Milloin osastohoitoon?

äitini vei minut terveyskeskukseen josta minut vietiin suoraan nuoriso psyk.polille, olin tuolloin 15v, osastolla olin n. 1.5kk. syynä oli se että minulla oli mania päällä ja olin yrittänyt kävellä auton alle, onneksi en jäänyt vaan veljeni veti minut syrjään

nyt vähän reilu kolmikymppisenä ja jo tasaamman mielialan ovaana aikuisena naisena ajattelen menneisyydessäni olleen kaksi jaksoa jolloin minun olisi pitänyt mennä osastolle tai minut olisi sinne pitänyt viedä, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut ja edelleenkin nuo kaksi ajanjaksoa elämästäni aiheuttavat minulle tuskaa ajoittain kun niitä muistelen, onneksi niistäkin on jo yli vuosikymmen aikaa, joten tilanne ei ole kovin paha, mutta silti...

Jos olet sairastunut johonkin mielisairauteen, niin pahin virhe mitä voit tehdä, on hakeutua lääkäriin. Osastohoito on se vihoviimeinen paikka, minne kannattaa hakeutua. Lääkärit eivät paneudu ongelmiisi lainkaan, vaan kirjoittajat SSRI-lääkkeitä tai pahimmassa tapauksessa neuroleptejä, jotka tuhoavat ihmisen sekä fyysisen- että henkisen hyvinvoinnin. SSRI-lääkkeistä saattaa tosin olla joillekin ihmisille jotain hyötyä. Suosittelen luontaistuotteita, esim. L-teaniini rauhoittaa mieltä nostaen aivojen serotoniini- ja dopamiinitasoja. Jos löydät lääkärin, joka kirjoittaa diapammeja, niin niitä kannattaa popsia huoletta, koska ne ovat vaarattomia. Sen sijaan neuroleptit katkovat dopamiini- ja serotoniinireseptoreita aiheuttaen pysyviä vaurioita aivoihisi.

Pysy siis kaukana osastolta ja kaikista psykopaattilääkäreistä. Teaniini on hyvä diapammin korvike, josta tulee hyvä mieli, suosittelen.

http://terveyshymy.fi/artikkelit/teaniini-torjuu-stressia-ja-ahdistusta

Kerran oli vain päärynä päärynänä. Tuntui vain mut halutaan pois autosta. Sisällä ei voinut olla. Ei paikkaa kovin mennä. Ei asunut nukuttua. Miehet saa mut hulluuden rajoille, ne ei päästä musta irti. Naiset keljuilee. Se ei lopu koskaan. Pelkään ja oon kai sairastunut jollakin pahalla tavalla. Lekurit vain pyörittelee sormiaan. Haluun likkaporukkaan kerrankin niin ettei mun tartte siinä sivussa kuunnella veljeeni. Mitä joskus oon lipsauttanut suusta on kuin jokin loppuelämän sitova dokumentti suvulleni. Hoidossa ei voi olla. Niillä ei oo kun diabbaria, tylsiä rutiineja ja tupakkakoppi. Miten mun syömiset voi jurppia niin paljon muita. Kaikilla muillakin on kaikkien kauppojen boonuskortit ja bensakortit. En mä nyt yksin ala opettelemaan mitään k- kaupan reseptejä. Sit ne kostaa mulle ja niille jotka mulle ihan oikeesti tekee hyvää. En minäkään ketään ihmistä voi sitoo ja vaikka pahaa tekee kattoo toisen menoo, niin en mä mihinkään kostoretkelle lähtee kun toinen täyttää tarpeitaan. Kiitti paljon et ootte täällä pilaamassa elämääni. Ostakaa oma.

Sairastuin itse vakavaan masennukseen v.2009,lääkäri diagnosoi. Aloitin nuorisopsykiatrilla käymisen,ja ehdein käymään n.5 kertaa kunnes soitin eräänä aamuna että en jaksa enää kauaa,mun on pakko päästä teidän osastolle. Sieltä sihteeri sanoi,että tuu välittömästi Marian (nimi muutettu) luokse,älä viivyttele vaan tule. Hyppäsin bussiin ja yritin matkan sinnitellä.
Psykiatrini luona sitten kerroin,etten kestä enää olla kotona ja haluan hoitoon oma tahtoisesti. Pääsin,luojan kiitos! Olin 2kk siellä,mutta palasin kuin uutena ihmisenä.

Suosittelen osastohoitoon menemistä,jos VÄHÄKIN on sellainen tunne,että ei pysty enää,pää räjähtää yms. Ei tarvitse pelätä osastohoitoa,siellä olet turvassa ja varmassa hyvässä hoidossa :)

Ei sitä tarvitse pelätä :-) Olen itse ekaa kertaa osastolla, tosin vain päiväpotilaana. Sitten menen kotiin viettämään normaalia perhe-elämää. Tai niin normaalia kuin tämän sairauden kanssa voi olla. Sanoin psykiatrille etten kestä olla yksin kotona, kuljin ees taas, itkin, tunsin että pää hajoaa ihan kohta ja mietin itsemurhaa jne. Hän suositteli osastohoitoa, onneksi menin!

Ei lääkäri väkisin lääkkeitä määrää, hän sanoi jopa että tavoite on pärjätä joskus ilman. Joskus vaan voi olla sellainen tilanne.

Teininä jouduin vasten omaa tahtoa osastolle kolme kertaa, eihän sitä silloin kyllä kovin hyvänä asiana nähnyt, enemmänkin rangaistuksena, mutta nyt kun ikää on jo reippaasti yli 20 niin nuo osastolla vietetyt hetket teininä osaa nähdä jo muunakin kuin vain rangaistuksena ikkunoiden paiskomisesta ja äidille huutamisesta. Onhan se kyllä rankkaa myöntää asia, mutta minulla todellakin oli teininä sellaisia ongelmia ja oireita jotka vaativat "jäähdyttelyä" ihan osastollakin, ei äitini minusta olisi voinut selvitä ilman ulkopuolista apua ja koulut olisi jäänyt käymättä loppuun ja kadulle olisin varmaan karannut jos ei pahinta rauhattomuutta olisi lääkkkeillä saanut kuriin.

Poikaystäväni ehdotti asiaa kun olin tarpeeksi pitkään kotona saikulla ollut ja lähinnä vain itkeskellyt. Järkytyin, sillä hän ei yleensä uskaltanut puuttua olotilaani vaan antoi vain tukea ja kainalopaikan sitä tarvittaessa. Minulle se oli eräänlainen herääminen oman tilani suhteen kun poikaystäväni ehdotti osastolle menoa itku kurkussa. Seuraavana aamuna hän vei minut päivystykseen ja sieltä minut vietiin suoraan psykiariselle ja pääsin sieltä pois vasta kuukauden kuluttua sopivan lääkityksen kera. Yksin en olisi ikinä tuonne saanut mentyä.

Itse et sinne voi hakeutua, kriteerit hyvin tiukat. Itselläni 3 kokemusta suljetusta osastosta ja en suosittele osastolle menemistä. Siellä menee huonompaan kuntoon kun vaan lääkitystä lääkityksen päälle.

Olen keskustelun aloittaja. Lääkäri kirjoitti tänään lähetteen osastolle. Todennäköisesti siis menen sinne huomenna. Psykiatrini sanoi että minulle tultaisiin antamaan aripipratsolia (Abilify) injektioina kolme kertaa päivässä nyt alkuunsa ja jatkossa kerran kuussa, kun sitoutumiseni lääkehoitoon on ollut niin huonoa. En nyt sitten tiedä kuinka hyvä tai huono asia se on :/

Sekamuotoinen jakso diagnoosina, eikä mitään pakkoa ole lähteä osastolle, se oli täysin vapaaehtoista. Lääkäri ehdotti myös päiväsairaalaa, mutta koen etten pysty siellä tässä tilassa käymään. Pitäisi herätä aamulla aikaisin ja kävellä sinne, pieni juttuhan se hyvässä kunnossa olevalle ihmiselle on, mutta minulle liikaa juuri nyt. Toivotaan että saan jotain apua osastolta, kauhutarinoista huolimatta.

Ei osastolla paha ole olla jos kotona ei pärjää.

Kaksi kertaa osastolla olen ollut, molemmilla kerroilla avomieheni kehoituksesta/pyynnöstä olen sinne pyytänyt päästä, ja päässytkin.

Siellä ollessa on mieliala sitten hiljalleen tasaantunut ja mesennus lieventynyt. Olen nukkunut todella paljon enkä ole kokenut että olisin vankima tai että minut olisi pumpattu täyteen lääkkeitä.

Kyllä siitä apua on minulle ollut. :)

Tällä hetkellä voisin joutaa osastolle. Heittivät polilta ulos, kun voin muka niin hyvin. Tosiasiassa en todellakaan voi yhtään hyvin, tiedostan kyllä harhani mutta voi jumalauta kun ei kestä. Mutta sitten mä mietin, että liian kallista huvia osastolla olo ja riski ettei pääsiskään pois. Pelkään vain todella, että satutan jotakuta kohta, vaikka ikinä en ole sitä tehnyt. Paitsi miehellä välillä muutama mustelma. On sekin väärin.

Noo oon ollu pitkäniemessä yli 10 kertaa. TAYSin eristyshuoneesta sinne kuskattu itsetuhoisuuden ja aggressiivisuuden vuoksi. Kyllä se paikka rauhottaa ja lääkitys rukataan kuntoon valvotuissa oloissa. Osasto numero 7 on perseestä. Henkilökunta on täysin häiriintyneitä narsisteja joka ikka joita ei potilaiden asiat kiinnosta. Seiskaa sanoisinkin ihmissäilöksi, vankilaksi. Muuta tekoa ei ole kuin nukkua, syödä, polttaa ja kattoa TV:tä. Pitkäniemessä on hyvät ruuat ja ne ruokailuhetket onkin parasta päivässä. osastolta 6 minulla on hyviä kokemuksia. Hoitajilta saa hyvin keskusteluapua ja on aamuryhmä ja muitakin ryhmiä joihin voi osallistua halutessaan. Miinuksena se et röökihuone on kiinni yön ajan ja unettomina öinä tupakanhimoissa se on ikävää. Osasto 4 on jonkintasoinen maanpäällinen helvetti ja sie onki si aika huonokuntoset yleensä. En suosittele. Sairaalalla on kaunis ympäristö järvenrantoineen ja puistomaisuudellaan ja vanhoine rakennuksineen. Jos on vapaakävelymahdollisuus suosittelen liikuskelemaan ulkona lenkkejä. Hyvää terapiaa mielelle. Mielisairaala on ollut aina minulle pysähtymisen paikka ja paikka missä en voi tehdä itsemurhaa. Siellä on todella aikaa miettiä itseään ja elämäänsä eikä tarvitse olla paineiden alla.