M I K S I

ME UNOHDAMME ISOVANHEMPAMME ja iäkkäät omatkin vanhenpamme?!
Ne rakkaat mummomme ja vaarimme, jotka antoivat meille aikanaan hyvät ohjeet ja eväät elämään? Ne kullanarvoiset muistot- joita kannamme mukanamme läpi elämän! Itsekin ikääntyessämme yhä useammin huomaamme muistelevamme: Miten silloin mummolassa...tms. Nyt heitä ei enää ole. Ja ne jotka ovat-yhä enenevässä määrin "unohtuneina" jossakin laitoksessa, odottamassa vieraan hoitoa ja apua. Tässäkö on meidän kiitoksemme ja vastauksemme heidän rakkauteensa ja huolenpitoonsa,jonka me silloin saimme?! Poissaoloomme on tietenkin monenlaisia syitä,oikeutettujakin varmaan. Mutta useammalla se on vain piittaamattomuus ja kiire keskittyä vain oman elämänsä eteenpäin viemiseen,on tosiasia! Mietitään,eihän ne enää tunne edes. Eivät puhu. Makaavat kuin vihannekset tai kuka mitenkin. Ajatellaan; Mitä hyötyä siitä olisi.Tässä kohtaa voisi melkein kysyä: Eikö yhtä hyvin he olisi voineet "kysyä" silloin,kun olimme pieniä tai muuten vaan ymmärtämättömiä ,heidän lapsiensa lapsia-hekin olisivat voineet kysyä mitä hyötyä on näitä kakaroita paapoa,kun itselläkin olis miljoona työtä tehtävänä! Oli karjat ja pellot ja paljon muuta! Eivätpä tainneet kysellä. Aina oli aikaa ja lämmin syli tarjota,vaikkei oltais ymmärretty sitä hyvää ollenkaan. Mutta muistellaanpa niitä nyt,useimmat kuitenkin,niin arvokkaana ja rikkaana...
Itse muistelen edesmennyttä äitiäni,jonka "iltatähti" olin. Hän olisi kammoksunut joutuessaan laitokseen.Enkä minä ja muutkaan meistä olisi voinut kuvitellakaan häntä vievämme ennenkuin ihan pakossa. Hän tosin sanoi kerran: Älkää ottako ristiksenne jos niin joskus käy,ettei hänestä ole sanomaan mitään enää,vaan viekää hoidettavaksi... Kyllä, olihan siinä rankkaakin kaikille osapuolille-mutta onni oli saada pitää loppuun asti kotona.
Muistelen nuorenpana harjoitteluaikojani vanhainkodissa..Siellä näki monenlaista. Hyvää,mutta myös surullista ja lohdutonta. Muistan eräänkin mummon joka kaikenaikaa kulki käytävällä edestakaisin ja oli menossa kotiin. Levoton ikiliikkuja. Hoitajat olivat antaneet hänelle jonkinlaisen isohkon "vanhanajan" avaimen nauhassa kaulaan roikkumaan,joka ilmeisesti rauhoittikin häntä vähän ja jota hän alituiseen hiplasi vakuutellen lähtevänsä kotiin katsomaan että kaikki on kunnossa ja siellä pärjätään! Mietin usein,mitä hän todellisuudessa kodista tai muusta muisti-ehkä pätkittäin joskus jotakin,jota mielessään toisteli. Mutta huoli oli kova! Kerran hän tokaisi tullessaan huoneeseensa,jota siivosin: Kotonahan minä olen,mutta missä kaikki lapseni ovat? Ja istui ikkunan ääreen katsomaan ulos... Siihen en osannut sanoa juuri mitään...

Toivoisin että nyt te joilla on VIELÄ mahdollisuus,lähtisitte katsomaan! Hyötyä siitä on varmasti,ainakin enemmän kuin haittaa! Se toisille voi olla hyvinkin kipeä paikka,nähdä ja kokea se muistamattomuus ja muu-mutta kipeintä se tekee aina jos ITSE UNOHDIT!!