Iltasatu jatkuu..

hennot ruohonalut pudottelivat kirkkaita kastepisaroita uinuvan matosen niskaan, koettaen saada sen heräämään ennenkuin aamuaurinko nousisi kokonaan ja matonen menettäisi aamun parhaimmat ja tuoksuvimmat tunnit.

Matonen venytteli raukeasti ja availi silmiään hieroen samalla kivistäviä kylkiään pehmoiseen nurmeen.

Sen jokaikistä lihasta särki ja kolotti, mutta sen olo oli silti mitä mainioin.

Muutama venytys ja rivakka ravistus ja matonen oli hereillä vastaanottaakseen tämän päivän ja sen mukanaan tuomat haasteet.

Nautiskellen se siemaisi aamupalaksi onkalon suulta raikkaan, mutta maistuvan mesipisaran, pyyhkien lopuksi suupielensä kosteaan nurmikkoon.

Se veti syvään henkeensä onkalosta tulvivaa kiihottavaa seikkailun tuoksua, mutta ei mennyt tällä kertaa sisään vaan sillä oli mielessään ihan muuta.

Luikero nosti päätään nähdäkseen paremmin, mitä kaikkea luolan ympärillä mahtoi muuta olla kuin ruohoa.

Se oli aiemmin ollut niin tohkeissaan ja intoa täynnä, että oli nähnyt ja haistanut ainoastaan onkalon..kaikki muu oli jäänyt täysin sen varjoon.

Nähdäkseen onkalon yläpuolelle oli sen luikerreltava nurmikon poikki luolan suuaukon yläpuolelle.

Sen mateli hitaasti ja nautinnolisesti pehmeää nurmea pitkin nauttien sieltä täältä raikkaan kastepisaran.

NO mutta..mitäs nyt? Nurmen jälkeen ei ollut mitään..tai siis oli nyt tietenkin jotakin, mutta ei nurmea, mihin matonen oli tottunut.

Näkyi vain paljasta aavikkomaista pintaa silmänkantamattomiin.

Jöpökkä ystävämme makasi nurmella tuijottaen mietteliäänä edessään aukeavaa jännittävää, mutta oudolla tavalla kiehtovaa maisemaa.

Jotakin siinsi kaukana edessäpäin. Aivan kuin kaksi kiveä..ei..ei kiveä..kuin..kuin..kaksi sellaista pyöreää juttua, jotka se oli nähnyt eräänä päivänä lähellä nurmikon reunaa.

Matonen oli ollut päästä hengestään toisen sellaisen pyöreän pomppiessa lähes hänen päälleen.

Mutta ei..nämä eivät liikkuneet..eivätkä tarkemmin katsoen olleet täysin pyöreätkään.

Mato nosti päätään korkeammalle, mietti hetken ja syvään hengittäen alkoi luikertamaan nurmen reunalta kohti kaukana siintäviä kohoumia, joita se päätti kutsua hatukkeiksi niiden päällä olevien outojen nypyköiden vuoksi.

Sen innokas vartalo matoi pitkinä pehmeää ja oudolta tuoksuvaa maata pitkin.
Se nuuhki aikaajoin maata tunnistakseen tuoksun, mikä siitä sen sieraimiin työntyi.

Sitten se keksi sen..sama tuoksu oli ollut onkalossa, mutta voimakkaampana.

Sen pieni vartalo jännittyi innostuksesta sen määrätietoiseti punnertaessa eteenpäin.

Maa sen alla tuntui aivan kuin liikehtivän..ei mitenkään epämiellyttvän rajusti tai pelottavasti, mutta liikehtivän silti.

Pinta, millä matonen luikersi tuntui pehmeältä, lämpöiseltä ja tutulta ja niinpä velikultamme jatkoi intoa ja tutkimusmatkan nostattamaa kiihkoa puhkuen eteenpäin..kohden hatukkeiksi ristimiään kohoumia.

Sen pienessä mielessä liikkui jos vaikka minkälaisia mietteitä, siitä millaista hatukkeiden luona olisi.

Jotenkin se ei uskonut niiden vaarallisuuteen. Miksi..sitä se ei tiennyt oikein itsekkään, mutta jotenkin se oli päätynyt mielessään siihen, että hatukkeet olivat yhtä innostava tutkimuskohde kuin onkalokin.

Päätään kohottamalla se välillä tarkisti matkan, mikä sillä vielä olisi edessään ennen varsinaista päämäärään saapumista.

Nyt..nyt..Siinä ne olivat!!!

Luikertaja huokaisi syvään ja sen jo ennestäänkin jännittynyt vartalo jännittyi täriseväksi lihaskimpuksi.

Siinä ne nyt olivat.

Hatukkeet.

Varoen..ikäänkuin haluamatta pelästyttää, se painoi nenänsä toiseen hatukkeeseen nuuhkaisten sen pehmeää, tuoksuvaa pintaa.

Silmät ummistettuina se nuuski ja kosketteli hatuketta..se luikersi toisen..täysin samanlaisen hatukkeen viereen ja nuuski..

Ne olivat aivan samanlaisiet. Tuoksuivat samanlaiset ja tuntuivat samanlaisilta.

Matosen innosta värisevässä kehossa tuntui samanlaista outoa värinää kuin siinä oli tuntunut onkalossakin.

Matoseem koetti nostaa päätään nähdäkseen kukkulan päällä olevan hatukkeen..mutta ei..se ei ylettynyt.

Tutkimusmatkailijamme punnersi otsensä kukkulan päälle ja siinähän se oli..hatuke.

Matosemme koetti töniä punertavaa nipukkaa selvittäkseen mahtoiko se olla irrallinen, mutta ei se ollut..se vain kiinnittyi tiukemmin alustaansa mitä enemmän sitä töni ja kosketteli.

Luikero kiusasi hatukkeen nipukkaa vielä hetken tuntien varressaan miellyttävää jännitystä.

Pikkuhiljaa se kuitenkin alkoi miettimään, mitä mahtoi olla kukkuloiden välissä, joten se alkoi vastahakoisesti lakeutumaan alaspäin kukkuloiden juurelle.

Hatukkeiden välissä kulki sola, johon luikertajamme alkoi matelemaan määrätietoisesti, mutta samalla varoen.

Hitaasti, mutta varmasti se työntyi pehmeiden kukkuloiden väliin, ihmettelen kulkiessaan, miten ihmeessä on luonto voinutkaan luoda jotakin näin pehmeää ja tuoksuvaa.

Sola oli melko ahdas, mutta hatukkeiden pinta antoi myöten eikä maasto ollut vaikeakulkuista.

Pitkä matka ja kiipeäminen kukkulalle oli kuitenkin saanut matosen edellisestä retkestä kipeytneet kyljet kipeytymään entisestään ja sen oli pysähdyttävä hieromaan niitä kukkuloiden lämpöiseen pintaan.

Tuntui autuaallisen hyvältä kun pehmoinen pintas hieroi sen kylkiä..se hinkkasi itseään kukkuloiden pintaan edestakaisin..edestakaisin..silmät hurmiosta ja hyvästä mielestä melkein päässä pyörien.

Mielihyvän väristykset vartalossaan hyristen se pukkasi itsensä vielä kerran eteenpäin.

Sitä sen ei ehkä kuitenkaan olisn kannattanut tehdä tarkistamatta ensin, mitä edessäpäin oli.

Sen pää kolahti johonkin ja sen mielessä kävi sen olevan samanlainen este kuin onkalossakin.

Niinpä se tuuppasi uudemman kerran..peruutti ja tuuppasi..

Sen jäykkä keho oli retken jännittävyydestä jäykkänä ja se otti vauhtia tuupaten oikein kunnolla.

Tähdet vain sinkoilivat..kuvaasnnolisesti..sen iskiessä päänsä johonkin kovaan ja periksiantamattomaan esteeseen.

Matosemme avasi silmänsä kivun sinkoillessa sen päässä tuottaen tuskaa, mikä aai sen vuodattamaan muutamna kirkkaan kyyneleen.

Sen silmät rävähtivät selälleen kauhusta!!

Sen edessä oli valkoinen portti, joka kylläkin oli avautumassa, mutta päästäkseen sen takana olevaan luolaan olisi sankarimme luikerreltava portin terävien reunojen välitse.

Uskaltaisko se?

Väärään aikaan sulkeutuva portti saisi matosemme elämän olemaan lyhyempi kuin se haluaisikaan.

Urhea matomme pakitti turvalliseen paikkaan hatukkeiden väliin jääden tuijottamaan uhkaavan näköistä porttia.

Huokaisten se hieroi kylkiään pehmoisiin seinämiin koettaen samalla miettiä millaisella mekanismilla portti oli varustettu.

.....jatkuu...

Hyvää Yötä *hymyilee*