Näyttääpi siltä, että vain puheliaat ja muutenkin itsevarmasti käyttäytyvät löytävät rakkauden.
Useimmiten miehet kuvailevatkin ihannenaistaan sanoilla "sosiaalinen/avoin"..
Entä jos ei olekaan niin sosiaalinen ja aina loistamassa isossa porukassa? Kukaan ei kiinnostu seinäruususta, joka ei välitä olla huomion keskipisteenä aina.

Olen itse aika hiljainen uudessa seurassa, tutustuttuani kyllä kovastikin puhelias ja valmis juttelemaan aivan kaikesta.
Olen 27 vuotias usein kauniiksikin kehuttu nainen.
Minulla on vasta rakennettu omistusasunto, uusi auto, kaksi ihanaa koiraa ja vakituinen päivätyö.
Minkään siis ei pitäisi olla pahemmin pielessä, mutta silti olen vuodesta toiseen yksin.
Aina vaan yksin, kukaan ei edes pyydä treffeille, ei koskaan!

Tiedänkin miksi. En osaa tyrkyttää itseäni, enkä ole tarpeeksi itsevarma flirttailemaan vaan minulta pitäisi miehen tulla suoraan kysymään lähtisinkö ulos.
Monesti huomaan vaikkapa työpaikalla jonkun nuoren miehen katselevan minua, mutta kun minulla ei ole itsevarmuutta töllätä takaisin, niin ajan mittaan miesparka luovuttaa kun luulee etten ole kiinnostunut.

Ei minua sinänsä haittaa jäädä yksin kun olen siihen niin tottunut, mutta tuntuu väärältä että tässä olisi ihan mukava ja asiallinen nätti nuori nainen joka menee "haaskuun" vain koska ei osaa itseään kaupata kenellekään, ts. on liian ujo ja epävarma itsestään.

Moni vanha sananparsi ylistää hiljaisuutta.
Väitetään että hiljaisissa vesissä ne kalat kutee ja viisas vaikenee, hiljaisuus on kultaa jne.
Tosiasiassa hiljaisen palkka on jäädä yksin kaappikellon tikitystä kuuntelemaan.
Ketään ei kiinnosta, vaikka kuinka upea luonne löytyisi epävarman kuoren alta.

Nykyään pätee sama seurustelussa kuin työnhaussakin, ne jotka osaavat käyttäytyä jyräävästi saavat kaiken.
Vaatimattomuus on pois muodista eikä sillä voita yhtään mitään.