kolmenkympin kriisi

Ehtiihän sitä.
Voit vaikka alkaa minun kanssa.
Minä olen saanut semmoisen kasvatuksen
että mies tekee talon ja tienaa rahat.
Lapsia hoitaa nainen.
Erota ei ennen kuin kuolemassa.

Pakko sanoa että sulla menee vielä paremmin kuin mulla, kai. Mun aviomies juuri jätti minut viimesilläni raskaana ja meillä on jo ennestään 2.5 v poika. Hän vain ilmoitti että tarvitsee vapautensa. Tällä hetkellä kaikki kaverini ovat onnellisesti naimisissa juuri saaneet lapsia tai raskaana. Mun pitäis pystyä iloitsemaan muitten raskauksista ja naimisiin menoista puhumattakaan omasta raskaudestani mutta en pysty. Tällä hetkellä tuntuu että olen se ainoa epäonnistuja koko kaveripiirissä ja vielä kahden pienen lapsen kanssa.

Eli ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu ja voisin kuvitella että minusta juuri nyt tuntuu vielä kamalammalta. Kahden lapsen yh-äiti, ei kuulosta helpolta. Joten ihan vaan piristääkseni sinua että kyllä meitä huono-onnisia löytyy muitakin joten stemppiä elämään ja kyllä me täältä vielä noustaan, eks joo?

Taidan Helli olla kohtalotoverisi.

Alan tajuta, mitä on 30-kriisi.. Se ilmaantui todellisena nyt, kun se 30 on ylitetty. Tuntuu todella siltä, että mitään ei ole saanut aikaiseksi elämässään ja nyt tuntuu siltä, että kello tikittää, joissakin asioissa, kuten perheen perustamisessa alkaa olla jo kiire. Ehkei vielä olla saavutettu "viimeinen käyttö -päivämäärää", mutta "parasta ennen" -päiväys meni jo umpeen.

Minä olen myöskin sinkku, ihmissuhteissa en taida olla kauhean hyvä, koska kunnon parisuhteessa en ole elänytkään. Olen nuorekas ja kivannäköinen, mutta jostain syystä suhteet ovat jääneet varsin lyhyiksi enkä varmaan osaa kunnon suhteessa ollakaan. Kuitenkin olen aina halunnut itselleni ihanan miehen ja pari lasta, nyt pelkään, että joudun sanomaan hyvästit tälle haavelle!

Asumismuoto on asumisoikeus, minkä piti olla välietappi siihen rivi-/omakotitaloelämään. Työelämässä pärjään melkoisen hyvin ja olen edennyt omalla alallani mukavasti. Irvokkainta tässä on se, että en tunne itseäni ura- vaan perhekeskeiseksi.

Viimeisetkin sinkku-/bailukaverit ovat nyt vakiintuneet: ympärillä on häitä, vauvasuunnitelmia, ristiäisiä... Toki olen iloinen heidän puolestaan, mutta vaikeaahan se on, kun heillä on sitä, mitä itse eniten kaipaa elämältä.

Toki ymmärrän, että muilla on pahemmin asiat, mutta ei se silti omia pettymyksiä ja yksinäisyyden pelkoa poista.

Voimia kohtalotovereille ja kaikesta huolimatta aurinkoista kesää!

joita sain kolme.
Miksi täytyy odottaa muilta, kuten lapsiltaankin enemmän kuin mitä he pystyvät olemaan ja antamaan sinulle.
Koen olevani huono,epäonnistunut äiti.
Pyydän mielessäni ja konkreettisestikin anteeksi, sitä kun odotan lasteni täyttävän omat täyttymättömät haaveeni ja unelmani.

Muuten sama tilanne, mutta olen toistaiseksi parisuhteessa, jonka tulevaisuus ei tosin näytä kovin valoisalta.

"En suoraan sanottuna halua edes kuulla kenenkään vauvoista, nähdä niiden kuvia tai kuulla kenenkään kihlautumisista ym. onnellisista perhe-elämän kuvioista. En ymmärrä, miten tuo kaikki joillakin onnistuu???? "

Sama täällä. Sinänsä olen kyllä ihan iloinen ystävieni puolesta jne., mutta aina esim. kun on tavannut pyöreävatsaisen ystävän tai omalla tontillaan hyörivän pariskunnan alkaa suoraan sanottuna v***ttamaan oma tilanne.
Olisi kiva löytää oma kulta, jonka kanssa suunnitella ja toteuttaa noita ns. normaaleja perheruutineja, mutta mistäs moisen löytäisi.

Otan osaa tilanteestasi. Toivon että löydät vielä sen oikean ja usko pois, peli ei ole vielä menetetty. Jossain on olemassa sinua varten se ihminen, joka arvostaa ja rakastaa sinua. Koita selvitä menetyksestäsi ja katso avoimesti eteenpäin.

Minun tilanteeni on myös epätoivoinen..olen 30 vuotta ja yritimme miehen kanssa monta vuotta yhteistä lasta. lopulta menimme lapsettomuushoitoihin koska emme saa luonnollisella tavalla lapsia. Viimein pieni alkiomme siirrettiin kohtuuni yrittämään kasvuaan. Saman tien mieheni häipyi elmästäni..ei selitystä, ei soittoa, ei tekstiviestiä..hän ei vastaa minulle. Olen niin surullinen ja masentunut. En osannut odottaa mitään tällaista ja luulin että kaikki olisi hyvin..hänkin toivoi lasta niin pitkään. Nyt odotan miten käy. Jos raskaus edistyy, odotan yksin, synnytän yksin ja kasvatan pienokaisen yksin. Tällä hetkellä on tosi lohduton ja sekainen olo.

Tervehdys. Ihan oli kuin olisi itsestään lukenut muutamaa poikkeamaa lukuunottamatta. Itse kylläkin olen tällä hetkellä enemmän kuin tyytyväinen tilanteeseeni. Välillä kyllä yksinäisyys ja epätoivo saa vallan mutta pääsääntöisesti olen tyytyväinen. Sinkkunakin olemiseen kuuluu hyviä puolia kunhan niistä oppii nauttimaan. Saa tehdä mitä haluaa koska haluaa, ei tarvitse selitellä menojaan,eikä kukaan ole määräämässä miten elämääsi elät. Mutta tärkeää on ennenkaikkea antaa aikaa itselleen. Otahan rennosti ja anna itsesi toipua. Kyllä ne asiat vaan kummasti järjestyy ja aivan varmasti löydät miehen, jolla on samanlainen suunta elämässään kuin sinulla. Niin minä ainakin uskon, myös omalla kohdallani.

Tämän viestiketjun päätelmä: niin paljon niin kiinnostavia naisia - niin vähän aikaa ja iskukykyä, niin paljon ikävuosia, niin paljon henkilökohtaisia velvollisuuksia, niin vähän rahaa ja rohkeutta...

Minullekin kävi melkein niin kuin sinulle. Avomies muutti kolmen vuoden jälkeen pois yhteisestä kodista. Syynä oli se, että hän ei halunnut lapsia ja minä haluan. Mieheni vaihtoi mielipidettä aina välillä kunnes kyllästyin ja asetin aikarajan, mihin mennessä hänen oli päätettävä lapsiasia omalta kohdaltaan.
Draamantajua häneltä ainakin löytyi: muutti pois äitienpäivänä.
Toisaalta olen aivan musertunut ikävästä, toisaalta olen ylpeä siitä, että pidin kiinni omasta unelmastani - perheestä. Hassua on, että tällä hetkellä tunnen olevani lähempänä unelmaani vaikka minulla ei ole edes miestä.
Haluan uskoa tehneeni oikean ratkaisun.
Ja hei, parempi että ero tuli tässä vaiheessa kuin todellakin vasta sitten kun "viimeinen käyttöpäivä" on umpeutunut ja huomaa jääneensä ilman perhettä.
Kuten huomaat, kohtalotovereita löytyy.
Voimia sinulle!

Hei, lämpimät terveiset siskot kriiseissä! Toivon elämäänne hyviä asioita myös ja vastuullisen miehen löytymistä arkeen ja juhlaan, mutta kosolti voimia arkeen niin sinkuille kuin YH-äideille. Ei kaikki ole tuollaisia, älkää itseänne syytelkö, jos ei riitä vastuuntunto.

Voisin olla samassa pisteessä -ulkomailla raskaana ja vaikeuksissa. Ikäkin sopii näihin lukemiin: Kaikille voi sattua kaikkea ja eipä mene niin, että hyville hyvää sattuu vaan usein toisin päin.

En tienny kirjoittaako aiheesta tänne vai avoliitto palstalle, mutta täällä muutama teksti kolahti. Itellä ei vielä kolmenkympinkriisiä ole kun siihen on vielä viitisen vuotta aikaa tai sitten olen sen jo kokenut, mutta avopuolisollani taitaa ko. kriisi olla.
Elikkäs olemme olleet yhdessä pian 10vuotta. Sain vastikään kuulla, että avopuolisoni ei enää tiedä kuka on ja mitä haluaa tai ylipäätänsä yhtään mistään mitään. Tilanne on mahdoton, kun toinen ei osaa edes päättää että yritämmekö taistella tästä läpi yhdessä vai luovutammeko taistelematta..turhauttaa, kun toinen ei osaa sanoa mihinkään mitään. Toista naista ei ole kuvioissa ja hän ei usko parempaa löytävänsäkään,mutta ei silti tiedä jatkammeko yhdessä. Hänen kuvailemansa tunteet sopivat niin masennukseen kuin kolmenkympinkriisiinkin ja hän on pari vuotta yli kolmenkymmenen.
Asioista on yritetty puhua ja on jossiteltu miten tehdään jos jatketaan tai miten tehdään jos erotaan.Itse en tiedä oikein mitenpäin olla kotona, yrittääkö olla mahdollisimman ihana ja kaikkea että toinen muistaisi mitä meillä on vai olla niinkuin mitään ei ois tapahtunutkaan vai mitä tekis?. Seksistäkään tämä asia ei kiikasta.
Mietin sattuiko nyt yhtäaikaa kriisi sekä meidän suhteeseemme ja hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Useamman vuoden olemme vain eläneet toisillemme ja koirallemme joka on meille kuin oma lapsi ja unohtaneet elää myös omia elämiämme. Miten saada mies tajuamaan, että ei kymmenenvuoden suhdetta kannata tähän lopettaa vaan jatketaan yhdessä ja eletään myös itseämme varten?yksinhän en voi suhdetta pelastaa, mutta olen käynyt itse myös vastaavanlaiset ajatukset läpi ja päässyt niistä yli. Ajattelin, että olemme loppuelämämme yhdessä, mutta nyt se on vaakalaudalla.