Suhde vanhempiin

Minkä sille mahtaa jos vanhemmat eivät ole kasvaneet elämässään ihmisinä sen vertaa että pystyisivät päästämään pesästä lentävästä irti. Varsinkin jos on eletty ja kasvettu maalla, kaupungissa vanhemmatkin ovat yleensä avoimempia.

Johtunee siitä että sukupolvia maalla asuneet ovat tottuneet pitämään kiinni sitä kotikonnustaan. Että puolisko haetaan samalta kylältä tai korkeintaan päivän pyörämatkan päästä. Asetutaan pitämään tilaa ja hoidetaan suvun perintömaita. Tai rakennetaan oma talo max. 20 km säteelle. Semmoisille ihmisille on kova paikka kun uusi sukupolvi lähteekin maailman tuuliin ja ketju katkeaa. Eikä kaikille mene jakeluun ettei nykypäivänä koko lapsikatras voi perustaa elämää muutaman lypsykantturan varaan, hyvä jos yhdellä on tarpeeksi rahkeita ruveta pitämään tilaa (johon tarvitaan miljoonan euron lainaraha-investoinnit ja 100 hehtaaria peltoa että sillä normaali perhe eläisi).

Kaupungissa pari sukupolvea asuneet ymmärtävät että ihmiset muuttavat, asunnot vaihtuvat, työpaikkaa vaihdetaan ja parempaan pyritään. Elämä ei ole semmoista "vanhan säilyttämistä" ja pysähtynyttä. Kerrostalo ei ole välttämättä "punainen tupa" josta ei saisi lähteä muuten kuin jalat edellä. Onhan se joillekin tietysti. Jos jälkikasvu yhtäkkiä saa hyvän duuniin toisesta kaupungista tai komennuksen ulkomaille niin so what, junat ja lentokoneet on keksitty ja naapuri tehdään kateelliseksi "kun meidän tyttö onkin töissä Milanossa".

Sukupolven välinen sosioekonominen kuilu voi joskus revetä railakkaasti. Mitä kauempana ääripäät ovat, sitä suuremmat murheet. Paljon riippuu ihmisten elämännäkemyksestä. Jos vanhemmat ovat olleet kiinnostuneet matkailusta ja maailman menosta laajemminkin, vaikka olisivat asuneet samassa tönössä lapsuudesta asti ja suku 500 vuotta sitä ennen, niin he ymmärtävät katsoa asioita laajemmin. Mutta vaikka vanhemmat olisivat ensimmäiset seudulle muuttaneet ja talokin ostettu mutta muuten niin sisäänpäin kääntyneitä että MM-lätkä ja Formula ykköset ovat kansainvälisintä ja eksoottisinta mihin päässään kykenevät niin eihän ne lapsiaan kirkonkylän ammattikoulua pidemmälle halua päästää.

Sama kuilu näkyy myös siinä kuinka vanhemmat tuppaavat sekaantua jälkikasvunsa elämään. Myös kaupungissa. Vaikka etäisyyttä ei olisi kuin muutaman bussipysäkin verran niin vara-avaimen antaminen äitimuorille voi olla paha erhe. Kaupunkilainen kulttuuritausta voi olla sama mutta silti mammat tunkevat sisään arvostelemaan sisustusta ja ruoanlaittoa.

Jotkut osaavat ottaa elämän sellaisena kuin se on, menneistä / tulevista murehtimatta. Omat vanhempani olivat Karjalan evakkoja. Vaikka olivatkin silloin lapsia niin ymmärtävät kyllä että nykyinenkään kotiseutu ei ole mikään suvun kehto vaikka talot ja tilat on raivattu ja kotiseututyötä tehdään. Ymmärtävät paremmin että lähtö tulee maailmalle useimmille.

Ei sen puoleen, voi tulla vielä aika jolloin itse kukin murehtii oman jälkikasvunsa selviämistä. Että selviääkö ne nyt siellä Pekingin savusumussa hengissä koko perhe, tai sitten ihmettelemme miksi kakarat haluavat elää hippeinä siellä suvun vanhalla ränsistyneellä tilalla missä tietkin ovat kasvaneet kohta umpeen.

ainut lapsi?

Niin, kuulostaa pikemminkin siltä, että vanhemmillasi on omassa arjessaan niin tylsää, että he takertuvat sinun tuomaasi väliaikaiseen virkistykseen. Voisivatko he olla myös masentuneita? Missä he asuvat ja onko heillä ns. omaa elämää? Kun olet heillä kylässä, onko sinulla omia menoja lapsuudenystäviesi tms kanssa, vai vietätkö koko ajan vanhempiesi kanssa?

Toisaalta, minun isovanhempani "syyllistyvät" myös samanlaiseen käytökseen. Ilmoitan heille, että olemme tulossa ja että kiitos, syömme mielellämme mutta emme ehdi jäädä yöksi. Ja sitten kun olemme syöneet niin alkaa harmittelu, että miksi emme voisi jäädä yökylään. Mutta se nyt on aika normaalin rajoissa vielä eikä aiheuta kuin pientä harmistusta.

Entä jos ehdottaisit heille lemmikin hankkimista? Missään nimessä tilanne ei kuulosta olevan sinun vikasi. Sinuna en myöskään jättäisi menemättä. Voithan harkitusti ottaa asian puheeksi heidän kanssaan. Ehkä he eivät vain ole tajunneet, miten onnettomalta tilanne sinusta tuntuu. Ja asioista keskusteleminen olkoon heille jälleen yksi merkki aikuisuudestasi.

sen jälkeen kun 2 lasta on kuollut. Ensimmäinen 1 vuoden iässä, toinen vähän reilu 30 ja itse olen nyt 43 vee ja edelleenkään äiti ei usko että osaan ajatella omilla aivoillani =) Olen eronnut kerran, tehnyt 2 lasta ja saanut kaikenlaista mahdollista aikaiseksi. Ymmärrän äitiä menetysten vuoksi ja kaikki taistelut mitä on jouduttu käymään lasten vuoksi aikanaan. Jaksan vaikka helvetin vaikeata sen välillä on. Oma terveys on mennyt jne mutta kai mä vain olen sellainen ihminen, että laitan aina läheiset edelle.
Lasten kanssa kannattaa olla varovainen jos sulla sellaisia on. Käytä kaikki mahdollinen aika niihin!

Oletpa tyhmä.
Olisit onnellinen että sulla on vanhemmat ja et ne välittää.

turhasta. Vanhempasi välittävät Sinusta ja niin kuuluukin olla. He vain osoittavat rakkautta Sinuun.
Meillä poika samanikäinen, asuu toisella puolella suomea ja tavataan yleensä vain 2 vuorokautta vuodessa. Hänen kesälomillaan, hän ja avovaimo tulevat vuorokaudeksi ja jouluna toinen vuorokausi.
Soittelemme tietysti kerran pari kuukaudessa. Kesällä käymme joskus siellä mutta tilanpuutteesta johtuen emme voi siellä yöpyä.
Kyllä täälläkin tulee haikea mieli, aina kun he lähtevät ja sitä toivoisi, että tapaisimme useammin.

Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, vanhemmillesi voi tulla jokin sairaskohtaus ja silloin voi olla jo myöhäistä.
Käy silloin kuin Sinulle sopii ja niin usein kuin voit... Syyllistämään ei ketään kannata alkaa.

...vanhemmat . Arvelisin että se on syy. Et kertonut oletko ainut lapsi(vai kerroitko). Itse olen sellaisessa iässä,että pakko ajatella vanhuutta ja olis mukava jos joku lapsista olis lähellä. Vielä se että et ole naimisissa, käsittääkseni,asettaa sinuun toiveita. Minusta sinun kannattaisi edeltäpäin kertoa tarkasti,kauanko aiot viipyä. Voitko puhua heidän kanssaan asiasta ? Se olisi kaikille mukavinta.

Muistan itse kuinka vaikeaa oli olla, kun vanhempi kahdesta lapsestamme 21-vuotiaana muutti pois. Istuin käsieni päällä etten olisi joka päivä soittamassa hänelle ja aiheuttamassa ahdistusta tai närää. Soitin kerran viikossa. Kotona asui kuitenkin vielä nuorempi lapsemme. Kun hän muutti kolme-neljä vuotta myöhemmin
pois kotoa, osasin suhtautua jo paremmin eikä todellakaan tehnyt mieli soitella joka päivä. Kerta viikossa riitti hyvin. Meillä on ollut koko ajan hyvät välit ja ollaan yhteydessä muutama kerta kuussa vaikka ei niin kaukana toisistamme asutakaan. Vanhempi lapsista teki meistä isovanhemmat, mistä olemme olleet iloisia ja nautimme täysin rinnoin. Haluaisimme nähdä heidän tytärtään useammin, mutta he elelevät keskenään ja eivät kaipaa meitä nyt kun vauvan hoitoon on tullut varmuutta. Se on hyvä asia ja siihen on vaan sopeuduttava, mutta vauva kasvaa koko ajan eikä opi tuntemaan meitä jos nähdää parin kuukauden välein. Mutta siihen on sopeuduttava...

olen eronnut kauan sitten,meillä on yhteyshultajuus mutta pojillani on kaverit ,koulu ,harrastukset,ex paikkakunnalla,mulla on sama kun pojat tulee mun luo niin siinä ekan illan aikana,alan kyseleen et mitä me huomenna tehdään,vaikka tiedän jo melko varmasti et .ei paljon ehditä tekemään,kun ne on kumminkin lähdössä,toiseen kotiin,onhan se raskasta mutta pitää vaan antaa niiden mennä,koska ystäviä,kavereita ei oo koskaan liikaa.voimia sulle keskuste vanhempien kanssa et kyllä sä osaat pitää huolta itsestäsi ja välität heistä yhtä paljon kun olet välittänyt aikaisemmin,mutta sulla on oma elämä mitä sun pitää elää.koita jaksaa

Oletko keskustellut asiasta vanhempiesi kanssa. Minä koin saman äitini kanssa. Meillä oli myrskyisiäkin yhteenottoja ennenkuin keskustelimme asiasta kuin aikuiset joitakin vuosia sitten. Vaati myös minulta asennemuutosta. Nyt 35-vuotiaana ja äitini jouluna haudanneena voin vain sanoa, että se oli yksi elämäni tärkeämmistä päätöksistä. Suhteemme muuttui aivan toisenlaiseksi. Eikä tuollaiset pikkuasiat jääneet kaivamaan äitini lähdön jälkeen!

Olen samaa mieltä liikaa lapsiinsa kiintyneistä vanhemmista. Itselläni on mieskaveri joka on hätää kärsimässä jos lapset ei käy... vaikka näkee lähes viikottain. Omille lapsilleni olen antanut vapauden, saavat käydä silloin kun huvittaa. Kyllä oma seurakin pitää riittää,,, eikä takertua lapsiinsa.

Et ole ainoa, ja oli jotenkin lohduttavaa lukea tuo tekstisi sillä itselläni, myös 30-vuotias, on samanlainen riippuvat vanhemmat-suhde. He kyllä haluaisivat laskea irti, mutta se on kumminkin heille paha asia eivätkä pysty siihen. Jos he eivät tiedä kaikkea elämästäni ja jos en ole koko ajan asioitani heille tiedottamassa, kaikki muuttuu katatsrofaaliseksi, ja äitini suurin piirtein sairastuu. Itkee ja valittaa ettei hän jaksa tällaista ja isäni kysyy aina tulo ja menokellon aikoja. Riita tulee jos he eivät näe esim. työvuorolistojani. Ja kun lista ei ollut näkyvillä, tämä oli kerran käyty kaivamassa laukustani ja kopioitu äidin kalenterin väliin. Äidille oli karmea paikka kun hankin oman ensimmäisen pesukoneen ja hän näki minut pesämässä kamppeitani ja silittämässä pyykkejäni. Hän oli surullinen avoimesti, koska hän oli sitten ns. tarpeeton, tai jos taas en syö hänen ruokiaan niin jotain on pahasti vialla. Äiti tekeytyy sitten pelkkää hyvää tekeväksi "uhriksi" kun tulee konflikti, onkuin joku marttyyri, mutta haluaa kuitenkin hallita, kontrolloida ja kahlita. Minä olen ahdistunut, koska en pääse luomaan omaa elämääni. Asuminen on aivan liian lähellä, koska joudun avustamaan maalla olevalla tilallamme, jossa on hevosia ja kaupunkiin on matkaa alle tunti. Tässä kaupungissa sijaitsee työpaikkani ja oma asuntoni. Tuntuu, että vanhemmat-suhde tukehduttaa enkä voi tehdä mitään ilman heidän kontrollia, ja olen kuitenkin jo 30-vuotias. Minulle riittäisi jos soittaisimme kerran kaksi viikkoon ihan kepeät kuulumiset, mutta se ei käy. Minulle on sanottu suurinpiirtein kun olen yrittänyt itsenäistyä ja siihen on liittynyt sitten riitaa, että "sinä olet sairas, pitäisikö hankkia keskusteluapua." He luovat aina minulle syyllisyyden tunteen. Tämä kaikki ymmärtämättömyys tekee minut kyllä tosi surulliseksi ja tuntuu, että jään paitsi vaikka mistä oman ikäisteni asioista ja elämästä, koska vanhemmat ovat liian sidoksissa minuun. En pääse eteenpäin. Olen monta yötä itkenyt, että mitä teen, haluan oman elinpiirin. Kaikkeen on varmasti syynä myös se, että olen heidän ainoa lapsensa.

Kerron miten voit vanhempasiki huomata havaitsemaan olet aikuinen nainen.
Ota seuraavan kerran MIES mukaasi, oli se mieskaveri,miesystävä joku tuttu mies joka sinulle on läheinen.
Huomaavat vanhempasi olet aikuinen nainen ja eivät lässytä enää kun uros mukana.
Äläkä kerro tarkemmin milloin olet lähdösä, ilmoitat aamulla tänään lähdet jne.

Oletko miettinyt, että lähteminen olisikin sinulle vaikeampaa? Ei ehkä vanhemmillesi, he kun ovat aina huolehtineet ja välittäneet sinusta! ole huoleti, kyllä minusta tuntuu, että vanhempasi ymmärtävät sinua ja itsenäisyytesi kaipuuta, eivät vain pysty muuttamaan itseään ja välittämistään.

Anne heille anteeksi se että heillä ei ole omaa elämää.

Kuulostaa tutulta. Sisarussarjassani ja kaikilla oma elämä, mutta kuitenkin vaikka vanhemmat ova niin rakkaat ja pitkän elämän nähneet, on minua aina ahdistanut se, että mikään ei riitä. Ei ole näkynyt, kun silloin ja silloin. Ai nyt jo meet, kaikki pitäisi raportoida mitä omaan elämään kuuluu. Tämäkö on kiitos siitä, että silloin lapsena ...
Kaikille pitää antaa tilaa elää omaa elämää. En itse ole sortunut moiseen, vaikka aikujinen tytär on muuttanut kotoa pois. Emme ole tilivelvollisia toisillemme. Annan hänen elää omaa elämää. Sen olen kuitenkin sanonut, että tuen häntä päätöksissään. Aikuisella on aikuisen vastuu j a oikeus päättää itse tekemisistään.

Kyllä vanhemmat hyväksyy sen miten pitkään olen. Mutta pitäisi nähdä JOKA VIIKKO ja pitää yhteyttä JOKA PÄIVÄ, jota en jaksa.

Ja eipä siinä kun itsetunto vaan alenee, kun en kuulemma osaa huolehtia itsestäni jos sairastun, en pärjää liikenteessä, minusta ei ole kouluttautumaan, työpaikat jota löydän on aina huonoja, hoidan huonosti ihmissuhteeni.. Ja lisäksi joka kerta kun ne tulee, tulee turhaa tavaraa!

Kohta suuntaan kaatopaikalle ja auto on tosiaan täynnä. Mutta kun ei muukaan auta, jotain olen saanut kyllä myytyä.

Enkä jaksa niitä puheluita "tuletko kotiin pääsiäisenä" Ai, minne kotiin??
Minulla on suhtautuminen vanhempiin kääntynyt jo vihaksi, vaikka olen ainoa lapsi.
1,5 vuoden päästä muutan etelämpään ja kauemmas kuin parinkymmenen kilometrin päähän.

Sinänsä lohdullista(vaikka surullista) lukea, kuinka paljon täällä on samankaltaisia juttuja ikääntyvistä vanhemmista ja heidän riippuvuudesta aikuisiin lapsiinsa. Mulla on kanssa sama tilanne, vaikkei ehkä yhtä "paha". Vanhempani soittelevat useamman kerran viikossa, ja aina samat jutut, mm.heidän sairauksistaan jne. Miksi se jokainen verenpaineen mittauskin pitää raportoida?! Ja aina sama: "koskas tulet taas käymään?"..argh

Minua ainakin asiassa harmittaa se, että en koskaan saa tuntumaa siitä, mitä olisi oikeasti kaivata toista ihmistä(siis vanhempia), kun koko ajan ylenpalttisesti tyrkytetään itseä ja niitä samoja juttuja viikosta viikkoon. Liika on aina liikaa. Kyse ei ole siis siitä, ettenkö välittäisi vanhemmistani. Jos jää vastaamatta puhelimeen, niin sitten soitetaan vastaaja täyteen ja melkein hätäkeskukseen, että olenko ajanut kolarin. Kun asiasta sanoo mitä kohteliaimmin, vedetään herne nenään ja pahoitetaan mieli.

Asia menee koko ajan pahemmaksi siksi, että en oikeasti enää halua kertoa omista asioistani mitään, ja odotan vaan,että nuo pakkopullakeskustelut loppuvat. Ei kai aikuisen lapsen ole tarkoitus olla vanhempiensa terapeuttina ja sairauskertomusten muka-kiinnostuneena kuulijana? Heidän ollessaan nuorempia ja aikana ennen kännyköitä ei nähty/kuultu moneen kuukauteen.

Olen jo alkanut ajatella, että toivottavasti itsestä ei tule vanhana samanlaista. Kaikkein pahinta: en tiedä, haluanko koskaan elää niin vanhaksi, että elämä menee tuollaiseksi, mielenkiinnottomaksi ja ikävystyttäväksi, jolloin päivän ainoa kohokohta on siwassa käyminen ja uusi tulos verenpainemittarissa. :(

Pitääkö sitä saakeli Kiinaan asti lähteä muutamaksi viikoksi, että saa rauhan omilta vanhemmiltaan? Matkoilla sentään saa olla rauhassa..

Joten ymmärrän hyvin sinua, aloittaja.

Mikä ihme sulla on hätänä? Taidat vaan ajatella asiaa vähän liikaa omasta näkökulmastasi.

Vaikkakin kyse on anopista. En tiedä ahdistaako miestä yhtä paljon vanhempiensa käytös, mutta itseäni ahdistaa vierailut tosi paljon. Tietenkin tahdon, että isovanhemmat saavat tavata lapsenlapsiaan ja rakentaa heihin lämpimän suhteen, mutta näin siitä ei tule kuin riitaa. Ja mies ei suostu yksin lasten kanssa sinne lähtemään, eli jos minä kieltäydyn lähtemästä niin me emme mene ollenkaan ja isovanhemmat eivät näe lapsenlapsiaan.
Käymme siellä n. 4kertaa vuodessa. Kesällä pari-kolme viikkoa, joulunaikaa viikon verran ja keväällä ja syksyllä pidennetty viikonloppu. Vaikka kerron aina etukäteen ja silloin kun olemme saapuneet, että kauan olemme ja milloin lähdemme niin kyselyt jatkuu joka päivä. Ja heti perään voivottelut siitä kun emme voi olla pidempään. Ja lasten maanittelut, että voivathan he jäädä vaikka me vanhemmat lähtisimmekin. Mutta en minä halua jättää pieniä lapsia lähes 700km päähän ja vielä kun isovanhemmilla alkaa jo olla ikää, etten muutenkaan usko heidän jaksavan hoitaa pieniä lapsia täyspäiväisesti.

Enkä minä halua viettää kesälomaa erossa lapsistani, itse olen lapseni tehnyt ja itse haluan heidät myös hoitaa. Eri asia on sitten kun lapset ovat jo kouluiässä ja pärjäävät jo vähän itsekseen. Sitä siis odotellessa niin itse pääsen suurimmasta ahdistuksesta. Onneksi kyse ei ole omista vanhemmistani, tuntuisi varmasti vielä pahemmalta.

Mitä enemmän ja useammin käyt vierailemassa vanhempiasi sitä enemmän he kiinytvät sinuun eivätkä halua päästä irti. Vaikka oletkin jo 30-v, vanhempien silmissä olet vielä se 10-vuotias pikkutyttö, jota he rakasatavat. Ei ole tietenkään siinun vikasi, se vain tuntuu olevan joskus niin vaikeata päästä irti.

Oletko puhunut asiasta vanhempiesi kanssa? he varmasti ymmärtävät itsekin asian laidan kun juttelet siitä heille. Vanhempasi eivät välttämättä edes huomaa tekevänsä noin. Ota seuraavalla kerralla asia rohkeasti vaan esille!

Olen jo kolmekymmentä, olen sairaseläkkeellä ollut jo kymmenen vuotta, mutta kun olen maalta ja vanhin lapsista ja muilla on menestystä niin minä teen kaikki työt, että vanhemmat saavat asua omakotitalossaan maalla. Joskus se on niin stressaavaa että on pakko lähteä pois koska minua kohdellaan vieläkin kuin 12 vuotiasta. Ensi talven polttopuut on jo tehty ja odottaa kesää ja kuivamista, hirmuinen meteli nousi siitä kun pakotin vanhempani maksamaan traktorin polttoöljyt ja sain pari sätkä pussia.
Aina jää huono omatunto kun lähden pois. Olen asunut 17 vuotiaasta yksin, töissä ollessanikin kävin hoitamassa nuo samat hommat.
Älkää koskaan lainatko esim. auton ostoon rahaa, siitä saa kuulla aina, ja kun puskee hommia ranchilla ja pyytää sätkäpussia, nii siitä se alkaa. En valinnut sairastumista, mutta sen olen päättänyt että jos minusta on kiinni nii kansaneläkkeelläni ja omalla työpanoksellani vanhemmat saavat asua kotonaan niinkauan kun elävät.
Ja kun olen puoliksi muusikko, ja farmari, ei helvetti, sitten sanotaan että olen hajottanut koneet, no eihä niitä muut ees käytä, minulla on 3 nuorempaa veljeä ja pikkusisko.
Kun kuulisi edes kerran sellaisen sanan kuin kiitos, tulet silmälasit huurussa pakkasesta sisään kädet kyynärpäitä myöten moottoriöljyssä ja ainut mitä kuulet . Pyyhi kenkäs.... lunta tuot sisään.
Ymmärtääköhän ne ees mitä kaikkee minä teen ja jos minua ei olis,,, 2002 näytti et en kaua elä, mut..
Joteski alkanu tympiä, mut oon kai liian kiltti.
No en anna periks, mun vanhempia ei laiteta vanhainkotiin boxiin ja pumpata täyteen myrkkyä.
Ukki oli mun paras kaveri ja opin et vanhemmat ihmiset tietää paljon sellasta mistä on hyötyä.
No tämmönen, ei auta ku nieleskellä ja pitää turpansa kiinni, tosin riitoja välillä tulee.
Ja se on raha, kansan eläkkeellä ei juhlita vaikka teen duunia viikossa enemmän ku ahtaajat vuoteen.

Samantapaista kokemusta sillä erolla, että lopulta olen jättänyt käynnit hyvin minimiin. Nyt isäni on ymmärtänyt antaa minun olla rauhassa jo jonkin aikaa, mikä on ollut erittäin fiksua ja voi olla, että jossain vaiheessa ihan aidosti haluan taas mennä piipahtamaan. Sellaista määrää käyntejä ja vietettyjä päiviä, mitä hän haluaisi, en kuitenkaan milloinkaan voi hänelle tarjota, samoin lievästi alkoholisoituneen (isäni) huolehtimista en myöskään. Hänellä on kyllä puoliso, onneksi ja muita lapsia lähempänä.

Minulla on mies, joka on ainoa lapsi ja jolla on samaa ongelmaa, tosin ei kovin pahana. Hän on onnistunut melko kivasti pikkuhiljaa mutta sinnikkäästi vaan irrottautumaan äidistään, vaikka se äidille vaikeaa selvästi onkin. Ja pojallekin.

Myös täällä, etenkin äidille tuntuu olevan kestämätön paikka ja tuntuu ettei sitä muuta sisältöä elämään löydy riittävästi hänelle millään. Sopeutumisen toivosta olen luopunut jo aikoja sitten. Lopputuloksena kyllä kaikki vierailut ovat vähentyneet minimiin ja ovat lyhyitä päivän tai korkeintaan kahden vierailuja.

Et ole tyytyväinen edes vanhempiisi. Kaiken pitäisi toimia sinun ehdoillasi. Näyttää olevan hyvin yleinen ongelma kirjoitusten perusteella.