äitini on kuin piru

"En usko että hän koskaan tajuaa millainen hän on, minun on vaan yritettävä huolehtia itsestäni ja tyttärestäni äidistäni välittämättä. "

Tod. näköisesti juuri noin.

Voimia!

Jos ajattelet vain äitisi olevan sairas. Tarkoitan siis, että asennoidut häneen tasan niin, että äitisi on, eikä hän itse välttämättä voi sille mitään, minkälainen hän on, että hän on sairas. Yritä päästää toisesta korvasta ulos, mitä toisesta tulee sisään.

Tyttäresi on siinä iässä, että pystyt vielä muovaamaan sitä, mitä hän sinusta äitinä ajattelee. Eli jos on mahdollista, että äitisi kommentointi on kantautunut myös tyttäresi korviin, vietä tyttäresi kanssa aikaa mahdollisimman paljon, hauskaa pitäen. Elokuvia, eläintarhaa, lelukauppaa, jätskillä käyntiä, nauramista ja pelehtimistä, tyttöjen juttuja, museoita, lista on loputon..

Tyttärellesi on todennäköisesti tärkeämpää se, että sinä viihdyt itsenäsi ja että sinä viihdyt hänen kanssaan. Olet myös roolimalli tyttärellesi, joten joudut todennäköisesti tasapainoilemaan sen kanssa, mitä voit äidistäsi tyttäresi kuullen sanoa. Mikäli sinulla on henkilökohtaista jaksamista ja ylimääräistä aikaa, ottakaa osaa vapaaehtoistoimintaan, jossa autettavina on vanhuksia.. Eli leikkimielisesti, adoptoikaa uusi mummo!!

Äitiään voi rakastaa, vihan tunteet ovat sallittuja, anteeksi voi yrittää antaa, erityisesti itselleen ja sinä olet vastuussa omasta elämästäsi sekä tyttäresi elämästä ensisijaisesti.

"Olen vielä yksinhuoltaja joten minulla ei ole edes miestä tukena. Onneksi on pari ystävää"

Ystävät ovat kullan kalliita, joskus tärkeämpiä ja paremmin elämääsi tukevia kuin sukulaiset. Vanhempien kanssa varsinkin tulee seurattua tilannetta äärirajoille asti, mutta jos oikeasti koet, että äiti käytös on vaaraksi omalle ja/tai tyttäresi hyvinvoinnille - suosittelen vähentämään yhteydenpitoa entisestään.
Joskus uppoavasta laivasta kannattaa pelastaa vain itsensä ja lapsensa.

Sen hyväksyminen, ettei koskaan riitä vanhemilleen, on todella raskas jakso elämässä. Sitten katsoo toisten ihmisten kommunikointia omien vanhempiensa kanssa eikä voi kuin ihmetellä. Tulee tunne epäoikeudenmukaisuudesta, ihan aiheesta.

Ikävä käyttää fraaseja mutta kaikille ei käy jaossa yhtä hyvä tuuri. Sen kanssa on vain elettävä. Oma tilanteeni ei samanlainen ole, vaan minut heitettiin perheestä ulos nostettuani kauan piilotetun perhesalaisuuden pöydälle, mutta yhtäkaikki heidän hyväksymättömyytensä ja välinpitämättömyyden tunteensa oli vaikea käsitellä.

Käy rohkeasti läpi tunneskaala jota äitisi herättää. Alkoholistille puhuessasi puhut vain sille päihteelle, ihmistä sieltä takaa et tavoita.

Olen itsekin yksinhuoltaja ja koen oloni välillä todella yksinäiseksi. Pelottaakin. Jotenkin elämä on vain kantanut vaikka vaikeuksiakin on ollut. On kärsitty huonoista kumppanivalinnoista, addiktioista jne., mutta elämä jatkuu. Vaikka vähän tukka sekaisin välillä meneekin =)

Voimia tilanteeseesi!

Voi tuntuu pahalta, että oma äitisi on tuollainen. Ehkä isäsi on alistunut jo kauan sitten äitisi haaviin, eikä jaksakaan enää puuttua asioihin. Munkin mielestä sun olisi nyt varmaan paras keskittyä omaan tyttäreesi, ennenkuin oma äitisi alkaa häntäkin manipuloimaan. Ja mun mielestä voisit vaikka ihan hyvin näyttää nämä kirjoitukset äidillesi, mistä kyllä varmasti seuraisi kylläkin lisää huutoa ja haukkumista ja äitisi vollotusta. Mun mielestä nuo haukkumasanat ovat jo ihan ylitse ampuvia, pakkohan tuohon olisi puuttua jonkun ulkopuolisen.

Tunnut kuitenkin jollain lailla olevan silti vahva, kun olet kestänyt tuon kaiken. Pidä nyt kiinni siitä, että lapsesi ei joudu äitisi pauloihin ja sinä itse saat päättää, kuinka usein esim. lapsesi näkee mummoaan. Uskon ja toivon, että saat voimia muista läheisistä ihmisistäsi. Ammenna niistä niin paljon, kuin pystyt!! tsemppiä!

Aloittaja; väsynyt tytär. Sinä olet todellakin vahva. Säilytä tuo vahvuutesi. Sinun olisi hyvä nyt alkaa myös sitä säästellä. Suhteesi vanheempiisi vie sinulta hirvittävästi voimia. Äitisi käyttäytyminen jo yksin on liian iso pala nieltäväksi, mutta sitten sinulta puuttuu isäsi tuki. Koska et saa muualta tarvitsemaasi tukea, suosittelen sinua ottamaan etäisyyttä. Pitkäksi aikaa ja kauas. Kunnes jaksat pohtia näitä, voit sitten pohtia niitä, mutta irtautuneena. Luulisin, että olet sietänyt asioita jo niin kauan, että olet normalisoinut niistä osan elämääsi kuuluvaksi.

Olet nyt vahva. Mutta jos elämääsi tulee lisää muita murheita, voi tuo vahvuus heiketä. Ja myönteisten tunteiden puutteesta saatat hiljakseen alkaa panssaroitua siten, jota et tule huomaamaan kuin vasta myöhemmin elämässäsi. Hyvä on, että pystyt puhumaan näistä. Puhu lisää ja hae vertaistukea. Asioiden jakaminen on tärkeää.

Voimia sinulle väsynyt tytär, sisar.

Hei aloittaja, olen melkein äitisi ikäinen tytär. Ja olen kamppaillut samojen asioiden kanssa koko ikäni. Ja lukiessani tuota aloitusta. Tuli mieleeni seuraavaa; -Älä yritä mielyttää äitiäsi mitenkään. Koska se ei johda mihinkään. Teitpä niin, tai näin. Koskaan ei ole hyvä. Hänen hyväksyntää et tule koskaan saavuttanaan. Narsistihan vain yrittää mitätöidä, nujertaa, alistaa ja tuhota sinut.

Hänellä itsellään on huono itsetunto ja empatiakyvyn puutos. Normaali vuorovaikutus on hänelle täysin vierasta. Hän käyttää sinua ikään, kuin peilinä. Ne asiat, mitä hän suoltaa sinulle. Hän kääntää ne omassa mielessään sinun sanomiksi ja tekemiksi asioiksi. Vaikka et niitä olisi sanonutkaan, tai tehnyt.

Tämä narsismi on siitä kummallinen sairaus, että sitä ei voi ymmärtää mitenkään. Vastapuoli on vain yksinkertaisesti todella *sairas* ihminen. Itse olet luutavasti liian kiltti ihmiseksi. Ja hän näkee myös sinussa sen kuvajaisen/toiveen, mitä hän haluaisi itse edustaa. Siihen kykenemättä, koska hänellä ei ole riittävää tunneälyä. Narsistihan on kateellinen kaikesta, mitä teet, tai mitä sinulla on. Ja hän ei halua suoda sitä sinulle. Koska hän kokee sen niin, että se on häneltä itseltään pois.

Ja ikävä kyllä, tämä kaikki päättyy vasta silloin, kun vanhempi siirtyy tästä ajasta iäisyyteen. Onneksi on kuitenkin mahdollista rajoittaa pakolliset tapaamiset minimiin.

Kiitos teille kaikille vastanneille.
Sain taas lokaa niskaani kun jouduin ottamaan yhteyttä vanhempiini. Isä muistutteli tulevista sukujuhlista jotka ovat ensi syksynä, äiti on kuulemma hyvää hyvyyttään yrittänyt minua ojentaa että näkisin kuinka lihava ja vastenmielinen olen, että nyt olisi minun aika ottaa itseäni kiinni niskasta ja alkaa toimimaan. Että näyttäisin edes ihmiseltä....
Äiti soitti minulle viime sunnuntaina, aamulla klo 8.05 että olenko minä kännissä tai krapuloissani...itse hän oli niin päissään että tuskin muistaa koko puhelua. Hän on ollut kännissä töissään ja joskus kaatunutkin työmatkalla ja mursi jalkansa, puhalsi lääkärissä yli 2 promillea, aamulla klo 8. ja hän oli matkalla päiväkotiin töihin!!!
Että tämmöisiä.
Mutta hän on aina hyvä ihminen ja minä olen paha alkoholisti läski ja pedofiili!!!

Niin sain minäkin,lokaa jälleen kerran niskaani.Olen tytär,60 ,äitini 86 ja kaikki tarinat tuntui tutuilta.
Olen vuosikymmenet ollut heidän apunaan kaikessa,matkustanut pitkät matkat,viimeisen kolmen vuoden aikana hoitanut heidät hoitokoteihin,järjestänyt kaikki heidän asiansa alusta loppuun että kaikki pelaa.
Koskaan ei ole saanut olla toista mieltä,aina vaan myötäillä ja olla olevinaan myötäelävä vaikka suuri maailma on opettanut eri elämää kuin heillä pienessä maalaiskylässä.
Äitini käyttää muita sukulaisia apunaan ,kehuu heitä,tykkää heistä,eivät he istu viikkoa kuuntelemassa sohvalla kuinka kurjaa hällä on ja kun asiat ei mene niinkuin hän haluaa.
Se olen minä joka tulen käymään,saan kaiken sen loan niskaani kuinka asiat on huonosti.
Olen niin väsynyt siihen etten riitä tyttärenä,auttajana vaan saan paheksuntaa aina jälkeenpäin ja myös läsnäollessakin.
Miksi vanhemmista tulee tuollaisia,sitten sanotaan että vanhuksia pitäsi kunnioittaa ja arvostaa,miten voit kun kohtelu on tuollaista.
Vieraille ollaan mielin kielin,heti kääntyy kieli kellossa.

Olen niin loppu välillä että mietin mikä on mun elämän tarkoitus,tämäkö?
Ja miksi?

Niinpä, kuka kertoisi meille sen, miksi iäkkäät vanhemmat käyttäytyvät näin?

Tuntuu todella järjettömältä katsoa sitä touhua, kun omat vanhemmat *sahaavat* rungon puolelta, sttä oksaa poikki, jolla istuvat.

väsynyt tytär:

Tarinasi kuulostaa hyvin tutulta. Olen nuorin kolmannesta lapsesta ja äiti on aina keskittynyt vain huomaamaan vikani ja huomauttelemaan niistä. Hän on aina keskittynyt negatiivisiin asioihin ja tajusin, että olen ollut varsinainen roskakori kotona asuessani: kaikki ikävät tunteet kaadettiin minun niskaan, mutta äidissä ei koskaan ollut mitään vikaa. Äiti on myös aina puuttunut sellaisiinkin asioihin, jotka eivät ole hänelle millään tavalla kuuluneet, hän on tunkeutunut alueille, joihin hänellä ei ole ollut oikeutta tunkeutua. Jos hänelle mainitsi epäoikeudenmukaisesta käyttäytymisestä, hän tekeytyi marttyyriksi. Isäni taas on koko ajan "tossun alla" ja äiti moittii isää jatkuvasti joka päivä.

Äidilläni on ilmeisesti epävakaa persoonallisuushäiriö, jossa on narsistisia piirteitä. Persoonallisuushäiriöt ovat hankalia diagnosoida vaillinnaisilla tiedoilla eikä meidän maallikoiden kuulukaan antaa diganooseja. Ymmärrän tietysti, että tarvitsemme jonkinlaisen ilmaisun kuvaamaan tällaista asiaa. Kyse ei siis aivan välttämättä ole nph:sta, mutta kyllä tuon kuvailusi perusteella on varmaan jo kyseessä häiriötasoinen persoonallisuus. Alkoholin käyttö tietysti voi vaikuttaa persoonaan ja käyttäytymiseen, mutta moni persoonallisuushäiriöinen hoitaa itseään alkoholilla.

Minulla asia meni siihen pisteeseen, että aloin olla hyvin masentunut ja menin psykoterapiaan, jossa vasta tajusin, miten äitini ja muut perheenijäsenet käyttäytyvät ja millaisia he ovat persoonaltaan. Olen myös yli 30v ja minullakin on kaksi eri tutkintoa.

Meidän perheessämme kaikille lapsille lankesi erilainen rooli, koska vanhemmat ja erityisesti äiti on kohdellut meitä hyvin eri tavalla. Veljeni on tavallaan äidin suosikkilapsi ja siskoni on ollut hyvin huonoissa väleissä äidin kanssa jo teini-iästä lähtien. Minun rooliini kuului lapsena kuitenkin äidin ymmärtäminen ja hänen tukeminen sekä kahtiajakautuneen perheemme yhteyssiteenä oleminen.

Tällä hetkellä en pidä mitään yhteyttä äitiini, koska reilu kuukausi sitten äiti sai minulle taas skitson raivokohtauksen. En tiedä, miten ihmeessä voin olla enää yhteydessä äitiini, koska vaikka ymmärrän, että kaikki johtuu siitä, ettei hän voi hyvin, niin hänen kanssaan ei pysty suojautumaan kaikelta tuhoisalta persoonallisuushäiriöiseltä käyttäytymiseltä. Olemalla yhteydessä altistan itseni ja oman mielenterveyteni vaaraan.

Minulla ei ole oikeastaan erityisiä neuvoja, paitsi se, että pidä puolesi ja huolta itsestäsi. Oma hyvinvointisi on kaikkein tärkeintä sinulle sekä lapsillesi; suojele sitä siis kaikin tavoin. Psykoterapia voi myös auttaa (jos koet tarvitsevasi sitä), koska juttusi perusteella näyttää siltä, ettet ole saanut äidiltäsi erityisen paljon hyväksyvää rakkautta ja tämä on taas saattanut vaikuttaa siihen, miten näet ja koet itsesi nykyään. Minä sain itse korjattua omat haavani psykoterapiassa ja opin myös monia keinoja tulla toimeen hankalien ihmisten kanssa. Opin myös keinoja, miten suojautua persoonallisuushäiriöisiltä ihmisiltä. Joskus on kuitenkin niinkin, että ainoa keino suojautua, on yhteydenpidon katkaiseminen.

Suosittelen sinulle muutamaa kirjaa luettavaksi, löytänet kirjastosta. Niistä voi olla apua toipumisessa:

- Martti Paloheimo: Suomalaisen lapsuuden haavat - miten sinua kohdeltiin lapsena
- Karyl McPride: enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä
- Jorma Myllärniemi: Narsismi - vamma ja voimavara

Ole hyvä itsellesi ja voi hyvin!

Hei väsynyt tytär,

Olen sinua kymmenisen vuotta nuorempi, mutta tieni taistellut irti narsistisen äidin otteesta.

Hän ei ole tehnyt huoneelleni mitään, sisustanut asuntoa tai mitään, luulenpa hänen kuvittelevan, että palaan joskus takaisin.. lähdin nimittäin aika vauhdilla. Minun ei pitänyt edes vielä silloin, mutta asiat menivät siten, että en jaksanut enää kotona, vaan tuli hetki muuttaa omilleni.
Hän soittelee minulle parin kuukauden välein, tiedän milloin hän soittaa. Aluksi aina vastasin jos soittaja oli joku muu, mutta nyt tiedän että se on hän. Jos vastasin, hän ei sanonut mitään, vaan katkaisi puhelun sanomatta mitään. Hän lähetteli minulle pitkään outoja kirjeitä jonain muuna kuin itsenään, parhaimmillaan sain kirjeitä jostain mukamas virastosta.
Hän ei pitänyt poikaystävästäni enkä tähänkään päivään mennessä ole ymmärtänyt minkä takia, kun aiemmista poikakavereista ei ollut hänelle hermostumisen aihetta.
Isääni hän ei ole saanut manipuloitua jutuillaan, he eivät kuitenkaan asu yhdessä.

En uskalla mennä käymään, vaikka toisaalta voisin vähitellen yrittää. Yksin en kuitenkaan uskalla, koska minulla on pelko, että hän lukitsisi oven siten, etten pääse lähtemään. Vaikuttaisi tosiaan siltä, että hän odottaa minun olevan joku päivä varaton, ja minulla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin. Sukulaisille hän kyllä valittelee pelostaan pärjäänkö taloudellisesti, mutta tämä on varmasti tekosyy.

Jo nuoruusiässä menetin luottamuksen häneen, hän saattoi puhua asioista eteen päin, joista olimme sopineet jättävämme vain meidän välisiksi. Minulta myös katosi työpöydän laatikoista tavaroita, jos kysyin niistä, hän ei ollut niitä nähnyt.

Hän ei osannut iloita minun ilosta ja onnesta (tyypillistä narsisteille) kun opin uimaan isommassa kuin lastenaltaassa, hän oli todella vihainen. Kovasti myös komensi.

Lähtöni jälkeen hän ilmestyi jopa kouluuni syyttelemään ja haukkumaan
"siinä se nyt itkee kun ei ole ollut äiti ja isä lohduttamassa" sanoi yhdelle opettajalleni.
Ahdistuin hänen käytöksestään ja kärsin pitkään post-traumaattisesta stressihäiriöstä.
Nyt asun hänestä satoja kilometrejä kauempana, heti kun pääsin muuttamaan, oloni helpottui huomattavasti.

Toisaalta tuntuu, että voisin yrittää vähitellen käydä siellä joskus, mutta yksikään paha sana, käännyn heti ovelta.

Onko äitisi todellakin töissä lasten parissa? Järkyttävää.

Sinuna en olisi yhteyksissä ja yrittäisin hankkia lähestymiskieltoa. Ei edes "äiti" saa häiritä kotirauhaa. Sääliinhän se sitten yrittää vedota, mutta muista että sääli on sairaus.

Pelasta oma mielenterveytesi - edes lapsesi takia.

Ei voi kun ihmetellä miten kauan ihmiset sietää jollakin tavalla sairaita läheisiä, oli ne sitten sukulaisia tai tuttavia. Minulla ei ole hirveää anoppia eikä äitiä, vaan muu sukulainen, joka narsistisella käytöksellään määrää (manipuloi, laskelmoi, ahnehtii, ivaa) lastensa ja lähisukulaisten elämää. Onneksi itse tajusin ajoissa, että kyse on häiriintyneestä mielestä, joka määräilisi mielellään myös minunkin elämääni. En tiedä missä vaiheessa uskallan sanoa ääneen narsistisesta sukulaisesta muille, etten itse saisi syytösryöppyä luulotautisuudesta tms. Eivät ilmeisesti itse huomaa (tai halua huomata pelon vallassa) oman edun tavoittelevaa määräilevää ja toisinaan kieroilevaa ja laskelmoivaa käyttäytymistä. Laskelmointi alkaa oman edun halusta, hyvin varhaisessa vaiheessa alkaa laskelmointi, yleensä kyseessä taloudellinen etu. Lisänä vallan halu ja viimeisen sanan sanominen. Surullisena seuraan lastensa ja muiden sukulaisten pyrkimyksiä yrittää miellyttää epävakaata ja ahnetta ihmistä, mikä on lähes mahdotonta, narsistin halun puutelista on pohjaton.

älä morkkaa äitiäsi

Hei!Olen sinua vuoden vanhempi ja sama kohtalo on ollut äitini puolelta.Hän on määräillyt kuka saa olla kaverini/miesystäväni,mutta en ole antanut hänen mielelleen valtaa.VAROITUS!Jos sinulla on lapsia,varo ettei äitisi tee samaa kuin meidän perheelle,eli soitteli perättömiä asioita lastensuojeluun niin kauan että lapsemme ovat nyt perhekodissa olleet puoli vuotta.Odotamme ensikuussa hallinto-oikeuden päätöstä mikä on ratkaisu,sillä äitini tuli oikeuteen todistamaan ja antoi väärän valan ihan pokalla naamalla.Osoitettani en enää ole kertonut hänelle ettei hän tule kyyläämään elämääni enää.Laitoin välit poikki yksinkertaisesti.

Sanon sinulle mitä terapeuttini sanoi minulle. Kun olen kerta itse useampaan kertaan sanonut mistä kenkä puristaa ja äiti ei ole muuttanut käytöstään, on niin ettei hän haluakaan sitä muuttaa.

Minun äitini ei usein suoraan ole minulle haukkunut minua, vaan asioitani, läskejäni, lapsiani ja miessuhteitani on ruodittu selkäni takana todella rumasti siskopuoleni kanssa, josta ne ovat sitten milloin mistäkin korviini kantautuneet. Myös on välillä minun tai toisen siskoni pitänyt kuunnella toisen haukkumista ja mollaamista. Mukaan jos ei mene, niin on helvetti irti.

Äitini on pitänyt lapsiansa aina eriarvoisessa asemassa. Ensimmäisen liiton lapset ovat olleet suosikkeja ja muut pohjasakkaa. Nämä vanhimmat ovat saaneet käyttäytyä miten tahansa ja kaikki olisi pitänyt niellä. Syyllistäminen on ihmeellinen asia, se istuu syvässä. Vielä aikuisenakin on huono omatunto kun ei pidä yhteyttä vaikka viime vuodet ovat olleet helvettiä toisensa perään. Tälläisten ihmisten maailmassa on vain mustaa ja valkoista, pahiksia ja enkeleitä. Ikuinen taistelu on aina menossa. En ymmärrä mistä se lähimmäisten tuomitseminen ja mitätöinti kumpuaa. Mitä tyydytystä voi pahan puhumisesta saada?

Minä aloitin itse terapian ja se on vasta alussa. Siitä on ollut paljon apua. Tarvitsin jonkun, joka ihan suoraan sanoo ja antaa palautetta. Olen aina ollut liiankin kiltti ja sitä on käytetty hyväksi. Kadotin positiivisuuteni hetkeksi, mutta nyt tuntuu, että masennus hiljalleen hellilttää välimatkan ja terapian ansiosta. On hyvä puhua asioista turvallisessa ympäristössä ja sekin on ollut helpottavaa ettei ole yksin eikä ainoa.

Menneisyys näyttäytyy nyt kuin pahana unena, jota ei voi uskoa todeksi. Elinkö todella niin ja annoin hyväksikäyttää ja loukata itseäni kolmekymppiseksi ilman että tajusin kunnolla edes mistä on kyse. Ja vielä kesti 9 vuotta tehdä asialle jotain. Kun olen avannut silmäni, en voi niitä enää sulkea. En jos haluan elää hyvän elämän. Jokaisella ihmisellä on rajat, joiden yli ei kävellä.

Tsemppiä, et ole yksin! Joskus, päästäkseen vapaaksi, on tehtävä kipeitäkin ratkaisuja. MInun kohdallani se on yhteydenpidon minimoiminen, ainakin äitiini ja siskopuoleeni. Jos puhe ei tehoa, se on järkevin vaihtoehto.