keski-iässä naiseen rakastuminen, kokemuksia

Hei! Olemme pian viisikymppinen naispari, muutaman vuoden yhdessä olleet. Rakastuimme molemmilla lapsia ja entinen taaksejäänyt elämä. Olemme onnellisia ja rakastamme hurjan paljon toisiamme.
Mutta helppoa ei ole ollut ympäristön ja läheisten suhteen ja kaikki on vieläkin vaiheessa, hermoja raastavia tilanteita on ollut ja tulee vielä olemaan. Kimppaan emme asumaan emme ole vielä menneet, mutta suunnitelmia siihen suuntaan on . Tällä hetkellä elämme ns. "kaapista pikkuhiljaa ulos elämää" toivottavasti se sujuu tuskitta.
Toivon teille ihanaa elämää.

Omat ennakkoluulot, pelot ja estot ne eniten ovat esteenä omalle onnelle. Sitä ei oikein haluta uskoa omaan onneen vaan pelätään pessimistisesti kaikkea vähääkään hyvää ja uutta. Tuloksena on sitten katkeroituminen, eläminen pelossa ja pumpulissa onnettomana ja joskus sitten vanhempana suree kuinka ei uskaltanut tarttua mahdollisuuksiin ja elää onnellista elämää. Tuskin kenenkään äidin lapsi haluaisi, että oma äiti on onneton kaapissa ilman todellista rakkautta ja mitä sitä nyt kaikille tarvitsee julistaa olevansa mitä on. Uskon, että jokainen lapsi haluaa vanhempiensa olevan onnellisia tavalla tai toisella. Lähipiiri vaan kärsii kun on onneton eikä uskalla todellista rakkautta kokea. Typerää on myös heti sännätä asumaan yhteen, viettää 24h yhdessä ilman omaa aikaa ja suunnitella omaisuuden jakamista ja mennä saman tien avioon.

Typerintä on päästää elämänsä rakkaus valumaan käsistä pois kuin olisi voittanut lotossa mijoonia, mutta ei uskalla lunastaa voittoansa vaan heittää kupongin roskiin.

Ihanaa lukea tarinanne. Onnea ja rakkaudentäyteisiä vuosia teille :)
Itse en ole vielä minnekään ehtinyt. Sallinette että kuitenkin avaan tätäkin keskeneräistä tarinaa?

Elän nyt outoa aikaa tuon sama asian tiimoilta. Olen 38-vuotias. Olen vielä kiinni tässä ,noh, sanoisinko puolikkaassa elämässä. En ole kyennyt olemaan täysin oma itseni. Jostain sieltä teini-iästä lähtien huomasin asioita itsessäni mutta en ole uskaltanut alkaa elämään kaikissa väreissäni, vaikka tilaisuuksiakin olisi voinut olla.
Ihana törmätä täällä sitten teidän tarinaanne.

Tämä tyyppisiä "myöhäisen kukoistuksen" elokuvia olen tietenkin ahminut urakalla :D

Kun tulin ulos kaapista aikuisena naisena kohtasin minulle hyvin läheisten ja tärkeiden ihmisten taholta niin kipeäätekeviä kommentteja että luulin vajoavani johonkin pimeään. Jos kaapissaolokin on ollut turhanaikainen, ahdistusta aiheuttava elämäntapa niin sellaiseksi uhkaa tämäkin tilanne koitua. Olen tyrmistynyt ja hädissäni. Minun on vain otettava itseäni lujalla otteella takaisin tähän elämänsyrjään jollaista haluan elää. Haluan olla onnellinen rakastamani ihmisen kanssa. Mielestäni olen parhaani yrittänyt tässä elämässä jotta lähimmäisilläni olisi hyvä olla. Tiedän että olen tehnyt virheitä , oppinut niistä ja jatkanut eteenpäin. Nytkin haluan jatkaa eteenpäin vaikka sielu rikkirevittynä. Olen surullinen siitä, että tässä väkivaltaisessa, kauhujen täyttämässä maailmassa en saisi joidenkin ihmisten mielestä rakastaa ja olla onnellinen. En kertakaikkiaan ymmärrä sitä. Mutta sinä Rakkaani, olen sinun vierelläsi. Kiitos että saan olla siinä.

Läheiset , omaiset, ystävät ja työtoverit . Heissä on aina joukossa näitä valopäitä jotka luulevat tietävänsä miten tulee olla ja elää. Ja varsinkin jos oma lapsi on "erilainen". Kukaan ei ole erilainen, on vain ihmisiä. On vanhoja ja nuoria, köyhiä ja rikkaita, kauniita ja vähemmän kauniita. On luutuneita asenteita ja eteenpäin katsovia persoonia. Jokainen ulostulo on voitto yhä paremmalle maailmalle. Vaikka teemme virheitä. Vaikka emme osaa siitä puhua asiallisesti. Vaikka tappelemme siitä. Jokainen ulostulo tekee ihmisenkokoisen aukon maailmaa peittävään ahdistuksen paksuun peittoon. Lasikaappisi on pirstaleina. Kulje eteenpäin vaikka sirpaleet repivätikin sinut verille.

Näin viimeyönä unta että pitelin lasia kädessäni ja se meni palasiksi lasinpalasia oli myös suussani ja koitin saada niitä epätoisoisesti pois . Unikirja kertoo että lasin rikkoutuminen kertoo murskautuvista haaveista ja toiveista.
Rakkaani nukkui viereilläni hän on luvannut olla rinnallani. Toiveeni on että meidät hyväksytään tälläisinä kuin olemme , emme voi vain lakata rakastamasta toisiamme, että omaisemme olisivat tyytyväisiä, kait onnellisia kun me olisimme onnettomia. En voisi tehdä omille lapsilleni niin.
Lasikaappi ihana kun saat olla rakkaasi vierellä.
Toivottavasti me kaikki saamme rakastaa eikä kukaan tule sitä estämään tai pahoilla sanoilla turmelemaan.

niin, rakkaus ja tunteet ovat arvokkainta ja luulen että moni arvostelija on pohjimmiltaan epävarma ja ehkä kateellinen siitä että joku uskaltaa olla erilainen, elää omanlaista elämää... olla onnelllinen ( seksuaalinen ero mutta yhtä hyvin jokin muukin ero voi tähän vaikuttaa... ja Suomessa on nyt taas tulossa valtaan tällainen epäsolidaarisuus ). Itse en muille selittele tekojani ja rakkauttani, sen kyllä muut tulevat huomaamaan kun aika on... lupaa en kysele muilta =)

Kun lukee tuota homojen palstan ketjua jossa kysellään "koska tiesit olevasi homo" niin 99% vastaajista kertoi tunnistaneensa suuntautumisensa jo murrosiässä. Nekin jotka olivat epävarmoja myönsivät itselleen jo 18 vuotiaaana olevansa homoja. Ensimmäiset seurustelu kokemukset ja seksikokemukset ovat yleensä myös jo teini-iässä. Toki niin homoilla kuin lesboillakin voi olla hetero kokeiluita nuorena.

Minun on vaikea uskoa mihinkään myöhäisherännäisiin lesboihin vaan kyse on bi-seksuaaleista ja keski-iän kriisiä potevista muutenkin henkisesti epävakaista naisista. Näille naisille on tunnusomaista parisuhteen mystifiointi aivan kuin se olisi jotain uutta ja ihmeellista keski-ikäiselle. Usein takana on myös epäonnistunut parisuhde miehen kanssa ja kuten sanotaan vikaa on aina kummassakin. En muuten usko että oikea lesbo menisi koskaan naimisiin miehen kanssa edes saadakseen lapsia.