Kaikki hyvin

Kiitos viestistä. Tosiaan toinen todellakin ilmeisesti pystyy olemaan tyytyväisempi. Otin puolison kanssa puheeksi, että olen kovin onneton . Syinä lähinnä se, ettei meillä ole lasten lisäksi mitään yhteistä, riitoja pikkuasioista, ei läheisyyttä. Tuntuu, että en rakasta tarpeeksi. Koska minun mielestä puoliso on myös koko ajan äreä ja niitä riitojaki on, niin tuli yllätyksenä, että toinen on"tyytyväinen" ja sanoo rakastavansa minua paljon, eikä missään nimessä näe eroa vaihtoehtona. Minusta taas onko pidempään tuntunut siltä, että ero on oikea vastaus. Nyt on tosi hämmentynyt ja tosi syyllinen olo. Miten itsestäni voi tuntua tältä.. Keskustelu puhdisti toki ilmaa ja sovittiin, että yritetään korjata suhdetta. Mutta mitä jos en saa itteäni rakastamaan? Ahdistaa. Voiko rakastavan pitkäaikaisen puolison hylätä ja perheen rikkoa tämän vuoksi.. Kuinka nopeasti rakastamisen tunteet voivat palata, mikä on realistista?

Ei voi. Noin vain,lasten vuoksi etenkin. Et kerro noista lapsiasioista juuri mitään...puolisosi ja lasten suhde siis kunnossa,oletko siitä mustasukkainen jopa? En tarkoita syyllistää,kysyn suoraan kun totesit riitojen olevan pikkuasioista mutta silti syyllistät ,tai pyrit ainakin, kun toteat puolisosi huutavan enemmän vaikka riidat pikkuasioista.
Jyrkkyyteni ei ole muutakui sitä että tutkiskeket itseäsi. Lukase vaikka erolasten tarinoita ja mietl että ne on kevyintä erolapsikokemusta. Mieti, olisiko kuitenkin syytä käydä pariterapiassa tms.
Jotain teidän suhteessa on,joka on hyvä selvittää. Antamillasi tiedoilla näkisin että löydätte kyllä ratkaisun. Nuo on niin pikkujuttuja, että muutoin epäilen jotain jääneen sanomatta. Sekin on ongelma,josta selviää kun sanoo,

Ei siis todellakaan ole tarkoitus puolisoani syyllistää. Päinvastoin, koen tämän kriisin olevan enemmänkin mun "päänsisäinen juttu". Riitoja toki on ja niihin tarvitaan kaksi jne. enemmänkin juuri ahdistaa se, että tunnen olevani onneton enkä mielestäni rakasta puolisoa tarpeeksi. Puolison ja lasten suhde on mielestäni ihan ok, en todellakaan ole siitä mustasukkainen :) Paras mahdollinen isä lapsille siis. Lähinnä kaipaisin kokemuksia/neuvoja siihen, että miten saan itseni rakastamaan, kuinka realistista se on? Toki ymmärrän, että on vaikea sanoa, että kuinka nopeasti sitä toista oppii taas rakastamaan. Ollaan puolison kanssa puhuttu, että katsotaan kesään asti tätä tilannetta ja sitten tehdään päätöksiä. Tuleeko kesä kuitenkin liian nopeasti? Toisaalta olen näitä ajatuksia pyöritellyt jo muutaman vuoden, joten tämä päättämättömyyskin alkaa jo ahdistamaan.

Miehesi on se sama mies, johon aikoinasi rakastuit ja jota kohtaan tunsit intohimoa. Nyt hän on muuttunut, samoin sinä ja samoin tunteet ja tämä on täysin luonnollista. Et voi noiden suhteen haikalla mennyttä mutta voit toki olla siitä onnellinen ja saada voimia sekä uskoa sieltä myös nykyaikaan. Rakkaus on tahdon asia; se ei synny itsestään tässä vaiheessa parisuhdetta. Pitkän liiton onnistuminen edellyttää toisesta tykkäämistä, hänen kanssaan viihtymistä mutta toisaalta myös sitä,e ttä ollaan erillään ja erillisiä ihmisiä omine tarpeineen.

Luultavasti kaikki ihmiset etsivät sitä oikeaa, sitä jonka kanssa jakaa elämä ja arki, jonka kanssa tehdä elämänhistoriaa ja jonka kanssa viettää vanhuus. SInulla on tällainen parisuhde ja ihminen, oletko aivan tosissasi heittämässä kaiken menemään sen perusteella, että "tunnet olevasi onneton"

Niin totta joka sana!! Meillä täällä myös putkiaivoapina.

Hei.
On miehiä ja naisia, jotka lähtevät parisuhteesta yhtäkkiä ja puoliso joutuu kokemaan elämänsä järkytyksen, kun toinen onkin ollut niin tyytymätön, että jättää kaiken taakseen. Se on surullista. Suuria päätöksiä ei koskaan pitäisi tehdä minkään tunnekuohun, ei kiukun eikä ihastuksen vallassa. Avioero lienee yksi elämän suurimpia päätöksiä. Aika monet eronneet kokevat avioeronsa vaikeaksi jokatapauksessa oli syy ja eron aloitteen tekijä kumpi tahansa. Jaa, että lapset saisivat huonon mallin, jospuolisoilla ei ole paljon yhteistä suhde elämää lapsiperhe arjen ulkopuolella. No, kun eletään pikkulapsiperheen vaihetta, aika monessa kodissa on puolisoiden voimat vähissä, työ ja se arjen pyöritys vie voimat, ei siinä kovin paljon jää aikaa eikä energiaa puolisoiden väliseen elämään. Vaikka hyvä tietysti on yrittää sitä kahdenkeskistä aikaa järjestää, se on totta. Mutta tuo elämänvaihe kysyy nimenomaan sitä tahtomista, ja kärsivällisyyttä ja sitoutumista, jotka on naimisiin mennessä mainittu, tahtomiseen on sitouduttu. Ei se ole helppoa, mutta mahdollista kyllä. Lasten kasvettua isommiksi, tulee kokonaan uudenlainen vaihe. Mikään elämänvaihe ei ole pysyvä; ei onnellinen alkuhuuma eikä se väsyttävä lapsiperheen aikakaan. Elämän muuttuu ja menee eteenpäin.

Tsemppiä ja voimia kaikille perheille,
Pirkko-pappi

En voi kuin kommentoida tuohon yhteen asiaan, jotta todellakin olen kärsinyt kasvaessani perheessä jossa vanhempien välillä ei ollut mitään. En nähnyt koskaan ainuttakaan halausta, suukkoa, en minkäänlaista hellyyden osoitusta, enpä juuri kuullut heidän keskustelevan mistään, koskaan! Nyt vasta lähestyessäni 50 v olen tajunnut sen yhteyden tuolta lapsuudesta, itse elän vähän samanlaisessa tilanteessa, eipä paljon hellyyttä, koskettelua, suudelmia, seksiä kyllä mutta sekin pelkkää fyysistä toimintaa. Nyt ajatellen olisi varmasti ollut ihan hyvä vanhempien erota ja valita kumppanit joita rakastaa - ihan oikeasti.

Lapsiperhearki väsyttää, mutta siitä tekee edes hetkittäin helpomman ajatus siitä, että lapsiperhearki on juuri sitä, mitä joskus on toivonut. Ja suhteen onnellisessa alkuhuumassa usein haaveilee yhteisestä tulevaisuudesta, siitä, että saa joka aamu herätä rakkaansa vierestä. Normiarjesta tulee yllättävän arvokasta, jos jokin keikauttaa elämän raiteiltaan.

Parisuhteen "hoitamista" usein liioitellaan. Toki joskus on kiva päästä puolison kanssa kahden pois tutuista kuvioista, mutta suurin merkitys on sillä, miten kohtelemme toisiamme siinä arjessa, väsyneinäkin. Laskemmeko, kumpi on oikeassa tai tehnyt enemmän vai olemmeko samalla puolella. Suuttuneenakin voi pidättäytyä haukkumasta ja loukkaamasta. Pienistä hetkistä voi muodostua tärkeitä: minulle parisuhdeaikaa ovat mm. yhteiset kahvit töistä tullessa (ilman kännyköitä yms.) tai saunominen miehen kanssa lasten mentyä nukkumaan. Halaaminen ja kosketus ohimennen ei vie paljon aikaa.

Joskus vain käy niin, että kun sitä lapsiperhearkea on eletty viimeiset 18 v 3n lapsen kanssa ja itse on yrittänyt panostaa myös siihen parisuhteeseen ja sitten huomaakin että se toisen läheisyys alkaa vain enemmän ärsyttää kuin tuntua mukavalta, niin revi siitä sitten huumoria.... Kaikilla tulee jossain se raja vastaan kun huomaakin asioiden menneen vähän eri tavalla mitä oletti. Ihmiset muuttuu, parisuhteet muuttuu, sääli huomata jos se muuttuminen on ihan eri suuntaan.... vaikka miten olisi yhteisiä tavoitteita ollut joskus - nyt on nyt ja voi huomata että joskus voi yhteinen taival olla talsittu loppuun aiemmin mitä oletti. Reilut 25 v takana ja tilanne muuttui tähän viimeisen vuoden aikana. Turha on nyt kumppanin yrittää antaa huomiota tai järjestää jotain "kivaa" - se kun olisi pitänyt tehdä ehkä 15 v sitten kun sitä eniten kaipasi ja tarvitsi. Ja itse yritti järjestää! Sitten kun oppi elämään omaa elämää alkaa ukko ruikuttaa sitä samaa mitä itse "iäisyys" sitten. Ikä tulee vastaan, nyt kun ei enää kiinnosta, jaksa, halua. Sääli.

Juuri noin se menee.Totta joka sana mitä kirjoitit!