Itsensä häpeäminen

Vaikken häpeän biokemiaa tai perinnöllisen alttiuden osuutta siihen tunnekaan, niin painottaisin että häpeän kokemisen edellytyksenä on normaalisti ulkoisesta lähteestä saatu lannistava palaute. En kuitenkaan väitä etteikö yksilöiden välillä voisi olla suuriakin luonne-eroja vaikuttamassa tapaan ja voimakkuuteen kokea häpeä.

Käytännössä: Kohtuuttoman häpeän mielekkyyden pystyy helpommin kyseenalaistamaan, jos tunnistaa sen (ulkoisen) alkulähteen.

Joo, totta puhut, mutta on ero häpeällä ja häpeällä. itse aiheutettu häpeä on oikeaa ja asiaan kuuluvaa, mutta sukupolvelta toiseen jatkunut ja toisten aiheuttama häpeä on sitä väärää häpeää, niin kuin myös syyllisyyskin.

Siis ensin puhut puolitosia ja epätosia sekaisin. Sitten sanot, että "kannattaa tiedostaa".

On jokaiselle helppo tajuta vähänkin asiaa ajattelemalla, että herkässä iässä oleva lapsi opetetaan häpeämään itseään. Sen jälkeen häpeä tulee sisältä kun se on ulkoisin toimenpiten saatu ahkerasti opetettua.

Tarkoitus aloittajan tekstillä on häpeästä vapautuminen. Ja se tapahtuu parhaiten siten, että edellä kuvaamani pieleen oppiminen tulee näkyväksi ja tiedostetuksi.

Sinun vastauksesi ainoa tarkoitus on toimia päinvastaiseen suuntaan. Eli syyttää nolattua, kiusattua tai torjuttua lasta, nuorta ja myöhemmin aikuista siitä, että hän on nolattu ja tuntee itsensä nolatuksi. "Oma moka, oma vika, auta ittees vaan." Eli olet täydellinen myötätunnon vastakohta. Riippumatta siitä, miten viisasta oikein esität.

Joo. "Kannattaa tiedostaa."

"Sinua on autettu." Siis häh? Missä vaiheessa hän niin sanoi tai mistä se ilmenee?

Tässä keskustelussa tuntuu monilla olevan kova kiire harrastaa "terapiaa" sanomalla että "et sinä mikään potilas ole" tai "ei sinua mikään vaivaa".

Auttamisen idea on, että on ihminen, jota ei kukaan ole siihen mennessä kuunnellut, ja joka on itseään tutkimalla ymmärtänyt tämän. Niinpä hänen pitää hakeutua tilanteeseen, jossa hänen tehtävänsä on kuunnella muita ja myötäelää muiden ongelmissa, mutta kukaan ei edelleenkään kuuntele häntä tai myötäelä hänen ongelmissaan.

Minä en näe tuossa neuvossasi mitään viisasta enkä hyödyllistä enkä myötätuntoista. Siinä on pikkasen imartelua silottamassa sitä, että loppu on totaalisen tunteetonta ja tylyä. Tunnustamalla saaneensa vähemmän arvostusta hän tekee itsensä sinun silmissäsi pysyvästi vähempiarvoiseksi. Joten siksi voit tyrkätä hänelle arvottoman neuvosi ja tuntea itsesi mieheksi ja odottaa vielä että joku on siitä samaa mieltä.

Olen samaa mieltä. Jumalat ei auta ketään, se on vain toiveajattelua. Ketäs ne auttoivat esim. tsunamissa. Syntymäpäivänään eli siis jouluna järjesti tuollaisen katastrofin!!! Uskokaa jo ettei jumalia ole olemassa.

miksi kaikkea muuta sitten saa tyrkyttää?

Äitini on psyykkisesti sairas ja varmasti häpeää sairauttaan, josta harvemmin edes puhuu avoimesti. Eipä ole helppoa muillakaan perheen jäsenillä, enkä tiedä mitään oikotietä ulos pahimmillaan painajaisilta tuntuvista elämäntilanteista. Olen kuitenkin samaa mieltä erään tähän ketjuun jo kirjoittaneen kanssa: Käytännönläheinen toiminta ja lämminsydämisten ihmisten kanssa oleminen lienee paras vaihtoehto.