AA
A A A
Opastus ja palaute
liity jäseneksi!
 /   /  /  / Lapsen paras?

Lapsen paras?

15 Vastausta 1 280 Lukukertaa
Tässä kaiken "hälyn" keskellä heräsi kysymys. Mikä on teidän mielestänne lapsen paras? Kysymykseni koskee nimenomaan tilannetta, jossa lapsi ei syystä tai toisesta voi enää asua omien vanhempiensa kanssa.

Täällä on ollut paljon kirjoituksia aiheettomista huostaanotoista, tilapäisen sijoituksen tarpeesta ja siihen jatkoon sitten lapsen adoptiota.

Nykyinen järjestelmä suosii mielestäni kaikkein eniten lapsen biovanhempia. Joille järjestetään valvottuja tapaamisia, viikonlopputapaamisia omassa kodissa ja lasten lomaperheenä toimimista.
Todellista vastuuta lapsista ei kuitenkaan vaadita vaan vanhempia "paapotaan" ja hyysätään mm. sosiaalityöntekijöiden toimesta. (ettei vaan valiteta ylempiin portaisiin)

Kun lapsi on vanhempien huollosta ja hoidosta yhteiskunnan huostaanottama, missä lapsen mielestänne pitäisi asua?

Miksi vuosikausia pidetään lapsille yllä toivoa kotiin paluusta biojen luokse, vaikka se ei missään tilanteessa voi enää toteutua.

Ennen orvot tai puoliorvot lapset jaettiin maalaiskylissä perheisiin, jotka heidät ottivat halvimmalla. Vaihtoehtona olivat suuret lastenkodit, joissa lapset olivat kuin karjaa.

Vastaus

Sukulaissijoitus tietenkin.

Kannatan, mutta

Siitäkin on kokemusta ja valitettavasti pieleen meni. Vaikeasti päihdeongelmainen bioperhe onnistui lyhyessä ajassa "väsyttämään" lastaan hoitaneen sukulaisen. Painostusta, sukulaisuudella ratsastamista (et sitten kerro sossuille, vaikka oltiin kännissä/kamoissa tapaamistilanteessa) ja kaikkea muuta vähemmän mukavaa. Aina ei toimi, varsinkaan näissä vaikeissa päihde jne. tilanteissa.

Biovanhempien paapomisella tarkoitan sitä, että usein huostaanottoa viivytetään liikaa. Perhe saa avohuollontukitoimia, jotka toisaalta ovat lapsille hyväksi. mutta voivat viedä biovanhemmalta loputkin kyvyt kantaa vastuutaan lapsistaan.

Uutta sukulaissijoitusta on kartoitettu ja sitä pitäisin tosi hyvänä vaihtoehtona, mutta eivät uskalla lasta ottaa, koska pelkäävät ihan fyysisen terveyden puolesta.

Bioäitinä mietin, miten itse kokisin jos lapseni syystä tai toisesta olisi huostaanotettu. Vaikea on asettua äidin asemaan, ehkä hiukan pystyy mutta vain hiukan.

Ihanne olotila olisi, jos kaikki vanhemmat pystyisivät itse hoitamaan lapsensa hyvin. Moni koira saa parempaa hoitoa ja hoivaa, kuin lapset. Miettikää hei!!!

Mitä tässä pitäisi miettiä, hei?

huostaanottoja ei ole koskaan vastustettu! Vai missä olet nähnyt sellaista tehtävän?

Eivätkä kaikki vanhemmat ole sellaisia, joiden kanssa tulee suvulla hankaluuksia. Mutta sellaista on paljonkin, että suku sivuutetaan täysin vaihtoehtona sijoitukselle.

Vanhempien syykö se sekin on, että lastensuojelu ei puutteellisilla resursseilla ole pystynyt toimimaan tarkoitustaan vastaavasti? Esim. Helsingin ruotsinkielinen lastensuojeluyksikkö ei henkilökuntapulan takia ole pystynyt tarkistamaan vielä viime syksynä tehtyjä ilmoituksia. Tästä on aivan puolueetonta tietoa, että ls. ei ole pystynyt ajoittamaan ja kohdentamaan toimiaan oikein, mikä tarkoittaa, että aiheettomia huostaaottoja tapahtuu, vaikka toisaalta niitä jää tekemättä siellä, missä lasten turvaan saaminen on aivan ilmeistä.

Ei tuki ole oikeaa silloinkaan, kun lapsia pompotellaan edes takaisin sen mukaan, juovatko vanhemmat vai ovat selvinpäin. Ei vaikeaan alkoholismiin riitä muutaman viikon katko, eikä tänään julkaistu sosiaalibarometri lupaa yhtään helpotusta päihdehuollon tilanteeseen.

Olet oikeassa

Kyllä biovanhemmat pääosin vastustavat "aiheesta tehtyjä" huostaanottoja. Ja sen pystyy hyvin ymmärtämään.

Eivät kaikki vanhemmat aiheuta hankaluuksia sukulaissijoituksissa, totta se on. Sekin on totta, että sukulaissijoitus jostain käsittämättömästä syystä meillä on melko vähän käytetty mahdollisuus.

Lastensuojelun puuttelliset resurssit tiedämme kaikki, ja senkin että sijoituksia tehdään ehkäpä siellä missä hätä ei ole suurin.

Tuossa mietin, niitä lapsia jotka annetaan sijoitukseen kun heidän kanssaan ei enää kotona selvitä. Lapsi (usein murrosikäinen tai esimurrosikäinen) joutuu lähtemään kotoaan kun talon säännöt tai säännöttömyys väsyttää vanhemmat eikä mitään ole enää tehtävissä.

Toinen paha juttu on psykiatriset lapset jotka sairastuvat eikä hoitoa heti saada vaan pääsee jonoon. Paljon on tällä saralla tekemättä, vaikka puheita riittää.

Pillit pussiin

Vielä yksi aihe joka tuli mieleeni. Entäs sitten, jos ja kun sijaisvanhemmat väsyvät, lapsi joutuu kriisisijoitukseen tms.

Nykyiset sijoitettavat lapset ovat melko usein hyvinkin rikkinäisiä ja monenlaisia oireita ja oireyhtymiä löytyy.

Lapsi saa sijaisvanhemmat ja sitten ajan kanssa käykin niin, että he väsähtävät kaikkeen pyöritykseen ja rumbaan.

Mitä tällaiselle lapselle tehdään??? Entäs saako sijaisvanhemmat väsähtää, vai onko heidän jaksettava... jaksettava... jaksettava... loputtomiin.

Mielipiteitä kiitos!

Luulisin, että aiheellisen huostaanoton

päihdevanhemmat, jotka eivät ole toipuneet vielä niin paljon, että voisivat nähdä juomisensa ongelmana tai eivät muuten halua myöntää sitä ongelmaksi. Samaa todellisuuspakoisuutta voi olla joissain vaikeissa mielenterveyshäiriöissä.

Erilaisia oireyhtymiä on nykyisin lisääntyvässä määrin, koska niiden diagnosointi on kehittynyt Suomessa vasta viimeisen 10:n vuoden aikana. Eivät ne sinällään ole lisääntyneet - ehkä FAS- ja FAE-oireyhtymiä lukuunottamatta - mutta ne pystytään tunnistamaan nykyisin, mitä ei ennen kyetty tekemään.

Nyt kuitenkin varsinainen ongelma näissä asioissa ovat ne muutamat psykiatrian yksiköt, jotka eivät halua tunnustaa neurologisten oireyhtymien olemassa oloa, ei kuunnella vanhempien pyyntöä toisen lääketieteen alan tutkimuksista, vaan joskus jopa huostaanotolla uhaten vaaditaan lapsi analyyttiseen psykoterapiaan, mikä ei neurologisen ongelman ollessa kyseessä, ole missään tapauksessa lapselle sopiva hoitomuoto.

Joka tapauksessa lapsi halutaan nähdä vain psykiatrisena potilaana ja väärillä diagnooseilla näitä lapsia lähetetään laitoksiin huostaanotettavaksi, missä he eivät saa asianmukaista hoitoa kuitenikaan, yleensä lapsen vointi huononee, joskus merkittävästikin. Silloin puhutaan ns. hoidollisesta huostaanotosta, joka ei todellakaan ole kenenkään etu, vähiten lapsen. Huostaanottotilastoissa siis psykiatrisiksi luokitelluissa tapauksissa on paljon myös sellaisia, jotka eivät sinne ollenkaan kuuluisi.

Joskus asiat lähtevät etenemään niin, että perheestä tehdään lapsen ongelmien takia koulusta lastensuojeluilmoitus tai vanhemmat itse hakevat apua lastensuojelusta. Koska myös siellä puuttuu tietoa ja kykyä neurologisten oireyhtymien tunnistamiseen, tulkitaan lapsen ongelmat väärästä ja puutteellisesta kasvatuksesta johtuviksi ja lapsia sijoitetaan monesti myös perheisiin. Tilanteet vaihtelevasti kovasti, joskus lapsella on sijaisperheeseen lähtiessään dg jo valmiina, joskus siitä on vahva epäily, joskus lapsi ohjataan sosiaalitoimesta vain psykiatrian puolen tutkimuksiin, jolloin oikea dg jää saamatta.

Oireyhtymistä tavallisimmat, ADHD ja Asperger, ovat oireiltaan sellaisia, jotka pelkkä psykiatria näkee vain traumaperäisinä, siis lapsen kaltoinkohtelusta johtuvina. Ns. kannerismi oli vallalla 90-luvun alkupuolelle asti, puhuttiin jääkaappiäideistä, uskottiin siis, että vanhemman tunnekylmyys oli aiheuttanut lapselle kiintymyssuhdehäiriön. Myöhemmin itävaltalainen tutkija Kanner pyysi anteeksi autististen lasten vanhemmilta, mutta Suomessa ei psykiatria ole kaikin osin luopunut tuosta vanhasta teoriastaan vieläkään.

Nyt joukko autististen lasten kohtelusta järkyttyneitä vanhempia yrittää saada ääntään kuuluviin, että terveydenhuollossa ja lastensuojelussa tapahtuva lasten väärä kohtelu saataisiin loppumaan. Lastensuojelun valtuuksia on kavennettava, että ainakaan he eivät tekisi päätöksiä lapsen hoidotta jättämisestä ja turhista huostaanotoista. Autismiliiton yhdyshenkilöiden kanssa keskustellessa kuulin, että liitossa ihmetellään hätääntyneiden vanhempien yhteydenottoja, joita esim. viimeisen vuoden aikana on tullut paljon.

Olen tavannut myös vanhempia, jotka kertovat 80-luvulla välttyneensä huostaanotolta sillä, että siirtyivät käyttämään yksityisiä palveluita niin terveydenhuollossa kuin lasten päivähoidossakin. Koska kaikilla ei ole varaa privaattipuolen palveluihin, on aiheettomia huostaanottoja tehty vuosien mittaan paljon. Järkyttävää mielestäni on se, että vaikka tieto-taitoa tutkimuksiin jo meilläkin on, niin tällaisia vanhakantaisia lääketieteen pesäkkeitä on silti olemassa, jotka ylläpitävät lasten väärää kohtelua ja hoidotta jättämistä.

Luin tuon nimim. 112:n kirjoituksen ja ihmettelin, että mistä siinä mahtaa olla kysymys, vaikea sanoa ilman tarkempaa tietoa. Kun kerrot sijaisvanhempien väsymisestä, en ihmettele sitä ollenkaan, varsinkin jos kyse on ilman oikeaa tutkimusta ja hoitoa jääneistä autisminspektrin lapsista. Ei syy ole sijaisvanhemmissa, mutta kaiken oikeudenmukaisuuden nimissä se ei ole aina lapsen omissakaan vanhemmissa. Tieto ja tutkimus menevät meilläkin sitkeästi eteenpäin, Autismi-lehti 1/2007, kirjoittaja lastentautien ja lastenneurologian erikoislääkäri Ismo Makkonen toteaa: "Suku- ja kaksostutkimusten myötä geneettisen osuuden merkitys on käynyt erittäin selväksi."

Tietysti vanhempi saa väsähtää, ei kukaan robotti ole, tuntuu vain niin kamalalle, jos saman lapsen kohdalla ovat saman tilanteen kokeneet jo omat vanhemmat, siis historia vain toistaa itseään, eikä lapsi saa apua vieläkään. Koska lapsi on jo huostaanotettu, ei omia vanhempia enää kuunnella varsinkin, jos heidät on jo leimattu kasvatuskyvyttömiksi. Ilmeisesti jää siis sijaisvanhemman vastuulle selvittää, voiko lapsen ongelmien pohjalla olla neurologinen oireyhtymä ja hankitun tiedon pohjalta arvioida, pitääkö vaatia sen puolen tutkimusta ja kuntoutusta.

Entä jos lapsella jo on Asperger-dg, ei pelkkä lapsen terapiassa käyminen riitä, vaan tarjotaanko s.vanhemmille tukea, kurssitusta, arjesta selviytymiseen? Puhutaan strukturoidusta arjesta, joka jopa uskomattoman yksinkertaisinkin keinoin helpottaa lapsen oloa ja antaa vanhemmille keinoja arkirutiinien hallintaan. Sensorisen integraation terapiaa voi soveltaa myös kotona, aikaa ei mene paljoa ja keinot ovat yksinkertaisia, mutta voivat auttaa lasta paljonkin. Saavatko sijaisvanhemmat tietoa tästä kaikesta? Tarjotaanko teille kursseja ja kuntoutusta, myös pelkästään vanhemmille järjestettävää kurssitusta on olemassa.

Näitä asioita pohtiessani mietin, että tarvittaisiinko enemmän sijais- ja lapsen omien vanhempien välistä yhteistyötä, että nämä lapset tulisivat oikealla tavalla autetuksi. Jos huostaanotetun lapsen vanhempien kanssa ei yhteistyö ole mahdollista, niin voisihan yksi yhteistyön muoto olla ihan näillä palstoillakin kokemuksen ja tiedon vaihtaminen, jos se vain auttaisi lapsia. Olisi jo suuri voitto, jos edes muutama lapsi saataisiin tällä tavalla oikean tutkimuksen, kuntoutuksen ja hoidon piriin, ja sijoituskierre vältettäisiin.

Näin se aina on, että jos nimimerkki

tai vähintään raivokas nykyisen huostaanottosysteemin kannattaja joka suhteessa, niin aivan asiallisiin kirjoituksiin ei edes vastata.

Pahinta, mitä voi tapahtua huonojen sijareiden silmissä on se, että joku bio pystyy heitä paremmin neuvomaan, miten lasta on tuettava vaikeassa tilanteessa, kuten tuolla ylempänä olevassa ketjussa tapahtui. Sehän nyt on jo ihan järkyttävää!

Ja nimenomaan ne huonot sijarit ovat niitä, jotka eivät pysty mihinkään asialliseen yhteistyöhön edes näillä pastoilla, turha toivoakaan. Tuo neurologisista ongelmista kärsivien lasten oikeudeton tilannekin halutaan kieltää ilmeisesti kokonaan, koska sijarit tietävät ja näkevät asiat paremmin kuin suurin osa lääkärikunnasta, puhumattakaan nyt lapsen biologisista vanhemmista.

Voi tätä maailmaan mahtuvaa pikkusieluisuutta ja ymmärtämättömyyttä!

Kyllä

palstalla on tehty selväksi, että kuinka paljon parempi paikka maailma(Suomi) olisi, jollei olisi sijaisperheitä. Me kun kuljemme vaanimassa muiden lapsia, joskus onnistaakin ja saamme jonkun napatuksi.

Järkevät ja vastuulliset suvut

Varmasti sukulaissijoituksia sossusektorin ulkopuolella on vaikka kuinka paljon. Ovathan lapset kautta aikojen olleet kesäisin kuukausiakin sukulaisten luona lomalla jossain maalla ilman että sossut asiasta mitään tietävät ja varmasti sukulaiset Suomessa edelleen hoitavat keskenään lapsia, joiden vanhemmat ovat esimerkiksi tapaturman vuoksi estyneet joksikin aikaa.
Kaikilla ei kuitenkaan ole sukulaisia, joihin turvautua hädän hetkellä ja silloin huostaanottaja iskee avunpyytäjään. Sikamaista. Nähtiinhän se telkkarissakin syöpäpotilaan kohtelussa. Emme todellakaan tarvitse tämänkaltaista sosiaalitointa. Harkittakoon eläinsuojeluviranomaisten valtuuksien lisäämistä lastensuojelun puolella. Se ainakin toimi (kuten telkkarissa oli).

En ole bio, enkä sijari, mutta olen

sijoituksen tilapäiseksi vaihtoehdoksi silloin, kun omat vanhemmat eivät voi pitää lapsesta huolta. Sinä et ota huomioon sellaista vaihtoehtoa ollenkaan. Miksi?

Lain mukaan lapsilla on kyllä oikeus pitää yhteyttä vanhempiinsa, vaikka sitten valvotuin tapaamisin, en ymmärrä, miten se on vanhempien paapomista. Mitkä ovat ne tilanteet, jolloin nähdään jo vuosia ennakkoon, että paluu kotiin ei ole mahdollista? Minusta paras vaihtoehto silloin on adoptio.

paapomisesta

Sijoitettujen lasten ja biovanhempien tapaamisia rajoitetaan usein liikaakin ja mielestäni sosiaalityön toimet ovat kaukana vanhempien paapomisesta.
Jos kodin olosuhteet syystä tai toisesta ovat sellaiset, ettei lapsi voi ASUA kotona niin tottakai silloin täytyy etsiä toinen ratkaisu tilanteelle. Isona MUTTANA kumminkin se, että huostaanotoissa on aina tarkoitus pyrkiä sellaiseen tilanteeseen että lapsi jossakin vaiheessa voi palata omaan kotiinsa, oikeiden vanhempiensa luo.

Yhteydenpito biovanhempiin sijoituksen aikana on mielestäni erityisen tärkeä asia, koska liikaa rajoitettuna voi käydä niin, että kotiin paluu estyy täysin turhasta syystä kuten että "lapsi on vieraantunut bioperheestään". Tämä sillä olettamuksella, että huostaanoton aiheuttaneet tekijät ovat poistuneet.

minä olen myös

enemmän tuohon paapomiseen, kuin estämiseen.
On varmaan hyvin paikkakuntakohtaista minkälaisia käytäntöjä on.
En tiedä onko joka kunnalla oma käytäntönsä vai onko vaan sossusta kiinni, kuka mitenkin lakia tulkitsee.
Siellä mistä meidän lapset on sijoitettu, näyttää olevan hyvin vanhempien toiveista ja oikeuksista huolehtiminen päällimmäisenä, jopa siinä määrin, että usein joutuu miettimään, että mitä se lastensuojelu on ja kuka sitä hoitaisi.

lapsen paluu ensisijainen

muta jos täytyy eristää lapsi esim isästään ja hänen suvusta,. on paras ratkaisu sos-lapsikylä-

Käsittämätöntä! Voiko joku tosiaan SEN

ymmärtää noin väärin! Vai onko tuo tahallista ilkeilyä?

Kun ajattelen tilannetta, jolloin lapseni oli aiheetta huostaanotettu (sen ovat viranomaisetkin jälkeen päin myöntäneet, ja tämä on mainittava, koska huostaanottoäidin puheisiin ei kukaan voi luottaa), sitä kaiken kattavaa voimattomuutta viranomaisten mielivallan edessä, tuskaa ja hätää lapsesta, koska tiesin hänen vointinsa koko ajan huononevan minusta erotettuna. Siis sinä tiedät lapsesi voivan huonosti ja hänet laitetaan sellaisten ihmisten keskelle, jotka eivät ymmärrä häntä, eivätkä osaa häntä auttaa, mutta samalla he estävät MYÖS SINUN pääsyn lasta auttamaan!

Miten maailmassa joku voi kirjoittaa siitä tilanteesta näin:

"Todellista vastuuta lapsista ei kuitenkaan vaadita vaan vanhempia "paapotaan" ja hyysätään mm. sosiaalityöntekijöiden toimesta. (ettei vaan valiteta ylempiin portaisiin) "

Mitä h.....n 'todellista vastuuta' kun sinut on väkivalloin erotettu lapsestasi, etkä voi auttaa häntä millään tavalla?!?!?! Kätesi ovat niin sidotut, että et voi tehdä lapsesi hyväksi yhtään mitään, koska pahimmillaan kaikki puheesi, tarkoituksesi, tekosi käännellään sinua ja lasta vastaan?

Totta kai voi pitää luotettavaa kontaktia sosiaalityöntekijöihin päin, mutta kun lapsi on sijoituksessa, eivät hekään joka asiaan puutu. Vai valittaa ylempiin portaisiin! Hah! Ne ylemmät portaat ovat sossujesi kanssa tismalleen samaa mieltä asioista.

Ainoa mitä voit tehdä lapsen hyväksi, on lohduttaa itkevää lasta iltasoitoissa, pakottaa itsesi pysymään kasassa, vaikka tuntuu että ratkeat liitoksista. Sinä pysyt kasassa kyllä lapsen lohduttamisen ajan, mutta kun puhelu katkeaa, sinä voit huutaa vaikka ääneen tuskaasi ja hyppiä seinille, nukutuksi et saa koska tiedät, että lasta kohdellaan väärin ja jos tulet tälle palstalle, on joka paikassa eteen tuleva neuvo luovuttaa lapsi sijoitukseen, koska se on muka suurinta rakkautta häntä kohtaan.

Sinua ei voi siinä tilanteessa auttaa Suomen huippuasianajajat, ei oikeusministeriön juristit, ei kerta kaikkiaan kukaan, koska Suomessa viranomaisten mielivalta on ehdoton ja pyhä. Kukaan ei voi nousta sitä vastaan, oli se miten rikollista ja aiheetonta tahansa.

Sitten joku ylimielinen kirjoitti täällä 'että voi yrittää ymmärtää mille bio-vanhemmasta tuntuu, mutta hän ei pysty kuin ehkä ihan vähän'. Jos maailmamme ovat niin totaalisen kaukana toisistaan, niin olisikohan joskus hyvä pitää tyhmä naamansa kiinni? Sijareita varmaan vielä hyysätään ja paapotaan siihen verrattuna, miten bio-vanhempia kohdellaan. Jos teitä ei mielestänne kohdella hyysäämällä ja paapomalla, niin siitä valovuoden päässä on se kohtelu, jonka kohteeksi bio-vanhemmat joutuvat.

Puhuit

"suullani". Aivan saman olen kokenut vuosia sitten, kun lapseni lähti lyhyeen sijoitukseen ja jäi sille tielleen.
Uskallatko antaa sp-osoitteesi, meillä olisi varmasti paljon jaettavaa?

Ps. mietin uutta oikeuskäsittelyä, koska olen nyt varakas. Silloin en sitä ollut?
 /   /  /  / Lapsen paras?

Asiantuntijat

  • SincityNaisille ja pariskunnille sunnattu intiimituotteiden erik...

Keskusteluhaku

Laaja haku



Lisää keskusteluja aiheesta

Tietoa mainosten kohdentamisesta