Kylmään maahan

Hei.
Toivoisin saavani sinut vakuutettua, että ihminen ei enää kuoltuaan tiedosta, tunne eikä koe asioita! Kun ihmisen sydän pysähtyy ja elintoiminnat lakkaavat, ruumis alkaa melko nopeasti jäykistymään. Kuolleesta huomaa ja näkee pian, että hän on tosiaan kuollut ja täysin eloton. Kaikki tuntemukset välittyvät ihmisessä aivojen kautta, aivot tarvitsevat happea, jota ne eivät saa enää sydämen pysähdyttyä. Ihmisen kuoltua, ruumista säilytetään kylmiössä tai jopa pakkasessa ennen hautajaisia, jotka ovat yleensä 1-3 viikkoa kuolinpäivästä. Silloin vainaja ei enää koe eikä tunne eikä tiedosta yhtään mitään, ole huoletta.

Oliko nuo hautajaiset ensimmäiset, joissa olit?

Ystävällisesti,
Pirkko-pappi

Ihmisellä on ruumis ja sielu. Ihmisen tietoisuus ja persoona on sielussa.
Kun ihminen kuolee, niin sielu ei jää ruumiiseen, vaan siityy Taivaaseen.
Eräs tuttava kertoi, että hän oli leikkauksessa ja havahtui siihen, kun hän katseli katon rajasta ja näki oman kehonsa makaamassa leikkauspöydällä, lääkärien ja hoitajien tekemässä hoitotoimenpiteitä.
Tuttava ei valehdellut tällaisissa asioissa.

Oma isäni kuolemasta tuli tänään kuukausi ja tuntuu, että isä olisi kuollut eilen.
Isä sai kuolla kotiin vakavan sairauden ja lyhyen sairastelun päätteeksi.
Isän hegitys vaan alkoi harvenemaan, kunnes isä ei enää hengittänyt.
Isä sai olla kotona kuolleena omassa vuoteessaan 6 tuntia ja odotimme, että isä olisi alkanut hengittämään, avanut silmänsä ja sanonut jotain.
Isä ei kuoleman jälkeen enää reagoinut puheeseen, eikä siihen, kun puimme hänelle hänen lempiasunsa.
Se tilanne tuntui epätodelliselta, että isä ei enää hengitä, herää, eikä enää koskaan puhu meille täällä.
Isän keho oli vielä lämmin, kun hänet vietiin kotoa arkussa viimeisen kerran.
Vaikka rakas isä makasi arkussa, niin ei hän enää ollut se meidän tuntemamme isä, koska kehosta puuttui tärkein eli sielu, joka tekee ruumiista elävän ja antaa ruumiille persoonan, jonka tunnemme.
Ulosveisaus tilaisuudessa noin viikon kuluttua isän kuolemasta avasimme arkun.
Isä makasi arkussa, ihon väri oli kalpea ja siinä sai varmuuden, että isän keho on lopullisesti kuollut, isä ei enää herää eloon.
Vain isän sairauden hauraaksi runtelema keho oli arkussa ja sielu Taivaassa.

Minuakin maahan hautaaminen vähän kauhistuttaa.
Kävin isän haudalla, ennekuin hauta oli luotu umpeen ja puhuin isälle, jos isä olisi kuullu ja huutanut apua, mutta en kuullut avunhuutoja.
Onko se sitten luonnollinen reaktio, että haluaa varmistaa, ettei hautaan laskettu läheinen ole enää elossa.

Miksi ei voitaisi haudata rakkaita katakombi tyylisiin avoimiin hautoihin maan alle, jolloin kukaan ei tulisi haudatuksi, jos joku sairaus aiheuttaa pitkäaikaisen kooman ja siitä ihminen heräisi pitkän ajan kuluttua.
Maahan voitaisiin haudata vaikka sitten, kun ihmisestä ovat enää luut jäljellä.

Ainoa lohtu ja toivo on jälleen näkemisen toivo kuoleman jälkeen.
Se on ainoa toivo, mikä jaksaa kantaa, että koittaa se päivä, jolloin saamme nähdä ja tavata nyt kuolleet meille rakkaat läheisemme Taivaassa, jossa ei ole sairautta, kipuja, eikä kärsimystä.
Jos sitä toivoa ei olisi, niin kuolisin suruun, enkä jaksaisi jatkaa.

Vaikka tietää että kuolleena ei ole enää kehossaan niin itselläni tulee vastenmielisiä ajatuksia tuhkauksesta. Jos vaikka saisi jotenkin seurailla tuonpuoleisesta, kun ruumiini kärventyy yli 1000 asteen kuumuudessa. Sitä vain mieltää elämän tunnetasolla kohonsa kautta vaikka usko ja vakaumus sanoo, että keho on vain ajallista aikaa palvellut kotelo.

Kuollut ihminen ei enää kykene tuntemaan kylmyyttä. Ruumiinavauksessa ruumiinavaaja toteaa, että ei vainaja siitä enää nouse.

Moniuloitteinen ajatus.

Sitä kun ei koskaan ole ollut kertomassa, että onko sellainen mahdollista, mutta itse uskon että se ainakin jonkin aikaa on jossakin määrin mahdollista, että aivoissa jotkin aistit säilyisivät vaikka muuten kroppa olisikin kuollut... Itse haluan itselleni tuhkauksen, vaikka sekin on aika raakaa sinänsä, kun jyrsimellä jyrsitään luut pölyksi.

Miksi suomessa ei ole samanlaista hautaustapaa, kuin USA:ssa.
Siellä arkku lasketaan haudassa olevaan betoniseen laatikkoon ja arkku säilyy siellä ehjänä, eikä arkun päälle luoda maata, kuten suomessa.

Itse olen viime aikoina pohtinut tällaista: olen 4-kymppinen ja sairastunut siten, että taitavasti elämällä elinikäni voi olla normaali, jos huonosti käy, lähtö voi koittaa nopeammin. Kukaan lääkäri ei tähän ole vielä osannut vastata. Ajatus tästä tekee minut surulliseksi, etenkin läheisteni osalta. Onko ylimitoitettua varmistaa tiettyjä asioita, esim. se, että haluaa tulla tuhkatuksi ja ihan käytännön asioita, kuten kirjoittamieni tekstien (joita on paljon salasanan takana) löytämisen? Toisaalta tuntuu ristiriitaiselta, enkä haluaisi aiheuttaa ahdistusta lähimmäisissäni, mutta se tyynnyttäisi omaa mieltäni, että kaikki olisi sitten varmasti jossain määrin selvänä jos tulee äkkilähtö. Lähtöhän voi tietyti tulla kenelle vaan, milloin vaan, mutta..... Olen ajatellut että jakaisin asian lähimmän ystäväni kanssa, joka tuntee minut parhaiten. MIksi silti tunnen oloni pölvästiksi ja hysteerikoksi pohtiessani tätä. Maallista omaisuutta minulla ei ole, kasapäin kirjoja ja musiikkia, mutta se muu...

Itse haluaisin poltto hautauksen koska en haluaisi että minun kimpussa on madot toukat ym höttiäiset. sitten kun minun aika on.

Minä ainakin toivon, että kuoleman jälkeen tietoisuus ja persoona jää eloon ja sielu siirtyy satumaisen kauniisiin ulottuvuuksiin Taivaaseen, jossa on kauniin alppimaiset kukkaniityt, raikkaita vesipuroja, kauniita vesiputouksia, eksoottisia hedelmäpuita ja hedelmiä, joita syödä ja sininen poutapilvitaivas.
Jokainen on varmaan joskus kokenut "taivaskokemuksen" verrattavan asian, jos on nähnyt jonkun kauniin ja paratiisimaisen paikan täällä maanpäällä.

Ja ennenkaikkea siellä Taivaassa saa tavata ja nähdä kaikki rakkaat läheiset, jotka ovat ovat tällähetkellä kuolleita, joita kaipaa ja ikävöi.
Siellä saa lopultakin viettää aikaa heidän kanssaan, jos se täällä ei ole ollut mahdollista työkiireiden ja muiden kiireiden takia.

Hmm. Tuskinpa sitä mitään enää kuolleena tiedostaa, mutta meillä on ollut suvussa tuhkauskäytäntö - luulen että osin tästä syystä. Mummuni sanoi ettei halua matojen purtavaksi ja itseänikin jollain tavalla inhottaa hautausmaalla käynti - inhottaa ajatella että tuolla se rakkaan ihmisen ruumis mätänee. Tuhkaus tuntuu sinänsä "kivuttomammalta" vaihtoehdolta. Haluan itsekin tuhkauksen - varmuuden vuoksi.

Tiedän, ettei ihmisen ruumis haudassa enää tarvitse ravintoa, syödä, eikä juoda, mutta jotenkin vaan tulee sellainen syyllinen olo, kun minä syön, juon ja isäni ei enää pääse osalliseksi.
Kaupassa olen katsellut herkullisia ruokia, mutta silloinkin tulee syyllinen olo, kun ei niitä silloinkaan ostettu, kun isä oli elossa.

Kuinka voisin nyt ostaa parempaa ruokaa, kun sitä ei ostettu aikaisemminkaan, joten ostan vain sitä tavallista, kuten silloin, kun isäkin oli elossa.
Kävi vaan tosi sääliksi isää, kun sairaus vei isän ruokahalun, vaikka isä halusi syödä, niin ruokahalu katosi ja paino tippui valtavasti.
Surullista nähdä, kun ihminen kuihtuu sairauden loppupuolella, kun sairautta ei enää pystytty parantamaan.

Siitäkin syystä syöminen tuntuu niin vaikealta.