"Tapan itseni"

Pidin tiiviisti sossuuihin yhteyttä koko huostaanottoajan ja kyllä oli aihetta pitääkin! Sain kyllä omin silmin nähdä, miten pelkkä huostaanotto leimaa vanhemmat niin, että heillä ei ole ihmisarvoa ainakaan huonossa laitoksessa ollenkaan, heitä vähätellään niin lapselle kuin itse vanhemmalle, ollaan ylimielisiä ja alentuvia, vanhempia ollaan kuulevinaan, mutta heidän puheillaan ei ole merkitystä. Minua vaadittiin jatkuvasti käymään ihan jonnin joutavissa palavereissa, joissa monesti saatettiin vain kerrata esim. edellisen viikon tapahtumia, jotka jo kaikki tiesivät muutenkin. Palavereja oli siksi niin tuhoton määrä, että laitos voi kirjata ne vanhemmalle annetuksi tueksi ja terapiaksi, siis olemattomaksi sellaiseksi.

Osaston johtaja johti palavereja rautaisella otteella. Yritin muutaman kerran palaverin alussa ottaa esille jonkin lapsen kannalta tosi tärkeän, jopa kiireellistäkin käsittelyä vaativan asian, mutta sain aina saman vastauksen: "Palataan siihen palaverin loppupuolella." Aikaa tärkeän asian käsittelyyn jätettiin noin viitisen minuuttia, eikä päätöstä ehditty saada, vaikka se olisi ollut tärkeää jo ennen seuraavaa palaveria. Osastonjohtaja saattoi nousta kesken lauseeni ylös ja ilmoitti "Aika on loppu, jatketaan ensi viikolla tätä asiaa." Sen jälkeen hän käänsi selkänsä ja poistui paikalta.

Sattui myös tilanteita, että he tekivät päätöksiä, joiden tiesin järkyttävän lasta kovasti, mielivallalla ei siis ollut mitään rajaa asioiden käsittelyssä. Ja toistan vielä, että minun puheillani ei ollut mitään merkitystä, koska niitä ei tosiaan huomioitu missään asioissa. Sossu piti lupauksensa ja he muutaman kerran soittivat laitokseen, että "lastensuojelullisesta näkökulmasta emme pidä tuollaista menettelyä suotavana". Ihme kyllä, laitos perui lasta loukkaavat päätöksensä, mutta ei sossulla ollut mahdollisuutta puuttua joka asiaan, eivätkä he olleet kärpäsenä katossa seuraamassa, miten lasta arkipäivän tilanteissa kohdeltiin.

Tuossa sairaalahoidon korvaavassa hoidossa lapsi sai kahden kesken tavata lääkärin vasta, kun otin yhteyttä lapsen sinne lähettäneeseen sairaalaan. Samalla pääsin itse ensimmäisen kerran keskustelemaan laitoksen psykiatrin kanssa. Keskustelun tuloksena lääkäri myönsi hoitovirheitä tapahtuneen lapsen "hoidossa" useissa eri asioissa. Mutta mutta... Vaikka he ovat myös terv.hoitolain alainen laitos ja heillä on kirjausvelvollisuus, on jälkeenpäin selvinnyt, että hoitovirheiden myöntämistä, kuten ei muutenkaan koko tapaamista ole kirjattu koskaan mihinkään papereihin.

Hoitovirheen myöntämisen jälkeen laitos jatkoi samaa vankkaa linjaansa. Eli minun - jonka puheilla ei siis ollut mitään merkitystä - olisi pitänyt kuulema korjata tilanne jotenkin keskustelemalla lapsen omahoitajan kanssa, että epäkohdat olisi saatu korjatuksi. Väitettiin kyllä, että osastonjohtaja oli "puhutellut" törkeyksiin syyllistynyttä hoitajaa, en tiedä, oliko niin tapahtunut. Kaikki jatkui kuitenkin ennallaan, kuin mitään hoitovirheitä ei ikinä olisi myönnettykään. Mieletöntä tilanteessa oli se, että heidän oma lääkärinsä totesi, että ei edes intensiivihoidon oppeja oltu lapseni hoidossa noudatettu ja juuri int.hoito-nimike on se peruste, jolla he tähtitieteellisiä summia yhteiskunnalta rahastavat.

rivera kirjoitti:

Pidin tiiviisti sossuuihin yhteyttä koko huostaanottoajan ja kyllä oli aihetta pitääkin! Sain kyllä omin silmin nähdä, miten pelkkä huostaanotto leimaa vanhemmat niin, että heillä ei ole ihmisarvoa ainakaan huonossa laitoksessa ollenkaan, heitä vähätellään niin lapselle kuin itse vanhemmalle, ollaan ylimielisiä ja alentuvia, vanhempia ollaan kuulevinaan, mutta heidän puheillaan ei ole merkitystä. Minua vaadittiin jatkuvasti käymään ihan jonnin joutavissa palavereissa, joissa monesti saatettiin vain kerrata esim. edellisen viikon tapahtumia, jotka jo kaikki tiesivät muutenkin. Palavereja oli siksi niin tuhoton määrä, että laitos voi kirjata ne vanhemmalle annetuksi tueksi ja terapiaksi, siis olemattomaksi sellaiseksi.

Osaston johtaja johti palavereja rautaisella otteella. Yritin muutaman kerran palaverin alussa ottaa esille jonkin lapsen kannalta tosi tärkeän, jopa kiireellistäkin käsittelyä vaativan asian, mutta sain aina saman vastauksen: "Palataan siihen palaverin loppupuolella." Aikaa tärkeän asian käsittelyyn jätettiin noin viitisen minuuttia, eikä päätöstä ehditty saada, vaikka se olisi ollut tärkeää jo ennen seuraavaa palaveria. Osastonjohtaja saattoi nousta kesken lauseeni ylös ja ilmoitti "Aika on loppu, jatketaan ensi viikolla tätä asiaa." Sen jälkeen hän käänsi selkänsä ja poistui paikalta.

Sattui myös tilanteita, että he tekivät päätöksiä, joiden tiesin järkyttävän lasta kovasti, mielivallalla ei siis ollut mitään rajaa asioiden käsittelyssä. Ja toistan vielä, että minun puheillani ei ollut mitään merkitystä, koska niitä ei tosiaan huomioitu missään asioissa. Sossu piti lupauksensa ja he muutaman kerran soittivat laitokseen, että "lastensuojelullisesta näkökulmasta emme pidä tuollaista menettelyä suotavana". Ihme kyllä, laitos perui lasta loukkaavat päätöksensä, mutta ei sossulla ollut mahdollisuutta puuttua joka asiaan, eivätkä he olleet kärpäsenä katossa seuraamassa, miten lasta arkipäivän tilanteissa kohdeltiin.

Tuossa sairaalahoidon korvaavassa hoidossa lapsi sai kahden kesken tavata lääkärin vasta, kun otin yhteyttä lapsen sinne lähettäneeseen sairaalaan. Samalla pääsin itse ensimmäisen kerran keskustelemaan laitoksen psykiatrin kanssa. Keskustelun tuloksena lääkäri myönsi hoitovirheitä tapahtuneen lapsen "hoidossa" useissa eri asioissa. Mutta mutta... Vaikka he ovat myös terv.hoitolain alainen laitos ja heillä on kirjausvelvollisuus, on jälkeenpäin selvinnyt, että hoitovirheiden myöntämistä, kuten ei muutenkaan koko tapaamista ole kirjattu koskaan mihinkään papereihin.

Hoitovirheen myöntämisen jälkeen laitos jatkoi samaa vankkaa linjaansa. Eli minun - jonka puheilla ei siis ollut mitään merkitystä - olisi pitänyt kuulema korjata tilanne jotenkin keskustelemalla lapsen omahoitajan kanssa, että epäkohdat olisi saatu korjatuksi. Väitettiin kyllä, että osastonjohtaja oli "puhutellut" törkeyksiin syyllistynyttä hoitajaa, en tiedä, oliko niin tapahtunut. Kaikki jatkui kuitenkin ennallaan, kuin mitään hoitovirheitä ei ikinä olisi myönnettykään. Mieletöntä tilanteessa oli se, että heidän oma lääkärinsä totesi, että ei edes intensiivihoidon oppeja oltu lapseni hoidossa noudatettu ja juuri int.hoito-nimike on se peruste, jolla he tähtitieteellisiä summia yhteiskunnalta rahastavat.

Lue lisää

Siis edes intensiivihoitoon kuuluvaa hoitoa lapsi ei saanut, eikä keskussairaalan lääkäreiden antamista hoito-ohjeista paljoa piitattu. Lapsen käyttämät lääkkeet ostin sinne itse, kuten edellä kerroin, mutta lisäravinteita lapselle ei annettu säännöllisesti siitä huolimatta.

Keskussairaalan kirjauksissa lapsi tarvitsi arkipäivän tilanteissa ikätasoaan enemmän aikuisen ohjausta, mutta hän jäi yleensä yksin. Aikuisen ja niiden, jotka eivät juuri tätä lasta tunne, on ehkä vaikea ymmärtää, miten suuri järkytys lapselle oli esim. se, kun hoitaja ilmoitti eräällä aamiaisella, että siitä päivästä alkaen lapsen on selvittävä läksyjen teosta yksin. Siis lapsen, jolla lakien mukaan olisi ollut oikeus saada kouluunkin avustaja luokkaan, mutta eihän tällä yhteiskunnalla tietysti sellaiseen varaa ollut. Lapsi oli sanonut, että "kyllä äiti joutuu auttamaan minua aina läksyissä", johon hoitaja oli tiuskaissut, että "sun äitis auttaa sinua liikaa, täällä saat selvitä yksinään". Muutenkin lapsi sai kuulla jatkuvasti "sun äitis puheista ei tarvi välittää", eikä niistä tosiaan välitettykään, vaikka mainokset ulospäin puhuvat toista.

Ilmeni, että lapsi ei monesti edes ymmärtänyt, mitä hoitaja häneltä vaati, johon hoitaja vastasi raivostumalla, huutamalla, tönimällä, läimäyttelemällä ja uhkailemalla lasta. Viimeinen pisara minulle oli hoitajan röyhkeys, kun lapsen puheet todistettiin oikeaksi sillä, että hoitaja huusi minullekin kun puolustin lasta aivan asiallisesti. Lisäksi hän satutti lasta silmieni edessä ja huusi lapselle, vaikka minä olin paikalla: "Sinä et saa kertoa mitään ulkopuolisille, mitä täällä tapahtuu, et edes äidille!" Lopulta oltiin tilanteessa, että lapsi pelkäsi lähes hysteerisesti hoitajaa ja kotilomalla alkoi itkeä jo tunteja ennen kun laitokseen paluun hetki alkoi lähestyä.

Mainitaan vielä, että tuossa suuresti mainostetussa psykiatrisen sairaalahoidon korvaavassa hoidossa ei osaston henkilökunnassa ollut yhtään psykiatrisen tutkinnon suorittanutta henkilöä, kaikilla oli vain jokin sosiaalipuolen tutkinto. Lääkäri kävi osastolla kerran viikossa, mutta ei tavannut lapsia henkilökohtaisesti kahden kesken, vaan istui juttelemassa kaikkien kanssa yhteisesti hoitajien ollessa paikalla. Ei tietysti kukaan lapsista uskaltanut puhua mieltään painavista asioista, koska heidät oli peloteltu nimenomaan olemaan puhumatta arkipäivän tilanteista.

rivera kirjoitti:

Siis edes intensiivihoitoon kuuluvaa hoitoa lapsi ei saanut, eikä keskussairaalan lääkäreiden antamista hoito-ohjeista paljoa piitattu. Lapsen käyttämät lääkkeet ostin sinne itse, kuten edellä kerroin, mutta lisäravinteita lapselle ei annettu säännöllisesti siitä huolimatta.

Keskussairaalan kirjauksissa lapsi tarvitsi arkipäivän tilanteissa ikätasoaan enemmän aikuisen ohjausta, mutta hän jäi yleensä yksin. Aikuisen ja niiden, jotka eivät juuri tätä lasta tunne, on ehkä vaikea ymmärtää, miten suuri järkytys lapselle oli esim. se, kun hoitaja ilmoitti eräällä aamiaisella, että siitä päivästä alkaen lapsen on selvittävä läksyjen teosta yksin. Siis lapsen, jolla lakien mukaan olisi ollut oikeus saada kouluunkin avustaja luokkaan, mutta eihän tällä yhteiskunnalla tietysti sellaiseen varaa ollut. Lapsi oli sanonut, että "kyllä äiti joutuu auttamaan minua aina läksyissä", johon hoitaja oli tiuskaissut, että "sun äitis auttaa sinua liikaa, täällä saat selvitä yksinään". Muutenkin lapsi sai kuulla jatkuvasti "sun äitis puheista ei tarvi välittää", eikä niistä tosiaan välitettykään, vaikka mainokset ulospäin puhuvat toista.

Ilmeni, että lapsi ei monesti edes ymmärtänyt, mitä hoitaja häneltä vaati, johon hoitaja vastasi raivostumalla, huutamalla, tönimällä, läimäyttelemällä ja uhkailemalla lasta. Viimeinen pisara minulle oli hoitajan röyhkeys, kun lapsen puheet todistettiin oikeaksi sillä, että hoitaja huusi minullekin kun puolustin lasta aivan asiallisesti. Lisäksi hän satutti lasta silmieni edessä ja huusi lapselle, vaikka minä olin paikalla: "Sinä et saa kertoa mitään ulkopuolisille, mitä täällä tapahtuu, et edes äidille!" Lopulta oltiin tilanteessa, että lapsi pelkäsi lähes hysteerisesti hoitajaa ja kotilomalla alkoi itkeä jo tunteja ennen kun laitokseen paluun hetki alkoi lähestyä.

Mainitaan vielä, että tuossa suuresti mainostetussa psykiatrisen sairaalahoidon korvaavassa hoidossa ei osaston henkilökunnassa ollut yhtään psykiatrisen tutkinnon suorittanutta henkilöä, kaikilla oli vain jokin sosiaalipuolen tutkinto. Lääkäri kävi osastolla kerran viikossa, mutta ei tavannut lapsia henkilökohtaisesti kahden kesken, vaan istui juttelemassa kaikkien kanssa yhteisesti hoitajien ollessa paikalla. Ei tietysti kukaan lapsista uskaltanut puhua mieltään painavista asioista, koska heidät oli peloteltu nimenomaan olemaan puhumatta arkipäivän tilanteista.

Lue lisää

Laitoksessa pelästyttiin kun huostaanoton purku kesken suunnitellun kauden alkoi häämöttää. Omahoitaja vaihteli työvuorojaan, että ei olisi tavannut minua, jopa yhdessä kiistakysymyksessä annettiin periksi eli lapsen huoneeseen annettiin vesikannu. Pieni yksityiskohta, joka ei ehkä merkitse paljoa ulkopuolisille, mutta sen huoneeseen antamista oli lääkäri suosittanut alusta asti, mutta hoitaja kielsi sen antamisen.

Osaston johtaja totesi minulle:
"Olemme vuosien ajan niin tottuneet noudattamaan tiettyjä käytäntöjämme, että meidän on ollut ehkä vaikea sopeutua tilanteeseen, että tänne nykyisin tulee perheitä, jotka olisivat korkeintaan vain jonkinlaisen tuen tarpeessa." Minä en ollut minkään heidän tukensa tarpeessa, eihän sairaaloissakaan mitään erityistä tukea vanhemmille anneta. Paljon palavereja kyllä järjestetään sairaalassakin, niissä on lääkäri mukana ja keskustelun taso on eri luokkaa, kuin laitoksen palaverien "hoh-hoijaa, mitä kuuluu, onpa kiva sää" ja loputtomat esitelmät heidän käytännöistään.

Osaston johtaja siis myönsi tavallaan väärän kohtelun, mutta se tapahtui liian myöhään. Heidän olisi pitänyt ymmärtää tilanne jo ennen huostaanottoa, että ensinnäkään heillä ei ole oikeutta vaatia huostaanottoa tehtäväksi perheeltä, jossa ei ole siihen lainmukaisia perusteita. Heidän on siis vastaanotettava vain laillisin syin huostaanotettuja lapsia. Luulisi, että järkevät ihmiset olisivat ymmärtäneet myös kun sossu useaan kertaan heille toisteli, että kotona ei ole huostaanottoperusteita, esim. kotilomia ja tapaamisia ei pidä rajoittaa. Mutta siitäkään tiedosta he eivät välittäneet, heidän valtansa ja toimintansa näytti olevan monessa asiassa jopa sossujen yläpuolella.

rivera kirjoitti:

Laitoksessa pelästyttiin kun huostaanoton purku kesken suunnitellun kauden alkoi häämöttää. Omahoitaja vaihteli työvuorojaan, että ei olisi tavannut minua, jopa yhdessä kiistakysymyksessä annettiin periksi eli lapsen huoneeseen annettiin vesikannu. Pieni yksityiskohta, joka ei ehkä merkitse paljoa ulkopuolisille, mutta sen huoneeseen antamista oli lääkäri suosittanut alusta asti, mutta hoitaja kielsi sen antamisen.

Osaston johtaja totesi minulle:
"Olemme vuosien ajan niin tottuneet noudattamaan tiettyjä käytäntöjämme, että meidän on ollut ehkä vaikea sopeutua tilanteeseen, että tänne nykyisin tulee perheitä, jotka olisivat korkeintaan vain jonkinlaisen tuen tarpeessa." Minä en ollut minkään heidän tukensa tarpeessa, eihän sairaaloissakaan mitään erityistä tukea vanhemmille anneta. Paljon palavereja kyllä järjestetään sairaalassakin, niissä on lääkäri mukana ja keskustelun taso on eri luokkaa, kuin laitoksen palaverien "hoh-hoijaa, mitä kuuluu, onpa kiva sää" ja loputtomat esitelmät heidän käytännöistään.

Osaston johtaja siis myönsi tavallaan väärän kohtelun, mutta se tapahtui liian myöhään. Heidän olisi pitänyt ymmärtää tilanne jo ennen huostaanottoa, että ensinnäkään heillä ei ole oikeutta vaatia huostaanottoa tehtäväksi perheeltä, jossa ei ole siihen lainmukaisia perusteita. Heidän on siis vastaanotettava vain laillisin syin huostaanotettuja lapsia. Luulisi, että järkevät ihmiset olisivat ymmärtäneet myös kun sossu useaan kertaan heille toisteli, että kotona ei ole huostaanottoperusteita, esim. kotilomia ja tapaamisia ei pidä rajoittaa. Mutta siitäkään tiedosta he eivät välittäneet, heidän valtansa ja toimintansa näytti olevan monessa asiassa jopa sossujen yläpuolella.

Lue lisää

Pidin siis tiiviisti yhteyttä sossuihin, sähköposteilla ja puhelimella, jopa ylimääräisiä tapaamisia järjestettiin sosiaalitoimistoon kun olin oikein järkyttynyt laitoksen tapahtumista.Sossut siis odottivat ikuisesti kutsua laitoksen palavereihin, mutta kun sitä ei koskaan tullut, he lopulta löivät nyrkkiä pöytään, että "mehän menemme sinne, koska me tämän kaiken maksammekin."

Sossuparista vain toinen pääsi käynnille, mutta mukaan pääsivät perhetyöntekijät, jotka meille oli väkisin tyrkätty huostan valmisteluvaiheessa. Siis olihan jotain edes tehtävä meidänkin tapauksessa lain vaatimalla tavalla eli tarjottava avohuollon tukea ennen sijoitusta. Ei tainnut tuki olla oikein kohdennettua, koska perhetyöntekijöiden kanssa jutustelu ei korvannut puuttuvia sairaalapaikkoja, enkä minä muuttunut erikoislääkäriksi, vaikka kuinka heidän kanssaan kahvittelin. Mutta lapsi tunsi perhetyöntekijät ja se osoittautui purun kannalta ratkaisevaksi tekijäksi.

Mutta ajatelkaapa, miten veitsen terällä oli, että tuossa vierailussa olisi saattanut lopulta käydä paljon huonommin kuin lopulta kävi! Kuinkahan monesti tarkastuskäynnin lopputulos on lapsen kannalta tosi kehno?

Ensin lapsen huoneessa juttelivat kaikki kolme naista, mutta tärkeä pointti on se, että lapsi ei tuntenut sossua! Hänethän oli peloteltu puhumasta ulkopuolisille mitään ja totta kai puoli tuttu oli lapsen mielestä ulkopuolinen. Lopulta sossu poistui tyytyväisenä huoneesta ja oli jo ehtinyt ilmoittaa henkilökunnalle, että "Kaikki on hyvin ja lapsi voi hyvin."

Mutta tilanne lapsen huoneessa ei jatkunutkaan enää samalla tavalla, koska nyt lapsen seurassa oli vain kaksi naista, joiden kanssa lapsi oli useita kertoja leikkinyt, hän piti heistä ja luotti heihin. Tonen perhetyöntekijöistä soitti minulle heti tapaamisen jälkeen, että oli jotain aivan järkyttävää nähdä lapsessa tapahtunut muutos, mikä hänessä oli tapahtunut kotona oloaikaan verrattuna. Tutuiksi mieltämilleen ihmisille lapsi uskalsi kertoa itkien kaiken kohtelustaan, siis perhetyöntekijöiden mukana olo oli lapsen pelastus. Mutta heti tuon tapauksen jälkeen perhetyöntekijäkin jännitti sitä, painaako heidän sanansa riittävästi, koska he eivät ole sosiaalityöntekijöitä. Mutta onneksi painoi, koska sossun tietoon oli kertynyt niin paljon outoja epäkohtia laitoksen käytännöistä ja lapsen kertomus tuki kaikkea, mitä sossut olivat aiemmin kuulleet ja nähneet.

Siinä vaiheessa jäätiin vielä odottamaan päivämäärää, jolloin sossujen kalenterissa olisi aikaa viralliselle purulle, mutta tilanne kärjistyi lopulta niin, että viimein en enää kotilomalta palauttanut lasta laitokseen. Sossut ilmoittivat seuraavana päivänä puhelimessa, että lapsi saa jäädä kotiin, vaikka purku ei virallisesti vielä voimassa ollutkaan ja sieltä asti lapsi on kotona ollutkin. Laiton huostaanotto kesti kolme ja puoli kuukautta ja virallisesti purkuasiakirjan mukaan vielä kuukauden eteenpäin, koska silloin vasta sossuilla oli aikaa tapaamiseen ja papereiden allekirjoitukseen.

rivera kirjoitti:

Pidin siis tiiviisti yhteyttä sossuihin, sähköposteilla ja puhelimella, jopa ylimääräisiä tapaamisia järjestettiin sosiaalitoimistoon kun olin oikein järkyttynyt laitoksen tapahtumista.Sossut siis odottivat ikuisesti kutsua laitoksen palavereihin, mutta kun sitä ei koskaan tullut, he lopulta löivät nyrkkiä pöytään, että "mehän menemme sinne, koska me tämän kaiken maksammekin."

Sossuparista vain toinen pääsi käynnille, mutta mukaan pääsivät perhetyöntekijät, jotka meille oli väkisin tyrkätty huostan valmisteluvaiheessa. Siis olihan jotain edes tehtävä meidänkin tapauksessa lain vaatimalla tavalla eli tarjottava avohuollon tukea ennen sijoitusta. Ei tainnut tuki olla oikein kohdennettua, koska perhetyöntekijöiden kanssa jutustelu ei korvannut puuttuvia sairaalapaikkoja, enkä minä muuttunut erikoislääkäriksi, vaikka kuinka heidän kanssaan kahvittelin. Mutta lapsi tunsi perhetyöntekijät ja se osoittautui purun kannalta ratkaisevaksi tekijäksi.

Mutta ajatelkaapa, miten veitsen terällä oli, että tuossa vierailussa olisi saattanut lopulta käydä paljon huonommin kuin lopulta kävi! Kuinkahan monesti tarkastuskäynnin lopputulos on lapsen kannalta tosi kehno?

Ensin lapsen huoneessa juttelivat kaikki kolme naista, mutta tärkeä pointti on se, että lapsi ei tuntenut sossua! Hänethän oli peloteltu puhumasta ulkopuolisille mitään ja totta kai puoli tuttu oli lapsen mielestä ulkopuolinen. Lopulta sossu poistui tyytyväisenä huoneesta ja oli jo ehtinyt ilmoittaa henkilökunnalle, että "Kaikki on hyvin ja lapsi voi hyvin."

Mutta tilanne lapsen huoneessa ei jatkunutkaan enää samalla tavalla, koska nyt lapsen seurassa oli vain kaksi naista, joiden kanssa lapsi oli useita kertoja leikkinyt, hän piti heistä ja luotti heihin. Tonen perhetyöntekijöistä soitti minulle heti tapaamisen jälkeen, että oli jotain aivan järkyttävää nähdä lapsessa tapahtunut muutos, mikä hänessä oli tapahtunut kotona oloaikaan verrattuna. Tutuiksi mieltämilleen ihmisille lapsi uskalsi kertoa itkien kaiken kohtelustaan, siis perhetyöntekijöiden mukana olo oli lapsen pelastus. Mutta heti tuon tapauksen jälkeen perhetyöntekijäkin jännitti sitä, painaako heidän sanansa riittävästi, koska he eivät ole sosiaalityöntekijöitä. Mutta onneksi painoi, koska sossun tietoon oli kertynyt niin paljon outoja epäkohtia laitoksen käytännöistä ja lapsen kertomus tuki kaikkea, mitä sossut olivat aiemmin kuulleet ja nähneet.

Siinä vaiheessa jäätiin vielä odottamaan päivämäärää, jolloin sossujen kalenterissa olisi aikaa viralliselle purulle, mutta tilanne kärjistyi lopulta niin, että viimein en enää kotilomalta palauttanut lasta laitokseen. Sossut ilmoittivat seuraavana päivänä puhelimessa, että lapsi saa jäädä kotiin, vaikka purku ei virallisesti vielä voimassa ollutkaan ja sieltä asti lapsi on kotona ollutkin. Laiton huostaanotto kesti kolme ja puoli kuukautta ja virallisesti purkuasiakirjan mukaan vielä kuukauden eteenpäin, koska silloin vasta sossuilla oli aikaa tapaamiseen ja papereiden allekirjoitukseen.

Lue lisää

Alkuajat kotona olivat yhtä kaaosta lapsen huonokuntoisuuden vuoksi. Meillä oli siis edelleen hoitosuhde keskussairaalaan, mutta lastenkotiin lähetteen kirjoittanut lääkäri kielsi sairaalaa antamasta meille vastaanottoaikoja. Myöhemmin kuulimme sairaalan ulkopuolisilta lääkäreiltä, että se on tavallinen kosto kuulema silloin kun heidän määräämänsä "hoito" jää kesken.

Siis lapselle kostetaan laiton huostaanotto ja se, että hän ei kestänyt kaltoinkohtelua pahoinpitelyineen! Sekä se, että laitoksessa ei annettu mitään hoitoa, siis sitä erikoissairaanhoidon tasoista hoitoa, jota muka haettiin.

Lapsi olisi säästynyt kaikelta tuolta kun sairaalan lääkärit olisivat noudattaneet terveydenhoitolakia siinä, mitä edellytetään vanhempien kuulemisella ja heidän kanssaan yhteistyössä suunnitellulla hoidolla. Tai sillä, että luovuttaisiin siitä älyttömästä käytännöstä, että hoitoa hakeva perhe vaaditaan aina ensin psykiatrian puolelle, josta pitäisi saada lähetteet muiden lääketieteen alojen tutkimuksiin. Mikäs siinä, jos saisi, mutta psykiatrian ylilääkäri oli aivan vakuuttunut, ettei muita tutkimuksia tarvittu.

Lapsi olisi säästynyt kaltoinkohtelulta myös sillä, jos minulla olisi ollut pienintäkään epäilyä siitä, että tässä maassa tehdään lainvastaisia huostaanottoja. Olin autuaan tietämätön sellaisesta! Oikean tiedon salailu lisää siis entisestään huostaanottoja. Lastensuojelusta annetaan käsitys, että kaikki huostaanotot muka tehdään vain tarkkaan harkiten, viimeisenä toimenpiteenä, kun mistään muusta ei ole enää apua. Ja lain mukaan tietysti, mikä on niin suurta valhetta kuin olla voi, koska koulujen erityisopetuksen surkea taso on yksi alue, joka tuottaa laittomia huostaanottoja.

Myöhemmin kyllä varmistui, että lapsi ei olisi psykiatrinen potilas ollutkaan ja hän pääsi vihdoin itselleen sopivaan ja oikeaan kuntoutukseen, josta on ollut tosi paljon hyötyä. Nyt neuropsykiatrian kuntoutusta on takana kaksi vuotta ja juuri tänään sain kirjeen Kelan myöntämästä jatkosta kolmannelle vuodelle. Neurologit mainitsivat heti kuntoutusta suunnitellessaan, että lapsen on saatava siihen kuuluvassa terapiassa apua myös huostaanottotraumojensa käsittelyyn.

Jos huostaanottojen syistä ei valehdeltaisi julkisuudessa, myös laittomat huostaanotot vähenisivät, koska vanhemmat osaisivat varoa ja hakeutuisivat yksityiselle puolle, siellä kun voi itse valita sen lääketieteen alan, minkä puoleen haluaa kääntyä ja josta otaksuu oikean avun löytyvän.

rivera kirjoitti:

Pidin tiiviisti sossuuihin yhteyttä koko huostaanottoajan ja kyllä oli aihetta pitääkin! Sain kyllä omin silmin nähdä, miten pelkkä huostaanotto leimaa vanhemmat niin, että heillä ei ole ihmisarvoa ainakaan huonossa laitoksessa ollenkaan, heitä vähätellään niin lapselle kuin itse vanhemmalle, ollaan ylimielisiä ja alentuvia, vanhempia ollaan kuulevinaan, mutta heidän puheillaan ei ole merkitystä. Minua vaadittiin jatkuvasti käymään ihan jonnin joutavissa palavereissa, joissa monesti saatettiin vain kerrata esim. edellisen viikon tapahtumia, jotka jo kaikki tiesivät muutenkin. Palavereja oli siksi niin tuhoton määrä, että laitos voi kirjata ne vanhemmalle annetuksi tueksi ja terapiaksi, siis olemattomaksi sellaiseksi.

Osaston johtaja johti palavereja rautaisella otteella. Yritin muutaman kerran palaverin alussa ottaa esille jonkin lapsen kannalta tosi tärkeän, jopa kiireellistäkin käsittelyä vaativan asian, mutta sain aina saman vastauksen: "Palataan siihen palaverin loppupuolella." Aikaa tärkeän asian käsittelyyn jätettiin noin viitisen minuuttia, eikä päätöstä ehditty saada, vaikka se olisi ollut tärkeää jo ennen seuraavaa palaveria. Osastonjohtaja saattoi nousta kesken lauseeni ylös ja ilmoitti "Aika on loppu, jatketaan ensi viikolla tätä asiaa." Sen jälkeen hän käänsi selkänsä ja poistui paikalta.

Sattui myös tilanteita, että he tekivät päätöksiä, joiden tiesin järkyttävän lasta kovasti, mielivallalla ei siis ollut mitään rajaa asioiden käsittelyssä. Ja toistan vielä, että minun puheillani ei ollut mitään merkitystä, koska niitä ei tosiaan huomioitu missään asioissa. Sossu piti lupauksensa ja he muutaman kerran soittivat laitokseen, että "lastensuojelullisesta näkökulmasta emme pidä tuollaista menettelyä suotavana". Ihme kyllä, laitos perui lasta loukkaavat päätöksensä, mutta ei sossulla ollut mahdollisuutta puuttua joka asiaan, eivätkä he olleet kärpäsenä katossa seuraamassa, miten lasta arkipäivän tilanteissa kohdeltiin.

Tuossa sairaalahoidon korvaavassa hoidossa lapsi sai kahden kesken tavata lääkärin vasta, kun otin yhteyttä lapsen sinne lähettäneeseen sairaalaan. Samalla pääsin itse ensimmäisen kerran keskustelemaan laitoksen psykiatrin kanssa. Keskustelun tuloksena lääkäri myönsi hoitovirheitä tapahtuneen lapsen "hoidossa" useissa eri asioissa. Mutta mutta... Vaikka he ovat myös terv.hoitolain alainen laitos ja heillä on kirjausvelvollisuus, on jälkeenpäin selvinnyt, että hoitovirheiden myöntämistä, kuten ei muutenkaan koko tapaamista ole kirjattu koskaan mihinkään papereihin.

Hoitovirheen myöntämisen jälkeen laitos jatkoi samaa vankkaa linjaansa. Eli minun - jonka puheilla ei siis ollut mitään merkitystä - olisi pitänyt kuulema korjata tilanne jotenkin keskustelemalla lapsen omahoitajan kanssa, että epäkohdat olisi saatu korjatuksi. Väitettiin kyllä, että osastonjohtaja oli "puhutellut" törkeyksiin syyllistynyttä hoitajaa, en tiedä, oliko niin tapahtunut. Kaikki jatkui kuitenkin ennallaan, kuin mitään hoitovirheitä ei ikinä olisi myönnettykään. Mieletöntä tilanteessa oli se, että heidän oma lääkärinsä totesi, että ei edes intensiivihoidon oppeja oltu lapseni hoidossa noudatettu ja juuri int.hoito-nimike on se peruste, jolla he tähtitieteellisiä summia yhteiskunnalta rahastavat.

Lue lisää

Minun nuori ei vähättele minua ja nuorellani on aina oma huone luonani. Piste. Yhteiskunta ei häntä omista!!!

rivera kirjoitti:

Siis edes intensiivihoitoon kuuluvaa hoitoa lapsi ei saanut, eikä keskussairaalan lääkäreiden antamista hoito-ohjeista paljoa piitattu. Lapsen käyttämät lääkkeet ostin sinne itse, kuten edellä kerroin, mutta lisäravinteita lapselle ei annettu säännöllisesti siitä huolimatta.

Keskussairaalan kirjauksissa lapsi tarvitsi arkipäivän tilanteissa ikätasoaan enemmän aikuisen ohjausta, mutta hän jäi yleensä yksin. Aikuisen ja niiden, jotka eivät juuri tätä lasta tunne, on ehkä vaikea ymmärtää, miten suuri järkytys lapselle oli esim. se, kun hoitaja ilmoitti eräällä aamiaisella, että siitä päivästä alkaen lapsen on selvittävä läksyjen teosta yksin. Siis lapsen, jolla lakien mukaan olisi ollut oikeus saada kouluunkin avustaja luokkaan, mutta eihän tällä yhteiskunnalla tietysti sellaiseen varaa ollut. Lapsi oli sanonut, että "kyllä äiti joutuu auttamaan minua aina läksyissä", johon hoitaja oli tiuskaissut, että "sun äitis auttaa sinua liikaa, täällä saat selvitä yksinään". Muutenkin lapsi sai kuulla jatkuvasti "sun äitis puheista ei tarvi välittää", eikä niistä tosiaan välitettykään, vaikka mainokset ulospäin puhuvat toista.

Ilmeni, että lapsi ei monesti edes ymmärtänyt, mitä hoitaja häneltä vaati, johon hoitaja vastasi raivostumalla, huutamalla, tönimällä, läimäyttelemällä ja uhkailemalla lasta. Viimeinen pisara minulle oli hoitajan röyhkeys, kun lapsen puheet todistettiin oikeaksi sillä, että hoitaja huusi minullekin kun puolustin lasta aivan asiallisesti. Lisäksi hän satutti lasta silmieni edessä ja huusi lapselle, vaikka minä olin paikalla: "Sinä et saa kertoa mitään ulkopuolisille, mitä täällä tapahtuu, et edes äidille!" Lopulta oltiin tilanteessa, että lapsi pelkäsi lähes hysteerisesti hoitajaa ja kotilomalla alkoi itkeä jo tunteja ennen kun laitokseen paluun hetki alkoi lähestyä.

Mainitaan vielä, että tuossa suuresti mainostetussa psykiatrisen sairaalahoidon korvaavassa hoidossa ei osaston henkilökunnassa ollut yhtään psykiatrisen tutkinnon suorittanutta henkilöä, kaikilla oli vain jokin sosiaalipuolen tutkinto. Lääkäri kävi osastolla kerran viikossa, mutta ei tavannut lapsia henkilökohtaisesti kahden kesken, vaan istui juttelemassa kaikkien kanssa yhteisesti hoitajien ollessa paikalla. Ei tietysti kukaan lapsista uskaltanut puhua mieltään painavista asioista, koska heidät oli peloteltu nimenomaan olemaan puhumatta arkipäivän tilanteista.

Lue lisää

On ne perkeleitä ja saavat kyllä palkkansa helvetin tulessa!!!

ite et taida edes kuulua biojen palstalle

Kyllä te sijaisvanhemmat olette piruja.

voivat olla niin täynnä itseään, että eivät välitä edes ulkomaisten ihmisoikeusinstanssien kyselyistä ja ihmettelyistä siitä, mitä Suomessa näissä asioissa tapahtuu?

Tässä kuvattuja tapahtumia ei olisi koskaan, ei ikinä missään oloissa, eikä minkään syyn varjolla pitänyt Suomessa yhdellekään lapselle tapahtua. Jos lapsen etu virallisesti tulkitaan näin, niin sitten ollaan pahasti hakoteillä jo pelkästään siinä asiassa. Selitykseksi ei riitä edes 'tekevälle sattuu', koska lakien noudattaminen pitäisi olla lähtökohta, jolla lapsenkin oikeudet turvataan.

Huostahullujen mielestä on varmaan käsittämätöntä poliisin maininta, että "valtaosalla on ollut ns. normaalit kotiolot".

"Helsingin poliisi on tutkinut tänä vuonna neljä alle 18-vuotiaan lapsen itsemurhaa. Muualla Suomessa tapauksia on ollut 12. Lisäksi poliisi on joutunut tutkimaan saman määrän myös juuri 18 vuotta täyttäneiden nuorten itsemurhia.

Poliisi on tutkinut Helsingissä myös lasten ja nuorten itsemurhayrityksiä, sellaisia jotka ovat johtaneet lapsen vakavaan vammautumiseen. Tutkimusten mukaan lapsien tekemissä itsemurhissa tekotavat ovat rajuja ja peruuttamattomia ja itsemurha toteutetaan usein ilman päihteiden vaikutusta.

Lähes kaikissa tapauksissa lapsen itsemurha on yllättänyt vanhemmat täysin, vaikka he olisivatkin havainneet lapsellaan poikkeavaa käytöstä tai masennusta. Valtaosalla lapsista on ollut ns. normaalit kotiolot.

Poliisi toteaa, ettei sen tehtävänä ei ole arvioida esimerkiksi masennuksen syitä.
- Sen sijaan poliisin tehtävänä on rikosten ja onnettomuuksien ennaltaehkäiseminen. Siksi poliisi on halunnut tuoda ilmiön julkisuuteen, sanoo Helsingin poliisi."

googlettaja kirjoitti:

Huostahullujen mielestä on varmaan käsittämätöntä poliisin maininta, että "valtaosalla on ollut ns. normaalit kotiolot".

"Helsingin poliisi on tutkinut tänä vuonna neljä alle 18-vuotiaan lapsen itsemurhaa. Muualla Suomessa tapauksia on ollut 12. Lisäksi poliisi on joutunut tutkimaan saman määrän myös juuri 18 vuotta täyttäneiden nuorten itsemurhia.

Poliisi on tutkinut Helsingissä myös lasten ja nuorten itsemurhayrityksiä, sellaisia jotka ovat johtaneet lapsen vakavaan vammautumiseen. Tutkimusten mukaan lapsien tekemissä itsemurhissa tekotavat ovat rajuja ja peruuttamattomia ja itsemurha toteutetaan usein ilman päihteiden vaikutusta.

Lähes kaikissa tapauksissa lapsen itsemurha on yllättänyt vanhemmat täysin, vaikka he olisivatkin havainneet lapsellaan poikkeavaa käytöstä tai masennusta. Valtaosalla lapsista on ollut ns. normaalit kotiolot.

Poliisi toteaa, ettei sen tehtävänä ei ole arvioida esimerkiksi masennuksen syitä.
- Sen sijaan poliisin tehtävänä on rikosten ja onnettomuuksien ennaltaehkäiseminen. Siksi poliisi on halunnut tuoda ilmiön julkisuuteen, sanoo Helsingin poliisi."

Lue lisää

"Julkaistu 16.12.2009 15:01 (päivitetty 15:47)

Alle 18-vuotiaat ovat tehneet tänä vuonna 16 itsemurhaa. Helsingin poliisin mukaan itsemurhista neljä on tapahtunut pääkaupungissa.

Lisäksi poliisi on tutkinut saman verran juuri 18 vuotta täyttäneiden itsemurhia.
Vuosittain noin kaksikymmentä lasta tai nuorta Suomessa tekee itsemurhan."

Tuollakin mainittiin, että suurimmalla osalla on tavalliset kotiolot.

googlettaja kirjoitti:

"Julkaistu 16.12.2009 15:01 (päivitetty 15:47)

Alle 18-vuotiaat ovat tehneet tänä vuonna 16 itsemurhaa. Helsingin poliisin mukaan itsemurhista neljä on tapahtunut pääkaupungissa.

Lisäksi poliisi on tutkinut saman verran juuri 18 vuotta täyttäneiden itsemurhia.
Vuosittain noin kaksikymmentä lasta tai nuorta Suomessa tekee itsemurhan."

Tuollakin mainittiin, että suurimmalla osalla on tavalliset kotiolot.

Lue lisää

Usein lapsi ei puhu edes vanhemmilleen masennuksestaan, eikä itsemurha-aikaista. Tämän ketjun äidillä oli siis ilmeisesti oikein läheiset ja luottavat välit lapseensa, koska lapsi kertoi tuskastaan äidilleen.

Mielenterv.seuran keskusteltupalstalta voi lukea, miten lapsi voi masentua itsemurhan partaalle esim. koulukiusaamisen seurauksena. Eräs äiti kirjoitti, miten koulukiusaajat voivat tehdä koko perheestä ihmisraunion. Ongalma ei siis ole ollenkaan vähäpätöinen ja silti sitä vähätellään monessa koulussakin. Ja oikein yhteiskunnan siunaamana vielä tehdään laittomia huostaanottoja, jolla lapsi ajetaan tuollaisiin suunnitelmiin. Onneksi lapsi pääsi kotiinsa, ei voi muuta sanoa!

Keneenkä tänä päivänä voi enään luottaa? On valelääkäreitä, valesairaanhoitajia, valepsykiatreja.
Suomiko oikeusvaltio?

Katsoitteko tänä aamuna 28.2 Aamusydämellä ohjelman, siisä kritisoitiin lasten terapiatutkimuksia. Katso lehdestä milloinka ohjelma tulee uusinta.

Tänään oli Sunnuntaisuomalaisessa laaja artikkeli Hannu Lauerman kannaotosta psykiatriseen hoitoon.

Lainaus.
Sunnuntaisuomalainen 28.2.2010.
Huuhaa terapiaa. Valvomaton terapia on vaarallista. Tarkista terapeutin taustat .

Villit ja valvomattomat psykoterapiahoidot ovat johtaneet psyykkisiin ongelmiin ja oikeudenkäynteihin.
Villit, valvomattomat psykoterapiahoidot ovat Suomessa laaja ongelma. Lauerma kertoo valvomattomien terapioiden johtaneen potilaiden mielenterveysongelmien pahenemiseen ja itsemurhiin,
Psykoterapeutti- nimikettä saavat käyttää Suomessa vain Valviran hyväksymät terveydenhuollon ammattilaiset. Vaivira antaa vuodessa muutaman huomautuksen valepsykoterapeuttina esiintymisestä.
-Suomessa on lukuisia ryhmittymiä ja yhdistyksiä, joissa psykoterapia sekoittuu elämänkatsomusohjaukseen, jopa uskonnollisiin vaikutteisiin. Usein nämä ryhmät ovat lahkomaisia ja niillä voi voi olla rakastettu johtaja. Tälläistä toimintaa on paljon .

-Valemuistoista on syntynyt jopa oikeudenkäyntejä. Kaikki valemuistot eivät suinkaan ole miellyttäviä. Lauerma tietää tapauksen, jossa ulkomailla villiä terapiaa saanut suomalainen uskoi pitkään valemuistoonsa, jonka mukaan häntä oli lapsena pidetty nälässä.pitkään, joka tuntui järjenvastaisela, sillä perhe oli elänyt hyvissä oloissa. Silti valemuisto oli järkeä vahvempi.
Terapeutti voi synnyttää valemuistoja ruokkimalla asiakkaansa mielikuvitusta eri tavoin. Toisaaltaan valemuistoja voi sopivisssa olosuhteissa myös ilman, että ulkopuolinen taho niitä erikseen määrittelisi. Ihmisen mieli tuottaa valemuistoja tietyissä olosuhteissa. Niistä voi koitua jopa huomattavaa haittaa.

Myös valheelliset insestimuistot ovat olleet maailmalla melko yleinen ilmiö, eivätkä tapaukset ole tuntemattomia Suomessakaan. Ne johtavat usein perheejäsenten välien katkeamiseen - joskus pahempiinkin seuraamuksiin.
-Yhdysvalloissa oli eräässä vaiheessa oikea valheellisiin insestimuistoihin perustuvien oikeudenkäyntien aalto.
Artikkelissa oli lainaus eräästä Sonera Plaza keskustelusta:
Suurin osa ihmisistä kokee hoitojen aikana pelkoja. Itse sain sain tietoa, että olisin joutunut lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.Toisen kerran yksi terapeuteista yritti ojata sessiota siihen suuntaan, että äitini olisi lapsena ollessani yrittänyt tappaa minut veitsellä. Tälläistä ei ole todellisuudessa sattunut.
*************
Googlaa > valmuistot valemuistosyndrooma < aiheesta löytyy lisää.
Googlaa myös > hannu lauerma

ilmi kirjoituksista, miksi lapsi sinne joutui, ei tuota selkeämmin enää voi kertoa. ja samoin kerrotaan se, miksi äiti yleensä lähti hakemaan apua lapselleen.

maan, mutta olen rivera.

Alkuperäinen syy oli lyhyesti sanottuna se, että ainakin vielä 2000-luvun alkupuolella ei tässä sh-piirissä kirjoitettu lähetteitä suoraan neurologille, vaan tie kulki aina psykiatrisen yksikön kautta.

Olin hakenut jo vuosia jotain vastakaikua lapsen ongelmiin, viimein saimme neuvolasta lähetteen perheneuvolaan, jossa asian käsittely venyi ja venyi. Viimein he ehdottivat lähetettä lastensairaalan psykiatrian yksikköön ja kun kysyin vielä silloinkin, että miksi ihmeessä sitä ei voi kirjoittaa suoraan neurologian puolelle, sain vastaukseksi, että: "Näin meillä yleensä toimitaan ja sieltä kyllä kirjoitetaan kaikki tarvittavat jatkolähetteet. Ei huolta, kyllä te pääsette sieltä neurologian puolelle, jos se tarpeelliseksi katsotaan."

Siihen oli tyytyminen ja asiakkaanhan on luotettava hoitavaan tahoon tai hoidolla ei ole muuten mitään mahdollisuutta onnistua, eikö tämä ole yleinen periaate. Ja toisaalta en ollut ikinä kuullut laittomista huostaanotoista, joten en osannut mitään pelätäkään. Luulin eläväni oikeusvaltiossa, mutta en luule enää.

Enkä tiennyt kyllä sitäkään, että lääkärit voivat tehdä noin epäoikeudenmukaisia päätöksiä. Lakia rikottiin jo pelkästään siinä, että pyyntöjäni neurologian puolen arviosta ei noudatettu. Minulle oli vieras silloin sekin asia, että jonkun psykiatrian koulukunnan lääkärit katsovat parhaaksi hoitaa autisminkirjon lapsia psykiatrisina potilaina, vaikka se ei auta lasta, vaan usein vain pelkästään rajustikin huonontaa hänen vointiaan. Tieto on mennyt näissä asioissa paljon noista vuosista eteenpäin, mutta vieläkin sitä puuttuu paljon kaikilta lasten kanssa työssään tekemisiin joutuneilta henkilöiltä.

Lisäksi asiaan vaikutti varmaan sekin, että AS-lapsiakin on valtavan eri tasoisia. Joistakin näkee helposti päälle päin, että ei ole kyse ihan tavanomaisesta lapsesta ja joistakin se ei näy vieraille ollenkaan. Minun oli aika vaikea alkuun saada edes lääkäreitä uskomaan, että lapsella on yleensä mitään ongelmia, koska ne näkyivät vain lähimmille ihmisille.

Aikanaan tarhassa jonkin aikaa jatkuneesta pakkosyötöstä alkaneet syömisongelmatkin kuitattiin vain vähättelyllä, miten lapset oikuttelevat ruuastaan. Ja psykiatrithan kumartavat omaa tiedettään, eikä sellaista ole tieteellisesti koskaan todistettu, että muutaman ihmisen voimin tapahtunut pakkosyöttö voisi aiheuttaa vuosien ongelmasyömistä. Minä en tarvitse mitään tiedettä sitä todistamaan, koska olen nähnyt sen omin silmin.

Lapsi ei siis koskaan joutunut mihinkään, vaan olimme molemmat iloisia ja helpottuneita kun hän pääsi vihdoin psykiatrian tutkimusyksikköön. Lapsi itse sanoi, että "Ihanaa, nyt saan apua ongelmiini!" Ja itse ajattelin samoin. Olimme siis erittäin hoitomyönteisiä molemmat, mutta se vaihtui nopeasti kauhuksi ja järkytykseksi kun neurologisiin tutkimuksiin ei päästy ja alettiin puhua lapsen tarvitsevan pitkäaikaista psykiatrista hoitoa, mutta sairaalapaikkaa ei ollut antaa, vaan lähete laitettiin lastenkodin psykiatriselle osastolle. Siis pikalähete, ja sairaalaan jonot olivat kuulema vuodesta puoleentoista, mutta lastenkotiin "pääsi" hoitotakuulain puitteissa. Mutta lastensuojelulaitoksethan eivät ota vastaan muuta kuin huostaanotettuja lapsia... Siksi huostaanotto, vaikka sosiaalitoimi ei kodistamme lainmukaisia huostaanottoperusteita löytänytkään, vaan huostaanotto tehtiin laitoksen vaatimuksesta.

Eikö ole "hienoa" pyöritellä lapsen eduksi milloin mitäkin. Eli kun yhteiskunta ei ole välittänyt järjestää lapsille riittävästi sairaalapaikkoja, heidät siirretään ls-laitosten lumehoitoon. Huostaanotto tehdään lapsen edun nimissä hyvästä kodista, koska lapsen katsotaan tarvitsevan psykiatrista hoitoa, vaikka hän ei psykiatrinen potilas olisikaan. Joka lapsella on oikeus saada sairaalahoitoa tarvitessaan ja täysin ilman huostaanottoa! Perustuslain rikkominen ei oikeuta laittoman huostaanoton tekoon yhdenkään lapsen kohdalla!

ap kirjoitti:

maan, mutta olen rivera.

Alkuperäinen syy oli lyhyesti sanottuna se, että ainakin vielä 2000-luvun alkupuolella ei tässä sh-piirissä kirjoitettu lähetteitä suoraan neurologille, vaan tie kulki aina psykiatrisen yksikön kautta.

Olin hakenut jo vuosia jotain vastakaikua lapsen ongelmiin, viimein saimme neuvolasta lähetteen perheneuvolaan, jossa asian käsittely venyi ja venyi. Viimein he ehdottivat lähetettä lastensairaalan psykiatrian yksikköön ja kun kysyin vielä silloinkin, että miksi ihmeessä sitä ei voi kirjoittaa suoraan neurologian puolelle, sain vastaukseksi, että: "Näin meillä yleensä toimitaan ja sieltä kyllä kirjoitetaan kaikki tarvittavat jatkolähetteet. Ei huolta, kyllä te pääsette sieltä neurologian puolelle, jos se tarpeelliseksi katsotaan."

Siihen oli tyytyminen ja asiakkaanhan on luotettava hoitavaan tahoon tai hoidolla ei ole muuten mitään mahdollisuutta onnistua, eikö tämä ole yleinen periaate. Ja toisaalta en ollut ikinä kuullut laittomista huostaanotoista, joten en osannut mitään pelätäkään. Luulin eläväni oikeusvaltiossa, mutta en luule enää.

Enkä tiennyt kyllä sitäkään, että lääkärit voivat tehdä noin epäoikeudenmukaisia päätöksiä. Lakia rikottiin jo pelkästään siinä, että pyyntöjäni neurologian puolen arviosta ei noudatettu. Minulle oli vieras silloin sekin asia, että jonkun psykiatrian koulukunnan lääkärit katsovat parhaaksi hoitaa autisminkirjon lapsia psykiatrisina potilaina, vaikka se ei auta lasta, vaan usein vain pelkästään rajustikin huonontaa hänen vointiaan. Tieto on mennyt näissä asioissa paljon noista vuosista eteenpäin, mutta vieläkin sitä puuttuu paljon kaikilta lasten kanssa työssään tekemisiin joutuneilta henkilöiltä.

Lisäksi asiaan vaikutti varmaan sekin, että AS-lapsiakin on valtavan eri tasoisia. Joistakin näkee helposti päälle päin, että ei ole kyse ihan tavanomaisesta lapsesta ja joistakin se ei näy vieraille ollenkaan. Minun oli aika vaikea alkuun saada edes lääkäreitä uskomaan, että lapsella on yleensä mitään ongelmia, koska ne näkyivät vain lähimmille ihmisille.

Aikanaan tarhassa jonkin aikaa jatkuneesta pakkosyötöstä alkaneet syömisongelmatkin kuitattiin vain vähättelyllä, miten lapset oikuttelevat ruuastaan. Ja psykiatrithan kumartavat omaa tiedettään, eikä sellaista ole tieteellisesti koskaan todistettu, että muutaman ihmisen voimin tapahtunut pakkosyöttö voisi aiheuttaa vuosien ongelmasyömistä. Minä en tarvitse mitään tiedettä sitä todistamaan, koska olen nähnyt sen omin silmin.

Lapsi ei siis koskaan joutunut mihinkään, vaan olimme molemmat iloisia ja helpottuneita kun hän pääsi vihdoin psykiatrian tutkimusyksikköön. Lapsi itse sanoi, että "Ihanaa, nyt saan apua ongelmiini!" Ja itse ajattelin samoin. Olimme siis erittäin hoitomyönteisiä molemmat, mutta se vaihtui nopeasti kauhuksi ja järkytykseksi kun neurologisiin tutkimuksiin ei päästy ja alettiin puhua lapsen tarvitsevan pitkäaikaista psykiatrista hoitoa, mutta sairaalapaikkaa ei ollut antaa, vaan lähete laitettiin lastenkodin psykiatriselle osastolle. Siis pikalähete, ja sairaalaan jonot olivat kuulema vuodesta puoleentoista, mutta lastenkotiin "pääsi" hoitotakuulain puitteissa. Mutta lastensuojelulaitoksethan eivät ota vastaan muuta kuin huostaanotettuja lapsia... Siksi huostaanotto, vaikka sosiaalitoimi ei kodistamme lainmukaisia huostaanottoperusteita löytänytkään, vaan huostaanotto tehtiin laitoksen vaatimuksesta.

Eikö ole "hienoa" pyöritellä lapsen eduksi milloin mitäkin. Eli kun yhteiskunta ei ole välittänyt järjestää lapsille riittävästi sairaalapaikkoja, heidät siirretään ls-laitosten lumehoitoon. Huostaanotto tehdään lapsen edun nimissä hyvästä kodista, koska lapsen katsotaan tarvitsevan psykiatrista hoitoa, vaikka hän ei psykiatrinen potilas olisikaan. Joka lapsella on oikeus saada sairaalahoitoa tarvitessaan ja täysin ilman huostaanottoa! Perustuslain rikkominen ei oikeuta laittoman huostaanoton tekoon yhdenkään lapsen kohdalla!

Lue lisää

erityisesti ärsyttävän häiriköitä ja ilkeilijöitä, kuten tästäkin ketjusta näkyy. Syynä on ilmeisesti se, että pystyn asiakirjalla vahvistamaan huostaanoton tapahtuneen vain laitoksen vaatimuksesta.

Toisaalta lapseni on malliesimerkki siitä, miten selkeä ero AS-lapsen käytökseen on siinä, saako hän psykiatrista vai neurologista hoitoa.

Arvelin edellä avun saamisen vaikeuteen vaikuttaneen senkin, että lapsesta eivät hänen ongelmansa näkyneet juurikaan päälle päin. Samaa ei voi sanoa enää siitä vaiheesta, kun lapsi kotiutui huostaanotosta. Silloin kuka tahansa saattoi nähdä, että jotain on pielessä ja pahemman kerran. Tämäkö siis on lapsen etu huostaanotoissa ja kaikissa valhe stereotypioissa, mitä sen ympärillä liikkuu?

Asia ei ole niin yksitahoinen. Suuriman osan sijaisperheiden elinehtona (tai ainakin merkittävä osa tuloista) on että sosiaalihuolto sijoittaa heille lapsia. Ne perheet jotka arvostelevat / kitisoivat sosiaalihuoltoa, EIVÄT enää saa lapsia. Ja kunnan vaihto ei auta, koska johtavat sosiaalityöntekijät pitävät epävirallista "mustaa listaa" / kauniimin ammatillista verkottumista, soittamalla ja kysymällä perheestä aina kun haluat vaihdat kuntaa ja olla sijaisperhe toisessa kunnassa / kuntayhtymässä. Kokemusta ja todistusaineistoa on.

Ja nimien paljastaminen esim. tässä, aiheuttaa sen että sosiaalihuolto voi kohdistaa kuka sijaisperhe nyt kertoo näitä tietoja. Joten siksi en voi antaa sinulle ko. nimitietoja.

Mutta on toinenkin keino. Ota selvää hallinto oikeuden päätöksistä koskien lastensuojelu lakia ja katso mihin kuntaa ko. päätökset ja varsinkin kuinka paljon niitä on esim. viime vuona. Näin saat selville mitä / ketä henkilöjä kannattaa varoa. Osa hallinto oikeuden päätöksiä on netissä ja loput saat kun menet heidän lähimpäänpaikallistoimistoon ja pyydät ko. päätöksiä nähtäväksi.
Ja on tässä toinenkin hyvä puoli; ei tarvitse uskoa jonkun sanaan, vaan näet itse
ko. alan tämän hetkisen mätääntyneisyyden.

Minä uskon että vasta sitten kun joku (esim oikeuskansleri, poliisi, toimittaja, ...)
alkaa tosissaan tutkia tätä asiaa, niin vasta sitten asianomaiset hirviävät tulla esiin ja todistaa väärinkäytöksistä.

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivustoilla löytyy useita keskusteluaiheita, sekä apua, neuvontaa, tukea, nuorten sivut, vanhempien sivut jne.

Tässä käsitellään nuorten viiltelyä.

http://www.mll.fi/vanhempainnetti/kipupisteita/onko_nuorella_kaikki_hyvin/tietoa_psyykkisista_ongelmista/viiltely/
--------------

Tilastotietoa lasten huostaanotoista vuosilta 1990-2010.

Tilaston mukaa 16 kunnassa ei ollut lainkaan huostaanotettuja.

Lue myös aikaisempia tilastoja.

Tilastotiedot "Terveyden ja hyvinvoinnin laitos"?

http://www.stakes.fi/FI/Tilastot/Aiheittain/Lapsuusjaperhe/lastensuojelu.htm
-------------