oman perheenne arjesta. Kertokaa ihan kaikki ihanuudet ja/tai kamaluudet suoraan sydämestä. Kertokaa jos teitä suorastaan hellyttää/vituttaa joku asia minkä lapsenne/kumppaninne tai joku muu on tehnyt nähtenne. Kunhan kerrotte sen rehellisesti kuten itse ajattelette, ettekä "kopioi" kliseisiä lauseita suoraan elokuvista missä on onnellinen loppu tai lehdistä.
Minä olisin enemmän kuin mielissäni kuullessani rehellisten suomalaisten vanhempien rehellisiä mielipiteitä ja kokemuksia perhe-elämästä ja naapureidenne/muiden ihmisten reagoinneista elämäänne. Vaikka tiedän että erilaisia perhe-elämiä on yhtä monta kuin perheitäkin, tahtoisin kuitenkin rehellisesti tietää muiden kokemuksia/mielipiteitä ennen kuin alan perustaa omaani (mikä tod. näköisesti tapahtuu parin-kolmen vuoden sisällä). Vielä tahdon elää vähän nuoruutta ja tehdä ne "lapsellisuudet" alta pois jotta voin sitten täysin keskittyä omaan perheeseeni.
Minä olisin enemmän kuin mielissäni kuullessani rehellisten suomalaisten vanhempien rehellisiä mielipiteitä ja kokemuksia perhe-elämästä ja naapureidenne/muiden ihmisten reagoinneista elämäänne. Vaikka tiedän että erilaisia perhe-elämiä on yhtä monta kuin perheitäkin, tahtoisin kuitenkin rehellisesti tietää muiden kokemuksia/mielipiteitä ennen kuin alan perustaa omaani (mikä tod. näköisesti tapahtuu parin-kolmen vuoden sisällä). Vielä tahdon elää vähän nuoruutta ja tehdä ne "lapsellisuudet" alta pois jotta voin sitten täysin keskittyä omaan perheeseeni.
Vastaukset 27
Vanhimmat
oletko lukenut täältä nuo loppukommentit, niissä oli muutama rehellinen lapsiperheen elämää koskeva.
http://www.ylioppilaslehti.fi/2010/12/10/ilonpilaaja/
sen ymmärtää vasta sitten kun saa lapsen ja tasa-painoisen parisuhteen mitä on ollut vailla.. baarisekoilu, kahvittelu ja riekkuminen tuntuu aika mmerkityksettömältä tuohulta.. silti on mukava silloin tällöin sitäkin harrastaa, mutta ei sitä oikein enään jaksa;) Turha alkaa selittämään tiedät sitten perheen merkityksen kun sellaisen perustat/ voit verrata aiempaan sinkkuelämään/parisuhteeseen ilman lasta!
On vain, syödään, juodaan, siivotaan, pestään pyykejä käydään töissä ja naidanapsautetaan, ja jokin lehti luetaan,telkkaohjelma katotaan ja haukutaan.
No kauppareissu se selvii työmatkalla, ja isännän kun lähettää illalla kiskalle, siinä on se jännitysmomentti, palaako vai ei. heh
Olipas ylimielinen vastaus sulla, "enemmittä puheitta". Vastaus se ei nimittäin ollut ap:n kysymykseen ollenkaan. Ärsyttäviä tollaiset mammat, jotka katsovat nenänvartta pitkin sinkkuelämää viettäviä. Ihan kuin sinkut/nuoruuttaan lapsettomina viettävät olisivat jotenkin merkityksettömämpiä ihmisiä..
Lapsettomat saattavat olla onnettomimpia silloin kun lapset ovat pieniä, mutta kunhan lapset lähtevät pesästä ja alkavat vääntää kivoja lapsenlapsia, vaaka kallistuu lapsekkaiden hyväksi.
Omistan yhden lapsen (pian 3-vuotta), miehen ja koiran. Olen itse pian 25 vuotias, enkä aijo tähän maailmaan saattaa enää yhtään lasta.
Raskausaika ja ensimmäinen vuosi vauvan kanssa kotona, olivat onnellista aikaa. Vauva nukkui yöt hyvin ja parisuhteellekin oli tilaa, kiitos isovanhempien hoitoavun.
Tänä päivänä sitä mieluusti kasaa itselleen paljon töitä, jotta kotona vietetty aika huutavan kakaran kanssa jäisi minimiin. Töistä lähtiessä pitkittää kotiin menoa käymällä hitaaasti kaupassa. Loputtomiin ei kaupassakaan voi maleksia kun koira odottaa lenkittämistä. Onneksi mieheni yleensä hakee ipanan hoidosta, joten kotiin saapuessani minun tarvitsee vain vaihtaa pikaisesti vaatteet ja PÄÄSEN ulkoilemaan koirani kanssa. Onneksi puolisoni viihtyy lapsemme seurassa (ottaa vapaaehtoisesti mukaansa kauppaan jota minä en tee kuin PAKON edessä) joten voin keskittyä kodinhoitoon ja koiraan. En nauti pätkääkään siitä että joudun viettämään aikaani kahdestaan lapsen kanssa.
Onnelliseksi minut tekee se, että lapsi menee itkuitta nukkumaan ja saamme olla mieheni kanssa kahdestaan. Erityisen onnellisia ovat ne viikonloput kun pentu on mummolassa. Perhe-elämä ei vastaa "kuvitelmiani" missään muodossa. Koiranikin tekee minut onnellisemmaksi kuin lapseni. Onnelliseksi tekee myöskin se että, onneksi nyt lapsi on tehty. Sitä ei itse ole vielä kauhean ikäloppu kun laps alkaa pärjäämään omillaan..:DDD Sitä odotellessa....
sillä kuulostit todella itsekkäältä koirinesi päivinesi. Lapsi on elävä olento, joka kaipaa äitiään ja tarvitsee tämän rakkautta. Kylmyytesi lapsi aavistaa. Jos perhe-elo väsyttää hae apua ja HETI, ajattele lastasi älä omaa napaasi!!!Mulla on 3 lasta ja väsy on duunien ja kodin hoidon ja lasten hoidon jälkeen, joskus oli yliväsy, silloin hain apua lapsien kanssa oloon ja sain uudestaan ilon ja halun tehdä lasten kanssa kaikkea. Nytkin pyrin välillä tekeen jotain ihan kaksitaan lasten kanssa, se on luksusta. Lapsesi kiukkuaa kun tietää ettei äiti välitä, joten nyt äkkiä kato itseäsi peilistä, ihan vihaiseksi tulin lapsesi puolesta :(
Luulen että lapsellasi on uhmaikä,kuuluu tuohon ikävaiheeseen. Ehkä lapsi on kärttyinen koska haluaisi enemmän äitinsä huomiota. Yritä jaksaa,sinä olet tärkeä lapsellesi.Pikkulapsi aika menee tosi nopeasti ohi ja sinulle ja miehellesi löytyy pian enemmän yhteistä aikaa!
Terveisiä ihmiseltä,joka ei ole potenut ns. vauvakuumettakaan. Ajattelen että ei aikuisen kannata liian tosikoksi heittäytyä,perheen perustamisen jälkeen,lapsellisuus aikuisessa on ihan kivaa.
Herää vain tätä llukiessa että odotetko kauheesti samaa ajattelevia..
Miten voi olla äiti joka inhoo lastaan!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! ja sitähän se on jos ei haluu viettää aikaa sen kanssa kahdestaan ollenkaan tahi perheen kesken...
Ja tiedätkö lapsi saattaa kiukuta sitä kun EI NÄE äitiä!!!!!!!!!!!!! Meillä lapset kikkuaa miehelle jos ne eivät näe sitä, joten entä jos vaikka vähän hellität työstä ja olet kotona!!
Miten kauan mies jaksaa sinua jos et nauti lapsesta.. ????? Oletko koakaan miettinyt sitä.. saat kohta varmaan hoitaa koiraa ihan rauhassa.. onneksi isä ja mummosentään välittävät lapsestasi.. Sille onhan se hirveäää kun huomaa että oma äiti ei pidä.. ja lapsi muuten vaistoo..
Itse olen koti-äiti ja lapset ovat 1v, 3v ja 5v ja nautin kotona olosta ja lasten kanssa puuhaamisesta.. Meidän onnen hetkiä ovat viikonlopput kun saadaan olla koko perheen kanssa ja hyvällä tuurilla tulee käymään vieraita ja jos itse käydään perheen kanssa uimassa
Inhottavinta on kun tekee ruokaa ja kaikki tulee vinkumaan just kun se on valmista.. se raivostuttaa hieman... ja toinen joka on jos miehellä on sellainen työ viikko että on reissun päällä eikä ehditä nähdä..
Tyhmät haukkuu täällä äitiä, joka ei nauti kitisevän lapsen seurasta. No minkäs hän sille mahtaa! Lapsi saa olla kiitollinen kun edes toinen vanhemmista jaksaa leikkiä, meillä ei kumpikaan.
:( Aika outo "äiti" olet!! Ajattele jos omat vanhempasi olis tota mieltä susta!! Melkein sairasta.
Enpä tiennyt tuotakaan että joku tekee lapsia siksi että se on velvollisuus, että voi sanoa että onpahan tehty.
En jaksaisi kasvattaa lasta vain velvollisuudesta. Ap on tehnyt lapsen vain edellämainitun takia ja siksi ei osaa nauttia siitä. Voihan olla koko juttu on keksitty keskustelun aikaansaamiseksi.
suurimmalle osalle käy niin että ensihuuman jälkeen huomataan ettei parisuhteelle ole enää aikaa/halua johon, siis seksin väähyyteen/täydelliseen puuttumiseen, miehet jossain vaiheessa kyllästyvät.
jotkut miehet jaksavat sinnitellä vielä muutaman vuoden tällaisessakin tilanteessa mutta jossain vaiheessa aika on kypsä päätyä avioerotilastoihin.
naisethan monesti pitäisivät "ilmaista" renkiään pitempäänkin mutta jossain vaiheessa se kamelin selkä kuitenkin katkeaa...
nimimerkillä omakohtaista kokemusta löytyy niin itseltäni kuin muutamalta ystävältänikin
ja sitten eikun odottelemaan naisilta asian kieltämistä ja miehiltä nyökyttelyä! ;)
se on miehille se ainoa merkitsevä asia, mikään muu ei mitään???
ei se ole se ainoa merkitsevä asia mutta monesti se näyttää olevan juuri se asia johon homma lopulta kaatuu.
Olen 27 ja kahden lapsen äiti. Iskä käy töissä ja minä olen 24h koti äiti.
Päivät alkaa kello 7 aamulla ja päättyy viimeistään 20.00. ( yö heräämiset)
Sitä ennen päivään mahtuu huutoa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mutta myös paljon naurua ja ihania hetkiä.
Kaikki on kestettävä vaikka välillä tuntuu, että pää räjähtää. Mutta on ne silti kaiken sen arvosii :)
Niin ja ne "lapsellisuudet" tulee tehtyy, on elämä missä mallissa tahansa. Ja mitä niistä muitten sanomisista välittämään, mähän kasvatan lapseni just niin, ku parhaaksi näen.
Siis kovaa tää tulee olemaan, ei oo helppoo
Meidän perheemme koostuu minusta, miehestäni, 4-vuotiaasta pojastamme ja 20-vuotiaasta kissasta :).
Minulle raskainta perhearjessa on jatkuva huoli tulevasta ja vastuu. Pahimpia huolenaiheita aiheuttavat toisinaan tiukka taloudellinen tilanne; huoli siitä, että osaako sitä antaa oikeanlaiset eväät lapselle, että pärjäisi julmassa maailmassa; huoli parisuhteen kestävyydestä, kun se arki oikein koettelee eikä jaksaisi välillä edes itseäänkään ja huoli omasta mielenterveydestä, kun toisinaan tuntuu kaikki kaatuvan päälle... En vain osaa olla huolehtimatta ja suurin peloista liittyy lapseemme. Siitä lähtien, kun poikamme syntyi, olen kuvitellut mielessäni vaikka mitä kauhuskenaarioita, jotta osaisin varautua kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaankin: jos joku kaappaa pojan, jos hän juoksee tielle, jos irti oleva koira käy kimppuun, jos putoaa, jos kaatuu, jos jos jos... Lista on loputon. Älkää ymmärtäkö väärin, en yritä kasvattaa poikaa pumpulissa eikä se onnistuisikaan, kun kyseessä on varsin rämäpäinen seikkailija, mutta tietenkin sitä toivoisi, ettei mitään pahempaa koskaan joutuisi kokemaan. Itse asiassa olen ihmetellyt poikani kasvua ja kehitystä seuratessani, miten ylipäätään olen itse selvinnyt hengissä aikuiseksi asti!? ;D
Välillä tuntuu, ettei niitä ilon aiheita oikein osaa kaiken huolehtimisen ja väsymyksen keskellä huomioida tarpeeksi, mutta onhan niitä... Paras kaikesta on se, kun poika halaa päivittäin ja kertoo rakastavansa yli kaiken. :) Ja tänään mieheni ja poikani menivät salamyhkäisesti hymyillen makuuhuoneeseen ja kielsivät minua tulemasta sinne. Hetken päästä sain kutsun makkariin, jossa molemmat hihkaisevat, että yllätys ja siellä oli pieni ruttuinen paketti odottamassa kuulema maailman parhainta äitiä! :D Viikonloppuisin meillä on tapana jossain vaiheessa mennä "kiehnäämään" parivuoteeseemme eli koko porukka pötköttelee ja kutittelee toisiaan ja käkättää itsensä lähes hengiltä! Välillä meinaan pakahtua rakkaudestani poikaani kohtaan ja välillä uhman ollessa huipussaan, hypin lähes kirjaimellisesti pitkin seiniä raivon partaalla.
Rehellisesti sanottuna, joskus tulee mieleen, että olisi niin paljon helpompaa, kun voisi kantaa vastuun vain itsestään. Mutta siltikään en vaihtaisi tätä nykyistä elämääni mistään hinnasta "huolettomampaan", sillä sitä tunnetta ei voita mikään, kun pieni ihminen könyää ihan kylkeen kiinni, kietoo pienet käsivarret ympärille ja kertoo, että olet maailman ihanin ja parhain äiti mitä voi olla! :)
Ärsyttäviä asioita: tottakai yövalvomiset. Vaikka tietää, et ne tulee ja on siihen valmis, niin yöllä ko lapset herää virkeinä selittämään ja naureskelemaan tai itkemään ja huutamaan, niin tekisi joskus mieli vain nukkua.. Samoin aamulla, kun innokkaat muksut tulee iloisina herättään vaik vielä väsyttäisi. Niin, väsymys tekee helposti ärsyntyneeksi ja sitä riittää. Se on siis ehkä pahin, vaikka kuinka varautuisi. Ja sit ko on väsynyt niin monet pikkuasiat ärsyttää.. :)
Ilahduttavia asioita: vaikka ne yöheräilyt ja aikaiset aamut on usein tuskaa, niin aika äkkiä ärtymys vaihtuu onneksi, kun pieni lapsi hymyilee nätisti, kun häntä vähän vilkaisee (meillä tuo 1v on nyt juurikin siinä iässä, että kaikki hymyilyttää ja naurattaa). Halit, suukot ja muut 'mä tykkään susta äiti' -jutut tuo hurjasti voimia ja onnellisia tunteita
Lyhyesti, varaudu vanhemmaksi tullessa täysipainoisesti jakamaan elämäsi lapsen ehdoilla, koko loppuiäksesi lähestulkoon. Tulee viemään enemmän kuin tajuaakaan etenkin alussa vaivaa, aikaa, hermoja ja mitä isommaksi lapsi kasvaa, rahaa. Ja aina vain rahaa ja rajojen asettamista rutiineissa, arjen ja kotiolon tasapainoilua. Kun lapsi on siinä 17 nurkilla hän ei saa mistään sillä hetkellä rahaa kuin kotoaan vaikka tarvitsee sitä yhä enemmän. Taloudellisesti turvattu elämä ja hyvä hoitoverkosto, hyvät suhteet kullan arvoisiin lähimmäisiin ovat erittäin tärkeitä. Nykymaailma on aika ankara ja kyyninen näissä asioissa, sen huomaa jos vanhempana jää jostakin syystä alakynteen vanhemmuuden kiemuroissa eli useimmiten rahahuolet vaivaavat.
Eritoten lasta ajatellen, kannattaa hankkia lapsia, ei lasta. Muista että henkilö jonka kanssa lapsesi saat, antaa hyvät ja myös huonot geeninsä lapsillesi. joten valitse tarkoin.. niin kyynistä kuin onkin, mutta niin todellista, kun katsotaan nykyvanhemmuutta koko aikajanallaan, odotusajasta lapsen aikuistumiseen asti. Kun olet kerran vanhempi, olet aina vanhempi. Kun lapsi on täysi-ikäinen, hänen ikäisensä näyttävät edelleen lapsilta silmissäsi, joita kerran niin ihaillen katsoit, lasten silmiä, joissa vielä lapsen viattomuus ja suoruus niin näkyi
aika kiireistä yksinhuotajana vuoden ikäisen kanssa olla työ-elämässä. Onneksi lapsen isä on avuksi ja ystävät :)
Ellei sitte kyse oo egohieronnasta niille jotka on perheensä perustanu vaan ja ainoastaan päänsä sisälle hakatun/jankutetun normi kaavan vuoksi.. ;) Sitä saa mitä tilaa,ja nykyään välillä vielä vähän ekstraa päällekki.
asiallisista vastauksista. Oli hienoa kuulla tarinoita perheen arjesta, joissa on sekä hyviä että huonoja puolia päivittäin. Erityiskiitokset nimimerkeille
7 17=?
asian kokenut
hecate72
ei pakollista
rehellisistä vastauksista. Sehän tässä keskustelussa olikin pääasiana että puhutaan omin sanoin omien kokemusten kautta. Sain erittäin paljon hyvää miettimisen ja keskustelun aihetta oman ukkoni kanssa ennen kuin alamme "tositoimiin". Tahdon kuitenkin olla henkisesti, fyysisesti ja mammonallisesti varautunut kunnolla kun lapsi/lapsia tulee.
Tietenkään en voi olettaa automaattisesti että "saan 3 lasta joista kaksi on poikia ja yksi tyttö ja kaikki on täysin terveitä ja me muutetaan maalle isoon omakotitaloon jossa sitten leivon pullaa ja aurinko paistaa ja linnut laulaa ja maailmassa on rauha lallallaa". Koska olen realistinen ihminen. Aion myös valmistautua lapsen saatuani siihen, että lapselle saattaa tulla paha sairaus tai kätkytkuolema, koska koskaan ei voi olla varma että hän jatkaa elämää aikuisiälle asti. Tämä kuulostaa aika raa´alta ajattelutavalta, mutta kuten sanoin, olen realisti. Tietenkin hoivaan lastani alusta asti vaikka ajattelisinkin näin. Osaan aikalailla samaistua tässä samaan mitä nimimerkki hecate72 kirjoitti aiemmin:
"Minulle raskainta perhearjessa on jatkuva huoli tulevasta ja vastuu. Pahimpia huolenaiheita aiheuttavat toisinaan tiukka taloudellinen tilanne; huoli siitä, että osaako sitä antaa oikeanlaiset eväät lapselle, että pärjäisi julmassa maailmassa; huoli parisuhteen kestävyydestä, kun se arki oikein koettelee eikä jaksaisi välillä edes itseäänkään ja huoli omasta mielenterveydestä, kun toisinaan tuntuu kaikki kaatuvan päälle... En vain osaa olla huolehtimatta ja suurin peloista liittyy lapseemme. Siitä lähtien, kun poikamme syntyi, olen kuvitellut mielessäni vaikka mitä kauhuskenaarioita, jotta osaisin varautua kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaankin: jos joku kaappaa pojan, jos hän juoksee tielle, jos irti oleva koira käy kimppuun, jos putoaa, jos kaatuu, jos jos jos... Lista on loputon. Älkää ymmärtäkö väärin, en yritä kasvattaa poikaa pumpulissa eikä se onnistuisikaan, kun kyseessä on varsin rämäpäinen seikkailija, mutta tietenkin sitä toivoisi, ettei mitään pahempaa koskaan joutuisi kokemaan. Itse asiassa olen ihmetellyt poikani kasvua ja kehitystä seuratessani, miten ylipäätään olen itse selvinnyt hengissä aikuiseksi asti!? ;D"
Maailma on sairas. On pedofiilejä, kidnappauksia, raiskaajia, kiusaajia ja muita asioita, jotka saattavat käydä oman tai lapsen kohdalle joku päivä. Siksi en ollenkaan syytä hecate72:aa liiasta varovaisuudesta, on pikemminkin hienoa huomata että vanhempi suojelee ja varjelee lastaan hyvin, koska he eivät tiedä mikä on paha asia ja mikä hyvä ennen kuin sen heille opettaa.
Kiitokset kaikille =)
Vaikka saitkin jo tarvitsemasi kokemukset, en malta olla kirjoittamatta.
Itse en ole isäksi halunnut, ja puolisokaan ei vauvakuumetta ole koskaan myöntänyt potevansa.
En ole koskaan ollut kiinnostunut kavereidenkaan lapsista, joten hankkikoon lapsia ne jotka haluaa.
Sekä hauskinta että ärsyttävintä on jotkut kirjottajat jotka yrittää kieltää toisten mielipiteet. Varsinkin nuorempana jotkut koitti meillekin väkisin tyrkyttää mallia, että kyllä perheessä pitää lapsia olla, ja vaikka kuinka koitimme sanoa ettei me haluta ja voihan juuri siksi käydä niin, ettei koskaan rakastettais lastamme, niin yleinen vastaus oli että 'kyllä sitä omaa lasta sit kuitenkin rakastaa'
Jos oltais oltu niin heikolla itsetunnolla varustettuja että oltais ympäristön painostuksen vaikuttaa, niin ehkä joku saarnais nyt meillekin, että kyllä teidän pitäis tota teidän lasta rakastaa ja olla sen kanssa aina kun mahdollista.
Ketään ei vaan voi pakottaa rakastamaan, ei edes omaa lastaan, ei rakkauden kohdetta voi itse valita. Onneksi suurin osa silti rakastaa lastaan/lapsiaan, mut jos joku ei rakasta, ei sitä siitä voi syyttää.
Tehkää siis lapsia jos haluatte, mutta älkää siksi, että ympäristö odottaa sitä teiltä(kin). Varmin tapa saada lapsi jota ei rakasta, on hankkia se ympäristön odotusten vuoksi, tai korjaussarjaksi kylmenneelle parisuhteelle.
Olen sinunkin kanssasi samaa mieltä, ei kaikille automaattisesti tule sitä tarvetta lisääntyä ja jatkaa sukuaan. Minusta se on hienoa että nykyään uskalletaan myöntää se ja elää sillä valitulla tiellä.
En ole itsekkään koskaan ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka yrittävät tuputtaa perheidylliä sellaisillekkin jotka ovat tehneet selväksi etteivät yksinkertaisesti halua omia lapsia. Ja miksi henkilön, joka ei ole lapsirakas ja ei välitä touhuta lasten kanssa tai unelmoi saavansa niitä, pitäisi väkisin sulloutua samaan muottiin jos ei näin tahdo? Ja eikös se ole parempi, että jos tietää omalla kohdallaan että ei pidä lapsista eikä koskaan tule katsomaan omalla kohdallaan lapsiperheen arjen rumbaa tai rakastumaan omaan lapseensa, eikös se ole silloin parempi olla tekemättä kuin tehdä lapsia sen takia että "muillakin on" tai että "kyllä sitä sitte kuitenki rakastaa"? Koska jos lapsi tietää olevansa olemassa vaan sen "muodon vuoksi", eikös se ole lapselle paljon turmiollisempaa tietää ettei häntä rakasteta ja hänet on niinkin itsekkäästä syystä saatu aikaan kuin "muillakin on"? Lapsihan vaan kärsii siinä. Ja jos tämä tiedetään ennalta jo, niin minusta on paljon hienompi päätös olla tekemättä lasta, jolloin sen ei tarvitse kärsiä.
Monet lapsettomuuden valinneet vetoavat usein myös maailman ylikansoittumiseen ja siihen, että kaikilla lapsilla ei edes ole omia vanhempia huolehtimassa tai he eivät muuten kykene hoitaa lapsiaan omien ongelmiensa takia eli lapsen voi myös adoptoida jos omat resurssit rahallisesti, fyysisesti ja henkisesti siihen riittävät. On hyvä. että meidän perhettä haluavien/perheellisten lisäksi on myös ihmisiä, jotka eivät näiden syiden takia halua lisääntyä, sillä jos hekin päättäisivät kaikki alkaa tekemään lapsia, niin miten täällä kävisi? Maailman väkiluku nousisi räjähdysmäisesti, mikä johtaisi erinäisiin muihin ongelmiin, esim. nälänhätä lisääntyisi, rikollisuus kukoistaisi entistä pahemmin ja tulisi ahtaammat oltavat täällä kenenkään asua. Ainakin itse luulisin näin. On siis hienoa, että osa ihmisistä on päättänyt olla lisääntymättä. Tällä en nyt tarkoita niitä jotka ovat tahtomattaan lapsettomia.
"Ketään ei vaan voi pakottaa rakastamaan, ei edes omaa lastaan, ei rakkauden kohdetta voi itse valita. Onneksi suurin osa silti rakastaa lastaan/lapsiaan, mut jos joku ei rakasta, ei sitä siitä voi syyttää."
Totta, rakkauden kohdetta ei voi itse valita. Ja sekin on valitettava tosiasia (mitä pidetään tabuna), että on niitä vanhempia jotka eivät koe rakkautta omaa jälkeläistänsä kohtaan ja jopa katuvat tehneensä lapsen/lapsia elämäänsä. Tästä aiheesta tuli jokin aika sitten 4D- dokumentti, en kyllä valitettavasti ehtinyt katsoa.
Että kyllä olen samaa mieltä dabadabadaa:n kanssa, vaikka itse haluankin lapsia. Osaan kuitenkin osittain eläytyä myös toisen ihmisen mielipiteisiin ja ymmärrän, miksi hän on tätä mieltä. Kiitos sinullekkin vastauksestasi =)
Mene johonkin kirjastoon ja etsi tutkimuksia suomalaisten arjesta. Ei täällä mitään historioitsijoita olla.
Miksi meidän tulisi levittää "rehellisesti" arkemme kaiken kansan eteen?
Mitä tarkoitat, kun haluat rehellisesti tietää muiden kokemuksista? Voiko tietää epärehellisesti?
taidampa käydäkkin katsomassa, kiitos vain. En minä tietääkseni ole kenenkään olettanut täällä olevan historioitsija, mutta jos olen jossain vaiheessa niin kirjoittanut, en ole sitä tarkoittanut.
Ei kenenkään ole mikään pakko "levittää rehellisesti" arkeaan kaiken kansan eteen, en ole missään vaiheessa pakottanut siihen ketään. Ja kuinka voisinkaan, täältä tietokoneruudun toisesta päästä ketään siihen pakottaa?
Se syy miksi haluan tietää toisten perheellisten arjesta hyviä ja huonoja puolia on siinä, että minä itse ihmisenä tykkään kuunnella toisten ihmisten, tässä tapauksessa perheellisten, kertomuksia ja mielipiteitä omasta arjesta ja siitä, miten he eri tilanteissa toimivat. Vaikka minulla itselläni ei ole ollut omista vanhemmistani kuin äiti näyttämässä esimerkkiä, hän on ollut samalla minulle ja veljilleni eräänlainen "isänkorvike", ja monet asiat olen hänen kauttaan omaksunut mielipiteiksini itselleni. Kuitenkin on myös monia muita ihmisiä (esim. sukulaisia ja kavereita) elämässäni, joilla on lapsia ja heiltäkin olen saanut monenlaista hyvää vinkkiä ja mielipidettä kasvatukseen ja lasten kanssa toimimiseen jokapäiväisessä elämässä.
Eli pähkinänkuoressa: tahdon oppia eri ihmisiltä erilaisia asioita ja kuulla kokemuksia, joita voin sitten hyödyntää omien lasteni kasvatuksessa ja jotta saisin mietittävää itselleni enne kuin alan perhettä perustaa. Koska minä tahdon tulla hyväksi kasvattajaksi ja äidiksi lapsilleni. Vaikka sitähän sanotaan että "vanhemmaksi kasvetaan lapsen mukana", mikä pitää paikkansa. Enkä minä voi sitä automaattisesti tietenkään tietää tarkalleen millainen lapsista tai itsestäni tulee sitten aikanaan, mutta ainakin olisi eväitä siihen elämänvaiheeseen jo valmiina ja tieto siitä, että mitä voin tehdä missäkin tilanteessa.
Ja jokainen lapsihan on luonnostaan yksilö, toinen voi olla rauhallinen haaveilija kun taas toinen voi olla vilkas toimintasankari. Silloin asiat täytyy heille opettaa vähän erillälailla, jotta se menee hyvin perille. Tämä nyt oli yksi esimerkki.
Ja tottakai asioita voi tietää ns. "epärehellisesti", enhän minä voi varmuudella tietää että nämä kirjoitukset ovat kaikki täyttä totta. Mutta koska tässä ketjussa ainoa "vaatimus" oli rehellisyys ja tähän ei kuitenkaan kovin moni ole vielä kirjoittanut, uskon että näm kaikki ovat rehellsiä vastauksia kun katsotaan kirjoitusten sisältöä. Ja olen siitä kovin kiitollinen ja mielissäni että tähän vastasi näin moni perheellinen ihminen.