Haluan puhua rakkaan lemmikin menettämisestä, sitä seuraavasta surusta ja menettämisen/kuoleman pelosta.
Vuonna 2000-2003 minulla oli siskoni kanssa yhteinen marsu. Minä taisin olla kuitenkin se, joka enemmän paijasi ja hoiti tätä marsua ja kiintymys oli näin syvempi kuin siskollani, vaikka hänkin toki rakasti tätä suuremmoista lemmikkiä paljon.
Vuonna 2003, joulun alla, pitkään sairastanut marsumme sitten kuoli. Muistan kuin eilisen päivän, kun olin isäni kanssa kotona, isäni nukkui ja olin ainoana hereillä asunnossamme. Marsullamme oli tapana vipeltää milloin minnekin aamuisin, saihan tämä juosta vapaasti lähes missä halusi. Niinpä kävelin aamulla keittiöön ja löysin marsuni makaamassa keittiön pöydän alla ja hengittämässä vaikeasti. Otin marsun syliini ja vein sen siskoni ja minun huoneeseen. En muista kauanko pitelin marsuani sylissäni, välillä sängyllä, tietäen mitä tapahtuisi ja kuitenkin yrittäen tietämättömänä helpottaa marsun oloa. Viimein marsumme veti viimeisen henkäyksensä ja viimeinenkin elonkipinä sammui.
Se päivä kului hetkessä. Aivan kuin olisi kulunut vain tunti ja olin istunut silti koko päivän lattialla, marsu sylissäni ja itkenyt. Itkenyt koko päivän.
Seuraavana päivänä hautasimme marsumme viereiseen metsään pienessä pahvilaatikossa, käärittynä tämän omaan pieneen vilttiin, ikuiseen lepoon.
Näistä hetkistä lähtien, tähän päivään asti, olen ollut surunmurtama. Tottakai suruni rakasta marsua kohtaan on hellittänyt ja pystyn katsomaan marsustani kuvia, muistelemaan, puhumaan siitä. Mutta silti, suru ja kaipaus ei koskaan katoa.
Joku ehkä ajattelee että miten voi kaivata jyrsijää niin paljon mutta jos lemmikki, oli se mikä hyvänsä, on ollut tärkeä, sitä voi kaivata siinä missä menehtynyttä ihmistä.
Minulle on jäänyt tästä tapauksesta menettämisen pelko. Minulla on tällä hetkellä upea, ihana ja rakastettava koira, joka on minulle hyvin tärkeä. Koirani on vielä nuori, terve ja elämäniloinen. Olen huomannut että siitä huolimatta, millainen koirani on ajattelen jatkuvasti että mitä jos koirani kuolee, mitä jos sille sattuu jotain, mitä jos joudun lopettamaan sen, mitä jos.. En kestä näitä ajatuksia ja silti ne vain tulvivat mieleeni päivä päivältä yhä useamman kerran. Pelkään menettäväni rakkaani, enkä kestä edes ajatusta siitä.
Minusta tuntuu että tapa, millä näin marsuni kuolevan ja kuinka vahva side minulla on jokatapauksessa aina ollut lemmikkeihini, "katkesi" marsuni kohdalla ns. hyvin rajulla tavalla. Luulen että tämä tapaus voimisti menettämisen pelkoani.
Jos joillakin on kokemusta tämänkaltaisista tilanteista tai neuvoja tai mitä vain tietoa aiheeseen liittyen, sitä olisi hienoa kuulla ja ehkä saada apua tai lohtua tai neuvoja tilanteeseen. :/
Lemmikin menettäminen
65
6149
Vastaukset
- msda
Lemminkin menettäminen on surullista ja ilmeisesti sinä olet ollut kovinkin nuori tapahtuma aikaan(tälläisen käsityksen tekstistäsi sain). Itselläni on tällä hetkellä 2 kissaa, vielä myöskin nuoria, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Silloin kun olin pieni niin meillä oli paljon eläimiä ja tietenkin eläimet ovat kuolleet aikanaan ja silloin sanoin, etten ikään ota eläimiä, koska eläimen kuolemat olivat lapselle ikäviä. Kuitenkin olisi hyvä muistaa se tosi asia, että eläimet ovat lyhyt ikäisempiä kuin me ihmiset ja näin välttämättä kuolema kohtaa ennemmin tai myöhemmin. Viimeisin lemmikin kuolema sattui minulle juuri viime lokakuussa, äitini vei meidän 16vuotiaan kissan lopetettavaksi. Kuitenkin pitää muistaa lopettaminen ei ole kivulias muuta kuin meille ihmisille. Eläin pääsee mahdollisista kivuistaan. Itse mielummin viesin eläimeni lopetettavaksi kuin, että löytäisin ne kuolleena kotoa. Näissä ajatuksissa pitäisi vain yrittää järjellä sanoa itselleen, että jokainen kuolee aikanaan.
- **********
Minä menetin taannoin perheemme rakkaan koiran, joka on paras ystäväni kuka minulla on ollut. Muitakin menetyksiä osui tuohon ajanjaksoon. Olin tuolloin jo vähän vanhempi mutta en ollut kokenut sitä ennen mitään oikeaa surua. Muistelen ystäväämme lämmöllä mutta minusta tuntuu etten pelkää enää mitään menettämistä, koska en usko enää aikaan... Aika on pohjimmiltaan pelkkä illuusio, eikä yksikään hetki tai mikään kaunis asia mikä koskaan on ollut, ei koskaan katoa tai lakkaa olemasta...
- 20+7
...kaikille merkittävile vaikuttajille tehdään muistomerkit.
Kevät tulee, lumet sulaa ja koiranpaskakasat kukkii monumentaalisena muistuttamassa meitä kaikista halvatun Turreista ja Murreista. 20+7 kirjoitti:
...kaikille merkittävile vaikuttajille tehdään muistomerkit.
Kevät tulee, lumet sulaa ja koiranpaskakasat kukkii monumentaalisena muistuttamassa meitä kaikista halvatun Turreista ja Murreista.kyllä, kyllä! Ja entäs te valopäät jotka jätätte paskakasanne jäljiltänne metsään? Sekä paperin ja jopa kaljatölkin kasan viereen ettei vaan meiltä koiranomistajilta jää huomaamatta että kyllä tekin vähemmän älykkäät osaatte moisen tehdä!!! Olen kuullut myäskin hiihtoladun reunoille muodostuneen jopa wc:n ko paskasta. Joten jospa olisit vaiti koiran jätöksistä, joissa et varmaankaa pyöri mikä taas on koirille aika ominaista. Äläkä leimaa kaikkia koiranomistajia jos jotkut ei jätöksiä kerää, kiitos!!!
- Halvat Jermu ja LIlo
20+7 kirjoitti:
...kaikille merkittävile vaikuttajille tehdään muistomerkit.
Kevät tulee, lumet sulaa ja koiranpaskakasat kukkii monumentaalisena muistuttamassa meitä kaikista halvatun Turreista ja Murreista.Pidä luonto siistinä ja aloita se autosta...
- omenapuinen
Ensinnäkin toivon, että jos ja kun joskus tulee se aika kun joudut tekemään lopettamispäätöksen koirastasi, niin et lykkää sitä liian pitkälle vain sen takia, että sinusta itsestä tuntuu pahalta. Olet kuitenkin koiralle velkaa sen, että viet sen kovien kipujen tullessa eläinlääkärille ja armahdat eläinparan tuskistaan. Älä tuolloin ajattele itseäsi, miten pahalta sinusta se tuntuu. Ajattele sitä rakasta koiraasi. Olen nähnyt muutamia tapauksia, joissa ihminen ei ole halunnut luovuttaa, vaan on pitänyt koiraa väkisin hengissä "liian pitkään", jolloin eläin on joutunut kärsimään suhteettomia kipuja vain siksi, kun omistaja on pelännyt omaa tuskaansa. Mieluummin vähän liian aikaisin, kuin vähän liian myöhään.
Toiseksi en osaa sanoa muuta kuin huomion, että menettämisen tuska on oikeastaan aika omistuksenhaluista ja omahyväistä tuskaa. Sureva ei sure sen takia, että toinen on mennyt pois, vaan sen takia, että joutuu itse luopumaan ja olemaan ilman tätä toista. Oli sitten kyse eläimestä tai ihmisestä. Olen surullinen, koska minulla ei enää ole.
En voi sanoa ymmärtäväni täysin tunteitasi. Itse olen joutunut lopettamaan useita koiria lapsuudenkodin koirista omiin eläimiini vuosien varrella. Ja joka kerta se on tuntunut pahalta, mutta lopulta tuska helpottaa ja voi muistella hymyssä suin aikoja eläimen kanssa. Aika aikaansa kutakin.- ---
"Mieluummin vähän liian aikaisin, kuin vähän liian myöhään."
Tämänkin ajattelutavan voi (tiedostamattaan) valjastaa itsekkäisiin tarkoitusperiin. Vanhenevan eläimen kanssa voi olla tuskallista elää, kun ne vanhuudenvaivat muistuttavat koko ajan lähenevästä eron hetkestä. Kun tietää että se lemmikin kuolema ja siitä seuraava suru ovat väistämättä edessä, tulee houkutus hoitaa se pois alta niin että saa oman surun surtua ja pääsee sitten nopeammin jatkamaan elämäänsä ilman niin suuria murheita. Tietoisella tasolla asia perustellaan itselleen juuri päinvastoin eli lopettamispäätös tehtiin vain lemmikin itsensä takia. Jos ajatellaan yli 80-vuotiasta ihmistä, jolla on suhteellisen paljon kipuja ja liikkumisvaikeuksia ja välillä masentaa kovastikin, niin kuitenkin jos hänellä sitten löytyy myös elämänhalua ja valoisia aikoja... niin ei kukaan tule hänelle eutanasiaa ehdottamaan.
"menettämisen tuska on oikeastaan aika omistuksenhaluista ja omahyväistä tuskaa. Sureva ei sure sen takia, että toinen on mennyt pois, vaan sen takia, että joutuu itse luopumaan ja olemaan ilman tätä toista. Oli sitten kyse eläimestä tai ihmisestä. Olen surullinen, koska minulla ei enää ole."
Aika Buddha saa olla, jos poismenneen suremistakin pitää "omistuksenhaluisena ja omahyväisenä tuskana". Tottakai kaikki tarkertuminen on sellaista pohjimmiltaan, mutta ihmiset ovat ihmisiä. - uoiuoppip
--- kirjoitti:
"Mieluummin vähän liian aikaisin, kuin vähän liian myöhään."
Tämänkin ajattelutavan voi (tiedostamattaan) valjastaa itsekkäisiin tarkoitusperiin. Vanhenevan eläimen kanssa voi olla tuskallista elää, kun ne vanhuudenvaivat muistuttavat koko ajan lähenevästä eron hetkestä. Kun tietää että se lemmikin kuolema ja siitä seuraava suru ovat väistämättä edessä, tulee houkutus hoitaa se pois alta niin että saa oman surun surtua ja pääsee sitten nopeammin jatkamaan elämäänsä ilman niin suuria murheita. Tietoisella tasolla asia perustellaan itselleen juuri päinvastoin eli lopettamispäätös tehtiin vain lemmikin itsensä takia. Jos ajatellaan yli 80-vuotiasta ihmistä, jolla on suhteellisen paljon kipuja ja liikkumisvaikeuksia ja välillä masentaa kovastikin, niin kuitenkin jos hänellä sitten löytyy myös elämänhalua ja valoisia aikoja... niin ei kukaan tule hänelle eutanasiaa ehdottamaan.
"menettämisen tuska on oikeastaan aika omistuksenhaluista ja omahyväistä tuskaa. Sureva ei sure sen takia, että toinen on mennyt pois, vaan sen takia, että joutuu itse luopumaan ja olemaan ilman tätä toista. Oli sitten kyse eläimestä tai ihmisestä. Olen surullinen, koska minulla ei enää ole."
Aika Buddha saa olla, jos poismenneen suremistakin pitää "omistuksenhaluisena ja omahyväisenä tuskana". Tottakai kaikki tarkertuminen on sellaista pohjimmiltaan, mutta ihmiset ovat ihmisiä.hyvin sanottua tekstiä. Ajattelin juuri noin kun koirani alkoi olla raihnainen itse kiireinen ja stessaantunut koirasta joka köpötti hitaasti ja oli höppänä ja joutuisyömään lääkkeitä ja ulos vietävä usein..että paras lopettaa koira niin voin muistella hyviä hetkiä..
omatuntoni ei antanut periksi vaikka se olisi ollut helpompaa kuin hakea lääkkeitä vaivaan ja dieettiruokaa mutta koirani on elämässä kiinni ja mikä oikeus minulla on sen päätt'miseen. Koira lenkkeilee hitaasti nuuskuttaen ja on ok. yrittää ulos saranan puolelta ja kompuroi kun ei näe kaihin takia esteitä..mutta ruoka maistuu ja aina valmis ulos kuvausretkillemme lähimetsään häntä hienoisesti heiluen. :)
Autan vasta sitten kun kipuja tulee en ennen...koira on ansainnut elää elämänsä kunniakkaasti loppuun asti. Koiran kanssa tultiin juuri retkeltämme se söi hyvin ja nukkuu nyt ikää on 15vuotta pikku soturittarellamme. :)
aika tulee kun on tullakseen en aio asioita hoputtaa.
- Broken?
Mulla on lapsuudesta vähän erilainen "trauma"tunne puolella. Meillä oli aika paljon lemmikkejä kun olin vielä pieni. Alussa kun joku lemmikeistä kuoli syystä tai toisesta. Se tuntui tosi pahalta ja itkin pitkään. Sitten kuitenkin jotain meni päässä vinksalleen. Enää lemmikin kuolema ei tuntunutkaan kovin pahalle. Kyllähän se oli surullista, mutta ei se sen kummempia tunteita herättänyt. En edes tajunnut että tuosta useiden lemmikkien kuolemasta jäisi jotain tunneperäistä ongelmaa, kunnes minulle läheinen sukulainen kuoli. Kuolema tapahtui yllätten ja kaikki olivat surunmurtamia, paitsi minä. Teeskentelin surua ja murhetta, mutta todellisuudessa asia ei minua juuri liikauttanut. Tuolloin olin n. yläaste ikäinen. Nyt kun olen jo lähempänä kolmeakymmentä olen elämässäni törmännyt enemmänkin kuolemaan, aina esitän suruvalittelut ja teeskentelen suruun liittyvää tunnetilaa koska onhan se kohteliasta kun muut ovat aidosti murheellisia. Tunnen kyllä menettämisen pelkoa jonkin verran, mutta kuolema ei herätä minussa sellaista tunnereaktiota kuin pitäisi. Lienee jäänyt jokin itsesuojeluvaisto lapsuudesta päälle. Suhtaudun kuolemaan todella kylmästi ja analyyttisesti, tapahtuneelle ei voi mitään ja se on hyväksyttävä, miksi siis surra asiaa. En tiedä onko tämä minun tunnevammaisuuteni sitten yhtään parempi vaihtoehto, kuin se että suree aidosti ja on vaikeaa päästä tunteiden yli.
- kun menetit marsusi
oma kissani jouduttiin nukuttamaan, maksan toiminta huonontui kokoajan. Elinaikaa ei olisi muutenkaan ollut paljon, enkä halunnut että kissani joutuu kärsimään enää enempää. Myöhemmin menetin myös toisen kissani, joka sairastui todennäköisesti haimatulehdukseen, meni muutamassa tunnissa niin huonoon kuntoon että nukutus oli ainoa vaihtoehto. Diagnoosi ei ole varma, sillä ruumiinavausta ei tehty, mutta haimatulehdusta eläinlääkäri epäili.
Kaipaan kissojani vieläkin niin paljon että sitä voi sanoin kuvata. Tällä hetkellä minulla on 2 kissaa, jotka otin sen jälkeen kun olin menettänyt molemmat kissani. Pelkään aivan kamalasti että kissoilleni sattuu jotakin, ja kun se päivä koittaa että jonmpikumpi pikkuisistani täytyy nukuttaa en tiedä miten sen kestän.
Muutenkin noiden menetysten jälkeen olen suhtautunut kuolemaan aivan eri tavalla ja luonteeni on muuttunut. En pysty puhumaan näistä asioista kenellekään, kaikkien tuttujeni mielestä on hullua ikävöidä kissoja jotka ovat kuolleet useampia vuosia sitten. Joskus kun tämä tunteiden pato sitten murtuu, saatan itkeä parikin tuntia ja se helpottaa oloa vähäksi aikaa.- Kisun emäntä
Minun toinen kissani piti lopettaa vajaa vuosi sitten yllättäen ja äkillisesti (tuli vakava sairaus) ja yhäkin kaipaan häntä melkein päivittäin. Raastavin suru on väistynyt taka-alalle, mutta yhä silloin tällöin tulee itku kun häntä muistelen. Ei se suru häviä koskaan, väistyy taka-alalle, mutta sen kanssa pystyy elämään. Koskaan en unohda mahtavaa, upeaa ja persoonalliista kisuani.
Ei ole yhtään hullua tai kummallista kaivata rakasta eläintä vuosienkin jälkeen. Onhan ne perheenjäseniä siinä kuin muutkin. Ja monelle (kuten minulle) ainoita perheenjäseniä ja rakkaita. Viis sitä mitä muut ajattelevat. Se on heidän ongelmansa.
Ihan kuin olisit täysin puhunut mun suulla! Meillä oli rakastakin rakkaampi cockerspanieli joka sairastui yhdeksän vuotiaana johonkin jota ei saanut lääkärit selville monista verikokeistakin selville. Totesivat vain että enempää kokeita ei tarvitse tehdä ja että ongelmat johtuvat siitä että koira on jo vanhempi. Toki alitajunnassani olin pitkään jo tajunnut että ehkä menettäisin rakkaan perheenjäsenemme ehkä piankin mutta silti jaksoin toivoa että jospa vielä siitä piristyisi, sillä eivät lääkäritkään katsoneet koiramme "olotilaa" kuollettavaksi. Näin sitten kävi että kerrankin kun olimme molemmat pois kolme tuntia perhejuhlissa, joista kovasti olin koko ajan pois lähdössä, koiramme eli kotiin tultuamme VAIN puoli tuntia! Vieläkin muistan kuin eilisen päivän sen viimeiset hengenvedot, katseen joka ei enään koskaan tulisi näkemään kuinka sitä rakastetaan, aivan kaiken! Ja kova on itse syytös edelleenkin siitä että olin poistunut sen luota tuona päivänä... Siitä on kohta jo viisi vuotta ja meillä on nykyään kaksi cockerspanielia jotka on auttaneet surussa, mutta se ei kuitenkaan häviä kokonaan pois koskaan. Eikä oikeastaan tarviikkaan, sillä olihan se ollut meille keskipiste elämässämme niin monen vuoden ajan! Juuri eilen tapaus tuli jälleen yht'äkkiä mieleeni ja koin melkein samantapaisen paniikkikohtauksen ( josta olen siitä asti kärsinyt, milloin minkäkin asian takia) kuin silloin vuosia sitten. Vatsaa poltti, oksetti, happi loppuu, pyörrytti jne... Yli kymmenen vuotta sitten koin vastaavan kokemuksen pupumme kanssa. Silloin olin yksin kotona enkä tiennyt olisinko huutanut keuhkoni pihalle ensin vai soittanut miehen kotiin. Molemmat ovat varmasti palaneet ikuisena muistikuvana mieleeni.
Ja kyllä, kun tietää mitä mahdollisesti on tulossa, sitä etukäteen jo ns suree. Koiramme kuoltua mietin että onko kovin fiksua ottaa uusi, mutta itse en olisi kovinkaan hyvin poismenosta toipunut ilman uutta ystävää.
Olen huomannut että näistä asioista puhuminen sellaiselle ihmisille joka kokee tämänkaltaisen asian samalla tavalla helpottaa. Jos saa palautteena väheksyntää tms se vain pahentaa asiaa.. Tsemppiä sulle !- Karjatil.
Niin huomaa että kuolema kuuluu elämään,samoin kuin syntymä.
Karjatilallisena nuo molemmat ääripäät ovat arkipäivää.Kaikkeen tottuu.ei saa jäädä suruun makaamaan. - sydämeesi
Karjatil. kirjoitti:
Niin huomaa että kuolema kuuluu elämään,samoin kuin syntymä.
Karjatilallisena nuo molemmat ääripäät ovat arkipäivää.Kaikkeen tottuu.ei saa jäädä suruun makaamaan.kun on tuttu tunne.. meidän ihana marsumme (6,5v) kuoli tasan viikko sitten yöllä, halvaantui kunnes hengitys sitten loppui.. oli elämäni yksi kauheimpia päiviä, samanlaista ihanaa marsua ei tule ikinä vastaan. niin hellyydenlkipeä ja ihmisrakas, ja rakasti hän koiraammekin paljon, aina olivat hyviä kavereita. ja rakasti lajitoveriaan tietysti. lepää rauhassa rakas
- vihreä-ruusu
MInulla on ollut paljon eläimiä koko elämäni ajan. Lähens kaikkia mahdollisia ja paljon. Mutta yks vanha mopsi-herra muistuu yhä mieliin. Ikää oli 12.v kuulo, hampaat oli hävinnyt jo ajat sitten, ja taka-ruumiskaan ei pysynyt aina mukana, välillä loppui happi ja tajukin lähti.
Niin päätimme että nyt on aika lähteä, vein ystäväni viimeiselle matkalle, kun eläinlääkäri oli piikkinsä antanut ja ystäväni alkoi "väsyä", nin otin pari askelta taakse päin, poistuakseni paikalta. Tämä ystäväni, vielä nousi ja yritti perääni, se ei varmaan unohdu koskaan!
Mutta sitähän tämä elämä on, valitettavasti eläin-ystävämme elävät lyhyemmän ajan kuin me. Ja sille ei voida mitään, mutta se juttu on vaan "sisäistettävä". Joka tapauksessa eläimet on aivan ihania elämän kumppaneita Karjatil. kirjoitti:
Niin huomaa että kuolema kuuluu elämään,samoin kuin syntymä.
Karjatilallisena nuo molemmat ääripäät ovat arkipäivää.Kaikkeen tottuu.ei saa jäädä suruun makaamaan.Niin.. Itse en kylläkään ole enään iältäni ns. eilisen teereen tyttö... Olen vaan erittäin herkkä. Ja parin vuoden sisään olin menettänyt niin omaisia kuin ystäviäkin joiden menettämisen surua ei ollut kokonaan kerinnyt käsitellä ja rakkaan lemmikin menetys siihen ajankohtaan oli vaan hieman liikaa keralla...
- Without cat
Menetin tänään lemmikkikissani äkillisesti ja suru on kova.
En jaksa kirjoittaa tämän enempää.- Feeling blues
Minä taas menetin vajaassa vuodessa 2 rakasta koiraani. Ensimmäinen sai keuhkokuumeen ja ei jaksanut jatkaa elämää,ja niin se pikkunen (50kg) nukkui pois minun hellässä huomassa ja lääkärin läsnäollessa. Koira oli 13v ja toinen sai äkillisen sairaukohtauksen ja jouduttiin laittamaan ikiuneen myöskin lääkärin läsnäollessa.
Suru on kova, mutta jäljelle jäi vielä yksi, joka tietenkin kaipaa näitä kahta ja vaistoaa minunkin suruni. Yritän kovasti rohkaista poikaa kaikin keinoin ja olenkin pikkuhiljalleen onnistunut siinä. Elämän on jatkuttava vaikka näitä lemmikkien pois lähtöjä joutuukiin kokemaan.
Lohdutukseksi on vain se että annoit hänelle pitkän ja onnellisen elämän. - Surunmurtama.
Tänään äkillisesti menetimme suloisen pienen hauvaenkelin. Suru on niin kova, etten pysty enmpää kirjoittamaan
Surunmurtama. kirjoitti:
Tänään äkillisesti menetimme suloisen pienen hauvaenkelin. Suru on niin kova, etten pysty enmpää kirjoittamaan
Tsemppiä teille kummallekin! Itse välillä alussa lemmikin kuoltua ajattelin että nyt sillä on hyvä olla ja saa taas peuhata jo aikaisemmin pois menneiden ystäviensä kesken. Siis mielestäni eläinten "taivashan" on olemassa... muusta en usko.
Koirissa on yksi perustavanlaatunen vika, se että ne elää niin lyhyen elämän. Mutta niissä on se hyvä puoli, että ne muistavat elää :)
Opiksi niin koiranomistajille kuin koirattomille:
Eläinlääkärinä toimiessani minut kutsuttiin kerran tutkimaan erästä Irlanninsusikoiraa. Koiran omistajat, pariskunta ja heidän 6-vuotias poikansa, olivat kaikki hyvin kiintyneitä lemmikkiinsä.
Tutkittuani koiran totesin, että se oli kuolemassa syöpään. Kerroin perheelle, että en voinut tarjota tälle vanhalle ja rakastetulle koiralle
mitään muuta kuin eutanasian.
Koira voitaisiin saattaa viimeiselle matkalleen heillä kotona,
turvallisesti, omien ihmisten ympäröimänä.
Seuraavana päivänä, kun menin nukuttamaan koiraa, tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussani. Pikkupoika vaikutti rauhalliselta silittäessään vanhaa koiraa viimeistä kertaa.
Muutamassa minuutissa koiravanhus nukahti rauhallisesti viimeiseen uneen.
Istuimme hetken yhdessä puhellen siitä surullisesta tosiasiasta, että eläimet elävät paljon lyhyemmän ajan kuin ihmiset.
Silloin poika sanoi: "Minä tiedän miksi".
Yllättyneinä me kaikki jäimme kuuntelemaan.
Se, mitä hän sanoi seuraavaksi, hätkähdytti minua. En ollut koskaan kuullut yhtä lohduttavaa selitystä.
Poika jatkoi: "Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisille. Mutta koiratpa osaavat jo tämän. Siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään."
Illalla laadin listan siitä, mitä ihmiset voivat oppia koiralta:
* Kun rakkaasi tulevat kotiin, mene aina iloisena tervehtimään
* Älä koskaan kieltäydy huviajelusta
* Kokemus raikkaasta ilmasta ja tuulesta kasvoillasi on silkkaa hurmiota
* Ota nokosia
* Venyttele ennen ylösnousua
* Juokse, telmi ja leiki päivittäin
* Hae huomiota ja anna ihmisten koskettaa sinua
* Vältä puremista silloin kun pelkkä murahdus riittää
* Lämpiminä päivinä pysähdy makailemaan pehmeällä nurmella
* kuumina päivinä juo runsaasti vettä (olutta/viiniä) ja lepäile varjoisan
puun katveessa
* Kun olet onnellinen, tanssi ympäriinsä ja heiluta koko kehoasi
* Riemuitse pitkän kävelyn tuottamasta ilosta
* Ole uskollinen
* Älä koskaan teeskentele olevasi jotain muuta kuin mitä olet
* Jos jokin tarvitsemasi on haudattu syvälle, kaiva kunnes löydät sen
* Jos jollakulla on huono päivä, ole hiljaa lähellä ja nyhjäise hellävaraisesti
* NAUTI JOKAISEN PÄIVÄN JOKAISESTA HETKESTÄ.
Nauti koirastasi ja elämästä täysillä, joskus tulee se päivä etttä joudut koirastasi luopumaan, mutta silloin on myös niitä hetkiä, joita voit muistella.- etsivivä-amadeus
varmistaja kirjoitti:
eläintä ei saisi jäädä pitkään suremaan sen muutettua rajan taakse.Se ei pääse uudestisyntymään jos kaipaamme ja pidämme siitä kiinni.
Sateenkaarisilta on ihana itkumuuri lemikkinsä menettäneille,löytyy Googlesta.
Minä olen saattanut majanmajoille pari heppaa kuusi koiraa kolme kissaa.Olen hyvästellyt heidät lämpimästi ja sitten el.lääkäri on kotona käynyt nukuttamassa. - Elämä on
etsivivä-amadeus kirjoitti:
eläintä ei saisi jäädä pitkään suremaan sen muutettua rajan taakse.Se ei pääse uudestisyntymään jos kaipaamme ja pidämme siitä kiinni.
Sateenkaarisilta on ihana itkumuuri lemikkinsä menettäneille,löytyy Googlesta.
Minä olen saattanut majanmajoille pari heppaa kuusi koiraa kolme kissaa.Olen hyvästellyt heidät lämpimästi ja sitten el.lääkäri on kotona käynyt nukuttamassa.joskus aikanaan, kotieläimistämme kun tulee uusi ihmiskunta, on se jo paljon parempilaatuinen kuin me, siksi kai sanotaan jo nyt että eläin on parempi ystävä kuin ihminen. Viime mainittu pitää paikkansa jos ei muuhun haluakaan uskoa.
Elämä on kirjoitti:
joskus aikanaan, kotieläimistämme kun tulee uusi ihmiskunta, on se jo paljon parempilaatuinen kuin me, siksi kai sanotaan jo nyt että eläin on parempi ystävä kuin ihminen. Viime mainittu pitää paikkansa jos ei muuhun haluakaan uskoa.
pilikkua.. mutta ei eläimestä voi tulla ihmiskuntaa :P
- julianna69<3
Oon julianna ja mun mielestä kaikki lemmikit ja eläimet pitäs tappaa ja syödä =)
- julianna69<3
oon kosteena..
Pakko tähänki kommentoisa, että tää täysin aiheetonta julkaista tälläsessä keskustelussa. Monissa muissa huomannu samankaltasia ja jos mä olisin sensuurimamma ni roskiin vaan... Sun mielipidettäs ....pää ei tarvita!
- tosi elämää
Sinulla olisi aihetta suruun ja menettämisen pelkoon vasta silloin,kun olet menettänyt puolisosi,poikasi ja lapsen lapsesi vuoden sisällä.Miksi vikiset yhdestä mitättömästä marsusta?
- MK
Kyllä lemmikin menettäminen on surullista siinä missä ihmisenkin. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse ihmisistä, vaan lemmikin menettämisestä ja sen tuomasta tuskasta. Kärkkäästä asenteestasi voisi olettaa sinun menettäneesi läheisiäsi vuoden sisällä. Ikävä ja surullinen asiahan se on... mutta vaikka tämä ei asiaan nyt varsinaisesti liity, niin ymmärrätkös, että joillakin ihmisillä ei välttämättä ole perhettä ja ystäviä ja näin ollen vaikka pieni Chihuahua voi olla juuri sille henkilölle henki ja elämä.
Itse en ole joutunut elämäni aikana luopumaan vielä muista ihmisistä, kuin rakkaasta ukistani. Olin silloin vielä pieni lapsi, mutta muistan sen päivän lopun ikääni. Nyt olen jo reippaasti reilun parinkymmenen ja vierelläni on maailman ihanin avopuoliso ja pikku-prinssini - näinkin voi olla
onkin menettänyt jo niin paljon lyhyen ajan sisään? Itsellänikin on kuollut, äiti, isä, sisko, pari setää, vaari, ystävä... Enempää en itsekään hetkeen halua menettää. Varmasti muillakin löytyy monta syytä suruun! Älä ole noin jyrkkä toisten suruun sillä jokaisella on omat tapansa ja syynsä surra!
- 10 v marsufani
Kuule mulla on 2 marsuu ja oon 10 v marsut on enemmän kuin eläimiä ne on parhaita kavereita ja jos mun marsut kuolis mä en tiiä miten selviän sittä ja haista paska
- ainut ystäväni
minulla ollut hyvin vaikea elämä kakskymppisenä sairastuttuani johonkin joka romahdutti maailmani kivun,tuskan,epätietoisuuden,pelon ja parantumattomuuden sumuiseen lääkemaailmaan.Ajattelin ottaa edes jotain mikä pitäisi säännöllisessä elämässä ja jotenkin pinnalla sekä estäisi avartamasta maailmankatsomustani haulikolla ohimolle tms.eihän pieni koirani toki minua parantanut mutta se eli kanssani 16v 1kk ja kuoli viime kesänä...pieni westieni oli minulle kaikki kaikessa,ainut ystäväni ja sai kaiken mitä pystyin antamaan.vieläkin itken päivittäin,muistan nukkumaanmennessäni muutamin sanoin ystävääni,sen tavarat/lelut tallessa kuten ensimmäiset irronneet hampaat,hihna/panta/harja sekä paljon kuvia elämänkaarestaan...oli hyvin surullista nähdä sen vanhenevan,kangistuvan ja sairastuvan sekä sen viimeisen yön vierekkäin jolloin lähdimme viimeiselle eläinlääkärimatkalle josta palasin yksin...miksi en voinut lähteä yhtäaikaa pois?olisi niin paljon helpompaa kuin kärsiä täällä taas yksin..kiitos Duster ja antaisin ihan mitä vain saadakseni sinut takaisin!!
- Pyhämies
Koirat on tapettava! Niiden lihasta saadaan apu kehitysmaiden ruokapulaan, mutta ennen kaikkia ne on saatava pois paskomasta tien laitaan prkl! Jumala rankaisee niitä syntisiä verisesti jotka hyysäävät noita likaisia Saatanan välikappaleita kodeissaan! PALATTE HELVETISSÄ, (todennäköisesti, en ole aivan varma), koiranomistajat!
Pyhämies kirjoitti:
Koirat on tapettava! Niiden lihasta saadaan apu kehitysmaiden ruokapulaan, mutta ennen kaikkia ne on saatava pois paskomasta tien laitaan prkl! Jumala rankaisee niitä syntisiä verisesti jotka hyysäävät noita likaisia Saatanan välikappaleita kodeissaan! PALATTE HELVETISSÄ, (todennäköisesti, en ole aivan varma), koiranomistajat!
Mitäs jos yrittäisit jostain saada itsellesi lääkärin joka jollain tasolla ymmärtäisi jopa sinua ja saisit nopeasti TARVITSEMAASI HOITOA!!!!
- Lotta 66
Pyhämies kirjoitti:
Koirat on tapettava! Niiden lihasta saadaan apu kehitysmaiden ruokapulaan, mutta ennen kaikkia ne on saatava pois paskomasta tien laitaan prkl! Jumala rankaisee niitä syntisiä verisesti jotka hyysäävät noita likaisia Saatanan välikappaleita kodeissaan! PALATTE HELVETISSÄ, (todennäköisesti, en ole aivan varma), koiranomistajat!
Taitaa sun vanhemmat olla vähän liian läheistä sukua toisilleen, kun tuollaista viitsit kirjoittaa.Keksi parempaa tekemistä kuin koiranpaskojen haistelu.
- elämän ilo
Pyhämies kirjoitti:
Koirat on tapettava! Niiden lihasta saadaan apu kehitysmaiden ruokapulaan, mutta ennen kaikkia ne on saatava pois paskomasta tien laitaan prkl! Jumala rankaisee niitä syntisiä verisesti jotka hyysäävät noita likaisia Saatanan välikappaleita kodeissaan! PALATTE HELVETISSÄ, (todennäköisesti, en ole aivan varma), koiranomistajat!
Niin varmaan pyhmyskin on tapettava ! Mut se liha ei kelpaa ees kehitysmaihin.
Pyhämies kirjoitti:
Koirat on tapettava! Niiden lihasta saadaan apu kehitysmaiden ruokapulaan, mutta ennen kaikkia ne on saatava pois paskomasta tien laitaan prkl! Jumala rankaisee niitä syntisiä verisesti jotka hyysäävät noita likaisia Saatanan välikappaleita kodeissaan! PALATTE HELVETISSÄ, (todennäköisesti, en ole aivan varma), koiranomistajat!
... on sun pääsi sisällä. Koiran ulosteet haihtuu ja maatuu muutamassa päivässä luontoon ja se on mitä parhainta lannoitetta esim. 'liikennevihreille'. Pulloja ja tölkkejä jo vuosia keränneenä fakta on se, että ihminen se suurin sotkija on... menikö pääkeskukseen? Jatkoja ja vointeja sinullekin jokatapauksessa.
- eläin ystäviä
On luonnollista surra rakasta lemmikkiä mutta:jos se määrää elämääsi ja aiheuttaa ongelmia,kertooko se jostain puutteista ihmissuhteissa tai jostain sellaisesta ?
Lemmikit ovat kuitenkin lemmikkejä.Ne ovat ilonamme ja toki tuntevat ja iloitsevat sekä surevat kuten ihmiset mutta lemmikin kohokohta on kuitenkin se että ruokakupissa on ruokaa tai että rapsutat sitä.
Ei se osaa ajatella elämää ja kuolemaa kuten sinä ja minä.
Sille riittää että tässä hetkessä on hyvä olla eikä se todellakaan osaa ajatella eikä välittää ollaanko huomenna elossa,kuolleita,nälässä !
Lemmikki eläin ei todellakaan ole ihminen vaikka sillä olisi kuinka inhimillisiä piirteitä ja tottakai se on uskollinen ystävä,vai onko ?
Vai kulkeeko perässäsi vain koska ruokit sen ?
Niistä uskollisistakin ystävistä paljastuu välillä yllätyksiä,eläimellisiä piirteitä koska-ne ovat ELÄIMIÄ !- 32 r2r2
http://www.youtube.com/watch?v=gbv-yqqmLH0
Muistele lemmikkiäsi ja kuuntele tätä kappaletta samaan aikaan. - -----------
"toki tuntevat ja iloitsevat sekä surevat kuten ihmiset mutta lemmikin kohokohta on kuitenkin se että ruokakupissa on ruokaa tai että rapsutat sitä.
Lemmikki eläin ei todellakaan ole ihminen vaikka sillä olisi kuinka inhimillisiä piirteitä ja tottakai se on uskollinen ystävä,vai onko ?"
En tiedä mistä olet saanut eläinten ajatustenlukukoneen. Seuraavissa huomioissa olet kuitenkin oikeassa.
"Ei se osaa ajatella elämää ja kuolemaa kuten sinä ja minä."
Ja sen takia "se" onkin viisaampi kuin sinä tai minä.
"Sille riittää että tässä hetkessä on hyvä olla eikä se todellakaan osaa ajatella eikä välittää ollaanko huomenna elossa,kuolleita,nälässä !"
Ja täsmälleen näin ihminenkin kokisi, jos olisi oikeasti järjissään, eikä antaisi mielensä kiduttaa ja orjuuttaa itseään hetkestä toiseen.
Olen oikeasti sitä mieltä, että vaikkapa koira voi olla monessa mielessä paljon viisaampi kuin ihminen. Ihminenkin voisi olla ainakin yhtä viisas, jos lopettaisi turhanpäiväisen asioiden ajattelemisen. Mitä ihmettä täällä oikein tavoitellaan ja miksi?
- Karviaisten omistaja
Minulla itselläni on lemmikkejä ollut koko ikäni ja luopuminen rakkaasta karviaisesta on aina ollut
ikävä. Olen joutunut viemään eläinlääkärille kaksi pientä koiraani vanhuuden takia, kun olen
ajatellut että tämän on antaa mennä kun muistan pienen heiluttajani sellaisena ystävänä joksi
sen olin ottanut. Yhdelle jouduin antamaan armahduksen kun tuli kasvi kaulaan. Jos olisin anta-
nut tämän ystäväni kärsiä minulla varmaan olisi vielä pahempi mieli kuin nyt kun tiesin, että tein
oikean ratkaisun. Koiristani kaikista minulla on lämmin muisto jota uusi tulokas ei pyyhi pois.
Jokaista olen rakastanut yli kaiken. Eikä yksikään ole korvannut sitä menettämääni. Jokainen on
oma pieni persoona jota en vertaa siihen edelliseen. En väitä ettei nämä pikkuhauvelit ole mie-
lessäni, mutta muisto on lämmin. Jos lemmikkiä rakastaa on myös lupa surra kun tulee se vaihe
lemmikin kanssa, että on otettava järki käteen ja ajateltava niin että teet pienelle ystävällesi pal-
veluksen kun ajattelet vain tämän parasta. Kaikille lemmikkien menettemämille ihmisille jatkoa ja
uskoa tulevaisuuteen. - catwoman43
Hei. Luin tekstisi. Minä olen elämäni aikana joutunut luopumaan kymmenestä eläimestä. Ensimmäisestä jo 5 vuotiaana. Joka kerta se tekee yhtä kipeää. Nyt on kohta vuorossa 11:sta. Tällä hetkellä äidillä ja minulla on molemmilla eläimiä. Hänellä on kohta 13-vuotias tyttökissa ja elokuussa 7 vuotta täyttävä koira. Itselläni on 2-3 vuotias kollipoika, löytökissa (iästä on pikkuisen epävarmuutta mutta epäilys on että täyttää nyt 3).
Tämä 13-vuotias on nyt sairastellut. Hän on alunperin minun, löytökissa myös ja otin sen pentuna. Kolli löydettiin 6-8 kk ikäisenä ja se oli ensin äidilläni reilut puoli vuotta. Sitten se alkoi häätää äidin koiraa. Lopulta meni siihen ettei äitini saanut enää öisin nukuttua. Koska tyttöni ja äidin koira ovat tottuneet toisiinsa teimme vaihdot päittäin reilu vuosi sitten. Nyt on kaikilla hyvä elämä. Paitsi ei tällä hetkellä kun tyttöni sairastelee ja olemme valmistautuneet hänen poismenoonsa.
Minulla edelleenkin silloin tällöin tulee uniini jotkut menettämäni eläimeni. Varsinkin saksanpaimenkoirani joka eli 12 vuotta ja löytökissani, jonka jouduin nukuttumaan ikuiseen uneen vakavan sairauden takia sen ollessa reilut 7 vuotta. Se on kova paikka, mutta itse en pelkää sitä tilannetta vaan hyväksyn osana tätä elämää. Vielä kovemmaksi asian teki se, että isoisäni oli kuollut samana päivänä 20 vuotta aiemmin eli samana päivänä kuin tyttökissani nukutettiin. Jokainen meistä on hetken aikaa täällä maan päällä. Kiinnyn aina heti ja kovasti uuteen eläimeen, ehdoitta. Olen äidilleni kiitollinen siitä, että hän on opettanut minut pienestä pitäen siihen, että on ajateltava ensin eläintä sitä kuinka paljon eläin kärsii tilanteessa ja mikä on paras vaihtoehto. Itse mieluummin tunnen suunnatonta surua kuin annan eläimen kärsiä mahdollisista kivuista vain sen takia että itseeni sattuu. Sellainen vasta on itsekästä.
Tiedän että tulen jonain päivänä menettämään myös nykyisen kollini vaikka se on vielä nuori ja terve. Samoin kun tulemme äidin kanssa menettämään myös hänen koiransa, joka on oikeastaan meidän yhteinen.
Mutta en ajattele asiaa etukäteen eikä minulla ole menettämisen pelkoa.
Minulla on myös ollut marsuja. Ostin kaksi marsua yksityiseltä ja tuli ilmi että toinen naaras oli raskaana. Kun olin töissä yksi pentu oli syntynyt. Se ei elänyt kuin reilun vuoden ja kuoli häkkiin ja se oli aika raju juttu minullekin. Mutta pääsin siitä yli. Yhden marsuista annoin äidilleni ja se eli onnellisen loppuelämän. Toinen aikuisista jäi minulle ja sen jouduin nukuttamaan koska sillä oli kasvain.
En todennäköisesti pysty antamaan neuvoja koska itse en koe samanlaista menettämisen pelkoa. Mutta pystyin kertomaan omista menetyksistäni.
Toivon sinulle voimia. Ja toivon että pystyt pääsemään irti noista ajatuksistasi. Nauti tästä hetkestä joka sinulla on koirasi kanssa. Nauti kaikesta siitä mitä saatte tehdä yhdessä, leikeistä, lenkeistä. Yritä olla miettimättä tulevaa. Itse kävin äitini koiran kanssa tänään pitkällä lenkillä, koska hän ei ole pystynyt kun on ollut kipeänä, ainoastaan lyhyitä lenkkejä. Me nautimme koiran kanssa aurinkoisesta säästä. Hän hyppi iloissaan lumihangessa ja juoksi edestakaisin tietä eli ns. hepuloi. Minä nauroin ja hauskuutin häntä lisää. Yritä sinä samaa koirasi kanssa. Ehkä huomaat jonain päivänä ettet enää niin usein ajattelekaan tulevaa. - SenCruor
Itsellänikin lopetettiin koira kaksi vuotta takaperin. Erittäin raskaaksi asian teki se, että se oli minulla syntymästäni lähtien ja eli jopa 17 vuotiaaksi eli siihen saakka kun itse olin lopettelemassa yläastetta.
Pienenä se oli kesäisin ainoa seurani mökillämme Orivedellä sillä vanhemmilla oli aina hommia tilallamme ja koska lapsia ei lähistöllä asunut niin koirani oli se joka piti minulle seuraa. Koko kesän vietimme aina mökillämme ja en voi kuvitellakaan kuinka kamalaa se olisi ollut minulle silloin ilman leikkikaveria. Tokihan koirani oli silloin jo kohtuullisen vanha, kun itse olin kymmenen niin se oli yksitoista. Meidän leikkimme siis olivat lähinnä omaa leikkiäni... :)
Oli miten oli, odotin jo lapsuudestani saakka pikkuherran kuolemaa sillä minulle oli aina sanottu että koirat eivät elä kovin pitkään. Kavereillani oli nuoria koiria jotka hyppelehtivät ja hakivat palloa ja omani oli jo siinä kunnossa että vanhus ei paljoa viitsinyt leikkiä. Joka vuosi odotin tätä episodia että se lähtisi ja jättäisi minut.
Kun olin 14 alkoi vanhemmillani alkoholikierre. Koira muuttui minulle tärkeämmäksi kuin koskaan. Asiaa ei helpottanut se, että herra vanheni niin ulkonäöltään kuin kyvyiltäänkin huomattavasti ja jouduimme aloittamaan dementiaa estävän lääkityksen ja nesteyttämisen sille. Se toimi hyvin ensimmäisen vuoden ja koira piristyi huomattavasti kunnes sen teho alkoi hiljalleen hiipua. Eihän mikään lääkitys/hoito vanhuutta estä!
Lopulta eräänä päivänä ollessani jo kuusitoista se tapahtui. Koira ei päässyt enää lattialta ylös vaan makasi omissa eritteissään. Muutos oli dramaattinen ja niin äkillinen että ainoa vaihtoehto oli antaa koiralle rauha. Veimme sen tutulle eläinlääkärille tarkistettavaksi ja hän antoi meille aikaa vuorokauden, sillä halusimme että isänikin pääsisi paikalle kun koira lopetettaisiin.
Se päivä oli hirvittävä. Kahdeksan tuntia odotin sitä että Pörri vietäisiin lopetettavaksi. Voiko olla kamalampaa kuin laskea minuutteja parhaan ystävän kuolemaan? Olin sen päivän pois koulusta ja vain kaksi ystävistäni tiesi mitä oli meneillään.
Seuraavava päivänäkin olin niin surullinen etten voinut myöntää muille tapahtunutta ja sanoin toisille kavereille koulussa että Pörri oli vain kipeä, en voinut kestää sanoa sitä ääneen. Oli kamalaa kuulla ystävien kommentteja "kyllä se paranee!"
En voi sanoa että siitä tuskasta toipuisi, mutta sen kanssa oppii elämään. Itse itken edelleen katsellessani videoita tai kuvia pikkuisestani vaikka siitä on jo muutama vuosi. Välillä en voi edes takkahuoneeseemme mennä sillä pienen tuhkauurna on takan päällä vierellään Pörrin lempilelu.
Kaikilla ovat omat mielipiteensä, mutta minulle on turha tulla väittämään että eläintä ei voi surra. Ilman rakasta edesmennyttä koiraani olisin varmasti aivan turmiolla myrskyisän menneisyyteni takia. Mutta koska minulla oli eläin joka oli ensin suojellut minua elämäni ensimmäiset vuodet niin minun oli pakko pysyä sen luona oli kuinka vaikeaa tahansa itselläni.
Rest in peace, my darling. - Luopunut niin?
suru jatkuu loputtomiin. Sille pitäisi osata panna piste ettei se pitkittyisi. Siitä tulee niinkuin riippuvaiseksi.
Minulla on kokemus omista kissoistani, kun jouduin luopumaan niistä sairauteni takia. Annoin ensin 2 rotukissaani samaan paikkaan. Sitten rupesin muistelemaan sen ihanaa mustavalkoista turkkia ja valkeita käpälöitä. Minulle tuli tunne, että se on 'rakas lapseni' ja tuli pakkomielle hakea se pois. Hain sen pois.
Kissa ei tuntenut minua, vaikka se ehti olla uudessa paikassa vasta kuukauden. Se oli 2 viikkoa masentunut.
Murjotti nurkassa. Se ikävöi 'tappelukaveriaan'. Meni reilu vuosi, jouduin luopumaan siitä.
Olin huomannut yhden tärkeän seikan tässä prosessissa: Ne ovat vain eläimiä! Ne eivät ole lapsia!
Ehkäpä me rakastamme enemmän niitä, kuin ne meitä. Ne elävät elämänsä ja kuolevat. Niin mekin teemme!
Jos otan uuden kissan, kasvatan sen pennusta; taatusti rakastan sitä kohta täydestä sydämestäni, vaikka se onkin vähän erilainen (kissojenkin luonteessa on eroja! Persialaiseni osasi olla hyvin rakastettava, mustavalkea kissani oli erilainen, oikeataan aika viikari, mutta silti rakastin sitä, joskin vähän erilailla.
Pienenä minulla oli myös mustavalkea kissa, jonka luonne oli kuin unelma. Mutta juuri minun kissani tapettiin, koska meillä oli jo uroskissa. - jossain vaiheessa olisi hyvä kasvaa aikuiseksi, vaikka sitten 'kasvukipujen kautta'- sfdgyhj
et ole tainnut kuulla isäntäänsä ikävöivistä koirista niitä on loputtomiin..kyllä eläimet kiintyy syvästi.
kissallesi toinen kissa oli tärkeämpi kuin sinä..muttei se muuta kiintymystasoa vaan kohteen.
- kääpiösnautseri
Minä ymmärrän sinun surusi ja pelkosi.
Meillä on ollut kotona koko elämäni ajan eläimiä olen siis syntynyt eläinrakkaaseen perheeseen,
ja meillä on siis aina ollut koiria kissoja kaneja ja hevosia (asumme maatilalla)
ja vuosien varrella on tietysti menehtynyt vanhuuteen/lopetettu sairauden vuoksi lemmikeitä ja sellaiselle ihmiselle joka oikeasti rakastaa ja arvostaa eläimiä niin se tuottaa helvetillistä tuskaa.
Olen itse kuitenkin ollut niin pieni silloin kun lemmikeitämme on vuosien varrella "lähtenyt" mutta nykyään kun olen jo sen verran vanha että pystyn käsittämään sen mitä kuolema on ja miltä tuntuu käsitellä surua,niin se on vain niin kamalaa. esim.Minulla on/oli kaksi erittäin rakasta koiraa, toinen piti lopettaa n.3vuotiaana sillä cindylle oli kehittynyt suolistosyöpä eikä sitä voitu leikata joten pakko se oli lopettaa, ja itse en ollut silloin edes kotona vaan matkoilla, ja äitini soitti minulle että koirani on erittäin huonossa kunnossa että se pitää lopettaa, ja muistan kuinka paljon järkytyin sillä ei sillä ollut mitään merkkejä mistään syövästä se tuli vaan ku salama kirkkaalta taivaalt, tästä on jo joku1-2vuotta ja olen jo päässyt "yli" siten että pystyn ihan elämään asian kanssa, mutta tottakai muistelen rakasta koiraani usein/joka päivä.
Sitten minulla on pienenä ollut kaneja, nekin ovat kaikki jo menehtyneet vanhuuteen, se oli kamalaa, ja edelleen aina välillä mietin niitä kuinka ihania ja suloisia ne olivat.
Sitten yksi "pahimmista" oli kun yksi hevosistamme/hevosistani kuoli, meinasin seota se oli vain niin kamalaa ettei sellaista voi käsittää...Ja sitä tietysti miettii että MIKSI, Vittu miksi?!! mutta tämä on elämää tänne synnytään ja täällä kuollaan niin julmaltako se kuullostaakin:(
tällä hetkellä itsekkin pelkään että koska menetän toisen koirani joka on jo 9vuotias, hyvässä kunnossa ja pirteä toki vielä mutta ei sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu ja koska.. Olen kyllä vannotellut jo kaikille että sinä päivänä kun koirani Nora "lähtee" niin tapan itsenikin tai ainakin kuolen suruun,sekooon, en tiiä mitä teen... Mutta sekin on sellainen juttu että tuskin itseäni oikeasti tulisin tappamaan, kunhan tuollaisia vaan sanoo pelossa ja mietteissään.
Myös toinen rakas hevoseni on ollut minulla jo 9vuotta ja on nyt 19vuotta tämäkin on jo vanhahko, mutta pirteä humma:) Olen miettinyt Kingiksenkin "lähtöä" aivan kauhuissani ja miettinyt että tulen varmaan sekoamaan kun sen aika koittaa, mutta tuskin. Elämä on julmaa paskaa. Se on otettava vastaan mitä tulee ja nautittava niistä hyvistä hetkistä rakkaitten lemmikkien kanssa- Tarina_uskollisuudes
Uudessa Koiramme-lehdessä oli juttua koirasta, joka menetti vastaavasti isäntänsä ja siitä on tulossa elokuva. Perustuu ilmeisesti tosikertomukseen. Tässä linkki elokuvan traileriin, jos kiinnostaa vaikka onkin hieman ohi aiheen.
http://www.youtube.com/watch?v=g6UTrNpiob4
- laineanna
Hei
9.11.2009 joudun luopumaan Santusta, ihanasta mäyräkoirapojasta. Hän sairastui kesällä sydämen vajaatoimintaan ja marraskuussa ei ollut mitään enää tehtävissä lääkityksestä huolimatta. Eläinlääkäri sanoi että nyt aika päästää Santtu koirien taivaaseen. Minulle jäi vielä toinen koira Parsoni Elli ja me koetamme jatkaa elämää ilman Santtua, mutta ikävä on kova. Olen aina ollut huono kestämään eläinten poismenoa, vaikka se olisi pieni possu; se järkyttää minua suunnattomasti. Olen miettinyt sitä monasti miksi eläimet ovat minulle melkein rakkaampia kuin ihmiset, olenko jäänyt henkisessä kehityksessäni lapsen asteelle. Ehkäpä. Mutta elämä jatkuu ja syntymä ja kuolema ovat osa elämää.eläimistä aivan samoin. Onneks meitä ^henkisesti jälkeenjääneitäkin^löytyy! Eläinrakkautta mielstäni on monta eri asteista olemassa. Me herkimmät varmaankin ajatellaan juuri näin... Itse kuulema ajattelen asioita liikaa (siis mitä vaan ) ja saatan miettiä jotakin asiaa jopa monta päivää.. Elämä jatkuu kyllä!
- voi voi
Makui kirjoitti:
eläimistä aivan samoin. Onneks meitä ^henkisesti jälkeenjääneitäkin^löytyy! Eläinrakkautta mielstäni on monta eri asteista olemassa. Me herkimmät varmaankin ajatellaan juuri näin... Itse kuulema ajattelen asioita liikaa (siis mitä vaan ) ja saatan miettiä jotakin asiaa jopa monta päivää.. Elämä jatkuu kyllä!
Eiköhän nuo "elukan" menettäneet kuulus ihan muualle tältä palstalta.
- ashhrtjjjtyjr
Makui kirjoitti:
eläimistä aivan samoin. Onneks meitä ^henkisesti jälkeenjääneitäkin^löytyy! Eläinrakkautta mielstäni on monta eri asteista olemassa. Me herkimmät varmaankin ajatellaan juuri näin... Itse kuulema ajattelen asioita liikaa (siis mitä vaan ) ja saatan miettiä jotakin asiaa jopa monta päivää.. Elämä jatkuu kyllä!
kaikki elävät ovat henkiolentoja sieluineen ja fyysisine kehoineen..miksi emme siis surisi menetystämme..kyse ei ole materiaalista vaan elävästä olennosta johon meillä oli yhteys niinkuin meillä on ystäviimmekin, läheisiimme, rakkaimpiimme.
suru kertoo kyvystämme rakastaa jopa sitä pienintä olentoa jonka olemme iloksemme saaneet tuntea. Ole ylpeä surustasi se kertoo sinussa olevasta hyvästä. :) - että näin
voi voi kirjoitti:
Eiköhän nuo "elukan" menettäneet kuulus ihan muualle tältä palstalta.
katsomaan otsikkoa ennenkuin tänne päädyit? Itse valitsit väärän alasivun... Keskustelunaiheita löytyy paljon muita, älä käy sokeasti läpi kaikkia jos kerran olet tota mieltä!
- J. V vm. 1985
voi voi kirjoitti:
Eiköhän nuo "elukan" menettäneet kuulus ihan muualle tältä palstalta.
"voi voi": Toivottvasti sulla tunteettomalla otuksella ei ole ihmisiä eikä etenkään eläimiä lähimaillakaan koska kukaan elävä olento ei ole ansainnut noin tunteetonta luuseria läheisekseen eikä asuinkuppanikseen !!! Suosittelen lämpimästi sua hakeutumaan ihmettelysi sijasta ensitilassa kotipaikkakuntasi mielenterveyspalveluiden pariin saamaan TUNNEVAMMAASI terapiaa. Ts. sä kuuluisit tältä palstalta lähinnä "hullujenhuoneelle".
- Kissatäti
Ymmärrän tunteesi, itse olen samanlainen. Elämässäni on ollut paljon menetyksiä ja surua, olen menettänyt rakkaan isäni jo lapsena äkillisesti auto-onnettomuuden uhrina, olen menettänyt ensi rakkauteni vakavalle sairaudelle, olen menettänyt hyvin läheisen lapsen kuolemalle syövän takia, olen menettänyt äitini ja veljeni viiden kuukauden välein kuolemalle.
Olen menettänyt lapsen jota en koskaan saanut, tuntuu että olen menettänyt kaikki ihmiset joita rakastin.
Mutta suurin menetys on rakkaitten kissojeni kuolema, siitä surusta en toivu koskaan, se suru on ollut ja on loppumaton, ikävä raastaa rintaa ja kyyneleet ovat jokapäivänen vieraani.
Syksyllä -08 jouduin lopettamaan 11-vuotiaan Marttikissani vakavan sydänlihasrappeuman takia, Martti oli minulle kaikkeni, elämäni valo ja aurinko, yhdessä kuljimme metsäpolut ja tutut paikat, kannoin Marttia olkapäälläni ja yhdessä nukuimme pitäen toisistamme kiinni, hengitimme samaa elämää, olimme yhtä.
Ythäkkiä oli yksin, aurinko sammui elämästäni, tutut polut ja paikat huutavat yksinäisyyttään, on kuin kaikki elämä olisi kuollut, sylini on siitä asti ollut tyhjä.
Päivä kerrallaan ja sydän karrella jatkan matkaa, muistellen ihanaa aikaa yhdessä Marttini kanssa, mikään suru ei voi olla tämän pahempaa.
Näin vain on, vaikka kyseessä on vain "eläin". - märkä
Olen joskus kirjoittanut, että Elämä heittää välillä ihmisen murheiden virtaan mutta ihminen saa itse päättää jääkö virran vietäväksi vai uiko rantaan. Aina rantaan ei jaksa itse vaan kaipaa rannalla olevien ystävien apua. Edellispäivänä jouduin tuohon virtaan. Suru kohtasi minua kun jouduin tekemään päätöksen rakkaan koiraystäväni Camun elämän sammuttamisesta, pitkälle kehittyneen imusolmuke syövän vuoksi.
Torstai iltapäivällä ajoin autoni parkkiruutuun eläinklinikan eteen. Camu nousi autosta ja arasteli ohi ajavia autoja, sanoin kaverille, älä pelkää eivät ne sinun päällesi aja, nähdään myöhemmin. Vaimoni poistui Camun kanssa eläinlääkärin ovesta sisään, mustan harmaa häntä heilahti vielä kuin hyvästiksi. Päätin antaa vaimolleni ja Camulle viimeisen hetken kahdestaan koska heillä oli elämänvarrella paljon kahdenkeskeisiä juttuja ja tuntui oikealta, että viimeinen henkäys tapahtuu vain heille.
Istuin autossa ja ajattelin heidän pian palaavan kun lääkäri oli ilmoittanut ettei syöpää ollutkaan vaan koko tilanne johtui väärästä diagnoosista, näin ei kuitenkaan käynyt vaan vaimo palasi yksin kyyneleet silmissä. Viimeinen hengähdys oli tapahtunut ja olo oli tyhjä.
Mielessäni liikkui ajatuksia minusta ja Camusta. Erillaisia hetkiä menneestä ja kuvitelmia tulevasta jos hän olisi vielä jatkanut kanssani. Hän oli jättänyt minut, minulla oli ollut hyvä hänen kanssaan, minulle tuli hyvä olo kun hän oli iloinen saapuessani kotiin. Noita ajatuksia käydessäni läpi paistoi koko ajan läpi se, että mitä minä olin menettänyt kun hän poistui? Tulin siihen tulokseen, että suru on ihmisellä pääosin itsekäs tunne, toki siihen liittyy kaipausta ja rakkauttakin paljon mutta kyllä me surussa ensimmäiseksi suremme itseämme ja sitä mitä me menetimme emmekä lähde katsomaan surua vainajan kannalta. Surussa meitä varmasti myös painavat ne vainajan kanssa selvittämättöämät asiat joista tunnemme huonoa omaatuntoa. Mieleeni tuli useita irtonaisia lauseita jotka viittasivat siihen, että ne ketkä jäävät elämään surevat pääosin itseään ja sitä mitä menettivät. Miksi jätit meidät? Miksi poistuit jo joukostamme? Jäin orvoksi tai leskeksi liian aikaisin, hän oli niin hyvä minulle ja olin hänen kanssaan niin onnellinen.
Nämä kaikki ajatukset ovat inhimillisiä ja lähtevät siitä, että me tulemme meiksi vain toisten kautta. Me peilaamme ihmisyyttämme ja itseämme toisten kautta. Kun menetämme rakkaan, menetämme osan itseämme ja sitä, että olemme saaneet olla joku jollekkin. Olemme saaneet rakastaa ja olemme saaneet rakkautta. Olemme nähneet, että voimme tehdä tekoja jotka ovat hyväksi toiselle ihmiselle ja nyt tuo toinen ihminen on poissa.
Me emme voi sille mitään, että aika ajoin elämässä kohtaamme surua. Meillä kuitenkin on täysi vapaus päättää siitä miten siihen suhtaudumme. Jäämmekä virran vietäviksi vai uimmeko rantaan? Päätin uida rantaan ja aloin miettimään Camun elämää. Vaihdoin näkökantani siitä mitä menetin siihen , että millainen Camun elämä oli. Uskon, että hän nautti elämästään. Aina oli ruokaa, raikasta vettä, ei tarvinnut olla koskaan yksin kun oli kavereita ja harrastuksia. Tähän kyllä tuli minulle myös itsekkäitä tunteita, mutta ei surua siitä mitä olin menettänyt vaan iloa siitä mitä olin saanut Camulle antaa jotta hänen elämänpolkunsa oli ollut mahdollisimman mukava. Iloa myös siitä, että olin pystynyt tekemään tuon viimeisen, lopullisen päätöksen ajatellen Camun parasta enkä omaa menetystäni- 201021
Sanon nyt heti alkuun,että olen erittäin eläinrakas itsekin ja olen omistanut paljon erilaisia eläimiä.
Haluaisin kuitenkin sanoa,että kun menettää itselleen rakkaan eläimen niin toki saa surra ja muistella menneitä. Mutta olen huomannut,että suru ei saarra niin pahasti enää kuin joskus ensimmäisten lemmikkieni kuolemien aikoina.
Olen menettänyt itselleni todella tärkeän ihmisen hyvin nuorena ja tämä järkytys on ollut niin kova,ettei yhden tai useamman rakkaan eläimen kuolema tunnukaan enää niin kamalalta. Yritän siis sanoa,että laitetaan asiat mittasuhteisiinsa ja yritetään ajatella,ettei maailma lopu rakkaan lemmikin poismenoon. Surraan heitä ja muistellaan hyviä aikoja. Jatketaan kuitenkin elämää ihan kuin aiemminkin eikä hukuteta itseämme vuosiksi suruun rakkaan lemmikin vuoksi. Se ei kannata.
En siis kiellä ketään suremasta aikaansa,mutta laittakaa asiat tärkeysjärjestykseen. Omaa hyvinvointia ei kannata huuhdella viemäristä alas vaikka olisi ollutkin hyvä suhde omaan lemmikkiin.
Voimia kaikille - Tepotzi
201021 kirjoitti:
Sanon nyt heti alkuun,että olen erittäin eläinrakas itsekin ja olen omistanut paljon erilaisia eläimiä.
Haluaisin kuitenkin sanoa,että kun menettää itselleen rakkaan eläimen niin toki saa surra ja muistella menneitä. Mutta olen huomannut,että suru ei saarra niin pahasti enää kuin joskus ensimmäisten lemmikkieni kuolemien aikoina.
Olen menettänyt itselleni todella tärkeän ihmisen hyvin nuorena ja tämä järkytys on ollut niin kova,ettei yhden tai useamman rakkaan eläimen kuolema tunnukaan enää niin kamalalta. Yritän siis sanoa,että laitetaan asiat mittasuhteisiinsa ja yritetään ajatella,ettei maailma lopu rakkaan lemmikin poismenoon. Surraan heitä ja muistellaan hyviä aikoja. Jatketaan kuitenkin elämää ihan kuin aiemminkin eikä hukuteta itseämme vuosiksi suruun rakkaan lemmikin vuoksi. Se ei kannata.
En siis kiellä ketään suremasta aikaansa,mutta laittakaa asiat tärkeysjärjestykseen. Omaa hyvinvointia ei kannata huuhdella viemäristä alas vaikka olisi ollutkin hyvä suhde omaan lemmikkiin.
Voimia kaikilleMeillä oli yksi marsu kun olin nuorempi ja asuin vielä vanhempien luona. Pepelle tuli jotakin suolisto-ongelmia, ei syönyt, ei kakannut. Yritettiin elvyttää syöttämällä vieraan marsun kakkaa, tämä oli siis eläinlääkärin neuvo ja marsuthan syövät omaa kakkaansa. Eipä tuo auttanut. Pepe kuoli kotona, menin aamulla katsomaan, koska olin huolissani ja huomasin, että Pepe ei liikkunut, eikä hengittänyt. Sinne se oli kuollut makuuasennossaan.
Toinen aika yhtä läheinen eläin oli isoisän koira, Veera. Se oli semmoinen sekaroituinen pystykorva, saksanpaimenkoiraa jonkun verran pienempi. Veera oli kovin iloinen, välillä aika riehakas ja kiltti koira. Viimeisellä kerralla kun kävimme isoisän luona, niin emme tienneet koko sairaudesta. Silloin ulkoilutettiin Veeraa ja kiinnitin huomion siihen, että Veera ei jaksanut kävellä kovin pitkää, vaan pysähteli välillä. Myös vatsa näytti kovin kohonneelta. Yhtenä päivänä sitten saimme puhelun, että Veera on kuollut, koska se oli pahasti sairas ja piti lopettaa. Vatsassa oli kasvain/kasvaimia ja Veera kuulemma oksenteli verta. Emme nähneet Veeraa sen jälkeen, mutta Veera elää edelleen meidän muistoissa. - miuku90
Tepotzi kirjoitti:
Meillä oli yksi marsu kun olin nuorempi ja asuin vielä vanhempien luona. Pepelle tuli jotakin suolisto-ongelmia, ei syönyt, ei kakannut. Yritettiin elvyttää syöttämällä vieraan marsun kakkaa, tämä oli siis eläinlääkärin neuvo ja marsuthan syövät omaa kakkaansa. Eipä tuo auttanut. Pepe kuoli kotona, menin aamulla katsomaan, koska olin huolissani ja huomasin, että Pepe ei liikkunut, eikä hengittänyt. Sinne se oli kuollut makuuasennossaan.
Toinen aika yhtä läheinen eläin oli isoisän koira, Veera. Se oli semmoinen sekaroituinen pystykorva, saksanpaimenkoiraa jonkun verran pienempi. Veera oli kovin iloinen, välillä aika riehakas ja kiltti koira. Viimeisellä kerralla kun kävimme isoisän luona, niin emme tienneet koko sairaudesta. Silloin ulkoilutettiin Veeraa ja kiinnitin huomion siihen, että Veera ei jaksanut kävellä kovin pitkää, vaan pysähteli välillä. Myös vatsa näytti kovin kohonneelta. Yhtenä päivänä sitten saimme puhelun, että Veera on kuollut, koska se oli pahasti sairas ja piti lopettaa. Vatsassa oli kasvain/kasvaimia ja Veera kuulemma oksenteli verta. Emme nähneet Veeraa sen jälkeen, mutta Veera elää edelleen meidän muistoissa.Itselläni oli maailman ihanin kissa. Se eli koko lapsuuteni kanssani. Sain Mikin 8-vuotiaana ja menetin hänet ollessani 19. Mikki oli minulle kaikista tärkein. Se koki kanssani yksinäiset illat ja murrosiän paineet. Kun nyt mietin että jos olisin menettänyt Mikin silloin kun murrosikä oli pahimmillaan en välttämättä olisi enää tässä. Murrosikäni ja koko lapsuuteni oli aivan hirveä ja ainut turva ja lohtu oli kissani. Mietin usein että mitä teen jos Mikki kuolee. Miten pystyn jatkamaan elämääni yksin. Pelkäsin suunnattomasti ja toivoin että Mikki olisi vielä pitkään rinnallani.
Mikki oli kuin ihmisen mieli. Aivan valloittava luonne, seurallinen ja niin mahdottoman suloinen. Se oli aina kanssani, nukkui vieressäni ja rakasti minua ehdoitta. Muistan yhä sen yön kuin eilisen kun menetin rakkaimpani. Itkin koko yön ja tuijotin seinään. Olin aivan turta. Kun heräsin silmäni olivat lähes muurautuneet kiinni. En ollut ikinä itkenyt niin paljon kuin sinä yönä itkin. Päivät elin kuin sumussa. Laihduin rajusti ja mikään ei kiinnostanut. Itkin joka päivä. Meni kuukausia ennen kuin pystyin käymään Mikin haudalla. En voinut uskoa että hän makasi siellä kun vasta äsken hän oli ollut sylissäni. Tapahtumasta on nyt kohta 3 vuotta. Itken päivittäin ja kaipaan suunnattomasti. Olen katkera elämälle. Miksi minulta vietiin se kaikkein rakkain pois? Nyt olen yksin. Suurin pelkoni on että menetän äitini tai jonkun muun perheestäni. En tiedä kuinka enää kestäisin. Uutta lemmikkiä en ole voinut ottaa, koska tiedän että Mikkiä parempaa en saa. Haluaisin vain hänet takaisin elämääni, muuta en toivo. Yritän elää päivän kerrallaan, vaikka sydämeni huutaa tuskan ikävää. - .....
miuku90 kirjoitti:
Itselläni oli maailman ihanin kissa. Se eli koko lapsuuteni kanssani. Sain Mikin 8-vuotiaana ja menetin hänet ollessani 19. Mikki oli minulle kaikista tärkein. Se koki kanssani yksinäiset illat ja murrosiän paineet. Kun nyt mietin että jos olisin menettänyt Mikin silloin kun murrosikä oli pahimmillaan en välttämättä olisi enää tässä. Murrosikäni ja koko lapsuuteni oli aivan hirveä ja ainut turva ja lohtu oli kissani. Mietin usein että mitä teen jos Mikki kuolee. Miten pystyn jatkamaan elämääni yksin. Pelkäsin suunnattomasti ja toivoin että Mikki olisi vielä pitkään rinnallani.
Mikki oli kuin ihmisen mieli. Aivan valloittava luonne, seurallinen ja niin mahdottoman suloinen. Se oli aina kanssani, nukkui vieressäni ja rakasti minua ehdoitta. Muistan yhä sen yön kuin eilisen kun menetin rakkaimpani. Itkin koko yön ja tuijotin seinään. Olin aivan turta. Kun heräsin silmäni olivat lähes muurautuneet kiinni. En ollut ikinä itkenyt niin paljon kuin sinä yönä itkin. Päivät elin kuin sumussa. Laihduin rajusti ja mikään ei kiinnostanut. Itkin joka päivä. Meni kuukausia ennen kuin pystyin käymään Mikin haudalla. En voinut uskoa että hän makasi siellä kun vasta äsken hän oli ollut sylissäni. Tapahtumasta on nyt kohta 3 vuotta. Itken päivittäin ja kaipaan suunnattomasti. Olen katkera elämälle. Miksi minulta vietiin se kaikkein rakkain pois? Nyt olen yksin. Suurin pelkoni on että menetän äitini tai jonkun muun perheestäni. En tiedä kuinka enää kestäisin. Uutta lemmikkiä en ole voinut ottaa, koska tiedän että Mikkiä parempaa en saa. Haluaisin vain hänet takaisin elämääni, muuta en toivo. Yritän elää päivän kerrallaan, vaikka sydämeni huutaa tuskan ikävää.Minulla myös kissani jäi auton alle juhannusaaton aattona. Tämäkin kissa oli minulle koko maailma. Oli enemmän semmoinen koiramainen kissa, hirmu seurallinen ja sulatti kissanvihaajien sydämmet hetkessä.
Tuntuu niin kamalan pahalta, kun en voinut kissaani suojella autolta :'(
Itkettää kokoajan ja en tiedä milloin tämä loppuu. Tyhjä olo ja mitään sanomaton. Pihalle yritän katsella ja etsiä josko se sattuisi silmääni mutta ei sitä näy. - esba86
..... kirjoitti:
Minulla myös kissani jäi auton alle juhannusaaton aattona. Tämäkin kissa oli minulle koko maailma. Oli enemmän semmoinen koiramainen kissa, hirmu seurallinen ja sulatti kissanvihaajien sydämmet hetkessä.
Tuntuu niin kamalan pahalta, kun en voinut kissaani suojella autolta :'(
Itkettää kokoajan ja en tiedä milloin tämä loppuu. Tyhjä olo ja mitään sanomaton. Pihalle yritän katsella ja etsiä josko se sattuisi silmääni mutta ei sitä näy.Oli pakko etsiä paikkaa, missä purkaa pahaa oloa.. Ensimmäisen koirani jouduin lopettamaan viime vuoden huhtikuussa vanhuuden vaivojen takia 16 vuotiaana, lopetuspäätös oli "helppo" kun alkoi oksentamaan verta ja ripuloi allensa. Olen nyt päässyt siitä yli, enää ei itketä kun Bellasta puhutaan tai kun katson seinällä olevaa kuvaa Bellasta.
Olen tänään erityisen surullinen, koska jouduimme luopumaan puolivuotiaasta pennustamme.. Demi on ollut pois noin kaksi tuntia ja vieläkin kyyneleet valuvat poskia pitkin, sain myös muutaman paniikkikohtauksen kun itkettää niin paljon. Onneksi Demiä ei pitänyt lopettaa vaan pääsi toisen koiran kaveriksi isolle pihalle omakotitaloon, sen oman parhaan vuoksi hänestä luovuimme. Nyt vasta tajuan, miten paljon Demiin olin kiintynyt ja en ikinä unohda Demin viimeistä vilkasua minuun kun poistuin paikalta ja Demi nousi uusien omistajien autoon.. Katse oli kysyvä että mihin sä meet? Kotiin palattuani kaksi muuta koiraani sekosivat, koska eivät ole ennen nähneet minun itkevän sydämeni pohjasta.. Isoin koiramme nuoli hulluna naamaani ja pikkunen kieri edessäni ja nuoli myös naamaa..
Tämän keskustelun lukeminen on hieman helpottanut oloani, mutta tiedän, että tästä päivästä ja tulevista lenkeistä tulee erittäin vaikeita kun muistoja tulvii, vaikka Demi oli elämäämme valaisemassa vain reilut 4kk..
- marsunsa menettänyt
Itse huomasin eilen illalla, että toinen marsuistani ei ollut syönyt lainkaan. Hän vain makasi nurkassa hengittäen melko vaikeasti. Koska kello oli jo paljon, emme viitsineet lähteä enää eläinlääkäriin. Jos se ei olisi yhtään helpottanut seuraavaan päivään mennessä, menisimme tottakai lääkäriin. Laitoin Dodon kuljetusboksiin yöksi, ettei se tartuttaisi toista marsuani. Yön aikana rakkaani oli kuitenkin nukkunut pois. En pystynyt tänää menemään kouluun. Itkusta ei meinaa tulla loppua. Dodo oli hieno marsu, eikä sen olisi kuulunut lähteä vielä :'( Lepää rauhassa rakas, olet aina sydämessäni❤
- Anonyymi
Itse menetin koiran 2018, ollessani noin 7v. Nyt on 2023, olen 12 ja itken vieläkin todella usein. Koirani kuoli onnettomuuteen, jahtasi peuraa ja jalka katkesi. Se oli parasta päästää kivuistaan… olin silloin koulussa ja kun tulin kotiin, isi nosti mut ja siskoni syliin ja sanoi että ”se on poissa ja katselee meitä tuolta pilvien reunalta” olin pieni mutta muistan kuinka rupesin itkemään kovaa, juoksin mun huoneeseen ja hyppäsin mun sängylle. Muistan kuinka kovaa huusin ja itkin. Pari päivää meni ja olin menossa mun kaverille, kysyin ”haittaako jos itken?” Koska itkin koko ajan. Vaikka olin niin pieni, ymmärsin sen silti. Mun paraskaveri oli poissa…
Nykyään mulla on ihana 4v koira, joka on oikeasti mulle tärkeämpi kuin mikään maailmassa. Sen lisäks mulla on kaks vähän päälle 1v gerbiiliä.
Mun isoin pelko on lemmikin menetys, koska se suru ja tuska, sitä ei ymmärrä kukaan jos sitä ei koe. Se ei ole vaan pari päivää kun itket ja sitte elämä kirkastuu, se tuska, se kipu, se suru, se seuraa sua koko loppu elämän…
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
KUPSinpelaaja vangittu törkeästä rikoksesta
Tänään tuli uutinen että Kupsin sopimuspelaajs vangittu törkeästä rikoksesta epäiltynä. Kuka pelaaja kysressä ja mikä ri181475- 281305
Minun oma kaivattuni
Ei ole mikään ilkeä kiusaajatyyppi, vaan sivistynyt ja fiksu sekä ystävällinen ihminen, ja arvostan häntä suuresti. Raka631202Miksi ihmeessä nainen seurustelit kanssani joskus
Olin ruma silloin ja nykyisin vielä rumempi En voi kuin miettiä että miksi Olitko vain rikki edellisestä suhteesta ja ha111092Tervehdys!
Sä voit poistaa nää kaikki, mut mä kysyn silti A:lta sen kokemuksia sun käytöksestä eron jälkeen. Btw, miks haluut sabot651036Onko ministeri Juuso epäkelpo ministerin tehtäviensä hoitamiseen?
Eikö hänellä ole kompetenttia hoitaa sosiaali- ja terveysministetin toimialalle kuuluvia ministerin tehtäviä?101026Persut nimittivät kummeli-hahmon valtiosihteeriksi!
Persujen riveistä löytyi taas uusi törkyturpa valtiosihteeriksi! Jutun perusteella järjenjuoksu on kuin sketsihahmolla.271025Elia tulee vielä
Johannes Kastaja oli Elia, mutta Jeesus sanoi, että Elia tulee vielä. Malakian kirjan profetia Eliasta toteutuu kokonaan30989Sakarjan kirjan 6. luku
Jolla korva on, se kuulkoon. Sain profetian 22.4.2023. Sen sisältö oli seuraava: Suomeen tulee nälänhätä niin, että se6981Kaupungin valtuuston yleisötilaisuus
YouTubessa katsojia 76 Buahahaha buahahaha buahahaha buahahaha buahahaha buahahaha1980