Ahdistaa ja v*tuttaa taas. ! En jaksa yksinkertaisesti enää tätä. Jostain syystä itsetuntoni on huonontunut taas todella paljon. En kykene oikeasti menemään oikein minnekään, muutakuin pakollisiin juttuisin (töihin, terapiaan) ja silloinkin tuntuu epämukavalta ja olo on kurja. Tunnen kokoajan katseen selässäni, negatiiviset katseet, en usko että kukaan pitää minusta, jaksais kuunnella mun juttuja yms. Olen kateellinen kaikille muille, kaikki muut ovat parempia, kauniimpia, rohkeampia. Mietin joka ilta että olis parempi kuin ajatus lakkais kokonaan, ajattelen kuolemaa. Kukaan ei ymmärrä! Poikaystävä kyllä kuuntelee ja hokee että mähän olen todella kaunis, että ne ihmiset kattoo vain siksi! Mutta ei, en mä vaan usko sitä. Yritän hokea sitä itselleni, mutten pääse tästä kierteestä pois. Pelkään etten koskaan enää uskalla tehdä mitään, kuolen yksinäisyyteen. Poikaystävänkin seura vain masentaa, koska pelkään mitä muut ajattelee. "Tuolla ne vaan nyhrää kahestaan, eikö niillä nyt muutakaan ole".
Ennen poikaystävääni olin bilettävä tyttö joka roikkui ulkona kokoajan ja siinä samalla se itsetuntokin nousi sellaisiin mittoihin että olin melkein tyytyväinen. Sain kuulla paljon kehuja ja laitoin itseäni nätiksi yms ja pystyin pakottamaan itseäni paikkoihin, vaikken olisikaan oikein jaksanut/uskaltanut. Sain myös paljon kavereita. Alkoholi toimi suurena rohkaisijana ja lohduttajana. Mutta entäs nyt?? Seurustelua takana yli vuosi, toisessa ei mitään moitittavaa, ei hauku mua tai mitään muutakaan mikä tekis kurjan olon. Silti itsetunto on aivan maassa enkä halua nähdä ketään. Tuntuu että kaikki inhoavat. Ei myöskään tee mieli juoda (tavallaan positiivinen juttu, mutta selaittoi liikkeelle) Nyt ei ole ketään kaveria eikä todellakaan ystävää (ystäviä ei tosin olekaan ollut ikinä) voitte vaan kuvitella kuinka pahalta se tuntuu. Ensimmäisessä suhteessa mulla kävi näin myös, mutta vapaasta tahdosta ja silloin kumppani toi jotain sisältöä siihen elämään kun olin aika yksinäinen. Sen jälkeen myös masennuin ja halusin kuolla, mutta jotenkin sieltä nousin ja vähän piristyin. Nyt taas tuntuu että multa on viety koko mun persoona ja elämä, että olen kuin vankilassa. En mä osaa selittää. En vain yksinkertaisesti uskalla enkä jaksa tehdä mitään. Haluan vain nukkua ja käpertyä toisen kainaloon maailmaa pakoon ja meinaan oksentaa kun muut kertovat vauhdikkaista illoistaan ja miten kivaa oli sen ja sen kaverin kanssa. Minä olin kotona nyhräämässä. Kotihiiri. Kaikki kaverit ovat kadonneet, kukaan ei kysy mitä kuuluu.
Ei se auta että joku sanoo että nyt vaan meet sinne ulos kaverin kanssa. EI onnistu! Tunnen itseni idiootiksi tuolla yksin kävelemässä, luulen että kaikki tietää mun elämäntilanteen, ei kukaan sitäpaitsi halua olla mun kanssa ... mussa on jotain vikaa. Masennun nykyään heti jos näen kauniin naisen, ennen en masentunut koska tiesin olevani ihan nätti.
Kaikki vaan vähättälee ... että kyllä se siitä.
Ennen poikaystävääni olin bilettävä tyttö joka roikkui ulkona kokoajan ja siinä samalla se itsetuntokin nousi sellaisiin mittoihin että olin melkein tyytyväinen. Sain kuulla paljon kehuja ja laitoin itseäni nätiksi yms ja pystyin pakottamaan itseäni paikkoihin, vaikken olisikaan oikein jaksanut/uskaltanut. Sain myös paljon kavereita. Alkoholi toimi suurena rohkaisijana ja lohduttajana. Mutta entäs nyt?? Seurustelua takana yli vuosi, toisessa ei mitään moitittavaa, ei hauku mua tai mitään muutakaan mikä tekis kurjan olon. Silti itsetunto on aivan maassa enkä halua nähdä ketään. Tuntuu että kaikki inhoavat. Ei myöskään tee mieli juoda (tavallaan positiivinen juttu, mutta selaittoi liikkeelle) Nyt ei ole ketään kaveria eikä todellakaan ystävää (ystäviä ei tosin olekaan ollut ikinä) voitte vaan kuvitella kuinka pahalta se tuntuu. Ensimmäisessä suhteessa mulla kävi näin myös, mutta vapaasta tahdosta ja silloin kumppani toi jotain sisältöä siihen elämään kun olin aika yksinäinen. Sen jälkeen myös masennuin ja halusin kuolla, mutta jotenkin sieltä nousin ja vähän piristyin. Nyt taas tuntuu että multa on viety koko mun persoona ja elämä, että olen kuin vankilassa. En mä osaa selittää. En vain yksinkertaisesti uskalla enkä jaksa tehdä mitään. Haluan vain nukkua ja käpertyä toisen kainaloon maailmaa pakoon ja meinaan oksentaa kun muut kertovat vauhdikkaista illoistaan ja miten kivaa oli sen ja sen kaverin kanssa. Minä olin kotona nyhräämässä. Kotihiiri. Kaikki kaverit ovat kadonneet, kukaan ei kysy mitä kuuluu.
Ei se auta että joku sanoo että nyt vaan meet sinne ulos kaverin kanssa. EI onnistu! Tunnen itseni idiootiksi tuolla yksin kävelemässä, luulen että kaikki tietää mun elämäntilanteen, ei kukaan sitäpaitsi halua olla mun kanssa ... mussa on jotain vikaa. Masennun nykyään heti jos näen kauniin naisen, ennen en masentunut koska tiesin olevani ihan nätti.
Kaikki vaan vähättälee ... että kyllä se siitä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ethän sinä ole pelkkä ajatus. Sinulla on luultavasti terve keho. Sitä ennen sanottiin ruumiiksi ja hyvä sana se onkin. Keho ei ole kuollut, vaan täysin elävä. Elävä keho muistaa ja synnyttää monenlaisia tunteita, jotka ovat hyvää mieltä antavia. Tästä aiheesta on varmasti paljon kirjoitettu, mutta en osaa sanoa mitä löytyy suomeksi.
Kun sinä olet kokonaan mietteissäsi, se ei ole hyvä. Sinun pitäisi toimia ja harrastaa kehon tarvitsemia asioita.
Eihän se mitään vaikeaa ole. Mahdollisuuksia on lukemattomia.
Hei, voin hyvin sanoa etta olen karsinyt aivan samasta vaivasta kuin sinakin, ja vielakin karsin, mutta en yhtapaljon kuin muutama vuosi sitten. Se oli ihan sairasta. Pelkasin monia asioita, pelkaan vielakin, mutta onneksi edes on vahan hellittanyt vuosien mittaan. Pelkasin mm. kavella kavelyteilla ja ottaa katsetta autoilijoihin seka vastaantuleviin, kasvoni menisivat aina punaiseksi kun joku kysyisi minulta jotain tai minun pitaisi selittaa jotain. Karsin siita vielakin. Pelkaan olla avoin ja pelkaan ilmaista itseani muille. Kouluaikana oli hyvin ujo ja minulla oli ongelmia olla sosiaalinen. Minulla oli kuitenkin muutama hyva kaveri, mutta kun jatin koulut (mikaan ei oikein kiinnostanut) niin sitten kaveritkin havisivat ja kukaan ei enaa valittanyt musta, silta tuntui. Sitten vaan yksin nokotin huoneessani kirjoittaen tai kuunnellen surullista musiikkia joka sai minut vain ahdistumaan ja pelkaamaan enemman. Oli vaikeaa asioida julkisissa paikoissa, kaupassa, kahviloissa, ravintoloissa, missa vain. Nyt 6 vuoden jalkeen olen vielakin ahdistunut mutta yritan vain pakottaa itseni tekemaan asioita ja joskus viela paasemaan tasta ylitse. Ehka en koskaan kokonaan paasekaan, mutta en kylla aio elamaani ahdistuksen vuoksi jattaa lojumaan. Ennen annoin sen hallita itseani, nyt osaan jo pistaa vahan vastaan mika helpottaa. Olen silti ahdistunut joka paiva, mutta yritan vain olla sen kanssa. Syo terveellisesti, lihaa ja kasviksia joka paiva, ja OMEGA3 rasvahappoja ja E-EPA runsain annoksin paivittain, myos lisarauta ja vitamiinit helpottavat vahan seka pari kertaa viikossa jotain liikuntaa jos harrastaisit. Olen huomannut etta asioiden miettiminen vain pahentaa asiaa, mutta on vaikeaa olla ajattelematta. Jos ihan kauhea paniikki/ahdistus iskee niin panen vain vastaaan ja yritan saada ajatukseni jonnekin muualle. Karsin pakkoajatuksista. Minakin ennen masennuin kun nain kauniita naisia, pidin itseani rumana ja ajattelin etta ei kukaan halua minua. Nyt olen naimissa, joskus nama ajatukset tulevat takaisin mutta yritan ajatella etta olen kaunis ja tiedan etta olen. Ystavia ei paljoa ole, mutta kai niitakin viela jostain tulisi. Joskus on tosi vaikeaa jutella ihmisten kanssa, mutta yritan, en anna periksi. Ala sinakaan ,vaikka kuinka huono olo olisi. Tiedan etta se satuttaa kun toiset vain vahattelee asiaa, ja sanoo etta kylla se siita. Karsin myos herkasta sykkeen noususta, joka ei mitenkaan paranna ahdistusta. Mutta liikunta auttaa siihen jonkun verran. Sun taytyy muuttaa sun negatiiviset ajatukset positiiviseksi. Ala vaikka kirjoittamaan paivakirjaa negatiivista ajatuksistasi ja tilanteista jotka saavat sinut tuntemaan niin. Sitten kirjoitat viereen positiivisen ajatuksen samasta. Voi kuulostaa hassulta, mutta tama oikeasti auttaa ajan kanssa. Kavele reippaasti paa pystyssa, ja toista itsellesi etta olet kaunis ja ihmiset pitavat sinusta. Kehosi alkaa muuntautumaan uusiin ajatuksiisi vahitellen ja se helpottaa. Aloita uusi harrastus, josta voisit saada uusia ystavia, ja se saa mielesi muualle, ole paljon ulkona alaka istu kotona yksin tehden mitaan.
Se vain masentaa enemman. Toivottavasti voit pian paremmin :) Tsemppia! Elama on elamisen arvoista, ja ei meilla kaikilla aina elama helppoa ole. Joskus on alamakia, mutta lopulta vaihtuu ylamaeksi :) Usko vain, vaikka aikaa veisikin, olet sinakin taas joskus onnellinen kunhan et vaan anna periksi. :)
"Kiva" että jollain muullakin on ollut samanlaisia kokemuksia. Mutta tää on vain jotain ihan helvettiä. Olen tosi epäkiitollinen kaikesta ... Onhan mulla kaikkea mistä joku toinen olis todella onnellinen. Mutta mä en vain ole. Mikään ei ikinä riitä, pakko saada lisää. Nyt masentaa sekin todella paljon, että jouduin vaihtamaan ehkäisymenetelmää ja leuka täynnä pientä hormoninäppyä. Luulen siis nyt olevani hirviön näköinen. Eikai normaali ihminen tuosta nyt niin paljon masentuisi?? Töissäkin yksi lapsi kysyi, miksi mulla on niin paljon näppylöitä. Teki mieli mennä itkemään. Poikaystävä pitää ihan hulluna varmaan kun itken tällaisista asioista. Mulle ne ovat kuitenkin suuria, kun on saanut koko lapsuutensa kuulla kuinka ruma on. Nyt aikuisena on pakkomielle olla kaunis, eikä se ole kivaa. :/ Aina masentuu kun näkee jonkun kauniimman, mutta sehän on ihan hullua. AINA joku on jotakin kauniimpi.
Nyt olo on kuin kuolleella ... yhtä todellinen olo. Tuntuu että päivät ovat kuin sumua ja hetket vaan valuu ohi. Minä neljän seinän sisällä, muut bilettämässä ulkona kavereiden kanssa. Hienoa. Toisaalta mikään ei edes kiinnosta. En muuta tekiskään kuin nukkuisin.
Kirjoitin "runon" tai jonkun mikälie kuvaamaan fiilistäni. Ihan kamala, mutta jotenkin oli vain pakko purkaa tuo fiilis jollain taiteellisella tavalla ... Tuo tapa on säilynyt teini-iästä saakka ja aina nuo "runot" ovat olleet aika masentuneen oloisia.
"Välillä mä katson peilistä
että kuka mä oikein olen
Tunnen itseni erilaiseksi
inhottavaksi
Näen vain suurta sumua
ajatuksia hauraita
Oma naama inhottaa
saisko sen vaihtaa
ihan mihin vaan
Ikävä on sitä hymyä ja naurua
elämä tuntuu tyhjältä
Mistään ei onnea saa,
mitään ei osaa arvostaa
Kaikki tuntuu samantekevältä
surulliselta
paskalta
Elämäni on tylsää
kaikilla muilla on kivempaa
Mä voisin olla ihan kuka muu vaan
mutta en mä
Ei lohtua edes saa viinasta,
ei sitä tee mieli juoda
kun aamulla tekee mieli kuolla
Eikä se ole kivaa
kun elämisen tunteeseen tarvitsee sekoilua
Usein mietin
että en taida edes olla elossa
Vaikka kyllä mä hengityksen äänen kuulen
Kyllä mä pystyn liikkumaan mutta pää ei pysy mukana
Ei kukaan enää muista mua
tai kysy mitä kuuluu
Kaikki taitaa vain vihata
Ihan kuin istuisin taivaan porteilla
ja katsoisin pilvistä kaukaa muita
niitä oksettavia ja nauravia
ihan pahaa tekee
Mä olen niin katkera ja kateellinen
onneton ja epätodellinen
Elämä masentaa! Entä jos kirjaisit paperille ylös, mitkä asiat sinulla on hyvin. Oletko muuten terve, eli sinulla on toimat kädet, jalat, näkevät silmät, kuulevat korvat, tukka kasvaa. Sinulla on jo tässä vaiheessa paljon hyvää ja syytä kiittää siitä. Ne eivät ole itsestään selvyyksiä, vaikka se siltä tuntuukin. Sinulla on koti, entä vanhemmat ja sisaria.
Hyvin monen nuoren elämän onnellisuuden mittari on ulkonäkö, vartalo/paino ja pituus, vaatetus. Mutta se on harhaa, onni ei tule kauneudella, mallin mitoilla, se on lähinnä itsensä pettämistä. Tämä aika on niin pinnallista, että oma sisin ja sen hyvin vointi jää vieraaksi. Moniko tuntee todellisuudessa oman itsensä, sen ehkä piilossa olevat taidot ja puolet? Tutustumismatka omaan sisimpään, kunkin rakkaimpaan kohteeseen voisi olla avartavaa. Tuohon tutustumismatkaan on hyvä lukea elämän viisauden kirjaa, aforismeja, mutta myös rukous on yksi vaihtoehto. Juuri sinun rukoukseen voidaankin vastata.
Myöskin elämää voi masentaa myös se, että elämä itsessään on liihan helppoa, itsestään selvyys, omaan minään tuijottamista, kun elämän tapahtumat on pääasiassa itsensä ulkopuolella, joita kyllä se sisin ohjailee. Entä jos yrittäisit toteuttaa totuutta, "antaessaan saa". Hymyilet, voit saata hymyn takaisin. Tee pieni palvelus, saat todennäköisesti kiitoksen takaisin. Esim. itse tulin tälle palstalle, että jos voin jotenkin auttaa ajatuksin ja ehdotuksin heitä, joille elämä ei valon säteitään kohdista, saan siitäkin hyvän mielen. Pelkkä positiivinen ajatus kirjoitukseni lukemisesta "palkitsee" minua.
Syötkö hyvin? Puutteellinen ravinto luo myös alakuloa. Syö ainakin Omega-3 tabletteja, aivot tarvitsevat energiaa tuottaakseen myös hyvää mieltä. Mutta myös suosittelen hakeutumaan lääkärin vastaanotolle, jos koet masennuksen ahdistukseksi niin, että se tukahduttaa kaiken aktiivisuuden. Kirjastosta saa mielen virikettä loputtomiin, hyvä musiikki on terapeuttista.
Toivon sinulle ja muillekin masennuksesta kärsiville valon säteitä mieleen. Kun suljette silmänne, ne näkyvät, kun antaa mielikuvitukselle positiivisen mahdollisuuden. Kaikkea hyvää, katse valoa kohti!
Toi viittais ahdistus/masennukseen, vähennä kahvin juontia ja pidä huoli terveellisistä välipaloista perusruoan lisäksi, ettei tule liian pitkiä välejä, sillä verensokerin vaihtelut pahentavat ahdistusta, pelkoja j.n.e. Mene terkkariin ja pyydä lähete mielenterveystoimistoon sieltä saat apuja, ei kukaan kestä tollasta pitkiä aikoja, se on ihan turhauttavaa ahdistusta/pelkoa ja siihen varmaan auttaa joku uuden sukopolven SRRI lääkkeistä ja saat elämän ilon takaisin. Kuuntele paljon musiikkia ennen nukkumaan menoa vähintäin 10 min ennen nukahtamista sillä se parantaa masennusta, muistia, sosiaalisuutta ja puhetaitoa kahden vuoden päästä huomaat muutoksen viimeistään. Kaksi kylmää suihkua lisää serotoniinia aivojen hermosoluissa mistä voi olla puutetta, mikä myös helpottaa masennusta. Jos oireet jatkuvat kaksi viikkoa yhteen menoon on syytä mennä hakemaan apuja, miksi kärsiä koko ikäänsä, kun nykyaikana on apua saatavissa, eikä sitä tarvitse kaikille kuuluuttaa. Tsemppiä!
En tiedä kerroinko aikaisemmin, mutta käyn siis terkkarin kautta terapiassa (käynyt tämän vuoden alusta asti, tosin kesä-syksyllä oli taukoa). Syön myös masennuslääkkeitä, aluksi ajattelin että ehkä niistä jotain hyötyä on, mutta nyt on pitkään ollu taas mieli pimeänä. En tiedä miten niiden kuuluisi auttaa, mutta tuntuu ettei lääkäriäkään kiinnosta ... vähätteli vaan kun sanoin ettei tunnu toimivan ... Tai en tiedä kuuluuko niiden toimiakaan mitenkään ihmeellisesti. Sain reseptin rauhottaviin kun kerroin näistä oireista, lähinnä sosiaaliseen pelkoon liittyvistä oireista. En ole hakenut niitä ... Kai pitäis kokeilla, mutta pelkään että sekoan niistä tai jotain.
Tiedän ettei ulkonälö vaatteet yms mittaa onnellisuutta. Se on vain materiaa. Pitäis olla onnellinen siitä että on terve fyysisesti, on katto pään päällä, joitakin läheisiä, poikaystävä yms ... Mutta silti tuntuu ettei sitä arvosta vaan aina haluis vaan lisää.
Äsken pesin vessassa meikkejä ja meinasin alkaa itkeä näiden finnien takia. TIEDÄN etteivät nämä edes näy kunnolla, mutta pahoitan silti mieleni niistä. Ahdistun aamulla kun yritän meikata, suunnittelen joka aamu tekeväni itsestäni kauniimman, mutta aina tulee kiire ja ajattelen vain etten menekään minnekään vaan jään kotiin nyhjöttämään koska oma pärstä ei kelpaa. Jos en ole laittanut hiuksiani, ahdistun koska vastaan tulee aina joku sellainen joka on varmaan pyntännyt itseään muutaman tunnin. Tai muuten vain luonnonkaunis. Mulle tulee jotenkin epähuoliteltu olo. En näytä naamaani enää oikein missään ja sen kerran kun näytän, haluan yksinkertaisesti olla täydellinen koska mietin niin paljon mitä muut ajattelevat. Luulen että olen rumentunut aivan totaalisesti siitä biletysajasta, koska en enää saa huomiota vierailta ihmisiltä. Tunnen olevani ruma ja oksettava friikki ja luulen kaikkien tuijottavan negatiivisesti. En kohta kestä itseäni. Tuntuu vaan että inhoan itseäni, haluisin vain pukeutua säkkiin ja vajota maan alle.
Masennuksessa usein tulee vihan tunteita ja pieninkin embaattisuuden näytön puuttuminen lisää sitä, sinulla kyllä viha kohdistuu omaan minääsi. Ne lääkkeet kyllä varmaan auttavat pidemmällä ajalla, mutta täytyy kokeilla jotain muutakin lääkettä elleivät auta. Rauhoittavia ei kannata ottaa kuin tarpeen mukaan puolikkaan puolikas ettei jää koukkuun. Ahdistuksesi voisi helpottaa jos yöunen laatu olisi oikeaa. Siten kuin kuuluu, että on tarpeeksi syvää unta ja kevyempää unta jotta virkistyy, voisit tietysti varovasti kokeilla, puolikkaan puolikkaalla diapamilla, kun menet nukkumaan. Xanor on mahdottoman hyvä lääke käyttää vain tarpeeseen, kun mieliala alkaa menemään alas sitäkin voi ottaa kuuriluonteisesti puolikkaan puolikkaan ja lakata sitten käyttämästä kun mieli piristyy.
Vielä lisäksi oletko huomannut, että ennen kuukautisten alkamista usein on enemmän alakuloa, koska keltarauhashormoni vaikuttaa monella niin ja varsinkin jos vielä käyttää ehkäisypillereitä, niin ne todella pahentavat tilannetta koska niissä on valtavat määrät keltarauhashormonia, teko sellaista.
"silti tuntuu ettei sitä arvosta vaan aina haluis vaan lisää"
Niin, lyhytaikaisia onnentunteita kokee, kun saa uutta materialistista, mutta se ei tuo sitä onnea ja tyytyväisyyttä, mitä ihmisen mieli kaipaa. Ihmisen todellinen mieli kaipaa aineetonta onnea, se on tunne sisimmässä, että minun on hyvä olla.
Sinulla on finnejä, ilmeisesti ei edes kovin paljoa, koska saat meikillä niitä peiteltyä. Itselläni oli nuorena paljonkin, ja kärsin niistä. Siihen aikaan finneihin ei ollut mitään hoitoa. Lääkäri lohdutti minua, että kunhan sinulle ikää karttuu, se kääntyy sinun eduksesi. Se piti paikkansa, iho pysyy nuorekkaampana ilman ryppyjä. Mutta sinulle aika kaukainen lohtu. Oletko ajatellut, että niiden hoitoon voisi vaikuttaa esim. ravinto tai joku voide. Otapa googlella, löytyisikö sieltä ohjeita tai neuvoa.
Koet itsesi huolittelemattomaksi, kun vastaan tulee pyntätty nuori. Ajattelepa, eihän viimeisen päälle meikatussa ihmisessä ole mitään aitoa, vaikka se onkin muotivirtaus. On suoranaisesti ryhdikästä olla ns. luomukaunis, sillä jokainen on kaunis ja persoonallinen omalla tavallaan. Sinun tarvitsee kelvata vain itsellesi ja läheisillesi. Tärkeintä on kuitenkin sisäinen kauneus, sitä ei voi meikata, sillä ei voi huijata. Sisäisen kauneuden voit saavuttaa, kun pystyt rakastamaan itseäsi sellaisena, mitä olet. Ajattele, et tarvitse hyväksyntää keneltäkään, vain itseltäsi. Kirjoita vaikka lappuja, joissa lukee esim., "olen hyvä ja se riittää minulle". Sisäinen kauneus ja sovinto itsensä kanssa näkyy myös kasvoissasi, silmissäsi, se on täydellisyyttä parhaimmillaan ja kaunista.
Jos yrittäisit esim. poikaystäväsi kanssa keksiä nyt ennen joulua jotain yhteistä, jolla voisitte tuottaa jotain hyvää esim. lapsille, vanhuksille, apua tarvitseville, se yhdistäisi teitä ja tuottaisi suurta iloa, sillä ulospäinsuuntautumisella voi saada sitä aitoa tyytyväisyyttä, joka syrjäyttää masennuksen. Masennus on turhautumisen seuraus, ei ole löytänyt itselleen sopivaa sijaa ja toimintaa.
Sehän on tyypillistä, että varsinkin nuorena miettii aivan turhaan, että "mitähän muutkin minusta ajattelevat". Siitä pääset kyllä eroon ainakin ajan kanssa. Kun jaksaisit hokea itsellesi esim. noiden lappujen sisältöä "olen hyvä, ja se riittää minulle", se on kylliksi. Muut saa ajatella, mitä ajattelevat, sehän on heidän ongelmansa, yritä karistaa sellaiset ajatukset itsestäsi pois. Todennäköisesti he eivät edes ainakaan pahalla ajattele. Jos niin olisi, heidän on paha olla, eivät myöskään ole sovinnossa oman minänsä kanssa. Muuten, nainen ei rumennu, hän kaunistuu päivä päivältä iän karttuessa ja ilman meikkiäkin. Kun epävarmuus ja tyytymättömyys omaan minään häviää, positiivinen asenne ja tyytyväisyys näkyy kasvoissa, kuten jo kirjoitinkin. Elämän tavoista ja ihostakin riippuen se kauneuden lisääntyminen alkaa väistyä 40 - 50 ikävuoden jälkeen.
Matka omaan minään, läheisimpään ja rakkaimpaan kohteeseen, koeta tehdä sitä valoisin mielin vaikka heten aikaa päivässä! Koeta kumota ikäviä ajatuksia vaikka manaamalla niitä "huutin kuuseen".
Olen huomannut. Viimeksikin ennen menkkoja oli niin kamala ahdistus päällä, ettei mitään rajaa. Ihan hirveä olo eikä se mennyt millään pois. Oli oikeasti itsetuhoisia ajatuksia. Eräs asia painoi ja ahdisti jo valmiiksi ja siihen vielä pms, niin karsea olo oli kyllä.
Toi sun kirjoitus kuulosti todella tutulta! eli mä ajattelen myös tällä hetkellä juuri noin kuin sinäkin : ( Ja tää tosiaan on yhtä helvettiä! Tuntuu ettei voi seurustella kenenkään kanssa koska tää asia pilaa aina sen..: ( tällä hetkellä kuitenkin seurustelen eikä se tosiaankaan ole helppoa :( harmittaa kovasti.. olen huomannut itsekkin että kun on yksin niin itsetunto on todella hyvä mutta kun alan seurustelemaan se katoaa kokonaan : / mikä siinä on..? tuntuu kamalalta.. mä en ole edes käynyt juttelemassa asiasta kenenkään kanssa.. en tiedä auttaako se?? saisko joku mun päähän muka sellaisen ajatuksen että mä oon yhtä hyvä ja kaunis kun muutkin... tällä hetkellä tuntuu kyllä että ei saa... tuntuu etten usko sitä kuitenkaan..:( vaikka pitäis.. kertokaahan joku auttaako se muka että käy esim Psykologilla tai jossain juttelemassa... mä en ole vaan mennyt sentakia kun ajattelen jos se tosiaan ei auta mitään... tai mä en usko yhtikäs mitään mitä se sanoo : (( helpottaa vähän että muillakin on samankaltaisia ongelmia etten ole yksin.. toivottavasti kaikki kääntyy sinullakin parempaan suuntaan... sitä toivon itsellenikin :) mutta aikaa se vie ..todella paljon.. :( minuakin ärsyttää kun kaikki vähättelee... mutta ne ei tosiaan tiedä sitä' miltä se tuntuu kun on tälläinen olo...ei todellakaan... tää on jotain aivan hirveetä : (((((
ootko minä
Hei, tämä on iäisyyden vanha viestiketju, mutta on osuvaa keskustelua, joten päätin kysäistä täällä josko joku osaisi sanoa vaivaani mitään.
Eli tänään sain pahan "itsetunnon alennus kohtauksen". Kaikki oli oikein hyvin eilen ja aamulla ja itsetuntonikin oli siis hyvässä jamassa. Muutenkin tuntuu, että olen saanut itsetuntoani parannettua lähiaikoina, parin viime vuoden aikana on tapahtunut nousua kun olen oppinut tuntemaan itseäni hieman paremmin ja ihmissuhteet ovat kunnossa ja muutkin hyvän elämän perusedellytykset. Opiskelupaikka on, terveys on kunnossa, olen muutenkin oikein "normaali" joitain sosiaalisten tilanteiden pelkoja lukuunottamatta.
Taas takaisin aiheeseen, eli tosiaan yhtäkkiä itsetuntoni vain romahti. Olin yksin kotona ja juuri tullut lenkiltä. Jostain syystä näin itseni hyvin epäviehättävänä peilistä eikä mitkään vaatteet tuntuneet sopivan päälle (ikävä kyllä, ajattelin olevani liian lihava - luulin päässeeni näistä tuntemuksista ja ajatuksista jo ohitse teini-iän anoreksian jälkeen mutta ei) ja mielessäni meni keloja koskien negatiivisia tapahtumia ja tuntemuksia menneisyydestä ja siitä millaisena muut ihmiset minut näkevät, millaisia omasta mielestäni negatiivisia kommentteja olen saanut. Ja mieleni alkoi katastrofoida tulevaisuutta: voi ei, en voi mennä enää sosiaalisiin tilanteisiin, minusta tulee neljän seinän sisällä nyhjöttävä pelkuri ja petän ne ihmiset jotka minuun ovat uskoneet ja elämäni on "ohitse" siinä mielessä, että tuollaisen tunteen vallassa ei oikein kykene näkemään itseään enää tekemässä mitään kovin järkevää saati sitten kehittämään omia kykyjään jossain mitä ei ole vielä edes täysin löytänyt. Ajatukset siitä ettei muita ihmisiä kiinnosta miten minulla menee ja näkevät minut huonossa valossa, ehkä puhuvat seläntakana. Ja että olen epäonnistunut omassa elämässäni, olen vain hukannut aikaa enkä tajunnut tarpeeksi ajoissa alkaa tosissaan tekemään töitä jonkun unelmani eteen. Tämmöisistä ajatuksista on kyse kun itsetunto menee todella alas.
Mietin mistä tämä yllättävä kohtaus oikein tuli, sillä nyt olo on taas huomattavasti parempi. Kuukautiseni alkoivat tänään aamulla, joten onko mahdollista löytää yhteys tämän "kohtauksen" ja menkkojen alkamisen kanssa?
Mullakin tuntuu tulevan noita itsetuntoromahduksia viimeaikoina aika usein. Sen huomannut että kun on kiire, mikään ei tunnu onnistuvan ja stressaan asioista niin samalla menee yöunet ja sen myötä itsetunnot ja jostain syystä tämä itsetunnottomuus sitten näkyy tuttujenkin naisten lähes täydellisenä välttelemisenä ja välinpitämättömyytenä. Ei vaan polla meinaa kestää olla samassa tilassa. Asiaan ehkä vaikuttaa jotain etten ole koskaan edes seurustellut ja nuorempana sain aika tylyä kohtelua tytöiltä/naisilta.