Yksinäinen(kö)?

Ajattelin purkaa vähän ajatuksiani tänne, jos saisin teiltä kuulumisia/ kertomuksia omista kokemuksista...

Olen 32v. kihloissa oleva nainen, ihanainen 2 v. tyttönen tuo lisäksi iloa elämääni...Meillä on onnellinen perhe elämä, tietenkin vuoristorataa on ollut ajoittain. Pienen lapsen vanhempana on välillä hankalaa "taiteilla" olemaan äiti, olla stressaavassa työelämässä, mutta unohtamatta myös olla toiselle puoliso...Haastavaa välillä...Mutta palkitsevaa, kun huomaa, että asiat saa rullaamaan :)

Olen aina kokenut olevani hieman yksinäinen, lapsuudestani minulla ei ole jäänyt sydänystävää, jonka kanssa pidettäisiin yhteyttä säännöllisesti. Tuntuu kuin ihmisiin olisi todella vaikeaa, ainakin näin vanhempana luoda pysyvää kaveruussuhdetta.
Nautin kuitenkin yksinolosta, en tarvitse välttämättä ketään mukaani jos mieleni tekee käydä kahvilla tai shoppaamassa. Nautin omasta seurastani...Työelämässäkin "teen töitä", enkä kaveeraa pitkin päivää työkavereiden kanssa. Olen kuitenkin sosiaalinen, iloinen eikä musta päälle päin näy nämä yksinäisyyden tunteet.
Mulla on pari ystävää, joilla on myös pieniä lapsia ja heidän kanssa olen lähentynyt todella paljon siitä kun sain oman lapsen ja olen todella onnellinen, että mulla on heidät.
Hyvän päivän kavereita on, mutta emme pidä säännöllisesti yhteyttä. Muutama "hyvä ystävä" joiksi heitä luulin, lähti sanomatta yhtään mitään kun kuulivat, että odotin lasta. Se oli tosi kova paikka, koska olimme olleet kuin "paita ja perse" monen vuoden ajan. Luulen, että kyse oli kateudesta, koska mulla oli mies ja kohta hänen kanssaan yhteinen lapsi. Heillä oli taas vaikeuksia löytää kumppania ja enemmänkin bilettäminen oli heidän arkeansa. Silloin kun tulin raskaaksi olisin tarvinnut ihmisiä ympärilleni ja tuntui, että niitä alkoi van häviämään...
Äitini kuoli muutama vuosi sitten ja olin "äidin tyttö", suhteeni isääni kylmeni ja lisäksi sisaruspuoleni eivät pidä kehenkään enää yhteyttä. Olen siis menettänyt koko perheeni äidin kuoleman jälkeen. Isäni ei tunnu välittävän omasta lapsenlapsestaan ja se tuntuu todella pahalle. Asumme lähekkäin, eli matka ei ole este. Olen asiaa hänen kanssan yrittänyt selvittää niin hyvällä kuin pahalla, mutta aivan turhaan. Hän ei osaa olla isä eikä isovanhempi. Mikään alkoholismi tai muu vastaava ei ole kuvioissa. Hän ei vaan välitä...
Mieheni vanhemmat ovat aivan upeita ihmisiä ja olen heistä todella kiitollinen. He ovat maailman parhaita isovanhempia. He ovat täyttäneen sitä suurta tyhjyyttä mikä on varsinkin oman perheeni kautta tullut.

Mieheni on ollut paljon minun tukena ja olen puhunut asiasta myös ammatti-ihmiselle äitini kuoleman jälkeen.
Pääosin asiani ovat siis aivan mallillaan, mutta henkisesti tuntuu että olen menettänyt läheltäni paljon ihmisiä. Toivoisin, että te joilla on vastaavia tilanteita niin kirjoittakaa ihmeessä :)