mies_ei_halua_perhettä

En koskaan pakottanut tai painostanut miestä naimisiin kanssani. Hän itse kosi. Jos hän olisi sanallakaan ilmaissut ennen avioliittoa, ettei hän halua perhe-elämää, niin miksi olisin avioitunut sellaisen miehen kanssa. Ja hän myös tiesi ennalta uskonnollisen vakaumukseni, joka vaikuttaa valintoihini (aborttikielteisyyteni, näkemys perhe-elämästä).

avioero_vai_ei kirjoitti:

En koskaan pakottanut tai painostanut miestä naimisiin kanssani. Hän itse kosi. Jos hän olisi sanallakaan ilmaissut ennen avioliittoa, ettei hän halua perhe-elämää, niin miksi olisin avioitunut sellaisen miehen kanssa. Ja hän myös tiesi ennalta uskonnollisen vakaumukseni, joka vaikuttaa valintoihini (aborttikielteisyyteni, näkemys perhe-elämästä).

Lue lisää

Olen pahoillani, kun ymmärisin väärin viestisi. Miehesi siis katuu omia valintojaan. Ette ilmeisesti tunteneet kovin hyvin ennen avioliittoanne? Oletko ottanut puheeksi hänen kanssaan eron? Vai estääkö uskonnollinen vakaumuksesi eroamisen?

Minusta teidän kannattaisi mennä keskustelemaan pariterapeutille tilanteesta. Kirkon perheasianneuvottelukeskuksessa esimerkiksi se on mahdollista, ilmaiseksi. Voitte mennä, vaikka ette kuuluisi kirkkoon. Jos elämääsi kuuluu uskonnollisuus, siellä varmasti ymmärretään myös vakaumustasi. Jos mies ei halua lähteä, niin mene yksin. Minusta kuulostaa siltä, että olet jostain syystä tottunut tilanteeseen, johon ei pitäisi tottua eli siihen, että mies syyllistää sinua omasta tilanteestaan ja valinnoistaan. Viittasit hänen sanomisiinsa, jotka olet halunnut unohtaa, mielestäni parisuhteessa ei kannata aina kääntää "toista poskea" vaan kannattaa pitää huoli siitä, että voi hyvin ja saa tukea puolisoltaan myös siksi, että vanhempien parisuhde on lapsen koti. Riitaisasta parisuhteesta kärsivät kaikki, myös lapsi.

En ymmärtänyt, mitä tarkoitat uskonnollisen vakaumuksen vaikutuksella perhe-elämään. Viestisi tuo vain mieleen parisuhteen, joka on pahasti jumissa, koska toinen ei haluakaan elää yhdessä. Jos näin on, niin sehän ei ole mitenkään sinun vikasi, vaan miehen omalla vastuulla. Voi olla myös niin, että perhe-elämän vaativuus on yllättänyt miehen ja hän kääntää vihan ja turhautumisen siitä sinuun kantamatta vastuuta omista tunteistaan ja reaktioistaan. Voi olla niin, että hän ei koskaan haluakaan sitoutua perhe-elämään sillä tavalla kuin toivoisit, joten tästä kaikesta pitäisi päästä juttelemaan yhdessä asiantuntijan kanssa niin että pääsisitte eteenpäin.

Se, miten kuvaat tilannetta ensimmäisessä viestissäsi tuo vahvasti mieleen kysymykset, jotka esitin, jotka mielestäni kannattaa esittää itsellesi: onko tämä mies hyväksi minulle? Onko tällainen perhe-elämä hyväksi lapselle? Jos vastaus on ei, niin kannattaa hakea apua. Vaikka päätyisitte erossa asumiseen, niin keskustelu ammattilaisen kanssa pariterapiassa auttaa selvittämään tunteita ja ajatuksia sekä tekee eroamisesta helpompaa. Lapsen etu on kaikessa myös tärkeää ottaa huomioon.

avioero_vai_ei kirjoitti:

En koskaan pakottanut tai painostanut miestä naimisiin kanssani. Hän itse kosi. Jos hän olisi sanallakaan ilmaissut ennen avioliittoa, ettei hän halua perhe-elämää, niin miksi olisin avioitunut sellaisen miehen kanssa. Ja hän myös tiesi ennalta uskonnollisen vakaumukseni, joka vaikuttaa valintoihini (aborttikielteisyyteni, näkemys perhe-elämästä).

Lue lisää

Pakko kysyä, että keskustelitko miehesi kanssa myös lapsista ennenkuin menitte vihille? Perhe on myös kaksi ihmistä. Jos sulla on uskonnollinen vakaumus, niin eikö se anna myötä siinä, että eroat ja elät onnellista elämää lapsesi kanssa ilman aviopuolisoa? Eikö se, johon uskot, halua että äiti ja lapsi ovat onnellisia?

nytonpakkokysyä kirjoitti:

Pakko kysyä, että keskustelitko miehesi kanssa myös lapsista ennenkuin menitte vihille? Perhe on myös kaksi ihmistä. Jos sulla on uskonnollinen vakaumus, niin eikö se anna myötä siinä, että eroat ja elät onnellista elämää lapsesi kanssa ilman aviopuolisoa? Eikö se, johon uskot, halua että äiti ja lapsi ovat onnellisia?

Lue lisää

Samaa mieltä. Aloittaja kertoi, että mies tiesi hänen näkemyksensä perhe-elämästä eikä mies sanonut ettei perhettä halua, mutta kyllä silti jää kysymys eikö ole ollenkaan keskusteltu siitä mitä mies elämältään haluaa? Oletettu vaan, että perhe-elämä käy, kun toinen ei sitä erikseen kiellä? Outo lähtökohta avioliittoon minusta. Meillä puhuttiin lapsista heti 2 kk tutustumisesta ja minulle oli täysin selvää, ettei mitään häitä tule ellei tässä asiassa olla selkeästi samoilla linjoilla.

Avioituessaan kanssani mieheni otti vapaaehtoisesti itselleen isäpuolen roolin. Kyllä minun mielestäni mieheni olisi pitänyt ymmärtää, että en minä lapsettomaksi tule avioitumalla. No, häntä on kovasti pohdituttanut avioero, koska hän kokee elämän lapsiperheessä liian kuormittavaksi itselleen. Hän ei kykene kokemaan onnea kuormittavuuden keskellä. Vaikka oma elämänikin on ja on ollut kuormittavaa ja olen pääosin joutunut luopumaan kaikesta "omasta ajasta", niin olen kyennyt kokemaan onnea lapsista ja heidän olemassaolostaan, joten se tuo vastapainoa elämän kuormittavuuteen. Sen vuoksi jaksan ja selviän. Mieheni taas ei jaksa, koska häneltä puuttuu tuo kokemus siitä, että yksistään lapsen olemassaolo tuo onnen tunnetta, vaikka muut asiat jäisivätkin sairauksien ja arjen raskauden varjoon. Mieheni on varmaankin masentunut. Koska hän subjektiivisesti kokee minut syyksi hänen masennukseensa, niin en kykene häntä tukemaan, ja olen sen takia pohtinut vakavasti, että hän todellakin voisi olla onnellisempi poissa luotani. Avioero jättäisi minut yksinhuoltajaksi, mutta tiedän, että se ei ole elämän loppu, mutta tietysti arki tulisi vaikeammaksi ihan käytännön tasolla.

mies_ei_halua_perhettä kirjoitti:

Avioituessaan kanssani mieheni otti vapaaehtoisesti itselleen isäpuolen roolin. Kyllä minun mielestäni mieheni olisi pitänyt ymmärtää, että en minä lapsettomaksi tule avioitumalla. No, häntä on kovasti pohdituttanut avioero, koska hän kokee elämän lapsiperheessä liian kuormittavaksi itselleen. Hän ei kykene kokemaan onnea kuormittavuuden keskellä. Vaikka oma elämänikin on ja on ollut kuormittavaa ja olen pääosin joutunut luopumaan kaikesta "omasta ajasta", niin olen kyennyt kokemaan onnea lapsista ja heidän olemassaolostaan, joten se tuo vastapainoa elämän kuormittavuuteen. Sen vuoksi jaksan ja selviän. Mieheni taas ei jaksa, koska häneltä puuttuu tuo kokemus siitä, että yksistään lapsen olemassaolo tuo onnen tunnetta, vaikka muut asiat jäisivätkin sairauksien ja arjen raskauden varjoon. Mieheni on varmaankin masentunut. Koska hän subjektiivisesti kokee minut syyksi hänen masennukseensa, niin en kykene häntä tukemaan, ja olen sen takia pohtinut vakavasti, että hän todellakin voisi olla onnellisempi poissa luotani. Avioero jättäisi minut yksinhuoltajaksi, mutta tiedän, että se ei ole elämän loppu, mutta tietysti arki tulisi vaikeammaksi ihan käytännön tasolla.

Lue lisää

Lapsi ei olekaan miehen oma? Et siinä tapauksessa voi asettaa miestä samalla tavalla vastuuseen lapsesta. Jos hän ei pysty elämään teidän kanssanne perheenä niin anna hänen mennä.

On meillä yhteinen lapsi eli mieheni on myös isä :).

Todella ahdasmielinen on sellainen usko ja uskonto, jossa avioeroja ei hyväksytä muun kuin uskottomuuden takia. Entä jos toinen on väkivaltainen tai käyttää lapsia seksuaalisesti hyväksi? Eikö riitä syyksi avioeroon? Entä jos toinen on murhaaja tai muuten rikollinen? Eikö sekään ole syy?
Tottakai ongelmat pitää pyrkiä ratkaisemaan mutta ei kai se satuolento, johon säkin uskot, ole tarkoittanut että ihmisen elämä on kärsimystä huonossa liitossa? Eikö se halua, että ihmiset on onnellisia ja elämä on tasapainoista ja antoisaa?

Minulle taas (valitettavasti) tuli mieleen että ei se huorinteko avioeron syynä tässäkään keississä mahdoton ole. Eli vaimo ehkä on liiankin sinisilmäinen miehen matkustus- ja kaveriasioiden suhteen. Joskus esim. yllättävä sukupuolitauti antaa uutta mietittävää.
Aloittajana tekisin oikeat johtopäätökset nykyisen miehen sopivuudesta isäksi ja aviomieheksi, ja seuraava puoliso voisikin olla uskonveli tai joku kiltti mies muuten.

Tämä asia on pohdituttanut itseänikin kyllä. Mutta minulla ei ole todisteita puoleen eikä toiseen. Totuus on, että en tiedä. Mutta välillä huoli asiasta on herännyt minussa, ja silloin olen epäillyt miestäni, vaikka ei ehkä olisi ollut aihetta. Olen yrittänyt olla ajattelematta asiaa, mutta huoli nousee esiin kyllä herkästi silloin, kun mies tulee vasta aamutunteina kotiin. Toisaalta voihan olla, että hän ei ole lainkaan edes tekemisissä naisten kanssa, vaan ovat kavereiden kesken.