirtyisi syrjään”. Esimerkiksi tässä suhteessa hän nosti Tannerin. Neuvottelussa, jossa olivat läsnä Kekkonen, Leino, Pekkala ja Svento, Kekkonen katsoi, että keskeisessä Ribbentrop-sopimuksessa myös Tannerin syyllisyys olisi osoitettavissa.

Leinon asenteita ohjasivat lähes päivittäiset uutiset löytyvistä uusista asekätköistä. Hän piti niihinkin syyllisinä entisiä poliittisia johtajiamme ja pelkäsi heidän pakenevan ulkomaille. Tähän Paasikivi murahti, että ”sillä tavoinhan heistä päästäisiin helpoimmin eroon”.

Paavolainen kertoo pitkään oikeudenkäyntiä edeltäneistä vaiheista. Minä totean vain, että mm. Unto Varjonen ja Yrjö Kilpeläinen eli ”Jahvetti” kirjoittelivat teräviä kirjoituksia Tannerin ja muiden vainottujen puolesta, mutta eiväthän ne auttaneet. Heinäkuun lopulla Kekkonen, Pekkala, Wuori ja Leino todistelivat Paasikivelle, että poikkeuslaki oikeudenkäynnin aikaansaamiseksi oli välttämätön. Mutta Paasikivi oli yhä erikoislakia vastaan. Lopulta Paasikivi taipui, ja iltakoulussaan 15.8. hallitus vihdoin päätti esityksen antamisesta. ”Mustemaalari” kirjoitti Suomen Sosialidemokraatissa, että ”oikeusministeri Urho Kekkonen on prinsessamaisen herkkä kommunistien puolustamisessa, mutta Tanneria saa parjata ja syyttää vapaasti vaikka mistä. Häpeällistä! Valtaherrat, missä on teidän oikeudentuntonne?”

Tanner luopui syntyneen tilanteen vuoksi KOL:n johdosta. Hän
puolustautui jo ennen oikeudenkäyntiä mm. todeten, että ”natsismia vastaan tässä maassa tuskin kukaan on taistellut yhtä määrätietoisesti kuin juuri minä” ja että häntä vastaan nostetun kampanjan tarkoituksena on vaikuttaa jo ennakkoon oikeudenkäynnin tulokseen.

Kun kokoonnuttiin ensimmäiseen sotasyyllisoikeudenistuntoon Säätytalolle 15.11., vahvat poliisivoimat vartioivat seutua ja joutuivat hajottamaan ylioppilaiden isänmaallisia laulukuoroja. Oikeudenkäyntisalissa oli parvella 75 paikkaa yleisölle ja permanto oli varattu diplomaateille, omaisille ja lehtimiehelle. Yleisön joukossa tuskin oli sellaisia, jotka olisivat hyväksyneet oikeudenkäynnin.

Kirjailija Yrjö Soinin sanoin (kirjasta ”Kuin Pietari hiilivalkealla”): ”Vakavina, avoimin katsein niin kuin on sillä, jolla on puhdas omatunto, ja ryhdikkäinä tulijat etenivät tuomarin pöydän eteen, kumarsivat ja värähtämättömän tyyninä asettuivat avustajineen heille varatuille paikoille. Se oli juhlavaa ja vakuuttavaa. Tuomioistuin kärsi jo ennen käsittelyn alkamista musertavan arvovaltatappion, jonka vaikutus kesti koko oikeudenkäynnin”.

Tannerin puolustusasianajaja Mikko Erichin, kulttuurifilosofin, lakimiehen ja poliitikon puheesta on paljon siteeratuksi tullut lause: ”Jos Väinö Tanner tuomitaan, rikoksen todellinen nimi on isänmaanrakkaus. Väinö Tannerista on sanottu, että hän on pelastanut suomalaisen työmiehen sielun isänmaalle. Valitettavasti tässä on paljon liioittelua. Mutta sen todellisen parhaimmiston hän varmasti on Suomelle pelastanut. Tämä parhaimmisto on Suomen kansankin parhaimmistoa, joka on tälle maalle paremman tulevaisuuden rakentava”.

Monien vaiheiden jälkeen, joissa mm. SKDL:n edustajat joutuivat lieventämään vaatimuksiaan, Tannerin lopulliseksi tuomioksi tuli 5 ½ vuotta vankeutta. Hänen tuomionsa perusteluista oli kokonaan poistettu se syytekohta, että hänen puheensa olisivat vaikuttaneet maan joutumisessa sotaan ja rauhan estymisessä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli yksi Tannerin poliittisen uran suuria käännekohtia ja huipennuksia. Tavallaan se oli loppukohtaus pitkässä näytelmässä ja samalla johdatus jälkinäytökseen, joka sekin tuli venymään kahden vuosikymmenen mittaiseksi.

Valtion ”täysihoidossa”

Tannerin kirjeenvaihto vaimonsa Lindan ja Tammen toimitusjohtaja Untamo Utrion kanssa tekevät mahdolliseksi seurata hänen vankilaolojaan hyvin tarkasti. Tanner piti myös päiväkirjaa vankeuden tapahtumista. Tannerilla kuten muillakin ”sotasyyllisillä” olivat verraten mukavat olot. Ulkopuoliset tahot, yksilöt ja yhteisöt kotimaasta ja ulkomailtakin lähettelivät vankilaan voita, juustoja, makkaroita, keksejä marmeladia ja kaikkia herkkuja, joita kaupoista ei ollut lainkaan saatavilla. Ystävät pitivät huolta myös hyvien sikarien riittävyydestä koko vankeusajan. Vankien yhteydet ulkomaailmaan olivat varsin rajatut alkuaikoina, mutta rajoitukset löystyivät melkoisesti ajan kuluessa.

Tanner antautui vankeudessa intohimoiseen kirjalliseen toimintaan. Hän sai aikaan kuusi vankkaa muistelmateosta ja neljä käännöstä yhteiskunnallis-taloudellisista teoksista. Varsinkin ensimmäisestä muistelmateoksestaan ”Näin Helsingin kasvavan” Tanner sai varauksetonta kiitosta ja tunnustusta monelta taholta ja teosta myytiin paljon. Varsinaisena historioitsijana Tanner esiintyi teoksessaan ”Kuinka se oikein tapahtui”, vuosia 1917-18 käsittelevässä laajahkossa työssä. Se on hyvin mielenkiintoinen näyte muistelman ja tutkielman sekamuodosta, ja sitä vastaan ei ole voitu paljoa esittää.

Tannerin myöhemmistä teoksista ”Tarton rauha”, ”Olin ulkoministerinä talvisodan ajan” ja ”Suomen tie rauhaan” perustuvat siinä määrin Tannerin tapahtumisaikana tekemiin muistiinpanoihin, että niitä voidaan perustellusti nimittää pikemmin dokumenteiksi kuin muistelmiksi. Noissa kirjoissa esitetty lähdetieto on ylipäätään hyvin harvinaista ja siksi todellakin korvaamatonta. Paasikivi ei kuitenkaan edes mainitse Tannerin teoksia päiväkirjassaan, ja hän viittaa Tanneriin jopa talvisodan rauhan yhteydessä sangen ylimalkaisesti. Tannerin muistelmat olivat siis ilmestyessään ”kuumaa tavaraa” ja ne muistuttivat asiasisällöllään sellaisista asioista, joista Paasikivi halusi silloin vaieta.

Tannerin vankilassa kääntämät teokset olivat prof. Harold J. Laskin teos ”Reflections on the Revolution of Our Time”, joka ilmestyi suomeksi nimellä ”Aikamme vallankumous”, Anders E. Örnen teos ”Ekonomisk demokrati” (”Taloudellinen demokratia”), prof. J.R.Hicksin ”The Social Framework” (”Yhteiskunnan taloudellinen rakenne”) ja Wendell Bergenin ”Kartellerna – Ett Världshot” (”Kartellit ja trustit”).

Jo ennen vankeuteen joutumistaan Tanner oli joutunut varsin hyvin eduin jättäytymään sivuun Elannon johtamisesta, ja 18.10.46 Elannon hallintoneuvosto antoi Tannerille virallisen eron ja valitsi Ilmari Voionmaan ensimmäiseksi ja Yrjö Iharin toiseksi johtajaksi. Tannerin palattua vankeudesta Tanner valittiin hallintoneuvoston jäseneksi.

Tannerin vankeusaikana Onni Hiltunen oli joutunut väistymään SDP:n johdosta ja hänen tilalleen oli valittu Emil Skog, joka ei ollut äärilinjoilla puoleen eikä toiseen. Puoluesihteeriksi oli tullut Väinö Leskinen, ja koko puoluetoimikunta rakentui ”tannerilaisista”. Asevelijuntan ja Skogin yhteistyöllä puolue jo vuoden 1947 aikana ajautui taisteluun kommunismia vastaan; varsinkin SAK:ssa taistelua käytiin kiivaasti. Vuoden 1948 alusta YYA-kysymys alkoi askarruttaa puoluetta. Kiivaimmin sopimusta vastusti SDP:n piirissä silloinen ministeri Yrjö Kallinen – tunnettu pasifisti, mies vuodelta 1918.

Kommunistien vallankaappaushuhut velloivat ja sosialidemokraattien ”jo riittää”-kampanja merkitsi kolmen suuren yhteistyön lopullista raukeamista. Pitkä taistelu SDP:n ja maalaisliiton välillä oli alkamassa. Tanner oli sivussa kaikesta tuosta, mutta hän oli hyvin informoitu ja hänen mielipiteensä tiedettiin ja sitä arvostettiin. Mm. Skog kävi useita kertoja vankilassa keskustelemassa Tannerin kanssa.

      Jälleen mukana

Sotasyyllisistä pääsivät ehdonalaiseen vapauteen Kukkonen ja Reinikka 21.10.47. He olivat silloin kärsineet 5/6 rangaistuksestaan. Ramsay pääsi ehdonalaiseen vapauteen 23.12.47. Telkien takana vielä olivat Kivimäki, Linkomies, Tanner ja Ryti. Paasikivi keskusteli oikeusoppineiden Kairan ja Merikosken kanssa heidän armahtamismahdollisuudestaan, mutta vain viimeiseksi vankeuteen jääneen Rytin kohdalla tuli olemaan kysymys armahtamisesta. Muut joutuivat ”istumaan” lain edellyttämän määrän rangaistuksestaan. Tanner ja Linkomies astelivat salamavalojen välähdellessä vankilan portista vapauteen 21.11.48, istuttuaan lain edellyttämän vähimmäismäärän eli puolet 5 ½ vuoden tuomioistaan.

Tannerin vapauteen pääsyn kunniaksi järjestettiin HTY:llä juhlaillalinen. Tanner joutui muutenkin monien onnittelujen ja huomion osoitusten kohteeksi. ”Jahvetti” kirjoitti: ”Mies on saanut tuomionsa siitä, että on yrittänyt täyttää velvollisuutensa tunnontarkasti sitä maata ja kansaa kohtaan, joka on hänelle elämän antanut”. Moskovan radio ja meidän kommunistilehtemme olivat hurjina ”myönnytyksestä kaikkein mustimmille taantumusvoimille”. Maalaisliiton asenne ei ollut paljon myönteisempi, sillä esim. Lallin ”Kalle-Kustaalle” Tanner oli ”sama jyrkkäviivainen mies kuin vankilaan mennessäänkin” ja hän muistutti Tannerin osoittamasta kielteisyydestä maaseudun väestöä kohtaan.

Melko pian vapauteen päästyään Tanner aloitti taas poliittisen toimintansa. Salon maakuntajuhlan puheensa Tanner aloitti: ”Näette edessänne sotasyyllisen, vankeudessa istuneen miehen, jonka nimeä kommunistit eivät voi kertaakaan mainita liittämättä siihen arvonimeä sotasyyllinen. Tästä ei pidä pelästyä. Meillähän ei todellisuudessa ole sotasyyllisiä, ne on löydettävissä kokonaan muualta. Sellaisten keksiminen kuului samaan luokkaan kuin sotakorvausten maksaminen.”

Neuvostoliitto hyökkäili edelleen Tanneria kohtaan. Literaturnaja Gazeta kirjoitti, että ”Todellisuudessa Tanner johtaa Fagerholmin hallitusta, joka tekee Suomesta Yhdysvaltain asevarikon Pohjois-Euroopassa”. Mutta jostain syystä NL:n asenne muuttui pian. Neuvostolähetystön kontaktihenkilön Isotomin puheissa oli selvää sosialidemokraattien kosiskelua. Hän sanoi mm., että ”Neuvostoliitossa valitetaan sitä, että Suomen kommunistit eivät ole edistyneet ollenkaan ajan mukana, niin kuin sosialidemokraattinen puolue on tehnyt:”

Yhdysvalloissa asuva itsenäisyyssenaatin (1917) puheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi ja Tanner antautuivat vilkkaaseen ja mielenkiintoiseen kirjeenvaihtoon, jota Paavolainen referoi paljolti. Myös Arvo ”Poika” Tuominen ja Tanner löysivät nyt toisensa. Tuominen lienee saanut Tannerilta ja tämän kirjoista rohkaisua omien muistelmiensa (”Sirpin ja vasaran tie”, ”Kremlin kellot” ym.) kirjoittamiselle.

Myös Ruotsissa muukalaispassilla elävä Hj. Procopé ja Pariisissa oleskeleva liikemies, entinen suurlähettiläs Tauno Jalanti kävivät kirjeenvaihtoa keskenään. Kylmän sodan alettua ja Korean sodan ollessa kiivaimmillaan Jalanti oli täynnä pelkoa kolmannen maailmansodan syttymisestä ja Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen. Hän houkutteli Tanneria pois kotimaasta. ”Tarvitsemme täällä kiistattoman johtajan; Sinut. Ja koeta pyrkiä aina länteen päin, mieluummin tätä tietä. Muista, ettet jää sodan syttyessä Suomeen tapettavaksi”. Tanner vastasi, että emigrantin elämä ei häntä houkuta, eikä hän usko kolmannen maailmansodan syttymiseen.

(Lienevätkö nuo Jalannin yhteydet Tanneriin olleet syy siihen, että Urho Kekkosen välit entiseen ystäväänsä Jalantiin rikkoutuivat niin, että miehet joutuivat nyrkkitappeluun Hotelli Kämpissä. Tätä tapahtumaahan Kekkosen vastustajat hänen omassa puolueessaan yrittivät tuloksetta käyttää hyväkseen pyrkimyksessään estää Kekkosen pääsy puolueen presidenttiehdokkaaksi. Tästä kerrotaan mm. Viljami Kalliokosken elämäkerrassa ”Pitkä sarka”.)

Lähestyttäessä 1950 presidentinvaaleja sosialidemokraattien taholta hyökättiin SKDL:n ja maalaisliiton yhteistoimintaa vastaan mm. väitteillä, että Neuvostoliitto tuki nyt maalaisliittoa tarkoituksena sosialidemokratian nujertaminen. Presidentin vaalien alla Tanner arvosteli Paasikiveä mm. siitä, että hänen ”uusien kasvojen vaatimuksensa” toi eduskuntaan ¼ kommunisteja. Kuitenkin hän totesi, että ”Paasikivi on aina ollut isänmaallinen, katsonut Suomen parasta, pitänyt itsenäisyyttä erittäin tärkeänä ja ollut parlamentin tahdon noudattaja”. Oulussa Tanner totesi, ettei SDP taistellut Paasikiven puolesta, vaan Kekkosta ja Pekkalaa vastaan. Molemmat olivat presidentin tehtävään soveltumattomia. Porissa Tanner nimitti Pekkalaa luopioksi, joka likaa omaa pesäänsä, ja Kekkosta poliittiseksi korkeushyppääjäksi ja tuuliviiriksi, joka sodan aikana oli kirjoittanut Neuvostoliitosta hyvin karkeasti ja nyt mielisteli sitä ja kommunisteja.

Paasikivi sitten jatkoi presidenttinä tultuaan valituksi edelleen 1950 ja Kekkonen sai ryhtyä kokoamaan hallitusta. Kekkosen ensimmäinen hallitus (17.3.50 – 17.1.51) käsitti 10 maalaisliittolaista, 2 edistysläistä ja 3 RKP:n jäsentä. Hallitusohjelman ensimmäisenä kohtana oli rauhan edistäminen. Neuvostoliitto suhtautui heti hyvin myönteisesti hallitukseen ja SDP asettui voimakkaasti sitä vastaan.

Tämän jälkeen Paavolainen puhuu sivutolkulla Kekkosen ensimmäisen hallituksen tekemisistä ja SDP:n politiikasta ja Tannerin osuudesta siinä, samoin työmarkkina- ym. tapahtumista, mutta minä joudun tuon kaiken kuittaamaan vain muutamalla maininnalla. Tanner arvosteli Kekkosta ja hänen hallitustaan koko ajan ja sai usein naurajat puolelleen. Tannerin mielestä pääministeriin ei voinut luottaa, Kekkonen oli osoittautunut uhkapeluriksi ja asiat taloudessa olivat sekaisemmin kuin koskaan ennen. Kekkonen luonnehti Tannerin esiintymistä kenkkuiluksi.

Kekkosen toiseen hallitukseen (17.1. – 20.9.51) tuli myös seitsemän sosialidemokraattia kuten myös seitsemän maalaisliittolaista ja pari muuta. Novoja Vremja selitti SDP:n ministerit Skogin ja Tervon Tannerin läheisiksi apureiksi, joiden ulkopolitiikka oli yhteistyötä amerikkalaisten sodanlietsojain kanssa. Kekkosen kolmas hallitus (20.9. 51 – 9.7.53) koostui lähes samoista henkilöistä kuin edellinen. Tämä ”punamultahallitus” saikin inflaation kuriin ja palkkasulku saatiin aikaan ”linnarauhassa”, jonka päättyessä hallitus ryhtyi toteuttamaan erityisen talouspoliittisen valiokunnan laatimaa vakauttamisohjelmaa, johon myös kulisseissa vaikuttaneella Tannerilla olivat olleet sormensa pelissä. Siinä palkat oli sidottu elinkustannusindeksiin.

Puoluekokouksessa syksyllä 1949 harkittiin vakavasti Tannerin valitsemista puoluetoimikuntaan, mutta Tanner kieltäytyi. Sen sijaan hän suostui pyynnöstä asettumaan ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin 1951, ja tulikin valituksi vaalipiirinsä toiseksi suurimmalla äänimäärällä 9 293 äänellä. Fagerholmin ylivoimaa, 18 189 ääntä, Tanner ei uhannut. Kun Väinö Leskisestä tuli marraskuussa 1951 sosiaaliministeri, SDP:n eduskuntaryhmä valitsi Tannerin hänen seuraajakseen puheenjohtajana.

Sinänsä mielenkiintoisten eduskuntatapahtumien osalta totean vain, että Tanner keskittyi eduskunnassa lähes yksinomaan talousmiehen rooliinsa, jossa häntä kuunneltiin tarkkaan myös hänen vastustajiensa leirissä.
Puoluekokouksessa 1952 Tanneria ehdotettiin jo puolueen puheenjohtajaksi, mutta hän kieltäytyi ehdokkuudesta. Tämän jälkeen puoluetoimikunta ehdotti yksimielisesti Skogia edelleen puheenjohtajaksi, samoin Leskistä edelleen puoluesihteeriksi. Puoluetoimikunta oli hyväksynyt hallitusratkaisun Kekkosen 5. hallituksen osalta äänin 5-4. Leskinen ajautui Skogin vastaiselle linjalle, ja puoluekokouksessa 1955 hän pyrki Skogin syrjäyttämiseen.

Tuossa puoluekokouksessa Tanner tuli jälleen mukaan puoluetoimikuntaan. Häntä sekä Fagerholmia ehdotettiin myös ehdokkaaksi vuoden 1956 presidentinvaaleihin, ja molemmilla oli voimakas kannatus. Lähetekeskustelussa menettelytapavaliokuntaan Tannerin puolesta käytettiin 14 ja Fagerholmin puolesta 11 puheenvuoroa. Menettelytapavaliokunnassa jouduttiin äänestämään, ja Tanneria kannatti 99 ja Fagerholmia 97 jäsentä. Mutta kun Tanner oli asettanut ehdokkaaksi suostumisensa ehdoksi huomattavan enemmistön kannatuksen, presidenttiehdokkaaksi jouduttiin valitsemaan Fagerholm.

Presidentti Voroshilovilta oli tullut kutsu Paasikivelle saapua Moskovaan. Jotkut aavistelivat pahoja, kun samaan aikaan Saksan liittotasavalta oli liittynyt Natoon ja Varsovan liitto oli perustettu. Tieto kutsun syystä, Porkkalan palauttamisesta, saavutti sosialidemokraattien sisäpiirin vähän myöhemmin, ja siellä ryhdyttiin jo suunnittelemaan sitä, kuinka myös Karjalan palauttaminen voitaisiin ottaa esille. Skog valtuutettiin jäseneksi Moskovan delegaatioon, ja häntä kehotettiin valppauteen: Paasikivi oli valmis allekirjoittamaan liikaa.

Pian vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen oli perustettu ”kerho 56”, jonka tavoitteena oli estää Kekkosen tulo presidentiksi. Kerhoon kuului SDP:n, kansanpuolueitten ja maalaisliiton oikeistosiiven edustajia. Leskinen ja Tanner tiesivät kerhosta ja tukivat sen tavoitteita. Ulkopolitiikan suuntaa oli käännettävä Skandinaviaan ja erityisesti Ruotsiin. ”Paasikiven linja” oli vain sodanjälkeisen tilanteen sanelema.

Presidentinvaaleihin mentiin varmoina siitä, että Fagerholm voittaa Kekkosen äärimmäisen niukasti. Jokainen ääni oli varmistettu. Kalle Kaiharia pidetään ratkaisevana vaikuttajana. Hän seurasi äänestystä Tampereelta yhdessä sosialidemokraatti Erkki Lindforsin kanssa ja oli puhelinyhteydessä eduskuntaan ennen kolmatta äänestystä. Sen jälkeen hän ”tiesi” Kekkosen voittavan. Kuka petti ja antoi äänensä Kekkoselle ja miksi niin tapahtui? Hakalehdon mukaan tutkimuksellisesti on avoin sekin mahdollisuus, että petturi olisi ollut Tanner, joka ei arvostanut Fagerholmia ehkä senkään vertaa kuin Kekkosta.

Pian presidentinvaalien jälkeen alkoi yleislakko. Lakon aikana Leskinen oli lakkoa vastaan Tanneriakin jyrkemmin, ja sanoi, että poikkeustilan julistaminen saattaa käydä välttämättömäksi. SAK:n johdon ja Leskisen välit kiristyivät lakon aikana. Juuri tällöin alkoi syntyä ”skogilaisten” ydinryhmä: Skog, Simonen, Tiainen, Antikainen, Rantanen ja Valdemar Liljeström. Ryhmä jatkoi yhteydenpitoaan lakon jälkeenkin, ja mukaan liittyi myös Martin.

Tanner täytti lakon aikana 75 vuotta. Merkkipäivänä 12.3.56 hänelle ojennettiin kokoomateos ”Kuin kallioon hakattu”, mikä oli saatu valmiiksi lakon johdon erikoisluvalla. Julkaistiin myös kokoelma Tannerin puheita nimellä ”Itsenäisen Suomen arkea”. Lakitieteen kunniatohtorin arvon Tanner oli saanut jo 14.12.55. Ylioppilaspiirit olivat organisoineet Tanner-keräyksen, joka tuotti 12 Mmk. Puolet siitä Tanner lahjoitti Suomen Kulttuurirahaston yhteyteen perustetulle Väinö Tannerin rahastolle, toisen puolen Kansan Sivistysrahastolle.

Puoluekokouksessa 1955 sekä Skog että Leskinen olivat säilyttäneet paikkansa. He joutuivat heti puoluekokouksen jälkeen yhä selvemmin eri linjoille. Leskinen ja Tervo halusivat erota hallituksesta, mutta puoluekokouksessa skogilainen enemmistö vaati molempia pysymään hallituksessa. Tanner oli tässä skogilaisten linjoilla.

Eniten Tanneria tässä vaiheessa työllisti TUL:n kriisi. Sen johtoon oli ajateltu edelleen Penna Tervoa, mutta tämän kuolema auto-onnettomuudessa muutti tilanteen, ja skogilaisten tuella puhennjohtajaksi valittiin Martin. Leskisläisten johtama Helsingin Työväen Uimarit erosi TUL:sta ja liittyi Suomen Uimaliittoon.

Vuosi 1956 oli täynnä dramaattisia käänteitä suurpolitiikassa. Jo helmikuussa Hruštšev NKP:n XX:ssä puoluekokouksessa tuomitsi Stalin-kultin pannen alulle maailmanlaajuisesti heijastuneen käymistilan kommunistisessa liikkeessä. NKP:n puoluekokous herätti laajaa keskustelua myös SDP:ssa, joka kuitenkin oli ajautumassa vakavaan kriisiin keskuudessaan. ”Erileirisyys” alkoi ulottua ihan kaikkeen. Riitaa tuli henkilövalinnoista Suomen Pankkiin, pankkivaltuusmiehiin, lehtien hallituksiin ja järjestöjen johtotehtäviin. Tietenkin myös yleiset poliittiset linjaukset ja näkemykset mahdollisista poliittisista yhteistyökumppaneista erosivat jyrkästi toisistaan eri leireissä.

      

OSA 8: VÄINÖ TANNER, PATRIOOTTI (IV)
Elämäkerta Tannerin viimeiseltä vuosikymmeneltä

Taas puolueen johtoon

Suunnitelma ylimääräisen puoluekokouksen järjestämisestä oli tehty ”Leskisen bunkkerissa” jo yleislakon jälkeen 1956. Leskinen kampanjoi voimakkaasti kirjoituksillaan lehdissä ja Sosialistisessa Aikakauskirjassa, jossa syytti Skogin johtamaa puoluetta aatteettomuudesta. Skog leimasi Leskisen ja Lindblomin oikeistohenkisen oppositioliikkeen turmiolliseksi. Tanner oli tässä vaiheessa puolueeton ja piti ylimääräistä puoluekokousta tarpeettomana.
Leskisen johtama Sosialistinen Aikakauslehti toi Tanneria voimakkaasti esille, mutta Tanner itse puheissaan ja kirjoituksissaan, joissa enemmän keskittyi valtiontalouden ongelmiin, vaati henkilökysymysten jättämistä sivuun ja avointa keskustelua ohjelmakysymyksistä.

Leskisläisten lähetystö kävi jo tammikuun alussa 1957 pyytämässä Tanneria puheenjohtajaehdokkaaksi. Lindblomin mukaan Tanner kuunteli rauhallisesti piippuaan poltellen, ja kehotti vastauksessaan muistamaan, että mikäli hän tehtävään ryhtyy, hän ”ei ole kenenkään komennettavissa eikä kenenkä tahansa pillien mukaan tanssitettavissa”.

Puoluetoimistoon tulvi kentältä kirjeitä, joissa toivottiin, että Tannerin avulla estettäisiin puolueen hajaannus. Tanner sai rohkaisevia viestejä puoluepiirin ulkopuoleltakin. Konsuli Eino Heinonen Buenos Airesista kirjoitti, että Tanner oli ainoa, joka nautti jakamatonta kunnioitusta Suomessa ja edusti Svinhufvudin laillisuuden ja oikeuden periaatteita.

Ennen puoluekokousta Tanner ja Skog 20.4.57 pohtivat niitä perusteita, joilla puoluejohto koottaisiin molempien suuntien edustajista. Skog oli jo ilmoittanut kieltäytyvänsä puheenjohtajaehdokkuudesta. Skog piti hyvänä Tannerin ehdokkuutta toivoen hänen pystyvän tasapainottamaan eri ryhmien kilpailua. Tannerin valinta puheenjohtajaksi oli monimutkainen prosessi kokouksessa. Tannerin voitto Fagerholmista oli äärimmäisen niukka, äänin 95-94. Leskinen oli jo etukäteen ilmoittanut eroavansa puoluesihteerin tehtävästä, ja hänen tilalleen valittiin Leskisen ehdokas Kaarlo Pitsinki. Valinta sai skogilaiset takajaloilleen ja he poistuivat ja aloittivat oman kokouksensa toisessa huoneessa.

Kokous ei sujunut ollenkaan Tannerin mielen mukaan, ja hän valitti sitä Skogille sanoen ”Tämä kokous on kauhea. Mitä olisi tehtävä?” Tannerin suhde Leskiseen oli koko ajan ongelmallinen. Tanner itse vertasi sitä Hindenburgin ja Hitlerin väliseen suhteeseen tarkoittaen varmaan, että Leskinen odottaa vain Tannerin väistymistä tavalla tai toisella päästäkseen johtoon. Tanneria kiusasi sekin, että Leskisellä oli ”menneisyys” eli Seutulan kiitoratatöihin johtanut rattijuoppoustuomio. Se oli arkaluontoinen siksikin, että sen vuoksi ei Kekkosta vastaan voitu enää yhtä pontevasti kampanjoida hänen elämäntapoihinsa vedoten.

(Leskisessä ja Kekkosessa oli paljon samaa. Molemmat olivat entisiä huippu-urheilijoita ja myöhempiä urheilujohtajia. Molemmilla oli kunnianhimoa ja häikäilemättömyyttä. He kumpikin olivat jotenkin jätkämäisiä, ”sällejä”, sanoi mm. Vennamo. He olivat opportunisteja, joille tarkoitus pyhitti keinot. Heille ”oma asia” saattoi olla tärkeämpi kuin puolueen tai maan asia. Kekkonen oli ennen ”käännöstään” kovin sotahenkinen ja oli ollut vapaaehtoisena vapaussodassa, Leskinen oli sodissamme ansioistaan palkittu reservin upseeri. Lopuksi myös Leskisestä tuli ”takkinsa kääntäjä” kuten Kekkosesta. Huom. K.K.K.)

Tannerin tultua puoluejohtajaksi häneen otettiin yhteyttä Neuvostoliiton lähetystön taholta. Suurlähettiläs Lebedev pani asialle tulkkinsa Akulovin, joka SDP:n puoluevirkailijan ja Sosialistisen Aikakauslehden toimitussihteerin Olli Laitisen kautta tiedusteli, voisiko Tanner tulla vierailemaan Neuvostoliiton lähetystössä ja voisiko hän kenties esittää jotakin näyttöä ystävällisestä suhtautumisestaan Neuvostoliittoon siihen tapaan kuin Linkomies oli tehnyt, joka lähetystössä vieraillessaan oli tunnustanut tehneensä virheitä. Akulov oli vielä lisännyt, ettei ollut tärkeää, ”mitä te ajattelette, vaan mitä te kirjoitatte ja lausutte sanoiksi”.

Aluksi Tanner suhtautui NL:n edustajien lähestymiseen vastaantulevasti, mutta ilmoitti haluavansa etukäteen tarkistaa hänen vierailustaan annettavan julkilausumaehdotuksen. Siitä NL:n edustajilta luonnoksen saatuaan Tanner vastasi vierailupyyntöön kieltävästi. Paavolainen ei toista kirjassaan Tannerin sanoja: ”Minä en rupea konttaamaan sovjettilähetystön portaita ylös niin kuin Linkomies kuuluu tehneen”.

Puoluekokous merkitsi suurta askelta hajaantumisen tiellä. Pääministeri Fagerholm ilmoitti hallituksensa aikeesta erota, sillä tilanne oli kestämätön, kun sosialidemokraattisen puolueen hallitusryhmä ei ollut edustettuna puolueen johdossa. Vielä tämän jälkeenkin sekä Tanner että Fagerholm yrittivät tahoillaan sovitella lopullisen hajaannuksen estämiseksi. Sovinnon lopullinen este oli Leskinen, joka 20.5. hylkäsi neuvotellun sovintoehdotuksen. Vanha kilpaurheilija Leskinen riemuitsi siitä Tiaiselle sanoen, että ”tuntuu hyvältä, kuten aina voiton jälkeen”. Eräät historioitsijat ovat todenneet, että Tannerin kohtalona oli nyt olla puolueessa enemmän kulissina kuin sen politiikan johtajana. He ovat viitanneet Tannerin ikään tilanteen luonnollisena selittäjänä.

Osa Tannerin poliittisesta vaikuttamisesta tapahtui herraseuroissa. Yksi tällainen oli ns. Puntilan poppoo. Se piti istuntojaan lähinnä Lauri A.Puntilan luona. Puntilan ja Tannerin lisäksi siihen kuuluivat Ryti, Päiviö Hetemäki, maalaisliiton oikean laidan mies ja Kekkosen vastustaja E.M.Tarkkanen Laihialta ja nuori maisteri Keijo Alho. Mutta ”poppoo” hajosi pian Rytin 11.11.56 tapahtuneen kuoleman jälkeen. Tanner kirjoitti päiväkirjaansa: ”Ystävämme Risto on jättänyt meidät”.

Rytin hautajaiset, joihin Tanner tietenkin osallistui, olivat todellinen valtiollinen mielenosoitus. Kansaa oli valtavasti liikkeellä. Tanner ei ollut mukana kuukautta myöhemmin kuolleen Paasikiven hautajaisissa, jotka Tannerin mukaan ”valtiovalta yritti tehdä nekin vaikuttaviksi”.

Tannerin 1950-luvun aateveljiä oli jo mainittu Tauno Jalanti. Niihin liittyi myös professori Arvi Korhonen. Herrat eivät olleet Paasikiven ihailijoita. Jalanti kirjoitti pitkään Paasikiven ”Stalin-ihailusta”, todeten sen olevan sitä samaa roskaa, jota esittävät myös Kekkonen, Fagerholm ja Sukselainen. Rehellisenä hän sentään Paasikiveä piti, ”vaikka Kekkonen minulle sanoi häntä kieroksi”. ”Tosin Paasikivelle oma etu, toisin kuin esim. Rytille, oli hyvin tärkeä, mutta ei niin tärkeä kuin Kekkoselle, joka asettaa sen kaiken, maansakin edun edelle”, totesi entinen Kekkosen ystävä Jalanti.

Arvi Korhonen, jota pidetään jopa ”Paaasikiven linja”-termin isänä, totesi, että ”Paasikiven linja on puolustettavissa vain taktillisena menettelytapana sellaisessa tilanteessa, jolloin olimme suljettuna selliin, jonka avain oli himomurhaajalla. Uskonnoksi se on aivan kelpaamaton, mutta sellaiseksi se näyttää tulleen Kekkoselle”.

Kekkosen matelemishalua Neuvostoliiton edessä Jalannin mukaan osoitti se, että tämä Porkkalan luovutustilaisuudessa Moskovassa puheessaan Bulganille sanoi, että ”maiden hyvistä suhteista ei voi olla parempaa todistusta kuin tämä luopumisenne sopimukseen kirjoitetuista oikeuksistanne”. Kun Tannerista oli tullut jälleen puolueen puheenjohtaja, Jalanti kirjoitti hänelle, että Suomen kansaa on sen johdosta onniteltava, mutta ei tiennyt, oliko Tanneria itseään. ”En ole sosialidemokraatti, mutta tannerilainen pyydän olla”, kirjoitti Jalanti.

Toimitusjohtaja T.Lagerstedt Pohjanmaalta kääntyi jo toistamiseen Tannerin puoleen syyskuussa 1958 ehdottaen, että Tanner vielä kerran ottaisi vastuun ja kutsuisi eri piirejä ”yhteiseen neuvotteluun käsittelemään ja päättämään niistä tehtävistä, joihin puoluepoliitikkojen repimän kansakunnan kokoamiseksi ja sen elinkysymysten ratkaisemiseksi olisi nyt ryhdyttävä”. Hän oli varma, että ”kutsua noudattaisi suurempi määrä ihmisiä kuin mitä saatatte arvata”. Lagerstedt pelkäsi, että jos maan asioihin ei saada järjestystä eikä poliittista suuntausta muuteta, esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalta alkaa liike, ja ”viimeinen villitys saattaa olla pahempi kuin ensimmäinen”. Lagerstedt uskoi, että Tannerin taakse saataisiin ”valistunut työväki, laajat yrittäjäpiirit, suurin osa virkamiehistöä ja valistunut vanhan polven maanviljelijäaines”. Tanner vastasi pyyntöön kirjeitse kieltävästi.

Puolueen hajoaminen, ”yöpakkaset” ja Honka-liitto

Jo ensi kuukaudet Tannerin puheenjohtajakaudella osoittivat, ettei hänen persoonansa voinut estää puolueen hajoamista. Skogilaisten asenteet tekivät puoluejohdon yhteistyöpyrkimykset heidän kanssaan mahdottomiksi. Maalaisliitto käytti hajaannusta hyväkseen ja rupesi keskustelemaan skogilaisten kanssa puoluejohdon ohi. Sukselainen laajensi hallituksensa pohjaa viidellä skogilaisella, eli ns. ”ottopojalla”. Eduskunnan epäluottamuslause tosin pian kaatoi hallituksen.

SDP halusi muodostettavaksi viiden puolueen hallituksen ja Tannerin hallituksen muodostajaksi. Kekkonen antoikin tehtävän Tannerille, vaikka oli Tannerin mukaan hyvin skeptinen viitaten Tannerin arkaan ulkopoliittiseen asemaan. Kun Tanner sanoi, että ”hallituksen muodostaminen on maan sisäinen asia”, Kekkonen sanoi, että ”itänaapurin kanta on otettava huomioon”. Kun maalaisliittokin asettui heti määrätietoisesti Tanneria vastaan, tämä pyysi vapautusta tehtävästä.

Hallituspula kesti ennätykselliset 42 vuorokautta. Maalaisliitto antoi 30.10.57 oman ohjelmaehdotuksensa, jossa ensimmäisenä oli ulkopolitiikkaa koskeva kohta. SDP:n ohjelmaehdotuksessa vastaavaa kohtaa ei ollut. Osallistumisesta hallitukseen Tanner totesi puoluetoimikunnassa, että ”taktilliset näkökohdat kieltämättä vaatisivat olemaan syrjässä, mutta maan etu vaatii olemaan hallituksessa”. Mutta kaikki suunnitelmat kariutuivat niin SDP:ssa kuin maalaisliitossakin ja syntyi v. Fieandtin virkamieshallitus 29.11.57 – 26.4.58.

Lähestyvät vaalit herättivät taas pyrkimystä puoluesovintoon, mutta sitä ei tullut, vaikka apuna käytettiin SDP:n ja SAK:n johtoelinten neuvotteluja Ruotsin LO:n puheenjohtajaa Arne Geijerin välityksellä. Vaaleissa SDP kärsi tappion. Vaikeiden neuvottelujen jälkeen syntyi Fagerholmin johdolla viiden puolueen hallitus, minkä presidentti nimitti hyvin vastahakoisesti. Takana oli Neuvostoliiton jo ennakkoon ilmaisema epäluottamus. Hruštšev oli sanonut: ”Kyllä me herra Fagerholmiin luottaisimme, mutta vaikka hänellä on leveä selkä, hänen olkapäänsä yli kurkistelee Väinö Tanner”.

Erityisesti Leskisestä tuli ongelma. Virolainen ilmoitti jäävänsä pois hallituksesta, jos Leskisestä tulisi kauppa- ja teollisuusministeri. Fagerholm muutti salkkujakoa niin, että Leskinen ryhtyisi sosiaaliministeriksi. Mutta Virolainen oli edelleen Leskistä vastaan ja sanoi Tannerille, että ”hallitus joutuu vaikeuksiin, jos siinä on mukana henkilöitä, joiden ulkopoliittista luotettavuutta epäillään”. Tanner vastasi tiukasti: ”Mitä te puhutte, nuori mies; nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta”. Virolainen joutui peräytymään kannastaan.

Hallituksen taival oli vaivalloinen koko ajan, kun siltä puuttui Kekkosen (ja Neuvostoliiton) luottamus. Syntyivät ns. ”yöpakkaset”. Ulkoministeri Virolainen totesi 20.11., että yhteistyö hallituksen sisällä on hyvä, mutta ulkopoliittisesti tilanne on kestämätön, ja piti parhaana esittää eronpyyntönsä. (Nythän tiedetään, että sen takana oli Kekkonen, joka oli jo hallitusta muodostettaessa sanonut Virolaiselle, että ”olet hullu, jos siihen menet”. Oli ne aikoja, kun sentään muodollisesti itsenäisen maan hallituksen muodostamisesta määräsi Neuvostoliitto, joka myös ohjeisti tuon ”itsenäisen maan” presidentin! Huomautukset K.K.K.).

Kekkonen totesi hallituksen erottua maan olevan hätätilassa ja ehdotti avoimella kirjeellä muodostettavan toimitushallituksen muodostamista Kauno Kleemolan johdolla. Tanner oli sitä vastaan, ja sanoi, että ”nyt ei ole maan, vaan Kekkosen hätätila”. Kekkonen painoi päälle ja Kleemolalla oli valmiina ministerilista, josta SDP ja SKDL olivat poissa, mutta mukana oli viisi skogilaista. Tanner sanoi, että ”nyt on kyse hermosodasta, jossa ei ole syytä antaa periksi”.

Hallituskriisi laukesi 12.1.59, kun nimitettiin Sukselaisen vähemmistöhallitus, joka istui 2 ½ vuotta. ”Yöpakkaset” päättyivät Kekkosen Leningradin vierailuun 21.-24.1.59. Palattuaan Kekkonen sanoi radiopuheessaan, että ulkopoliittinen kriisi oli ollut syvempi kuin oli ymmärretty. Tähän SDP:n puoluetoimikunta vastasi julkilausumalla, että kriisi aiheutui kotimaisten piirien Fagerholmin hallituksen ulkopolitiikkaa vastaan lietsomasta epäluulosta. Samalla arvosteltiin sitä, että presidentti kävi neuvotteluja Neuvostoliiton pääministerin kanssa ilman ulkoministeriä.

Puoluekokouksen lähestyessä helmikuussa 1960 Tanner ilmoitti toivovansa, että häntä ei valittaisi enää uudelleen. Hän vetosi korkeaan ikäänsä. Puoluekokouksessa menettelytapavaliokunta kuitenkin esitti yksimielisesti Tannerin valintaa, johon Tanner sitten antoi suostumuksensa. Paasion kannattajat veivät kuitenkin asian äänestykseen, minkä Tanner voitti äänin 107 – 48.

Heti vuoden 1960 alussa Tanner otti yhteyden Skogiin, jonka kanssa aloitti neuvottelut puoluesovinnosta. Neuvotteluihin liittyi pian kolmas ”vanha mies”, Arvo ”Poika” Tuominen, Tannerin huonetoveri eduskunnasta. Neuvottelijoiden vilpittömästä yrityksestä huolimatta neuvottelut eivät johtaneet tulokseen. Skog väitti, että Tannerin ote puoluejohtajana on alkanut herpaantua, mistä on seurauksena asevelisosialistien täydellinen herruus puolueen johtoportaissa.

Vuoden 1960 puoluekokouksen julkilausumassa arvosteltiin hallituksen ulkopolitiikkaa. Väitettiin kansanvaltaisten puolueiden joutuneen ulkopoliittisen diskriminoinnin kohteeksi; hallituksen toiminta ei vastannut kansan enemmistön odotuksia eikä valitsijain tahtoa. Edellytettiin entistä määrätietoisempaa valmistautumista presidentinvaaleihin ja vaadittiin oppositiopolitiikan tiukentamista myös presidenttiä vastaan. Tehtiin myös esitys presidentin vaalitavan muuttamisesta niin, että presidentti valittaisiin suoralla kansanvaalilla.

Maalaisliitto päätti kesällä 1960 puolestaan, että se ei osallistuisi hallitukseen SDP:n kanssa niin kauan kuin SDP:n tämän puoluekokouksen päätökset (siis myös henkilövalinnat) olisivat voimassa. Maalaisliitto yritti saada aikaan enemmistöhallituksen neljän ei-sosialistisen puolueen ja TPSL:n (sosialidemokraattien oppositio oli tuolloin jo muodostanut oman puolueen) pohjalta. Kokoomuksen eduskuntaryhmä vastoin ryhmän puheenjohtaja Päiviö Hetemäen suositusta päätti olla menemättä suunniteltuun hallitukseen. Eduskuntaryhmän päätökseen vaikutti halu auttaa SDP:tta sen taistelussa Kekkosta vastaan. Päätöksen johdosta Hetemäki erosi tehtävästään.

Maalaisliitto avasi presidentinvaalitaistelun jo kesäkuussa 1960 asettaessaan Kekkosen uudelleen ehdokkaakseen. Sosialidemokraatit päätyivät vuoden lopulla ajatukseen Kekkosta vastustavien puolueiden yhteisestä ehdokkaasta. Honka-liitoksi muodostuneen hankkeen syntysanojen lausujasta ei ole toistaiseksi tietoa, mutta Tannerin keskeinen osuus on selviö. Neuvotteluihin Tanner tuli kuitenkin mukaan vasta kun yhteisymmärrys menettelytavasta ja henkilöstä oli saavutettu.

Paavolainen puhuu pitkään eri vaiheista, joiden kautta päädyttiin Olavi Honkaan. Minä totean vain, että sosialidemokraattien ensimmäinen ehdokas oli Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris, jonka ehdokkuus kilpistyi Vennamon ja ruotsalaisten vastustukseen. Sen jälkeen kaavailtuina ehdokkaina esiintyivät professori L.A.Puntila, maaherrat K.G.R Ahlbäck ja Sigurd Mattsson, mutta yksimielisyys syntyi vasta Helsingin piispan Martti Simojoen kohdalla. Tannerin johtama neuvottelukunta kävi pyytämässä Simojokea ehdokkaaksi.

Simojoki oli Tannerin perheen vanha tuttu, heidän lastensa opettaja Kallion yhteiskoulusta, ja hän oli pitänyt sotasyyllisvankeudessa jumalanpalveluksen, johon Tannerkin osallistui. Simojoki suhtautui Tanneriin ja nyt tehtyyn pyyntöön arvostavan kunnioittavasti, mutta piti siihen myöntymistä mahdottomana. Vielä eräiden muiden ehdokkaiden jälkeen päädyttiin lopulta oikeuskansleri Olavi Honkaan. Tanner ei tuntenut Honkaa entuudestaan, ja oli hänen suhteensa varsin varautunut, mutta ei halunnut enää tässä vaiheessa ehdokasetsinnän jatkuvan. Honka oli nimittäin jo antanut suostumuksen ehdokkuudelleen. SDP:n puoluetoimikunnassa vain Paasio oli selvästi vastahakoinen Hongan suhteen, mutta alistui Hongan kutsumiseen presidenttiehdokkaaksi.

Vappuna Mäntymäellä Tanner vaati presidentin vaihdosta, koska Kekkosella ei ole kykyä toimia kansaa kokoavasti. Hänestä olisi parasta, jos Kekkonen kieltäytyisi ehdokkuudesta.

Maailman tapahtumat vaikuttivat osaltaan Honka-liiton syntyyn ja tavoitteisiin. Hruštšev oli uhannut jo 6.1.61 ”poistaa Euroopan sydämestä sirpaleen” tarkoittaen Berliinin tilannetta. NL uhkasi myös tekevänsä erillisen rauhan DDR:n kanssa, mikäli Länsi-Berliiniä ei muuteta vapaakaupungiksi. Kennedy sanoi lännen pysyvän Berliinissä ydinsodan uhallakin. Sekä NL että USA lisäsivät sotilaallista valmiuttaan ja Geneven aseriisuntaneuvottelut keskeytyivät.
Oman lisänsä tilanteeseen toi Sukselaisen maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen ero. Seuraavaksi muodostettiin uusi maalaisliittolainen vähemmistöhallitus Martti Miettusen johdolla.

Honka-liittoon kuuluivat siis sosialidemokraatit ja kaikki ei-sosialistiset puolueet maalaisliittoa lukuun ottamatta. Lähes jokaisessa vaalipiirissä liitossa oli mukana myös joku maalaisliiton Kekkos-opposition edustaja. Liiton mahdollisuudet Kekkosen syrjäyttämiseksi näyttivät siis paremmilta kuin hyviltä, itse asiassa täysin varmoilta.

Mutta 30.10.61 tuli tuo tunnettu Neuvostoliiton nootti. Kekkonen ei sen johdosta keskeyttänyt Yhdysvaltain matkaansa, ei edes lomailuaan Havaijilla, joten kovin vakavana hän ei sitä pitänyt. Nootissahan puhuttiinkin kriisistä NL:n ja lännen välillä ja Suomesta vain sivumennen. SDP:n puoluetoimikunta myös oli käsitellyt noottia ja Tanner puhunut siitä 6.11. Riihimäellä, eikä nootin nähty mitenkään uhkaavan Suomea saati vaikuttavan presidentinvaaleihimme.

Kekkonen lähetti kuitenkin Karjalaisen keskustelemaan nootista NL:n ulkoministeri Gromykon kanssa. Karjalainen tapasi Gromykon Moskovassa 11.11. Gromyko sanoi, että ”Suomessa on muodostunut tietty poliittinen ryhmittymä, jonka tarkoituksena on estää ulkopoliittisen suuntauksemme jatkuminen”. Siksi NL halusi pikaista varmuutta siitä, että näin ei tapahtuisi ja ettei mikään estäisi maiden suhteiden kehitystä.
Karjalaisen palattua Kekkonen päätti hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit 4.-5.2.62. Kekkonen itse lähti Novosibirskiin tapaamaan Hruštševia, jonka kanssa keskusteli 24.11.

Nyt tapahtumat etenivät nopeasti. RKP ilmoitti jo samana päivänä klo 21.30 luopuvansa Hongan ehdokkuudesta. Tuntia myöhemmin Honka sai saman tiedon KP:lta. Välittömästi tämän jälkeen Honka ilmoitti julkisuuteen luopuvansa ehdokkuudestaan. Vasta sen jälkeen saatiin täällä tietää, että Kekkonen ja Hruštšev olivat jo useita tunteja tätä ennen päässeet yhteisymmärrykseen konsultaatioiden siirtämisestä. Mutta ”Novosibirskin lavastus” oli täyttänyt tarkoituksensa presidentinvaaliemme osalta.

Tannerille Hongan luopuminen oli pettymys. Hänestä Hongan olisi tullut jäädä paikalleen niiden ehdokkaana, jotka eivät hänestä luopuneet. Honka olisi ilman muuta päässyt toiselle äänestyskierrokselle sosialidemokraattien ja kokoomuslaisten äänten avulla ja hänen mahdollisuutensa syrjäyttää Kekkonen lopullisessa äänestyksessä olisivat edelleen olleet erinomaiset. Tanner antoi tv:lle 25.11. lausunnon, jossa hän totesi Neuvostoliiton nootin hermostuttaneen luopuneita ja niiden turhaan alistuneen NL:n painostukseen. Oli valitettavaa, että ei edes odotettu Novosibirskista tietoja, jotka olisivat olleet rauhoittavia.

SDP asetti yksimielisesti Rafael Paasion presidenttiehdokkaakseen. Tannerkin kampanjoi voimakkaasti Paasion puolesta, vaikka hän ei tätä kovin korkealle arvostanut eikä uskonut hänen mahdollisuuksiinsa. Kun Kekkonen oli sanonut ”punastuvansa hämmästyksestä”, jos hänen sanottaisiin olevan ulkopolitiikasta samaa mieltä kuin Honka-liittolaiset, Tanner sanoi ”kalpenevansa kauhusta, jos joku väittäisi, että hän harjoittaa ja hyväksyy samanlaisen politiikan kuin presidentti Kekkonen”.

Kekkosen uudelleenvalinta presidentiksi oli nyt jo ennalta selvä. Kekkonen sai 145 valitsijamiestä, kokoomuksen, RKP:n ja KP:n vaaliliitto 54, SKDL:n (Aitio) 63 ja SDP:N (Paasio) vain 36. Tulos oli huonoin SDP:n historiassa.

Vaalien jälkeen Tanner piti puheen, missä myönsi, että sosialidemokraatteihin ei luoteta Neuvostoliitossa. Sen osoitti ”yöpakkaskausi ja nyt nootti, molemmat enemmän tai vähemmän täältä esitettyjen toivomusten mukaisesti. Minä en luota Kekkoseen. Kansaamme on suorastaan ruvettu kypsyttämään jonkinlaiseen Puolan aseman omaksumiseen. Onko Kekkonen tuleva Gomulkamme?”

Luopumisen aika

Pian vuoden 1962 eduskuntavaalien jälkeen Fagerholm ryhtyi julkisesti puhumaan puoluesovinnon puolesta. SDP asetti jo 14.2.62 jälleen sovintoneuvottelijat: Tanner, Pitsinki, Paasio ja Helle. Sovinnon toiveet kariutuivat, kun kolme SAK:n skogilaista, Onni Koski, Onni Närvänen ja Olavi Saarinen menivät Karjalaisen 13.4.62 nimitettyyn enemmistöhallitukseen. Tanner kyllä kävi edelleen Skogin kanssa neuvotteluja puolueen eheyttämisestä, mutta TPSL:n yhteistyö maalaisliiton ja SKDL:n kanssa myrrytti Tannerin mieltä. Päiväkirjaansa hän kirjoitti oraakkelimaisesti: ”Johtoa ei voida kääntää. Joukot tulevat aikanaan, kun huomaavat kehityksen kulun. Riita on jo takanapäin. Simonistit olkoot oloissaan. Mätänevät paikalleen”.

Valmistautuessaan talvella 1963 jättämään puheenjohtajuuden Tanner muistiinpanoissaan katsoi maan joutuneen täydelliseen hajaannukseen. Maalaisliitto ei ollut enää demokraattinen puolue. ”Mistä saa puhua ja kuka saa puhua, ratkaistaan Tamminiemen saunassa. Jotta entisyys unohdettaisiin puhutaan ulkopolitiikasta joka käänteessä”. Hollantilaiselle Haags Dagbaldille Tanner sanoi Hruštševin sekaantuneen presidentinvaaleihimme; hän oli vakuuttunut siitä, että Neuvostoliiton päämääränä on kaikkien tsaarinajan alueiden uudelleen valloittaminen”.

Pravdan vastaotteet kovenivat. Tanner, Leskinen ja Lindblom eivät ole irrottautuneet menneisyydestä. Antikommunismin sokaisemat Tanner ja Leskinen ovat koko sodanjälkeisen ajan yhdessä taantumuksellisten voimien kanssa harjoittaneet vihamielistä politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan”. Mutta Tanner ei lieventänyt kannanottojaan, pikemmin päinvastoin. Kevättalvella haastattelussa hän sanoi: ”Olen tehnyt niinkin rohkean johtopäätöksen, että sotasyyllisoikeudenkäynti pantiin vireille tarkoituksella saada sosialidemokratia matalaksi. Päähyökkäyshän käytiin silloin sosialidemokratiaa vastaan. Suurimpana pulmana silloisella oikeusministerillä (Kekkosella) ja hänen avustajillaan oli saada oikeudenkäyntiin tarvittava poikkeuslaki sellaiseksi, että minä mahtuisin syytettyjen joukkoon”.

Vuoden 1963 puoluekokous muodostui suureksi vahdinvaihdoksi. Tanner erosi ja Paasio valittiin seuraajaksi. Puoluekokous päätti lyöttää VT-mitalin, joka jaettaisiin ansioituneille sosialidemokraateille puolueneuvoston määrittämien perusteiden mukaisesti. Päättäjäispuheessaan 17.4.63 Tanner lopuksi sanoi: ”On jo aika väistyä näkyviltä paikoilta sen sukupolven, johon minä kuulun. Koko ajan, jolloin olen mukana ollut, olen pitänyt velvollisuutenani palvella puoluetta. Toivottavasti olen siinä jossain määrin onnistunut. Mutta nyt on todella tullut aika antaa tilaa nuoremmille. Minä ristin käteni ja puolueelle sanon: Nyt sinä, Herra, päästät palvelijasi rauhaan menemään”.

Tannerin hyvästijättö osuustoimintaliikkeelle tapahtui Toukokuun lopulla 1964 48.osuuskauppapäivien yhteydessä. Tannerin seuraajaksi KK:n hallintoneuvoston puheenjohtajana tuli Elannon toimitusjohtaja Paavo Heinimo. Tannerille ojennettiin lopuksi toisen kerran Rochdale-mitali, nyt hopealaattaan upotettuna – ainoa kunniamerkki, josta Tanner ei elämänsä aikana ollut kieltäytynyt!

Paavolainen kertoo vielä monista Tannerin hyvästijättöihin kuuluneista tapahtumista sekä hänen yksityiselämänsä, mm. Sorkin tilan järjestelyistä, mutta minä sivuutan nyt tuon kaiken.

Tanner kävi viimeistä kertaa äänestämässä eduskuntavaaleissa 20. – 21.3.66 ja ehti siten olla vielä näkemässä SDP:n suurta vaalivoittoa, joka pitkästä aikaa nosti taas SDP:n eduskunnan suurimmaksi puolueeksi. Paasion hallitus kuitenkin nimitettiin vasta Tannerin kuoleman jälkeen.

Väinö Alfred Tanner kuoli Auroran sairaalassa 19.4.1966 klo 04.30. Valtioneuvosto päätti saman päivänä järjestää Tannerin hautauksen valtion kustannuksella.

Suomen Sosialidemokraatti huomioi Tannerin kuoleman asettamalla etusivulleen suurikokoisen Tannerin kuvan. Pääkirjoituksessa A.Paasivuori kirjoitti, että ”Väinö Tanner oli ylivoimaisesti määrätietoisin suurten linjojen työväen johtaja Suomessa ja kuului kaikkein ensimmäisiin vuosisatamme suomalaisiin”. ”Stefanin” piirroskuvassa oli kuusi Tanner-hahmoa: sosialisti, senaattori, parlamentaarikko, osuustoimintamies, sijaiskärsijä ja nimetön, avatusta ovesta poistuva Tanner. Lehdessä oli lukuisia kirjoituksia Tannerista. Yrjö Kallinen kirjoitti, että ”Suurimittainen ihminen on poistunut” ja Rafael Paasio kirjoituksessaan totesi Tannerin mieheksi, ”jonka mittaisia henkisiltä ja periaatteellisilta varoiltaan syntyy varsin harvoin”.

Myös muiden poliittisten puolueiden taholta Tanner sai ylistäviä arviointeja. Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen luonnehti Tanneria puolueensa vaikuttavimmaksi poliitikoksi: kenelläkään ei ollut oikeutta asettaa kyseenalaiseksi Tannerin vilpitöntä tarkoitusta toimia maan ja kansan parhaaksi. Tannerilla oli Virolaisen mukaan poliittisen johtohenkilön parhaita ominaisuuksia. Veikko Vennamo lausunnossaan sanoi Tannerin olleen ”velvollisuudentuntoinen ja ryhdikäs maan ystävä, jollaista jokainen kunnioittaa”. Myös kokoomuksen, RKP:n ja KP:n tahoilta Tanneria muistettiin vain häntä ylistäen. Ainoan poikkeuksen teki SKDL. jonka edustajien lausunnoissa yleensä vain todettiin tapahtuma (Tannerin kuolema) ja joku totesi vain, että kuolleista ei ole tapana puhua pahaa. Myös monet ulkomaiset johtohenkilöt esittivät Tanneria kunnioittavia lausuntojaan maittensa valtalehdissä.

Tannerin hautajaiset olivat vaikuttava tapahtuma. Läheskään kaikki hautajaisväki ei mahtunut kirkkoon sisälle. Ruumiinsiunauksen toimitti rovasti Erkki Niinivaara, jonka jälkeen kirkossa puhui prof. L.A.Puntila. Läsnä oli sos.dem.puoluetoimikunta kokonaisuudessaan, samoin maan hallitus ja presidentti. Siunaustilaisuudessa seppeleitä laskivat vain omaiset, presidentti, hallitus ja ulkovaltojen hallitukset. Puheessaan L.A.Puntila totesi, että ”ilman Väinö Tanneria Suomen olisi ollut mahdotonta säilyttää itsenäisyytensä niissä vaaroissa, jotka sitä eri tahoilta uhkasivat”.

Epilogi

Paavolaisen kirjan epilogista (loppusanoista) poimin oman esitykseni lopuksi vain muutaman lauseen:

On ilman muuta selvää, että Tanner on 1900-luvun tärkeimpiä suomalaisia poliitikkoja ja valtiomiehiä. Keskeisillä paikoilla vaikuttamisen ajallisessa pituudessa ei näyttäisi kukaan tulevan Tannerin rinnalle. Jos Suomen itsenäistymisen reaalihistoria aloitetaan sortovuosista, Tanner voidaan mainita koko itsenäistymisvaiheen perushahmojen joukossa.

Tannerin elämänkaareen vaikutti keskeisesti se tosiasia, että suomalainen yhteiskunta, jopa koko maailma, hänen elinaikanaan oli jakautunut kahteen leiriin. - - - Kuitenkin Tanner suurimman osan toiminnastaan omisti taistelulle tuota rajaa vastaan. Siksi Tanner ei ole helposti voinut saada täyttä tunnustusta niiltä, jotka ovat olleet jommankumman suuren reviirin peruskannattajia.

Ihmisen yleisten suoritusmittojen mukaan Tanner on verrattoman sitkeästi ja voimakkaasti pitänyt kiinni toimintalinjastaan, vaikka se ei ole nauttinut yleistä suosiota. Historiallisen ”voimamiehen” arvosanaa Tannerilta on mahdoton kieltää, eikä sitä juuri ole tehtykään.

Tannerin rooli 1920-30-luvuilla on luonteeltaan ainutlaatuinen ja samalla ylivertainen kehenkään muuhun yksityiseen ihmiseen verrattuna. Jos siis kansallisen eheytymisen pyrkimys sinänsä asetetaan jalustalle, Tannerille ehdottomasti kuuluu sija suurena valtiomiehenä.

Tannerin arvomaailma oli ehkä niin lähellä suomalaista perusluonnetta, (koruton, jääräpäinen ja väritön hissukka) että tässä vuosien mittaan juuri tuo revisionismi on aikaansaanut Suomen siirtymisen kommunismiin. Tai ainakin hyvin lähelle toimivan kommunismin tilaa.

Kommunismi on kuitenkin hyvin nopeassa tahdissa murtumassa, ja yhteiskuntasopimus mennee uusiksi lähitulevaisuudessa. Tapahtuuko se yhteiskunnallisen polarisaation tapaan, (kuten Tannerin aatetoveri edelliseltä vuosisadalta ennusti) vai jotein muuta, ainakin minulle vielä tuntematonta tietä, jää nähtäväksi.

Korhosen esitys Tannerista oli varmaan useimmille liian pitkä. Tämän ei pitäisi olla ylivoimainen luettava kenellekään:

http://www.uta.fi/suomi80/art7.htm

Katso tästä myös kirjallisuusluettelo ja internetlinkit.

http://www.tsl.fi/tanner/

Katso (klikkaa) tästä vaikkapa Osuustoimintamies ja Kansanvallan puolesta. Nuo muutamat lauseet yksistään kertovat Tannerin olleen suurmies.

Maaliskuun 13. päivä 1940 klo 12 ulkoministeri Väinö Tanner piti radiossa vaikuttavan puheen, jossa kansalle välitettiin tieto rauhasta ja sen raskaista ehdoista.

Ulkoministeri Tanner pitää radiossa puheen klo 12, missä hän selostaa solmittua sopimusta ja rauhaan johtaneita syitä. Tanner ylistää Suomen armeijan ja kotirintaman kestävyyttä kamppailussa, jota Suomi joutui käymään yksin.

Ulkoministeri moittii pohjoisia naapurimaita, jotka puolueettomuuteensa vedoten ovat torjuneet kaikki avunpyynnöt ja estäneet samalla liittoutuneiden avuntarjousten hyväksymisen.


http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=3&t=19&a=311

Tanner kehui mm. ruotsalaiset oikein kunnolla.

muistellessa Tannerin osuus tulee hyvin esille. Ei talvisodan henkeä olisi syntynyt, jos äärioikeisto olisi päässyr valtaan 30-luvulla. Silloisessa tilanteessa demokraattinen työväenliike loi pohjaa yhteiskunnalliselle vakaudelle.

Haapaniemen kentän kohdalla näyttää maalaissukulaisilleni tai ulkolaisille vierailleni Tannerin patsaan. Merkkimies ja osaltaan Suomen pelastaja.

Kapu-vaarin eli Jorma K Korhosen tutkielma Tannerista ansaitsee tulla huomioiduksi.

Väinö Tanner on kai ainoa, tai ainakin tunnetuin ateisti joka vastoin omaa tahtoa haudattiin kirkon hautausmaalle!
Tuon tiedon joskus löysin wikipediasta mutta koska se on suomen valtion ja kirkon häpeä niin tietoa en löytänyt... poistettu kai....

Mitäsmieltä olette ? Olisko Tanneri voinut pärjätä
Kekkosen paikalla -44 alkaen.
Talousmies kun on niin miten Presitenttinä ?

Minun vaarin vaareni on väinö tanner. Minun ukkini on heikki tanner ja vaarini on simo tanner

Tässä tietoa palstan amispojille.

Kovin on pahasti silvottu tämä Korhosen asiallinen tutkielma. Useimmat osat on poistettu yhden tietyn henkilön sinnikkäistä vaatimuksista.

MIKSI PILASITTE HYVÄN ARTIKKELIN?