yksinäisyys parisuhteessa

pari hyviksi havaittua neuvoa:
-mielummin yksin kuin huonossa suhteessa
-jos jostain syystä olette joskus eronneet, niin se on todistus siitä että suhde ei toimi tai siihen on vaikuttanut sellaisia asioita joita ei enää saa korjattua

onnea valitsemallesi tielle joka tapauksessa

EN ihan rehellisesti ymmärrä miten joku voi olla vakavassakin pitkäkestoisessa suhteessa ihmisen kanssa jonka seurassa on YKSINÄINEN?

Ymmärrän jos on parisuhteessa ja ei ole kavereita joten silloin ongelma on kavereiden ja seuran puute, mutta että tuntee YKSINÄISYYTTÄ niin silloin hyvää päivää kyseessä ei ole hengenheimolainen laisinkaan.

"olen miettinyt päässäni paljon myös eroa, ikävää vaan että minulla on muuten niin paljon asiat levällään, etten tiedä kuinka paljon se sitten vaikuttaisi lisäksi siihen, että hieman myös pelkään olla yksin. "

Olet siis miehen kanssa koska et halua olla yksin?

MItä tuo "rakkaus" pitää teillä sisällään jos tunnet yksinäisyyttä? Nusaisua silloin tällöin?

Pettämisen tunne ehkä kumpuaa siitä että tunnet että suhteenne on todella heikoilla jäillä ja tunnet olosi turvattomaksi ihan noin ylipäätään.

Keskustele asioista kumppanisi kanssa koska jos ero on käynyt mielessä niin tilannehan on hyvä kertoa toiselle enenn kuin se muuttuu vakavaksi?

Onko teillä mitään yhteistä tekemistä yms.?

Terveisin mies joka odottaa suhteelta sitä ettei siinä tunne yksinäisyyttä koska toisen kanssa on henkisesti samalla taajuudella ja joka on ihmisenä sellainen joka tykkää helliä, halitella yms. pitää naista hyvänä vaikkei olisikaan enää se kaikkein intohimoisin alku enää menossa.

1 ihminen = yksin

2 ihmistä = kaksin (ei yksin)

Tällaiset naukujat eivät tiedä todellisesta YKSINÄISYYDESTÄ yhtikäs höppäsen pölähtäväistä.

Eli olet romantikko joka petti miestään vai? Nyt sitten epäilet ja ihmettelet itse?

Minulla on täysin samat tuntemukset aloittajan kanssa eli tunnen olevani parisuhteessa yksin.

Olemme 40 pariskunta ja yhteiseloa takana 14 vuotta ja välissä olimme n. vuoden erossa. Tästä on yli kuusi vuotta aikaa.

Miestä ei tunnu kiinnostavan ollenkaan viettää enää aikaa kanssani ja muutenkin tuntuu että olemme etääntyneet.
On todella alentavaa aina pyytää miestä viettämään yhteistä aikaa ja hän suostuu yleensä sen näköisenä että kun on pakko. Koko asia menettää merkityksensä ja ilon kun mies on melkein koko ajan sen oloinen että on mukana vain siksi niin kuuluu tehdä, ei omasta tahdostaan.

Eroa olen minäkin paljon miettinyt mutta se ei ole niin helppoa pitkän suhteen ollessa kyseessä.

Aloittaja on vielä nuori, koko elämä edessä ja mahdollisuuksia vaikka mihin.
Älä jämähdä suhteeseen jos se jo nyt on noin epätyydyttävä. Löydät kyllä miehen joka arvostaa sinua.

Olen 27v nainen ja elän parisuhteessa, mutta en tiedä olenko onnellinen. Miehen kanssa asiat on hyvin, olemme myös toistemme hyviä ystäviä. Nyt on kuitenkin lauantai ilta ja istun yksin kotona. Kukaan ei ole soitellut tai edes kommentoinut facebookissa "yksin kotona"-statustani. Kukaan ei välitä. Siskoni on minuun yhteydessä koska on vähän pakko.. Ennen meitä oli iso porukka ja vietettiin aina viikonloppuja yhdessä, nyt minua ei ole enää olemassa. Tämä ei siis ole siksi, että elän parisuhteessa, vaan on jatkunut parisen vuotta jo ennen uutta poikaystävääni. Yritän kovasti miettiä, olenko itse muuttunut jotenkin tylsäksi tai epäkiinnostavaksi. Jos edes tietäisin miksi kukaan ei ole seurastani kiinnostunut, niin voisin asialle jotain tehdä... joka vapaa viikonloppu itkettää kun kukaan ei pyydä minua mukaan mihinkään. Uudessa työpaikassa on monta samanikäistä työkaveria ja ovat kaikki todella mukavia, mutta kukaan ei halua tietää minun elämästäni enempää, eivätkä pyytele minua mihinkään.. jos joku on joskus minua johonkin pyytänyt, niin en ole mennyt, koska jännitän tilannetta niin paljon ja pelkään, että hölmöilen niin että hekin rupeavat karttamaan seuraani ..... olenko outo :((

Tyypillinen läheisriippuvaisen tarina: olen kuin vankilassa huonossa suhteessa, mutten vaan voi lähteä! Ensin olisi löydettävä uusi kaveri, ettei jäisi hetkeksikään yksin. Kylläpäs kuullostaa surulliselta tuollainen elämä jo tuossa iässä :(. Taidan sittenkin olla onnellinen yksinkin.

Moikkelis. :) Tulinpahan vaan sanomaan, että sul ei oo mitään oikeutta tuntea itseäs yksinäiseks.

Aina kun tätä aihepiiriä vähänkään sivutaan, on täällä heti kärkeviä kommentteja että "sulla ei ole oikeutta tuntea itseäsi yksinäiseksi". KYLLÄ ON.

Ne jotka vähättelevät toisen yksinäisyyttä, ovat idiootteja, tunteettomia, katkeria paskoja. Ei MITÄÄN myötätuntoa, näemmä.

Itse olen nainen, suhteessa, jo 10 vuotta. Mieheni sairastui skitsofreniaan 5 vuotta sitten. Olen vajonnut niin syvään yksinäisyyteen, etten tiedä miten jaksan. Miestäni en halua jättää, sillä kuitenkin rakastan häntä ja haluan hänen paranevan. Toivon hänen paranemistaan niin lujasti, että uskon hänestä vielä tulevan se ihminen johon aikoinaan rakastuin. Tällä hetkellä hän on niin vieras, etten tunne häneen mitään yhteyttä.

Mulla on suuri tarve läheiselle ystävälle, tai edes kaverille, jolle voisin purkaa huoliani, stressiäni miehen sairaudesta, tai sitten ihan vain jutustella niitä näitä, päästä edes hetkeksi pois.

Olen ahdingossa, enkä tiedä mitä tehdä, enkä tiedä kauanko jaksan.

Skitsofrenia ei parane koskaan.
Neuroleptit hidastavat skitsofreniaan kuolemista monta vuotta.

"Skitsofreniasta voi parantua, vaikka alttius sairauden uusiutumiselle onkin elinikäinen. Skitsofreniaan liittyy usein oireettomia jaksoja ja vastaavasti myös vaikeita psykoottisia jaksoja. Sairaus vaatiikin hyvin suunniteltua hoitoa, jossa on otettu huomioon myös potilaan lähipiiri ja omaiset."

Vaikeata skitson vaimona on varmasti olla.
Hyviä jaksoja on kuitenkin väliilä ja voi olla vuosikausia lähes
oireetonkin. Näin oli veljelläni.
Jostain sulle pitäis henkistä tukea saada.
Oletko kokeillut netin kautta hakea kaveria?

Suututtaa kommentit siitä, ettei parisuhteessa oleva ihminen muka voi olla yksinäinen eikä sillä ole oikeutta tuntea itseään yksinäiseksi. Sellaiset ihmiset eivät selkeästikään tiedä asiasta mitään eivätkä edes tiedä mitä sana yksinäinen tarkoittaa.

Itselläni on ihan samanlainen tilanne poikaystävän kanssa, että emme tee juuri mitään enää yhdessä. Asutaan käytännössä yhdessä ja ollaan seurusteltu reilu 3 vuotta. Tunnen nykyään itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Ennen seurustelua ja sen alkuaikoina minulla oli paljon kavereita kenen kanssa vietin aikaani, mutta nyt kaikki ovat kadonneet. Olen aina kotona, koska minulla ei ole kavereita ja poikaystävä menee omia menojaan kavereidensa kanssa tai on töissä. Häntä ei huvita tehdä kanssani mitään eikä meillä taida olla enää edes mitään yhteistä. Eroaminen olis varmaan molempien kannalta paras ratkaisu, mutta tilanteesta on niin vaikea vaan lähteäkin. :(

Jep minäkin olen parisuhteessa oleva 29 vuotias yksinäinen nainen. Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä vasta 3kk mutta en tiedä haluanko olla suhteessa. Oon ite melko rauhallinen enkä omista laajaa tuttavapiiriä toisin kun mieheni. Mun on sitten pitänyt tutustua näihin miehen kavereihin ja koen nää sosiaaliset tilanteet tosi raskaiksi. En oo puhunut erosta vielä vaan meinaan katsoa tän kesän yli