Kuinka monta kertaa

Rakkaus on kuin meren kuohuvat aallot ja sinä olet kala kuivalla maalla.

Tiedät eron kun rakkauden saat.

sä teet vaikka mitä sen toisen puolesta. Sä oot valmis vaikka luopumaan omasta hengestäsi sen toisen puolesta, jos se vaan sen toisen pelastaa. Noin mä sen ainakin koen.

Ihastusta pidän aika lievänä tunteena. Ihastumisen takia en vielä ois toisen puolesta valmis tekemään yhtään mitään, ainakaan mitään suuria asioita.

meni vähä ohi multakin, sitä joko rakastaa tai sit ei, mutta se, että on rakastanut ja ehkä viä joskus... Se on sitä, että toinen vei sielunkin mennessään, että oli valmis tekeen toisen eteen melki mitä vaan, ja sit kaikki romahti, toinen otti ja läks, ja se sattuu niin, että tunteet on yhä ihan jumissa, eikä uskalla luottaa toiseen.

kirpela kirjoitti:

meni vähä ohi multakin, sitä joko rakastaa tai sit ei, mutta se, että on rakastanut ja ehkä viä joskus... Se on sitä, että toinen vei sielunkin mennessään, että oli valmis tekeen toisen eteen melki mitä vaan, ja sit kaikki romahti, toinen otti ja läks, ja se sattuu niin, että tunteet on yhä ihan jumissa, eikä uskalla luottaa toiseen.

Lue lisää

Mutta eipä tuo päässyt yllättämään.

Juttu voi olla noin miten kerroit, monesti varmasti onkin, mutta jotenkin myös sellainen voi ehkä olla joskus todennäköistä, että pitää sitä ensin/eniten(?) rakastamaansa ihmistä niin spesiaalina, tai no: pitääkö ihmistä vaiko sitä tunnettaan enemmän, en tiijä, ehkä jälkimmäistä vähän enemmän, niin ei sitten usko, tai halua uskoa, kenenkään enää pääsevän samalla tavalla koskettamaan sydämen sopukoita. Tai jotain.

Mutta sitten se, että rakastumiset ja rakastamiset eivät ole linjassaan, niin tuo ei mene kyllä kaaliin. Ikävästi jos ajattelee, niin jos on useammin rakastanut kuin rakastUNUT, niin eipä ole niin tainu sukat pyöriä jaloissa "rakastanut" kohteiden kanssa. En tajuu. Tai sitten tajuan just oikein. Senkin, että näissä asioissa ei taida olla käytössä yhteneväiset termistöt ja kuka mistäkin milläkin nimellä puhuukaan.

Rakastuin sinuun sen yhteisen viikon aikana Matti/Maija = rakastumista (tykkäämisen/ihastumisen muuttumista rakastumiseksi)?

Rakastan sinua vielä huomennakin Matti/Maija = rakastamista?

Rakastuin Mattiin/Maijaan ja 2 pitkää vuotta rakastin häntä täyttä! M kuitenkin jäi auton alle ja kuol' poikkee. Minusta kuitenkin tuntuu että rakastan sinua Lassi/Lissu (mutten ole rakastunut sinuun) = pidän kyllä sinusta - ystävänä?

Olen rakastunut Minttuun/Villeen - mutta se on yksipuoleista

Rakastan Minttua/Villeä - mutta se on yksipuoleista

Olet minulle rakas = kamuna, ystävänä tai kun ei ole parempaakaan seuraa tarjolla

Rakastan sinua = tykkään seurastasi ja haluan olla sinun kanssa

En rakasta sinua = hähää, en haluukaan!

Voi meitä...

dayum kirjoitti:

Mutta eipä tuo päässyt yllättämään.

Juttu voi olla noin miten kerroit, monesti varmasti onkin, mutta jotenkin myös sellainen voi ehkä olla joskus todennäköistä, että pitää sitä ensin/eniten(?) rakastamaansa ihmistä niin spesiaalina, tai no: pitääkö ihmistä vaiko sitä tunnettaan enemmän, en tiijä, ehkä jälkimmäistä vähän enemmän, niin ei sitten usko, tai halua uskoa, kenenkään enää pääsevän samalla tavalla koskettamaan sydämen sopukoita. Tai jotain.

Mutta sitten se, että rakastumiset ja rakastamiset eivät ole linjassaan, niin tuo ei mene kyllä kaaliin. Ikävästi jos ajattelee, niin jos on useammin rakastanut kuin rakastUNUT, niin eipä ole niin tainu sukat pyöriä jaloissa "rakastanut" kohteiden kanssa. En tajuu. Tai sitten tajuan just oikein. Senkin, että näissä asioissa ei taida olla käytössä yhteneväiset termistöt ja kuka mistäkin milläkin nimellä puhuukaan.

Rakastuin sinuun sen yhteisen viikon aikana Matti/Maija = rakastumista (tykkäämisen/ihastumisen muuttumista rakastumiseksi)?

Rakastan sinua vielä huomennakin Matti/Maija = rakastamista?

Rakastuin Mattiin/Maijaan ja 2 pitkää vuotta rakastin häntä täyttä! M kuitenkin jäi auton alle ja kuol' poikkee. Minusta kuitenkin tuntuu että rakastan sinua Lassi/Lissu (mutten ole rakastunut sinuun) = pidän kyllä sinusta - ystävänä?

Olen rakastunut Minttuun/Villeen - mutta se on yksipuoleista

Rakastan Minttua/Villeä - mutta se on yksipuoleista

Olet minulle rakas = kamuna, ystävänä tai kun ei ole parempaakaan seuraa tarjolla

Rakastan sinua = tykkään seurastasi ja haluan olla sinun kanssa

En rakasta sinua = hähää, en haluukaan!

Voi meitä...

Lue lisää

voin yrittää suomentaa omaa käsitteistöäni lyhyesti ja hiukan raakileena seuraavasti:

RakastUminen= Hullaantumista, sukat pyörii sorkissa ja vain taivas on rajana, millekään, toisesta ei halua irrota hetkeksikään. Huonot asiat eivät ole huonoja, huonojen hetkien yli leijutaan. Huomiseen tanssitaan vailla murheita, ristiriitoja väistellään.
RakastAminen= Hullaantumisen jälkeen, arjen koittaessa, edelleen haluaa olla toisen kanssa siksi että se toinen tuntuu niin hyvälle. Huonona päivänä muistaa sen toisen hyvyyden ja se kantaa yli. Huomiseen astellaan vakain askelin, hankalatkin asiat tietoisesti yhdessä käsitellen.

Edelleen mietin paljon sen jonkun sanoja joka on sanoi, että rakastUminen on järjen vievä sairaus, rakastAminen taas tahtotila. Oli tai ei ollut noin, ei se vallan väärinkään ole. Alan taipua aina vaan enemmän kyseisen mietelmän kannalle, mitä enempi ikää ja parisuhdekolareita tulee. Nähdäkseni tuon mietelmän kohdalla ei tarkoiteta sitä tahtotila olisi jotenkin työntekoa harmaan arjen läpi vain suhteen vuoksi, vaan ennemmin sitä että on itse avoinna toiselle ja halukas elämään sitä suhdetta, tarvittaessa tekemään kovastikin töitä itsensä ja suhteensa parissa. No siihen suuntaan kuitenkin, tämän mietelmän ymmärtäminen ja työstäminen on pahasti kesken.

Itselläni rakastUminen voi johtaa rakastAmiseen, muttei aina, ja siksi nuo aiemmin mainitsemani numerot eivät ole itselläni linjassa. Voi olla että kun kuherruskuukausi on ohi, niin joutuu toteamaan tehneensä hullaantuessaan hiukan heikomman valinnan. Suhde loppuu, eikä tunne pääse kehittymään rakastAmiseksi.

Kirpelan edellä oleva komma oli aika kuvaava.

Voi meitä...

Toljake kirjoitti:

voin yrittää suomentaa omaa käsitteistöäni lyhyesti ja hiukan raakileena seuraavasti:

RakastUminen= Hullaantumista, sukat pyörii sorkissa ja vain taivas on rajana, millekään, toisesta ei halua irrota hetkeksikään. Huonot asiat eivät ole huonoja, huonojen hetkien yli leijutaan. Huomiseen tanssitaan vailla murheita, ristiriitoja väistellään.
RakastAminen= Hullaantumisen jälkeen, arjen koittaessa, edelleen haluaa olla toisen kanssa siksi että se toinen tuntuu niin hyvälle. Huonona päivänä muistaa sen toisen hyvyyden ja se kantaa yli. Huomiseen astellaan vakain askelin, hankalatkin asiat tietoisesti yhdessä käsitellen.

Edelleen mietin paljon sen jonkun sanoja joka on sanoi, että rakastUminen on järjen vievä sairaus, rakastAminen taas tahtotila. Oli tai ei ollut noin, ei se vallan väärinkään ole. Alan taipua aina vaan enemmän kyseisen mietelmän kannalle, mitä enempi ikää ja parisuhdekolareita tulee. Nähdäkseni tuon mietelmän kohdalla ei tarkoiteta sitä tahtotila olisi jotenkin työntekoa harmaan arjen läpi vain suhteen vuoksi, vaan ennemmin sitä että on itse avoinna toiselle ja halukas elämään sitä suhdetta, tarvittaessa tekemään kovastikin töitä itsensä ja suhteensa parissa. No siihen suuntaan kuitenkin, tämän mietelmän ymmärtäminen ja työstäminen on pahasti kesken.

Itselläni rakastUminen voi johtaa rakastAmiseen, muttei aina, ja siksi nuo aiemmin mainitsemani numerot eivät ole itselläni linjassa. Voi olla että kun kuherruskuukausi on ohi, niin joutuu toteamaan tehneensä hullaantuessaan hiukan heikomman valinnan. Suhde loppuu, eikä tunne pääse kehittymään rakastAmiseksi.

Kirpelan edellä oleva komma oli aika kuvaava.

Voi meitä...

Lue lisää

Myönnän: vaikken asiaa juuri noin olisikaan osannut(?) kuvata, niin silti voisin sanoa että mikäli luetunymmärtämiseni pelittää edes jollain tapaa, niin melko pitkälle tuon suuntaiseen rakastamisen kuvaukseen olen alkanut kallistua aina vaan enemmän (tai jotain tuollaista mieltä olen kai ollut "aina", mutta ajan kanssa ne ajatukset jalostuu). Nimenomaan tuossa on minusta huomioitava se pikkuinen yksityiskohta kuin "itsensä toiselle avoimena pitäminen". Minun ihanteideni pohjalta kun tuo on kaiken lähtökohta, tai ainakin melko pitkälle on. Kumpikin saa olla mahdollisimman pitkälle oma itsensä ja molemmat hyväksyvät toisensa "olemisen".

Satun nimittäin olemaan siinä käsityksessä, että valtaosassa etenkin pidemmistä parisuhteista eletään pikemminkin niin, vaikka tuleekin ehkä liian karrikoiden, että siinä on vain kaksi aikuista; ollaan pitkän suhteen aikana etäännytty ja itsenäistytty aina vaan enemmän, eli aina vaan vähemmän ollaan avoinna toiselle ja jaettaan niitä "omia juttuja" toiselle. Tämähän ei minusta tarkoita sitä, että kaikki asiat pitäisi jakaa, vaan sitä, että mitä asioita ei jaeta. Kyllähän tuollainen jollekin ihmistyypille varmaan sopii, ja jos sopii, niin eihän siinä mitään.

Sekin vielä, kuka nyt mitäkin haluaa, mutta kun edelleen puhutaan parisuhderakastamisesta, niin missä määrin tulisi voida olla, ja pitäisi olla avoin sille toiselle osapuolelle? Kun jotenkin tuntuisi, että mitä enemmän on "ei kerrottavaa" tai "ei kärsi kertoa, enkä halua edes tietää" asioita, niin miten aidosti siinä sitten voi tuntea sitä kumppaniaan sen sijaan, että voisi nähdä hänet "alastomana" edessään mahdollisimman paljon sellaisena, kuin hän luonteensa ja tekemistensä pikanttien lisien kanssa on...

Jos ei halua nähdä tai ei tee ylimääräisillä tiedoilla mitään, niin onko se sitten missä määrin jollain tapaa itsekkäästi oman parhaan ja omien tunteiden vaalimista, ja etenkin itsensä suojelua, kun tiedostetaan ettei tulla toimeen joidenkin tiettyjen asioiden kanssa (kukin määrittelee ne kohdallaan), eikä niistä sen tähden haluta tietääkään. Vertauskuvallisesti: pintapuolinen rakastaminen vai aidompi rakastaminen? Hyväksyykö toisen mahdollisimman paljon sellaisena kuin hän on, vai hyväksyykö enemminkin mielikuvan perusteella?

Tuli jotain muutakin tuossa kirjoittaessa mieleen, mutta ehti jo unohtua....

dayum kirjoitti:

Myönnän: vaikken asiaa juuri noin olisikaan osannut(?) kuvata, niin silti voisin sanoa että mikäli luetunymmärtämiseni pelittää edes jollain tapaa, niin melko pitkälle tuon suuntaiseen rakastamisen kuvaukseen olen alkanut kallistua aina vaan enemmän (tai jotain tuollaista mieltä olen kai ollut "aina", mutta ajan kanssa ne ajatukset jalostuu). Nimenomaan tuossa on minusta huomioitava se pikkuinen yksityiskohta kuin "itsensä toiselle avoimena pitäminen". Minun ihanteideni pohjalta kun tuo on kaiken lähtökohta, tai ainakin melko pitkälle on. Kumpikin saa olla mahdollisimman pitkälle oma itsensä ja molemmat hyväksyvät toisensa "olemisen".

Satun nimittäin olemaan siinä käsityksessä, että valtaosassa etenkin pidemmistä parisuhteista eletään pikemminkin niin, vaikka tuleekin ehkä liian karrikoiden, että siinä on vain kaksi aikuista; ollaan pitkän suhteen aikana etäännytty ja itsenäistytty aina vaan enemmän, eli aina vaan vähemmän ollaan avoinna toiselle ja jaettaan niitä "omia juttuja" toiselle. Tämähän ei minusta tarkoita sitä, että kaikki asiat pitäisi jakaa, vaan sitä, että mitä asioita ei jaeta. Kyllähän tuollainen jollekin ihmistyypille varmaan sopii, ja jos sopii, niin eihän siinä mitään.

Sekin vielä, kuka nyt mitäkin haluaa, mutta kun edelleen puhutaan parisuhderakastamisesta, niin missä määrin tulisi voida olla, ja pitäisi olla avoin sille toiselle osapuolelle? Kun jotenkin tuntuisi, että mitä enemmän on "ei kerrottavaa" tai "ei kärsi kertoa, enkä halua edes tietää" asioita, niin miten aidosti siinä sitten voi tuntea sitä kumppaniaan sen sijaan, että voisi nähdä hänet "alastomana" edessään mahdollisimman paljon sellaisena, kuin hän luonteensa ja tekemistensä pikanttien lisien kanssa on...

Jos ei halua nähdä tai ei tee ylimääräisillä tiedoilla mitään, niin onko se sitten missä määrin jollain tapaa itsekkäästi oman parhaan ja omien tunteiden vaalimista, ja etenkin itsensä suojelua, kun tiedostetaan ettei tulla toimeen joidenkin tiettyjen asioiden kanssa (kukin määrittelee ne kohdallaan), eikä niistä sen tähden haluta tietääkään. Vertauskuvallisesti: pintapuolinen rakastaminen vai aidompi rakastaminen? Hyväksyykö toisen mahdollisimman paljon sellaisena kuin hän on, vai hyväksyykö enemminkin mielikuvan perusteella?

Tuli jotain muutakin tuossa kirjoittaessa mieleen, mutta ehti jo unohtua....

Lue lisää

Kirjoittamasi perusteella luetun ymmärtämisessäsi ei ole mitään vikaa, eli aika samoin taidetaan asia käsittää ja/tai siitä ajatella. Ajan kanssa ne ajatukset tosiaan jalostuu, itse olen tuotakin "pientä" asiaa ehtinyt nyt tietoisesti kelailla useamman vuoden, ehkä kymmenisen tms. Miettiä miltä tuntuu ja mitä ajattelen ihmissuhdeasioista, miten koen kumppanini, entä miten olin edellisten kanssa, mikä oli erilailla, missä en ehkä onnistunut riittävän hyvin jne.

Toi mitä sanoit noista pidemmistä parisuhteista, tuosta erilleen kasvamisesta, jos niin voi sanoa. Olen jokseenkin samaa mieltä, että kyse on ehkä osittain juuri siitä ettei ollakaan riittävän avoimia toiselle, vaan pidetään ehkä liikaa muuria pystyssä, joltain suojaksi, ei päästetä sitä toista muurien sisälle, vain kurkistelemaan portilta. Ehkä. Usein tulee mieleen, että jos ei ole riittävän sinut itsensä kanssa ja hyväksy sitä mitä on, niin ei uskalla olla avoin toisellekaan, riittävästi. Ei sellaisia asioita voi toiselle näyttää mitä ei itsekään kestä itsessään nähdä. Ja sitten se aitous alkanee kärsimään, vieraannutaan toisesta eikä näytetä/olla avoinna senkään vertaa, eihän sitä nyt vieraalle ihmiselle... Tai jotain tuon suuntaista, suunnilleen. No kuitenkin, kyse on mielestäni kunkin yksilön rajojen puitteissa vanhasta kunnon näytä-niin-minäkin-näytän -leikistä: mitä enemmän, sitä enemmän, mitä vähemmän, sitä vähemmän. Suunnan voi valita itse ja toivoa että se toinenkin on halukas menemään samaan suuntaan.

Ehkä siinä aika paljon on kyse tuosta mielikuvasta. Kun käsittääkseni useimmat yleensä rakastUvat mielikuvaan toisesta. Ja sitten tulee taas kerran se arki, mielikuvan läpi alkaa näkymään enemmän aitoa toista. Pitäisi ymmärtää tuleeko suhteesta jotain, voiko sitä toista myös rakastaa. Eli voiko siltä sulkea silmänsä ja jatkuvasti pitää kiinni mielikuvasta isoilta osin, rakastaa mielikuvaa, kun todellisuus kuitenkin paistaa läpi kuin päivä? Minun mielestäni ei. Olen myös jokseenkin sitä mieltä, että tuossa kohdassa moni valitsee mieluummin sen turvallisen suhteen, kuin lopettaa sen ja siirtyy taas olemaan yksin. Suhteen, ja kumppanin, joka ei ehkä olekaan ihan sitä mitä alkuun kuvitteli, mutta jotenkin sitten ei enää osaa/uskalla/viitsi/halua tehdä asialle enempiä.

Äääh, hitsi, alan talsimaan sivupoluille, ei pitäisi yrittää kiireessä vääntää "fiksua" asiaa :)

Toljake kirjoitti:

Kirjoittamasi perusteella luetun ymmärtämisessäsi ei ole mitään vikaa, eli aika samoin taidetaan asia käsittää ja/tai siitä ajatella. Ajan kanssa ne ajatukset tosiaan jalostuu, itse olen tuotakin "pientä" asiaa ehtinyt nyt tietoisesti kelailla useamman vuoden, ehkä kymmenisen tms. Miettiä miltä tuntuu ja mitä ajattelen ihmissuhdeasioista, miten koen kumppanini, entä miten olin edellisten kanssa, mikä oli erilailla, missä en ehkä onnistunut riittävän hyvin jne.

Toi mitä sanoit noista pidemmistä parisuhteista, tuosta erilleen kasvamisesta, jos niin voi sanoa. Olen jokseenkin samaa mieltä, että kyse on ehkä osittain juuri siitä ettei ollakaan riittävän avoimia toiselle, vaan pidetään ehkä liikaa muuria pystyssä, joltain suojaksi, ei päästetä sitä toista muurien sisälle, vain kurkistelemaan portilta. Ehkä. Usein tulee mieleen, että jos ei ole riittävän sinut itsensä kanssa ja hyväksy sitä mitä on, niin ei uskalla olla avoin toisellekaan, riittävästi. Ei sellaisia asioita voi toiselle näyttää mitä ei itsekään kestä itsessään nähdä. Ja sitten se aitous alkanee kärsimään, vieraannutaan toisesta eikä näytetä/olla avoinna senkään vertaa, eihän sitä nyt vieraalle ihmiselle... Tai jotain tuon suuntaista, suunnilleen. No kuitenkin, kyse on mielestäni kunkin yksilön rajojen puitteissa vanhasta kunnon näytä-niin-minäkin-näytän -leikistä: mitä enemmän, sitä enemmän, mitä vähemmän, sitä vähemmän. Suunnan voi valita itse ja toivoa että se toinenkin on halukas menemään samaan suuntaan.

Ehkä siinä aika paljon on kyse tuosta mielikuvasta. Kun käsittääkseni useimmat yleensä rakastUvat mielikuvaan toisesta. Ja sitten tulee taas kerran se arki, mielikuvan läpi alkaa näkymään enemmän aitoa toista. Pitäisi ymmärtää tuleeko suhteesta jotain, voiko sitä toista myös rakastaa. Eli voiko siltä sulkea silmänsä ja jatkuvasti pitää kiinni mielikuvasta isoilta osin, rakastaa mielikuvaa, kun todellisuus kuitenkin paistaa läpi kuin päivä? Minun mielestäni ei. Olen myös jokseenkin sitä mieltä, että tuossa kohdassa moni valitsee mieluummin sen turvallisen suhteen, kuin lopettaa sen ja siirtyy taas olemaan yksin. Suhteen, ja kumppanin, joka ei ehkä olekaan ihan sitä mitä alkuun kuvitteli, mutta jotenkin sitten ei enää osaa/uskalla/viitsi/halua tehdä asialle enempiä.

Äääh, hitsi, alan talsimaan sivupoluille, ei pitäisi yrittää kiireessä vääntää "fiksua" asiaa :)

Lue lisää

Viime sunnuntainakosenytoli satuin katsomaan Frasierin uusintaa, niin siinä esiintyi otsikon kaltainen kiteytetty ilmaus. Että ihmiset yrittävät kunnioittaa omaa valintaansa pysymällä siinä vaikka tiedostaisivat/näkisivät toisessa osapuolessa olevat "liian pahat" ongelmat. Kuten sinäkin totesit, niin minäkin olen sitä mieltä, että moni ihminen jää olemaan siihen tuttuun suhteeseen vaikka ne todellisuuden auringonsäteet sohisivat ikävästi simmuihin.

Voi vaan arvailla että kuinkahan monen "omaa valintaansa kunnioittavan" puhe rakastamisestaan on pelkkää sanahelinää ja toisen mieliksi puhumista. Mutta mikäs siinä jos omatunto antaa myöten, hiihtäköön kukin tyylillään.

dayum kirjoitti:

Viime sunnuntainakosenytoli satuin katsomaan Frasierin uusintaa, niin siinä esiintyi otsikon kaltainen kiteytetty ilmaus. Että ihmiset yrittävät kunnioittaa omaa valintaansa pysymällä siinä vaikka tiedostaisivat/näkisivät toisessa osapuolessa olevat "liian pahat" ongelmat. Kuten sinäkin totesit, niin minäkin olen sitä mieltä, että moni ihminen jää olemaan siihen tuttuun suhteeseen vaikka ne todellisuuden auringonsäteet sohisivat ikävästi simmuihin.

Voi vaan arvailla että kuinkahan monen "omaa valintaansa kunnioittavan" puhe rakastamisestaan on pelkkää sanahelinää ja toisen mieliksi puhumista. Mutta mikäs siinä jos omatunto antaa myöten, hiihtäköön kukin tyylillään.

Lue lisää

onkin hyvä kysymys. Että tekikö itte valinnan, kun suhde alkoi. Ja jos teki, niin millä perusteilla sen itse asiassa teki. Se kun nimittäin on se missä ehkä/kai mennään useimmin harhaan, tehdään se valinta alkumetreillä ei parhaimmilla mahdollisilla perusteilla, mitä ne nyt sitten kelläkin lienee. Tarkoitan että kahtellaan liiankin ruusunpunaisilla laseilla sitä toista, ja itteä.

No siis hyvin yleinen tilanne on se ettei enää halua/kestä olla yksikseen, sinkkuna. Ja sitten paikalle porhaltaa joku joka huomaa sinut ja haluaa sinua. Jee, mahtavaa, upeeta, ihanaa. Ja onhan se sitä, tottakai. Mutta sitten vaan oikopäätä suhteeseen. Kirkkoon... Synnytysosastolle... Eroamaan... Ja lopuksi kiroamaan toisen surkeutta tai omaa tyhmyyttä. Sen sijaan, että ensinnäkin todellakin ITSE tehtäisiin oikeasti valinta. Valinta joka on kyseenalaistettu ja tarkastettu. Ja vaikka valittaisiinkin plimplom pinkisti se toinen heti, niin suostuttaisiin kyseenalaistamaan se oma valinta viimeistään yhteenmuuton aattona. Ja myönnettäisiin tarvittaessa, että tuli ehkä tehtyä laiskasti arvioita, tuli mentyä aidan matalimmasta kohdasta.

Siihen on syynsä, meillä on tarpeemme, haaveemme, harhamme, mutta olemme vain ihmisiä, joskus tulee sählättyä. Ja mietittäisiin, että onko mahdollista katsoa toista objektiivisesti ja silti kyetä rakastamaan sitä toista, löytää vieläkin paljon hyvää toisesta ja tutkailla olisiko se riittävästi itselle, voiko ilman niitä lasejakin olla yhdessä. Ja jos ei, niin todeta tilanne ja tehdä oikein kumpaakin kohtaan. Mutta siis mieluummin jo silloin alkumetreillä tekisi tarkastuksen ja etenisi suhteen kanssa sellaista vauhtia, että saa juuri ja juuri varpaansa koskettamaan maata leijumiselta.

Hyvä on kunnioittaa valintaansa, ja toisenkin valintaa, muttei jääräpäisesti. Siltä tuo Frasier-keissi kuulostaa. Ettei uskalleta myöntää ei-niin-hyvää valintaa itselle, vaan pidetään kiinni siitä, että on valittu optimaalisesti, vaikka itse ja kaikki ympärillä näkevät valkoisen valheen. Mieluummin kirkuisin valintansa kyseenalaistamisen puolesta, että kunnioitettaisiin kipeää rehellisyyttä itsestä itselle ja tehtäisiin siten toivottavasti parempia valintoja. Pidettäisiin jääräpäisesti kiinni oikeudesta kyseenalaistaa aiemmin yhteisesti hyväksytty "todellisuus".

Jottai tommosta mietin sitten edellisen naputteluni. Frasier on hauska sarja, monella tapaa :)

hyvin hyvin harvassa totaalirakastuminen

antry kirjoitti:

hyvin hyvin harvassa totaalirakastuminen

Samaa mieltä, että totaalirakkaus on harvinaista ja onnekas se, jonka kohdalle sattuu. Sellaista ihmistä kadehdin, rahat, valta ja muu roina on turhakkeita mutta suurimman osan on vain tyydyttävä korvikkeisiin, vain harvalle suodaan aitoa rakkautta.