onnekkaat avoliitot, apua!

ei sulla ole kiire!!! itse olen 30v juuri avosuhteesta eronnut nainen, sitä oikeaa itsekin vielä odottelen....tutut ympärillä ovat pariutuneet ja avioliitoissakin moni toiseen kertaan.......ei mitään kiirettä!!! ei kannata kiirehtiä ja ajautua vaikeaan suhteeseen jonkun ´pakon´ saattelemana,mieluummin pitää hauskaa ja sit suhde vaan syntyy jos on syntyäkseen......liiku niissä piireissä missä itse viihdyt,sieltä kai se samanlainen seurakin sit löytyy....

Ite löysin omani kesätöistä rautakaupasta viis vuotta sitten, 16-vuotiaana. En todellakaan ollut häntä etsinyt, kaikki vain yhtäkkiä loksahti paikalleen.

En usko et sä mitään menetät vaikka et baari-ihminen oliskaan - harvoinpa baareista ketään löytäiskään. Mieti ennemmin työpaikkoja ja harrastuksia. Baareissa käy niin paljon kaiken maailman luusereita, mutta töissä ja harrastuksissa käyvä ihminen on jo paljon suuremmalla todennäköisyydellä menestyjä.

Voin kyl kuvitella miten inhottavaa on, kun kaikilla muilla tuntuu olevan niin täydelliset suhteet (harvoin ne muuten sentään ihan niin täydellisiä on kuin miltä ne ulospäin näyttää) mutta kyllä sunkin vuoro vielä varmasti tulee. Etkä ole yksin tuon tunteesi kanssa.

Tsemppiä!

pisti erityisesti silmään tekstistäsi: "Harmittaa vaan niin vietävästi, kun kaikilla opiskelijakavereillani on täydelliset suhteet. On poikaystävät, auto, yhteinen kämppä jne." Eihän nuo ulkoiset seikat monellakaan tarkoita sitä, että suhde olisi lähelläkään täydellistä. Voi toki olla - mutta täytyy muistaa, että toisaalta joku saattaa suunnitella vaikka häitä pönkittääkseen niitä tyhjän suhteen ulkoisia puitteita. En minäkään toki tiedä, millaisia ihmisten suhteet kaikkiastaan ovat, mutta kyllä monilla naisilla, jotka seurustelevat, paistaa jutuista se, että on jos jonkinlaista ongelmaa...

Eli ei voi ainakaan odottaa, että parisuhde tekisi kaikesta itsestään "helpompaa" tai "mahtavaa", jokaisen on lopulta itse löydettävä se onnellisuus muista asioista ja siihen sitten extrana voi saada sisältöä rakkaudesta ja hyvästä ihmissuhteesta. Vaikutat kirjoituksesta päätellen aika yksinäiseltä, jos "näyttää" siltä, että muut nauttivat opiskelijaelämästä? Rohkaisen sinua menemään mukaan juttuihin, kyllä yliopistomaailmassa löytää ihan eri tavalla seuraa kuin jostain lukiosta tms. aiemmista kouluista. Esim. ainejärjestöt järjestävät kaikenlaista muutakin kuin baariohjelmaa, meillä itse asiassa suurin osa ollut tapahtumia, joissa ei viina/baareilu ole näytellyt edes sivuosaa... riippunee vähän siitäkin, mitä alaa opiskelet, mutta varmana on niitäkin, jotka haluaa leffailtoja ja hengailla muuten vaan kaupungilla. Julma tosiasia näyttäisi olevan kyllä, et yliopistolla valtaosa porukasta on naispuolista, joten potentiaalisia kumppaniehdokkaita ei ole välttämättä paljoa noissa pippaloissa... Kuitenkin on niin, että kotona kirjojen luona asustamalla kukaan ei voi huomata sinua, se on fakta! Mene vaikka kirjastoon lukemaan, niin jo sielläkin saattaa tulla juttelemaan joku samanhenkinen opiskelijapoitsu, tässä yksi idea. Samaten sitä voi mennä kahvilaan tms. paikkaan istuskelemaan ja ottaa lehden/kirjan mukaan, niin kukaan ei ihmettele sitä, miksi pönöttää siellä, jos on yksin ja ujohko tyyppi.

Sinun kannattaa kuule röyhistää rintaasi ja ajatella, että etpä ihan mitä tahansa vierellesi kelpuutakaan! Ihan joka ainoalla on tasan tarkkaan ongelmia niin itsensä kuin parisuhteensa ja ystäviensäkin kanssa, koska jos elämä on jatkuvaa 'ihanuutta' ja kaikki on aina hyvin niin silloin sitä pettää niin itseänsä kuin muitakin. Elämään kuuluu tapahtua kaikenlaista kuin myös negatiivista siinä missä paskatkin fiilikset ovat ihan yhtä sallittuja kuin hyvätkin.

Sinä näet ympärillesi ehkäpä paremmin kuin muut etkä anna minkä tahansa viedä miten tahansa.

Ja toisekseen sulla on vielä koko kaikki elämä edessä :) Ota rauhallisesti ja syvenny opiskeluun vaikkapa ihan ensiksi. Älä laita itsellesi turhia suorituspaineita kumppanin suhteen vaan anna elämän viedä. Itse sitä on kuitenkin loppujen lopuksi oman onnensa seppä eikä tätä elämää voi kenenkään toisen kautta elää. Vaan itsensä kautta ja tuntien :)

Tsemppiä!

Kyllä sieltä baareista löytyy ihan kunnon miehiäki. Itekin löysin oman avomieheni baarista, kun hän oli kuskina kavereilleen. Hän ei itse käytä alkoholia ollenkaan eikä siis ole mikään juopporenttu.

Ihan turhaan leimaatte baarit huonoiksi seuranhakupaikoiksi. Ihan tavallisia ihmisiä siellä käy eikä pelkästään niitä yhdenillan ilojen etsijöitä. Eli jos haluat löytää kunnon miehen itsellesi niin mene vaan rohkeasti sinne baariinkin. Saattaa se poikaystäväehdokas sielläkin vastaan tulla.

Löysin oman ihanan mieheni opiskelijabileistä ja hän on hyvin varattu. :)

Ei opiskelijabileiden pääasiallinen tarkoitus ole kännätä ja vetää älyttömiä lärvejä, vaan tutustua toisiin opiskelijoihin. Harvalle miesehdokkaat tulevat oventaakse kolkuttelemaan... ;)

Vaikka tavattiin opiskelijabileissä, kumpikaan meistä ei ole kiinnostunut kännäämisestä tai älyttömästä biletyksestä. Me vietetään juuri tuollaisia leffa- ja pariskunta/ystäväporukkailtamia meillä tai jonkun ystävän luona useimmiten.

"Sieltä en usko ainakaan omista piireistäni löytäväni kunnollista elämänkumppania! "

Opiskelijabileistä on löytynyt monelle täydellinen elämänkumppani, rakastava mies ja huolehtiva isä. :) Ehkä kannattaisi luopua noista ennakkoluuloista vähitellen?

Heippa sulle!

Itse "löysin" kihlattuni samalta luokalta ammattikoulusta 2 vuotta sitten, 19 vuotiaana. En etsinyt poikaystävää ja sinä vuonna kukaan poika ei voinut vähempää kiinnostaa. Vasta oltuamme vuoden samalla luokalla avasin silmäni ja huomasin kuinka hyvä tyyppi hän onkaan. Aloimme viettämään enemmän aikaa yhdessä, muuallakin kuin koulussa. Huomasimme kuinka paljon yhteistä meillä on ja kuinka hyvin tulemme juttuun. Siitä se seurustelu sitten alkoi.
Minä uskon että kun pitää silmänsä auki voi huomata vaikka mitä kultakimpaleita edessään.
Rakkauden voi löytää ihan mistä vain, ei pelkästään baareista.
Älä etsi rakkautta pakolla äläkä ota paineita. Se oikea tulee kun on tullakseen!

Kaikkea hyvää sulle! :)

Itse olin 25 vuotiaaksi asti täysin vaikka seurustelu ja jopa seksikumppaneitakin. Elämäni oli kyllä ihan mallillaan, eikä mitään tuntunut puuttuvan, mutta sitten kun se viimeinen opiskeluvuosi tuli kohdalle, niin aloin jo vähän panikoida. En ollut koskaan etsinyt miestä, eikä sitä oikeaa tai edes sitä väärääkään ollut sattunut kohdalle 6 yliopisto vuoden aikana, joten jouduin aloittamaan ihan tyhjältä pöydältä. Sen oikean odottelu oli kyllä melkoinen vikatikki, ainakin näin jälkeen päin ajateltuna.

Onneksi minulla oli edes jonkin verran ulkonäköä ja sosiaalisia taitoja, joten löysin kyllä itselleni miehen ennen valmistumista, mutta helppoa se ei kuitenkaan ollut. Baareissa en ole koskaan oikein viihtynyt, mutta alkuunsa yritin löytää sieltä miestä, koska se vaikutta helpoimmalta vaihtoehdolta ja monet ystävättäristäni olivat löytäneet miehensä juuri baareista. Baarit olivat minulle kuintenkin se väärä paikka, sillä minusta olivat kiinnostuneita vain ne perinteiset känniääliöt, enkä oikein edes osannut jutella baarissa täysin tuntemattomien miesten kanssa. Tämän jälkeen kokeilin nettideittailua ja vaikka se alkuunsa vaikutti juuri samalta kuin baarissakin, niin netin kautta onnistuin kuitenkin aloittamaan kirjoittelun useammankin kiinnostavan miehen kanssa. Muutaman kanssa kävin ihan treffeilläkin, mutta eipä niistäkään oikein mitään tahtonut tulla.

Sitten kevällä lähetin viestin nettitreffipalvelussa eräälle miehelle, jonka olin nähnyt muutaman kerran yliopiston käytävällä, tästä syntyi sitten pikkuinen romanssi ja lähes kahden vuoden pituinen suhdekin. Suhteen aikana valmistuin ja muutin toiselle paikkakunnalle työn perässä. Mies kyllä seurasi (itsekin työn perässä), mutta suhde kuitenkin päättyi.

Nyt olen uudella paikkakunnalla ja minulla on jo uusi mies kiikarissa. Nyt se miehen iskeminen on kuitenkin jo vähän helpompaa, kun on jo vähän kokemusta. Jos olisin vieläkin täysin kokemusta vailla, niin en kyllä uskaltaisi lähteä näin itsevarmana miesta iskemään. Olisipa tuollakin miehellä nettiprofiili, niin se iskeminen olisi vieläkin helpompaa.

Sen kyllä tuossa huomasin omien erehdyksien kautta, ettei sitä haluamaansa kaltaista miestä saa jos ei itse viitsi tehdä työtä sen eteen ja olla itse se aktiivinen aloitteen tekevä osapuoli. Sillä odottelulla ja omalla passiivisuudella ei kyllä kovin hääppöistä miestä olisi saanut. Ehkä jonkin rillipäisen fyysikon... joka itse olen :)

Tapasin tulevan aviomieheni koulussa. Olin silloin muistaakseni 16 v. ja hän 20 v. Aikaa kului, olimme tuttuja/kavereita. Tästä meni kolme vuotta ilman mitään sen enempiä säätöjä ja valmistuimme koulusta. Siinä vaiheessa tiemme erkanivat, koska olimme lähinnä "koulukavereita". Olin puoli vuotta työttömänä ja sinä aikana hain uudelleen samaan kouluun opiskelemaan, eri linjaa. Muutaman kuukauden opiskelun jälkeen tapasin mieheni koulussa, hänkin oli jatkanut opiskeluja. Vaihdoimme numerot ja s-postiosoitteet, minun ehdotuksesta. Aloin piirittämään häntä ja loppuen lopuksi pyysin häntä viettämään koulun päättäjäisiä kesällä. Silloin sitten sain kakistettua hänelle, että haluaisin olla hänelle enemmän kuin kaveri. Paljastuikin, että hän oli ajatellut juurikin samaa, luuli vain, ettei hänellä ollut saumoja minun suhteen, joten ei uskaltanut tehdä aloitetta :) Tästä on kohta nelisen vuotta ja olemme syksyllä menossa naimisiin. Eli "se oikea" voi olla lähempänä kuin uskotkaan :) Olen sitä mieltä, että meillä jokaisella on oma polku, joka on tarkoitus kulkea. Kaikilla ei voi olla 25 vuotiaana omakotitaloa, koiraa, autoa, miestä ja kahta lasta, eikä tarvitsekaan olla. Älä ota paineita siitä että muut vakiintuvat, kaikelle on aikansa ja paikkansa :) Ota ilo irti tästä hetkestä ja siitä, että olet vapaa tekemään mitä itse haluat!

Jotenkin tuttu. Itse miespuolisena suhteet ja muut olivat tuntemattomia 25 vuoteen saakka. Kerran piti toimittaa osa eräästä tilauksesta tutulle ja hänen ystävänsä lupasi viedä ne hänelle. Toimitin tavarat ja jälkikäteen laitoin viestiä pyytääkseni tätä ystävää kahville kiitokseksi. Siitäpä se lähti. Nyt kolmatta vuotta asutaan saman katon alla.

Jaaa mitkä "onnekkaat" ? Ihmisen onni ei tule eikä synny mistään maallisesta materiasta. Lueskelepa näitä(kin) sivustoja, pullollaan kertomuksia mitä onnettomimmista suhteista. Onni ei tule etsien, se tulee eläen.

Olen itse samanikäinen kuin sinä, ja tapasin poikaystäväni kaksi vuotta sitten. Olemme molemmat aika ujoja, mutta tutustuimme kuitenkin, kun kohtasimme toisiamme aina välillä sattumalta pyykkituvassa ja bussipysäkillä :D Minä itse asiassa olen ihan superujo, joten olen tainnut päätyä suhteeseen ihan sattumalta. Olen siis ehkä vähän huono antamaan neuvoja, mistä kumppani voisi löytyä. Kannattaa kuitenkin varmaan olla ainakin semi-aktiivinen (uudet harrastukset yms.), mutta epätoivoisuus ei varmaan auta:) Tärkeetä on kuitenkin muistaa, että kaikki tapahtuu ajallaan. Kaikkien elämään ei kuulu samat jutut samaan aikaan, eikä todellakaan tarvitsekaan kuulua.

Mun mielestä sun ei kannata kauheasti kadehtia muiden elämää. Jokaisella on omat hyvät ja huonot hetkensä, oli suhteessa tai ei. Musta tuntuu lisäksi, että ne jotka _jatkuvasti_ hehkuttaa omaa pienperheidylliään, ei loppujen lopuksi ole missään hirveän onnellisessa suhteessa. Se jatkuva oman onnen mainostus on vähän sellaista itsensä ja muiden vakuuttelua. Usein tuntuu, että tällaiset vakuuttelijat eroaakin sitten ihan yllättäen...

Aika jännä juttu, oon aivan samantapaisen miehen sisko! Veljeni opiskelee, on fiksu ja kivannäköinen kundi ja oikein huumorintajuinenkin vielä, eli "hyvä tyyppi". Hän on 26 vee, häntä ei myöskään märät opiskelijabileet kiinnosta ollenkaan eikä muutenkaan vietä aikaa opiskelukavereiden kanssa. Ei ole sieltä sopivia kamuja löytynyt, kamut ovat "vanhoja" lukioaikaisia tyyppejä. Heidän kanssaan käydään pelailemassa ja joskus leffassa.
Olen miettinyt, että mistähän veljeni naisen löytää kun ei oikein missään käy.
Että täällä tällainen tapaus!