Hei, olen 19vuotias luuseri

"Toivon salaa kuolevani. En halua tehdä itsemurhaa, koska se olisi luuserimaista luovuttamista, ja lisäksi perheelleni ihan helvetin noloa. Sen sijaan toivon salaa kuolevani jossakin onnettomuudessa. Tämän takia en esimerkiksi autokyydissä käytä turvavöitä ja menen tuntemattomien humalaisten kyytiin."

Maailma on kova, mutta kyllä se koulii susta miehen vielä. Onnettomuutta ei kannata toivoa, koska niissä "on suurempi riski vammautua kuin kuolla. Sulla on vielä monta hyvää asiaa elämässä edessä.

"Vanhempani kirjoittivat 6 L:ää, minä en yhtään. En päässyt opiskelemaan, ja tuskin tänäkään vuonna pääsen, joten turha kai edes yrittää. Tämän lisäksi minulla on 10 kiloa ylipainoa (kaikki läskit tulleet viime vuoden aikana) ja olen ruma. Oikeaa rakkautta en ole tietenkään koskaan löytänyt, koska olen tällainen kuin olen.
Siksi parempi olisi vain kuolla, koska tällaiselle luuserille ei oikein löydy paikkaa tässä maailmassa."

Mitä sillä on väliä jos on pentuna kirjoittanut jonkun kaavan mukaan oikein? Susta voi tulla vaikka kansanhauskuttaja ja runoilija, kun oikea elämä alkaa. Sulla tota luonnetta ja virtaa kun on, niin jatka niillä eväin vähän kerrassaan etiäpäin.

Vain luuserit kirjoittavat kuusi L:ää. Sellaiset luuserit, joilla ei ole itsetuntoa koulumenestyksen ulkopuolella. Sellaiset luuserit, joille yhteiskunnalle mielisteleminen on elämää tärkeämpi asia. Sellaiset luuserit, jotka ovat käyneet koulua vain laitoksissa. Sellaiset luuserit, jotka eivät ole käyneet päivääkään elämänkoulua.

Mielestäni luuseri jo sananana on vitsi tai "menestyjä". Ihmiselo on väliaikaista ja kaikille tapahtuu aivan samalla lailla... Parasta siis vain yrittää elää parhaimmaksi kokemallaan tavalla...

19-vuotiaana helposti voi ajatella olevan "maailmanloppu" jos kaverit eivät nyt satu olemaan ystäviäsi tai muuten tuntuu äärimmäisen vaikealta kun ei ole suuntaa tai kukaan ei välitä. Kuitenkin jos ei hirveästi asioitaan "tyri" niin ne menevät aivan hyvin eteenpäin... Lähinnä tyrimisellä voisi siis tarkoittaa juuri itsetuhoista elämää ja sitä että tekee riskivalintoja... Se että sinä loukkaantuisit tai halvaantuisit todella pahasti on se suurin riski ja sitä riskiä ei todellakaan kannata ottaa.


Kokeile miettiä uudelleen mitä asioita haluat ja mitkä kiinnostavat. Sitten teet niitä asioita tai rupeat opiskelemaan tai harrastamaan jne... Teet asioita joista pidät ja yrität elää omalla tavallasi. Usein tuolla tavalla löytyykin se "oma suunta" vaikka voisikin tuntua nykyisin hankalalta...

Ei maailmanloppu "hetkessä tapahdu".

Se että itket kertoo, että tunnet vielä ja ikäänkuin viisaampi sisimpäsi patistaisi sinua käymään jotain suruja lävitse. olen pahoillani puolestasi, että isäsi oli niin inhottava...se jo kertoo jotain. Voitko mennä johonkin juttelemaan. älä missään nimessä ala mitään lääkkeitä ottamaan vastaan ja mielisairaan titteliä, mutta juttelu jollekkin voisi auttaa. se, että saa surra ja kertoa helpottaa. tuntuu, että sinulla voisi olla tarve saada tulla kuulluksi, että joku välittäisi. Jos pelkäät mielenterveystoimistoa leimaavuden takia seurakunnassa voi jutella diakonin kanssa tai jonkun muun. älä kuitenkaan suostu ottamaan mitään luuseri puuseri juttua itseesi. olet arvokas ja pidä puolesi. Apua on, mutta silti täytyy hiukan katsoa ettei kadu.
Mikä suru sinua vaivaa nyt? Vaivaako sinua vanhempiesi suuret vaatimukset vaiko omt vaatimuksesi? Vai onko taustalla joku muu..yleinen rakkaudettomuus?
Voit lähteä opiskelemaan omaa alaasi et tarvitse vanhempiesi siunausta. Itselläni taas työläsi vanhemmat ja itse olisin halunnut lukioon..aikusiena sitten opiskellut. Sinulla nyt se tilanne, että aika miettiä mitä SINÄ haluat. vanhempasi eivät ole jumalia.

Olet ehkä kiinni vielä vanhempiesi toivomuksissa. Oletko hakenut vanhempiesi toivomille aloille joihin paperisi eivät riitä? Vosistko kuvitella lähteä alalle jolle pääset opiskelemaan ja miettiä sitten etäällä vanhemmistasi mitä itse haluat. vanhempasi tuntuvat törpöiltä jotka eivät tajua rohkaista tässä vaiheessa sinua. Ammatinvalinnanohjaaja työkkärissä voi olla myös hyväjuttu.

Tunnistin itseni tuosta itkemisestä..se on masennusta. mä itkin 3 päivää putkeen ilman mtn syytä, en ainakaan itse keksinyt mitään aihetta moiseen käytökseen. kun itku ei loppunut menin lääkäriin joka ohjasi psygologille. keskusteluapu oli mulle oikea ratkaisu (kokeilin myös lääkkeitä, muttei ne mulle sopineet) hae itsellesi apua! olet sen arvoinen.

Jos olisit oikeasti saanut elämässäisi rakkautta ja hyväksyntää niin tilanne ei olisi tuollainen. Itse olen nelikymppinen ja nyt olen vasta jollain lailla toipunut vanhempieni salakavalasta tyranniasta minua kohtaan. Aiemmin en edes tajunnut mistä ahdistus ja masennus johtui. Syitä ei kannata kovin kaukaa hakea.

Jos vaan tiedät sisimmässäs mitä oikeasti tahdot ja tarvitset, ja taistelet sen puolesta, saat varmasti haluamas. Uskalla vaan ettiä ne tärkeimmät asia elämälles. Ne voi tulla vastaan ihan yllättävissä tilanteissa, pulpahtaa vaan pinnalle jostakin aivojen syöveristä. Siihen menee aikaa..
Itse olen käynyt kulttuurikohteissa tässä jonkin aikaa, ja se on tuonut elämääni paljon väriä. Jos et ole kiinnostunut taiteista tms, suosittelen kirjastoon menoa, jos osaat nauttia lukemisesta. Kierrellessäni tutkimassa kirjaston eri hyllyjen aiheita löysin itsestäni aivan uusia puolia!
Et oo yksin. Jaksamisia sulle!

Mulla on täysin toinen tilanne, mutta mulla on vain se, ettei kukaan viitsi kuunnella mua; jos näen kavereita, siitä seuraa 3h selittely omasta tilanteesta enkä edes viitsi laittaa siihen omia kuulumisia väliin, koska he kysyisivät niitä jos heitä kiinnostaisi. Mulla on kavereita paljon, mutta en välitä nähdä heistä ketään; mieheni on ainoa, joka minua ymmärtää ja jonka kanssa haluan olla. Hän on ainoa kenen kanssa voin olla oma itseni.

Mulla on 40 kiloa ylipainoa, mutta saan huomiota miehiltä siitä huolimatta. Tiedän melko varmasti sen itse miksi juuri minuun tunnetaan vetoa; en koskaan arvostele toisia tai ole tahallaan ilkeä tai pahansuopa paitsi niille, jotka ajattelevat vain omaa etuaan. Sain viimeksi muutama päivä sitten treffipyynnön, jonka nätisti hylkäsin. En itse välitä kiloistani yhtään, eivät ne minusta mitään kerro. Ylioppilaaksi pääsin neljällä Lubenterilla ja yhdellä Improbaturilla. Haen silti ahkerasti koulutuksiin, tällä hetkellä teen töitä johon oli aikoinaan kova tungos satojen hakijoiden puolelta. Huippuyliopistoihin minulla ei ole mitään asiaa, mutta en sinne haluakaan. Kuunnelkoot hakutilaisuuksissa mitä asiaa mulla on ja mitä tulevaisuudeltani haluan, sen jälkeen heittäkööt pois tai hyväksykööt sisälle. Niiden päätös.

Jokaiselle on oma paikkansa maailmassa ja mäkin olin joskus tosi yksinäinen. Yrittäkää ensin viihtyä itseksenne! Se on taito, joka kannattaa jokaisen osata. Tilanteet muuttu aina elämässä. Voi olla että minäkin olen huomenna yksin, mutta tänään on tilanne se jonka kuvailin.

Kiitos kaikille vastauksista.

Tunnen itseni jatkuvasti yksinäiseksi, olin sitten kavereiden ympäröimänä tai en. En jaksa nähdä ketään, koska elämäänsä tyytyväisen ihmisen esittäminen on raskasta. On raskasta esittää, että kaikki on ok, kun ei se niin taida olla. Kavereiden elämän tasapainoisuus ja onnellisuus tekee heidän näkemisestään vielä vaikeampaa. Tunnen oloni vieläkin ahdistuneemmaksi heidän seurassaan, yksin ollessani vain itken.

En ole enää kiinnostunut mistään, se juuri tässä onkin vaikeaa. Mulle ennen niin tärkeät taide ja kirjallisuus on kadottanut merkityksensä. En jaksa innostua mistään. En edes haaveile pääseväni opiskelemaan, kun mikään ei kiinnosta. Mihinkään ei ole sellaista paloa ja intohimoa, jota mulla joskus muinoin ehkä oli.

On kuitenkin lohdullista tietää, etten ole yksin. Tunnustan rypeväni itsesäälissä, mutta täältä pois pääseminen on vaikeaa. Tahtoisin vain että joku huomaisi ja välittäisi. Se on tietenkin typerää, kun yritän samaan aikaan peitellä ahdistustani.

Tällä hetkellä ainoa haaveeni olisi muuttaa vanhempieni luota pois, mutta eihän työttömille asuntoja anneta.

Kuule ystävä.
Tässä sinulle sivu.
http://www.tutkimuskeskus.com/

Olin itse 19-vuotiaana aimoahdistuksen vallassa.
Muuta pois kotoasi heti kun voit. Tilanteesi kuulostaa samantyyliseltä kuin minun, ja sitä ei yksinasumisen tuoma yksinäisyys pahenna.
Eli vapaasti eteenpäin, aistin sinussa muutenkin lahjakkaan henkilön, joka on vain saanut "tukahduttavan" kasvatuksen.
Positiivista energiaa sinulle!

Olen myös 19 vuotias luuseri. Pääsin kyllä ylioppilaaksi viime keväänä, mutta en saanut yhtäkään L:ää, en edes E:tä. Aineksia olisi varmaan jälkimmäiseen ollut, mutta en vain jaksanut lukea. Lukion jälkeen hain kunnianhimoisesti moneen yliopistoon, mutta en tietenkään päässyt mihinkään, enkä varmaan olisi halunnutkaan. Kesällä olin hetken työttömänä, mutta sitten pääsin vahingossa töihin. Työpaikastani en tykännyt yhtään ja siellä oli todella raskasta käydä. Mutta olin töissä koska niin kuuluu tehdä ja palkka oli melko hyvä. Toki senkin sain kulutettua sujuvasti kaikkeen turhaan.
Lukiossa minulla oli 6 hyvää kaveria. Mutta lukion jälkeen yksi perusti perheen, yksi muutti 30 kilometrin päähän, kaksi 50 kilometrin päähän, yksi on vähän siellä sun täällä ja yhdestä en edes tiedä. Lähinnä töideni takia emme nähneet kesällä ja syksyllä juuri ollenkaan. Ja nyt kaikilla on jo omat uudet kaverit ja jutut. Lisäksi perheenikin on hajonnut.
Yhtäkkiä lokakuun lopussa työnantaja totesi, että huomenna on viimeinen työpäivä. Huokaisin lähinnä helpotuksesta. Sen jälkeen olen lähinnä sairastellut. Ensin influenssan ja sitten sen jälkitautina sydänlihastulehduksen. Koskaan en ole pelännyt näin paljon. Nyt on tauti lähes ohi, mutta olen alkanut pelätä kaikkia mahdollisia sairauksia. Mutta eiköhän se tästä.
Kuitenkin minulla on avomies ja kissa joiden kanssa asustelen. Lisäksi välit vanhempiini ja yhteen sisarukseeni ovat melko hyvät. Ja edelleen yritän kunnianhimoisesti päästä opiskelemaan, koska en halua viettää samanlaista välivuotta uudelleen. En vieläkään oikein tiedä mikä minusta tulee isona, mutta eiköhän se joskus selviä. Jaksamisia teille muille "luusereille", tästä noustaan vielä!

Kirjoitin lukiosta pelkkää B:tä, jonka jälkeen en ole vieläkään päässyt kouluihin (vaikka olen hakenut jo kolmena vuotena)... Joten hain AMIKSEEN! Siellä koin uuden yläasteen, kaverit on hauskoja ja luokallamme on kivoja vastakkaisen sukupuolen edustajia. Olen piristynyt :)

Joten sanon sinulle: Keksi elämälläsi jotain hauskaa! Sosiaalisia kontakteja löytyy kursseilta/koulusta/harrastuksista. Ne auttaa, ainakin joitain luusereita :)

Masennukseltahan tuo kaikin puolin kuulostaa. Kavereista etääntyminen, itkuisuus, ilottomuus...

Sinusta saattaa olla yllättävää kuulla, että masennukseen sairastuminen EI OLE SINUN SYYTÄSI, ja se, että et pääse siitä irti, EI SEKÄÄN OLE SINUN SYYTÄSI, saati sitten että olisit luuseri jos et pääse siitä omin avuin eroon. Ihmiset jotka sanovat, että masennuksesta pitäisi päästä omalla sinnikkydelllä eroon, koska hekin ovat päässeet, eivät tiedä mistä puhuvat.

Masennus useimmiten johtuu aivojen välittäjäaineiden vajaatuotannosta. Ennenkaikkea serotoniinin. Siihen taas on lääkkeitä. Oikeasti, jos sinulla on serotoniinivaje, sinulta puuttuu kemialliset edellytykset selättää masennuksesi.

Hop hop siis lääkärille, että sinun kuntoutumisesi ja eheytymisesi saadaan alulle.