Rassaako Keskusta verta nenästään?

>> Muuten on hyvin outoa, että kirjoituksessa Israel-seuran jäsenyys on jokin ansio. Israelhan suorittaa kansanmurhaa eli kyseessähän on silloin nimen omaan natsismin tukeminen.

K.K.Korhonen kirjoitti:

>> Muuten on hyvin outoa, että kirjoituksessa Israel-seuran jäsenyys on jokin ansio. Israelhan suorittaa kansanmurhaa eli kyseessähän on silloin nimen omaan natsismin tukeminen.

Lue lisää

Minusta mikään holokausti ei oikeuta israelilaisia tyhjentämään maataan palestiinalaisista. Myös holokaustin uhreista ollaan montaa mieltä. Toiset sanovat niitä olleen vain miljoona, toiset kaksi miljoonaa.

Suomen media on kyllä niin israelmielinen, että se vie väkisinkin harhaan Tuo "tasapuolinen" jeesustelu on juuri juutalaisten määräys. Mielestäni juutalaisia pitäisi saada arvostella, varsinkin kun he johtavat tätä maailmaa kontrolloimalla USAa, mikä on jokaisen nähtävissä.

Puolet kirjoituksistasi on jotain Israel-höpinää, joten lienet joku säälittävä hihhulipelle.

suomisuureksivienavapaaksi kirjoitti:

Minusta mikään holokausti ei oikeuta israelilaisia tyhjentämään maataan palestiinalaisista. Myös holokaustin uhreista ollaan montaa mieltä. Toiset sanovat niitä olleen vain miljoona, toiset kaksi miljoonaa.

Suomen media on kyllä niin israelmielinen, että se vie väkisinkin harhaan Tuo "tasapuolinen" jeesustelu on juuri juutalaisten määräys. Mielestäni juutalaisia pitäisi saada arvostella, varsinkin kun he johtavat tätä maailmaa kontrolloimalla USAa, mikä on jokaisen nähtävissä.

Puolet kirjoituksistasi on jotain Israel-höpinää, joten lienet joku säälittävä hihhulipelle.

Lue lisää

Ajattelin jättää tuon heittosi omaan arvoonsa, mutta rupesi se sen verran jurnuttamaan sisälläni, että on minun esiteltävä hieman itseäni, näyttää millainen "säälittävä hihhulipelle" on kysymyksessä. Laitan jatkoksi otteita erään pitkän, moniosaisen kirjoitussarjani loppuyhteenvedosta. Kirjoitukseni käsitteli kokemuksiani kolmesta YK:n rauhanturvapalveluksesta vuosilta 1965-82 (Kyprokselta, Siinailta ja Golanilta), yhteensä noin neljä vuotta. Kirjoitus julkaistiin muutamassa sotilaslehdessä lehdessä viime vuosituhannen lopulla. Otteita tuosta kirjoituksestani laitoin viime syksynä myös näille keskustelupalstoille historia-osastoon.

Olen toki kirjoittanut aiheesta muuallakin ja enemmän, mutta tämäkin ote kirjoituksestani riittäneen osoittamaan, että minulla on jonkin verran tietoa, mistä puhun, ja että minulla ainakaan ei ole natsi- enempää kuin muitakaan –ismisympatioita, ja ymmärrän konfliktien osapuolia ainakin enemmän kuin ne, jotka heittelevät mielipiteitään mutu-perusteella.

Minulla on siis melko pitkä aktiiviupseerinkin ura takanani, vaikka myöhemmin olen tehnyt aivan muunlaisia töitä. Eivät minun kokemukseni Lähi-Idästä rajoitu noihin neljään YK:n rauhanturvaajan palveltuun vuoteen. Olen ollut siellä myös kansainvälisen punaisen ristin projekteissa ja erään suuren suomalaisen yrityksen erityistehtävissä.

Ennen tuota kirjoitukseni referointia totean vain, että kyllä noita juutalaisia tapettiin noilla kuolemanleireillä jokseenkin kuusi miljoonaa, Nykyisin ainoastaan uusnatsit epäilevät tuota määrää. Kuulunetko heihin? Eivät edes tavalliset palestiinalaiset sitä kiistä, ei kai Jasser Arafatkaan, jotkut pahimmat terroristit kyllä.

Käy Auschwitzissa (nyk. Oswiezim Puolassa), Dachaussa Münchenin lähellä Saksassa ja holocaust-musossa Jerusalemissa ja lue edes vähän historiaa, niin tiedät, mitä tapahtui. Lue myös kenraali Ensio Siilasvuon muistelmat ”Rauhan asialla Lähi-Idässä, missä tuo yksi maailmalla tunnetuimpia ja arvostetuimpia suopmalaisia muistelee neljätoistavuotista uraansa ”rauhan asialla”. (Muuten, kun sanot, että juutalaisia tapettiin VAIN miljoona, niin siitä kaikuu ”aivan liian vähän”).



RAUHANTURVAAJAKOKEMUSTENI JÄLKITARKASTELUA

- - -
Minulta on joskus kysytty, kumpaa osapuolta kohtaan minä tunsin myötätuntoa. Olen vastannut, että ”kumpaakin”. Näin vastatessani en ole kaunistellut tuntemuksiani, sillä sympatiani - joita väistämättä joskus syntyy - ovat vaihdelleet tilanteen mukaan. Kyproksella olin sisimmässäni turkkilaisten puolella silloin, kun vahvemmat kreikkalaiset uhosivat voimansa tunnossa, ja kreikkalaisten puolella, kun turkkilaiset heittäytyivät hankaliksi. Turkin armeijan ilmahyökkäys ja maihinnousu Kyprokselle (1974) sai sympatiani heikomman osapuolen, Kyproksen kreikkalaisten puolelle, vaikka hyvin tiesin, etteivät he olleet syyttömiä Turkin voimakkaaseen reaktioon.
- - -
Israelin ja sen naapureiden tilannetta voidaan verrata Daavidiin ja Goljatiin. Arabinaapureihinsa verrattuna sekä alueeltaan että väestöltään kääpiö Israel on käydyissä sodissa silti ollut naapureitaan vahvempi. Ollako nyt heikomman vai vahvemman puolella? Heikompihan yleensä saa sympatiat, mutta nyt tulee huomata, että nuo ”heikommat” ovat paljon suurempia ja ne ovat aloittaneet nuo sodat, joissa niille on käynyt huonosti. Siitä huolimatta ne jaksavat uhota, vaikka toisaalla esittävät mielellään marttyyriä. Tuollainen pyrkii ärsyttämään tilanteen tuntevaa. Israelilaisia on ihailtava siitä, että he ovat rakentaneet - toki muualta maailmasta paljon apua saaden - muutamissa vuosikymmenissä maan, jonka kukoistus korostuu naapureiden rinnalla. Israelin naapureitaan parempi osaaminen näkyy monessa asiassa, ei vähiten sen armeijassa, mikä on arvostettava korkealle. Usein nähty palestiinalaisten huono kohtelu ja juutalaisten peittelemätön ylemmyydentunto naapureihin nähden ei tuo pisteitä Israelille.

Joskus kuulee sanottavan, että ihmisinä arabit ovat miellyttävämpiä kuin juutalaiset - ja kuuleepa joskus päinvastaisenkin mielipiteen. Yleistäminen on yleensä tyhmää ja niin myös tässä. Kaikissa kansoissa on erilaisia yksilöitä, miellyttävämpiä ja vähemmän miellyttäviä. Ainakaan ei voida sanoa, että arabit ovat hyviä ja juutalaiset pahoja tai päinvastoin. Sama tietenkin pätee myös kreikkalaisiin ja turkkilaisiin. Ja varmaa on, etteivät nuo ikävät tapahtumat tuolla johdu ihmisten pahuudesta, vaan syyt ovat syvemmällä ja monimutkaisemmat. En puutu enää Kyproksen enempää kuin Israelin ja sen naapureiden konfliktien välittömiin syihin, vaan valottaisin hieman vanhempia asioita. Niilläkin on merkitystä myös nykytilanteessa.

Lähi-idän kaikilla kansoilla on pitkä historia. Enemmän oppia saaneet ihmiset tuntevat kansansa historian ja ovat siitä ylpeitä. Kyproksen kreikkalainen väestö, mikä tuntee Kreikan loisteliaan historian omakseen, on ollut alisteinen muille yli 2000 vuotta; patoutumat pyrkivät purkautumaan, kun he ovat päässeet määräävään asemaan. Turkkilaiset ovat ylpeitä suurvaltahistoriastaan ja he ovat olleet saaren ”herrakansana” 400 vuotta. Nykytilanteessa he saattavat tuntea itsensä nöyryytetyiksi eivätkä halua alistua osaansa. Kreikkalaisella väestöllä ei liene enää halua liittyä Kreikkaan eikä turkkilainenkaan väestö kannattane heidän alueensa liittämistä Turkkiin, mutta Turkki pitää kiinni asemastaan saarella ja siten estää Kyproksen valtion yhdistymisen. (Huom! Tämä on kirjoitettu jo 1998. Nythän tilanne on muuttunut).

Juutalaiset tietävät olevansa kolmen suuren monoteistisen uskonnon kantaisiä ja siten antaneensa maailmalle sen merkittävimmän perinnön. Varmaan he myös tiedostavat - en ole koskaan kuullut kenenkään sitä korostavan - että he ovat antaneet maailman tieteille, taiteille ja melkein mille tahansa elämänalalle lukumääräänsä suuremman panoksen. Juutalaisia on ihmiskunnasta noin 0,2 %, mutta heidän osuutensa nobelisteista on yli 20 %. Monelle israelilaiselle heidän kotimaansa on tuo Jumalan osoittama Luvattu maa, johon Mooses johdatti kansansa Egyptin orjuudesta, ja he katsovat olevansa oikeutettuja maahansa jo tällä perusteella. Jotkut kai vetoavat ns. Balfourin julistukseen. Englannin ulkoministeri jaarli Arthur Balfour lupasi vuonna 1917 juutalaisille Palestiinan ”kansallisen kodin” perustamista varten. Hänen oli helppo antaa tuo lupaus, sillä Palestiina ei kuulunut tuolloin Englannille vaan Turkille!

Monen juutalaisen mielestä vain oma maa voi suojella heitä niiltä kauheuksilta, joita he ovat joutuneet kokemaan muualla maailmassa antisemitismin vuoksi. Maailmalla on tässä syytä huonoon omatuntoon eikä juutalaisten näkemystä voida kyseenalaistaa. Juutalaisvainoihin vähiten syyllisiä lienevät ne, jotka tuon valtion perustamisen johdosta ovat joutuneet eniten kärsimään. Palestiinalaiset ovat asuneet Israelin alueella ehkä kauemmin kuin juutalaiset, joten se on kiistatta heidänkin kotimaansa.

Monessa asiassa eripuraiset arabit ovat yksimielisen ylpeitä historiastaan ja valistuneimmat myös tietoisia siitä, että heidän valtakuntansa ulottui satoja vuosia Eurooppaan ja he kantoivat kreikkalaista sivistysperinnettä pimeän keskiajan yli kehittäen tieteitä ja taiteita ennennäkemättömään kukoistukseen mm. Avicennan ja Averroeen johdolla. Arabit odottavat, että tämä muistetaan ja heidän mielipidettään alueen asioissa edelleen kuullaan ja arvostetaan. Toisaalta heille on arka paikka tietoisuus siitä, että he joutuivat myöhemmin muiden alistamiksi. Nyt monet kokevat Israelin lyövän kiilan heidän keskellensä ja noihin myöhempiin alistajiin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti siksi, että ne nähdään tuon karsastetun Israelin ystävinä.

Ei ole kuitenkaan olemassa mitään yhtenäistä arabikansaa. Tavalliset ihmiset kokevat olevansa ennen muuta egyptiläisiä, palestiinalaisia, syyrialaisia jne, ja arabimaiden johtajienkin pyrkimykset käyvät usein ristiin. Islam toki yhdistää, mutta toisistaan paljon poikkeavat pääsuunnat sunnalaisuus ja shiialaisuus ja lisäksi monet lahkot vaikuttavat heidän keskuudessaan. Arabimaat omaavat erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, mutta demokratioita ne eivät juuri koskaan ole. Niissä mielellään ihaillaan vahvoja johtajia, vaikka ne usein näyttävät johtavan maitaan omien valtapyrkimystensä mukaisesti kansastaan vähät välittäen. Länsimaisen näkemyksen mukaan on paradoksaalista, että Egyptin johtajista maansa kolmeen hävittyyn sotaan vienyt Gamal Abdel Nasser sai kuolla palvottuna sankarina ja viimeisen sodan Egyptille voitolliseen rauhaan johtanut Anwar Sadat sai maksaa siitä hengellään!

Arabimaissa ilmenevä Israelin viha ei ole yhdenmukaista ja aukotonta. Egyptissä vihaa on lähinnä vain muslimifundamentalistien keskuudessa ja Jordaniassa oikeastaan vain palestiinalaispakolaisten joukossa. Syyriassa Israelia vihataan maan alueiden valloittajana, Libanonissa maahantunkeutujana ja miehittäjänä, joskin eräät tahot siellä vihaavat Syyriaa samasta syystä ja pitävät Israelia suojelijanaan. Syyriassa vihalla yritetään peittää myös maan sisäisiä ongelmia, jotka johtuvat osin mm. siitä, että pienellä alauiittien heimolla, johon al Assadien presidenttisuku kuuluu, on suhteettoman suuri valta. Vuonna 1981-82 minun Golanilla ollessani ongelmat kärjistyivät sisällissodan asteelle, Haman verilöylyksi ja verisiksi mellakoiksi eräissä muissakin kaupungeissa.

Arabit vakuuttavat, etteivät he vihaa juutalaisia, ja eihän historian saatossa arabimaissa ole esiintynyt antisemitismiä samassa mitassa kuin useimmissa Euroopan maissa. Jo keskiajan suuret arabioppineet työskentelivät ystävyydessä aikansa suuren juutalaisen oppineen Maimonideen kanssa. Arabit sanovat vihaavansa vain sionismia, eli tuota Itävallan juutalaisen kirjailija Theodor Herzlin 1896 perustamaa juutalaiseen valtioon tähtäävää liikettä ja sen konkreettista ilmentymää, Israelin valtiota. Kieltämättä tästä johtuen Israelin arabinaapureiden vaivoiksi on tullut valtavasti palestiinalaispakolaisia, joiden vaatimuksia omaan kotimaahan he tukevat ei niinkään veljellisestä myötätunnosta kuin voidakseen häätää nuo pakolaiset pois omasta maastaan.

Israel ei ole naapureitaan yhtenäisempi. Maassa on suuri palestiinalaisvähemmistö, johon kuuluvista monet haluaisivat vain tehdä työtä ja elää rauhassa maan valtaväestön kanssa, mutta ääriainekset ja ulkopuoliset tekevät sen mahdottomaksi. Juutalaisten suhtautuminen palestiinalaisiin ei yleisestä nuivuudesta huolimatta ole sekään yhdenmukaista. Länsirannan kysymys jakaa kansaa ja on erilaisia mielipiteitä siitä, millainen asema palestiinalaisilla tulisi olla Israelin valtiossa. Jizhak Rabin, entinen maineikas sotilas, myöhempi puolustus- ja pääministeri sekä Nobelin rauhanpalkinnon saaja tuli tapetuksi, kun hän solmi rauhansopimuksen palestiinalaisten johtajan Jasser Arafatin kanssa. Eräisiin naapurivaltioihin ei luoteta lainkaan ja toisiin suhtaudutaan varsin myönteisesti. Jordanian kuningas Husseinia monet Israelilaiset suorastaan rakastivat ja Egyptin presidentti Sadat koettiin Israelissa sankariksi ja suureksi valtiomieheksi.

Juutalainen kansa on muutenkin kovin heterogeeninen. Sen enemmistö on eri puolilta maailmaa tulleita ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisia, jotka puhuvat monia eri kieliä - toki lähes kaikki osaavat myös hebreaa - ja omaavat erilaisia kulttuureja. Israel on demokratia ja sen väestö poliittisesti tiedostavaa. Poliittinen kenttä on pirstaloitunut lukuisiin, hyvin erilaisia arvoja tavoitteleviin ja toisiaan jyrkästi vastustaviin puolueisiin.

Juutalaiset eivät enää jakaudu heimoihin raamatullisesti Jaakobin poikien mukaan, vaan diasporan, juutalaisten hajaannuksen aikaisen maantieteellisen alkuperän perusteella lähinnä sefardeiksi ja ashkenaseiksi. Sukupolvien ajan Israelissa asuneet kutsuvat itseään sabroiksi. (Sabra on kaktus, ja nuo juutalaiset pitävät itseään sen kaltaisena: päältä piikikkäänä, sisältä pehmeänä!) Heimoilla ei ole suurta roolia Israelissa. Uskonnollisesti juutalaiset jakautuvat moniin lahkoihin, pääsuuntina ortodoksit, reformistit ja hasidit. Jyrkimmät eivät edes tunnusta Israelin valtiota, vaan odottavat Messiaan tuloa ja valtakunnan perustamista. Suuri osa väestöstä on hyvin maallistunutta. Lähes kaikille valtio on tärkeä, minkä he ovat osoittaneet puolustaessaan sitä uhrautuvasti.

Noiden taustojen lyhytkin esittely osoittaa niihin sisältyvät monet ristiriitaisuudet, mikä ei ehkä edistä monimutkaisen tilanteen parempaa ymmärtämistä. Silti ei pitäisi tulla niin kyyniseksi, kuin se amerikkalainen sotilastarkkailija, joka sanoi läksiäisissään: ”Kun vuosi sitten tulin tänne, en voinut ymmärtää, miksi nämä ihmiset eivät tule täällä toimeen keskenään. Nyt vuoden täällä oltuani en ymmärrä sitä yhtään paremmin. Yhdestä asiasta olen tullut vakuuttuneeksi: kyllä juutalaiset ja arabit ovat toisensa ansainneet”. Rauhanturvaajan on pyrittävä katsomaan asioita avoimin mielin molempien osapuolten kannalta. Silti on hyvä muistaa, että ”idän ilmiöiden arviointi länsimaisella logiikalla vie helposti vääriin johtopäätöksiin”!

Seuraan edelleen mielenkiinnolla noiden alueiden tapahtumia, mutta tiedän, että asiat eivät paikanpäällä ole aina sellaiset, miltä ne täältä katsoen saattavat näyttää. Arabialainen sananlasku sanoo, että ”hyvä valhe ehtii Bagdadista Konstantinopoliin, kun totuus etsii vielä sandaaleitaan”! Toivoa nopeista ratkaisuista varsinkaan Israelin alueella ei kuitenkaan liene; niin juutalaisten kuin palestiinalaistenkin piina jatkunee vielä pitkään. Silti haluan uskoa, että tulevaisuus vielä tuo ratkaisuja noihin vaikeisiin ongelmiin; on pakko - näin ei voi jatkua loputtomiin! Ja noiden kansojen itsensä on nuo ratkaisut tehtävä; muut eivät voi tehdä sitä heidän puolestaan; rauhanturvaajatkin voivat vain antaa toiminnallaan aikalisän tarvittavien ratkaisujen löytämiseksi.

Pitkäaikainen oleskelu ja työskentely melko suljetuissa yhteisöissä, sotilasleireissä vierailla mailla, monet ”tiukat paikat” ja yhdessä koettu kuolemanvaarakin niissä synnyttää kestäviä toveruussuhteita. Yhteiset kokemukset, monet ”seikkailut”, myös vapaa-aikana kantavat muistoja, joita on hauska kertailla sinibaretti-illoissa. Eniten sidettä vahvistaa ylpeys hyvämaineisen joukon jäsenyydestä ja yhteinen tietoisuus siitä, että on oltu mukana hyvässä ja tärkeässä, yleisesti hyväksytyssä vaativassa työssä. Näin syntyy ”vaitterihenki”. Se henki kestää ja voi jopa vahvistua vielä aktiivipalveluksen päätyttyä. Monista aiemmin toisilleen tuntemattomista ”vaittereista” on tullut elämänikäisiä ystäviä. Minunkin parhaissa ystävissäni on monia, joihin olen tutustunut noilla matkoillani tai myöhemmin yhdistyksessämme.

Olen ollut perustamassa Suomen Sinibaretteja. Perustava kokous pidettiin. - - -
- - - ”Vaitterihenki” on nostanut myös meidän yhdistyksemme (---:n Sinibaretit) voimakkaaseen kasvuun ja aktivoinut sen erittäin monimuotoiseen toimintaan. Erityisen ilahduttavaa on, että joukossamme on nykyisin yhä enenevästi myös saman hengen omaksuneita naispuolisia sinibaretteja ja monissa riennoissamme on mukana myös jäsenten puolisoita; minunkin vaimoni on ollut ihastuneena mukana hienoissa juhlissamme ja monilla mielenkiintoisilla matkoillamme.

Minulle nuo kolme pitkää YK-komennustani, yhteensä lähes neljä vuotta, merkitsevät hyvin paljon. Koen antaneeni edes pienen panokseni suurelle asialle. Koen myös saaneeni siitä kunnon palkan, enkä tarkoita nyt ensisijaisesti rahapalkkaa. Noilla matkoilla pääsin näkemään maailmaa melko paljon; monia maita ja meriä, huikaisevan kauniita maisemia, suuria kaupunkeja, monenlaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä ja kulttuuriaan, loistoa ja kurjuuttakin, monia uskontoja ja niiden pyhiä paikkoja, historiallisia muistomerkkejä. Uskon tulleeni ymmärtämään myös noiden ongelma-alueiden ihmisiä ja heidän ongelmiensa todellisuutta taustoineen aivan toisin, kuin jos muodostaisin käsitykseni niistä vain lehtitietojen, muun median tai vakavammankin lukemani tahi turistimatkoilla nähdyn ja kuullun perusteella.

Unohtumattomia elämyksiä koin Lähi-idän värikkäässä nykypäivässä, ja sen menneisyys heräsi mielessäni eloon kiivettyäni Hoorebin vuorelle, paikkaan, jossa Jumala antoi kymmenen käskyä Moosekselle, polvistuessani seimen paikalle Jeesuksen syntymäkirkossa Beetlehemissä ja laskeutuessani Hänen hautakammioonsa pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa. Tuon kaiken näkemisestä ja kokemisesta minä haaveilin lapsena, mutta en oikein uskonut haaveitteni koskaan käyvän toteen. Nyt olen syystä tyytyväinen.
- - -

K.K.Korhonen kirjoitti:

Ajattelin jättää tuon heittosi omaan arvoonsa, mutta rupesi se sen verran jurnuttamaan sisälläni, että on minun esiteltävä hieman itseäni, näyttää millainen "säälittävä hihhulipelle" on kysymyksessä. Laitan jatkoksi otteita erään pitkän, moniosaisen kirjoitussarjani loppuyhteenvedosta. Kirjoitukseni käsitteli kokemuksiani kolmesta YK:n rauhanturvapalveluksesta vuosilta 1965-82 (Kyprokselta, Siinailta ja Golanilta), yhteensä noin neljä vuotta. Kirjoitus julkaistiin muutamassa sotilaslehdessä lehdessä viime vuosituhannen lopulla. Otteita tuosta kirjoituksestani laitoin viime syksynä myös näille keskustelupalstoille historia-osastoon.

Olen toki kirjoittanut aiheesta muuallakin ja enemmän, mutta tämäkin ote kirjoituksestani riittäneen osoittamaan, että minulla on jonkin verran tietoa, mistä puhun, ja että minulla ainakaan ei ole natsi- enempää kuin muitakaan –ismisympatioita, ja ymmärrän konfliktien osapuolia ainakin enemmän kuin ne, jotka heittelevät mielipiteitään mutu-perusteella.

Minulla on siis melko pitkä aktiiviupseerinkin ura takanani, vaikka myöhemmin olen tehnyt aivan muunlaisia töitä. Eivät minun kokemukseni Lähi-Idästä rajoitu noihin neljään YK:n rauhanturvaajan palveltuun vuoteen. Olen ollut siellä myös kansainvälisen punaisen ristin projekteissa ja erään suuren suomalaisen yrityksen erityistehtävissä.

Ennen tuota kirjoitukseni referointia totean vain, että kyllä noita juutalaisia tapettiin noilla kuolemanleireillä jokseenkin kuusi miljoonaa, Nykyisin ainoastaan uusnatsit epäilevät tuota määrää. Kuulunetko heihin? Eivät edes tavalliset palestiinalaiset sitä kiistä, ei kai Jasser Arafatkaan, jotkut pahimmat terroristit kyllä.

Käy Auschwitzissa (nyk. Oswiezim Puolassa), Dachaussa Münchenin lähellä Saksassa ja holocaust-musossa Jerusalemissa ja lue edes vähän historiaa, niin tiedät, mitä tapahtui. Lue myös kenraali Ensio Siilasvuon muistelmat ”Rauhan asialla Lähi-Idässä, missä tuo yksi maailmalla tunnetuimpia ja arvostetuimpia suopmalaisia muistelee neljätoistavuotista uraansa ”rauhan asialla”. (Muuten, kun sanot, että juutalaisia tapettiin VAIN miljoona, niin siitä kaikuu ”aivan liian vähän”).



RAUHANTURVAAJAKOKEMUSTENI JÄLKITARKASTELUA

- - -
Minulta on joskus kysytty, kumpaa osapuolta kohtaan minä tunsin myötätuntoa. Olen vastannut, että ”kumpaakin”. Näin vastatessani en ole kaunistellut tuntemuksiani, sillä sympatiani - joita väistämättä joskus syntyy - ovat vaihdelleet tilanteen mukaan. Kyproksella olin sisimmässäni turkkilaisten puolella silloin, kun vahvemmat kreikkalaiset uhosivat voimansa tunnossa, ja kreikkalaisten puolella, kun turkkilaiset heittäytyivät hankaliksi. Turkin armeijan ilmahyökkäys ja maihinnousu Kyprokselle (1974) sai sympatiani heikomman osapuolen, Kyproksen kreikkalaisten puolelle, vaikka hyvin tiesin, etteivät he olleet syyttömiä Turkin voimakkaaseen reaktioon.
- - -
Israelin ja sen naapureiden tilannetta voidaan verrata Daavidiin ja Goljatiin. Arabinaapureihinsa verrattuna sekä alueeltaan että väestöltään kääpiö Israel on käydyissä sodissa silti ollut naapureitaan vahvempi. Ollako nyt heikomman vai vahvemman puolella? Heikompihan yleensä saa sympatiat, mutta nyt tulee huomata, että nuo ”heikommat” ovat paljon suurempia ja ne ovat aloittaneet nuo sodat, joissa niille on käynyt huonosti. Siitä huolimatta ne jaksavat uhota, vaikka toisaalla esittävät mielellään marttyyriä. Tuollainen pyrkii ärsyttämään tilanteen tuntevaa. Israelilaisia on ihailtava siitä, että he ovat rakentaneet - toki muualta maailmasta paljon apua saaden - muutamissa vuosikymmenissä maan, jonka kukoistus korostuu naapureiden rinnalla. Israelin naapureitaan parempi osaaminen näkyy monessa asiassa, ei vähiten sen armeijassa, mikä on arvostettava korkealle. Usein nähty palestiinalaisten huono kohtelu ja juutalaisten peittelemätön ylemmyydentunto naapureihin nähden ei tuo pisteitä Israelille.

Joskus kuulee sanottavan, että ihmisinä arabit ovat miellyttävämpiä kuin juutalaiset - ja kuuleepa joskus päinvastaisenkin mielipiteen. Yleistäminen on yleensä tyhmää ja niin myös tässä. Kaikissa kansoissa on erilaisia yksilöitä, miellyttävämpiä ja vähemmän miellyttäviä. Ainakaan ei voida sanoa, että arabit ovat hyviä ja juutalaiset pahoja tai päinvastoin. Sama tietenkin pätee myös kreikkalaisiin ja turkkilaisiin. Ja varmaa on, etteivät nuo ikävät tapahtumat tuolla johdu ihmisten pahuudesta, vaan syyt ovat syvemmällä ja monimutkaisemmat. En puutu enää Kyproksen enempää kuin Israelin ja sen naapureiden konfliktien välittömiin syihin, vaan valottaisin hieman vanhempia asioita. Niilläkin on merkitystä myös nykytilanteessa.

Lähi-idän kaikilla kansoilla on pitkä historia. Enemmän oppia saaneet ihmiset tuntevat kansansa historian ja ovat siitä ylpeitä. Kyproksen kreikkalainen väestö, mikä tuntee Kreikan loisteliaan historian omakseen, on ollut alisteinen muille yli 2000 vuotta; patoutumat pyrkivät purkautumaan, kun he ovat päässeet määräävään asemaan. Turkkilaiset ovat ylpeitä suurvaltahistoriastaan ja he ovat olleet saaren ”herrakansana” 400 vuotta. Nykytilanteessa he saattavat tuntea itsensä nöyryytetyiksi eivätkä halua alistua osaansa. Kreikkalaisella väestöllä ei liene enää halua liittyä Kreikkaan eikä turkkilainenkaan väestö kannattane heidän alueensa liittämistä Turkkiin, mutta Turkki pitää kiinni asemastaan saarella ja siten estää Kyproksen valtion yhdistymisen. (Huom! Tämä on kirjoitettu jo 1998. Nythän tilanne on muuttunut).

Juutalaiset tietävät olevansa kolmen suuren monoteistisen uskonnon kantaisiä ja siten antaneensa maailmalle sen merkittävimmän perinnön. Varmaan he myös tiedostavat - en ole koskaan kuullut kenenkään sitä korostavan - että he ovat antaneet maailman tieteille, taiteille ja melkein mille tahansa elämänalalle lukumääräänsä suuremman panoksen. Juutalaisia on ihmiskunnasta noin 0,2 %, mutta heidän osuutensa nobelisteista on yli 20 %. Monelle israelilaiselle heidän kotimaansa on tuo Jumalan osoittama Luvattu maa, johon Mooses johdatti kansansa Egyptin orjuudesta, ja he katsovat olevansa oikeutettuja maahansa jo tällä perusteella. Jotkut kai vetoavat ns. Balfourin julistukseen. Englannin ulkoministeri jaarli Arthur Balfour lupasi vuonna 1917 juutalaisille Palestiinan ”kansallisen kodin” perustamista varten. Hänen oli helppo antaa tuo lupaus, sillä Palestiina ei kuulunut tuolloin Englannille vaan Turkille!

Monen juutalaisen mielestä vain oma maa voi suojella heitä niiltä kauheuksilta, joita he ovat joutuneet kokemaan muualla maailmassa antisemitismin vuoksi. Maailmalla on tässä syytä huonoon omatuntoon eikä juutalaisten näkemystä voida kyseenalaistaa. Juutalaisvainoihin vähiten syyllisiä lienevät ne, jotka tuon valtion perustamisen johdosta ovat joutuneet eniten kärsimään. Palestiinalaiset ovat asuneet Israelin alueella ehkä kauemmin kuin juutalaiset, joten se on kiistatta heidänkin kotimaansa.

Monessa asiassa eripuraiset arabit ovat yksimielisen ylpeitä historiastaan ja valistuneimmat myös tietoisia siitä, että heidän valtakuntansa ulottui satoja vuosia Eurooppaan ja he kantoivat kreikkalaista sivistysperinnettä pimeän keskiajan yli kehittäen tieteitä ja taiteita ennennäkemättömään kukoistukseen mm. Avicennan ja Averroeen johdolla. Arabit odottavat, että tämä muistetaan ja heidän mielipidettään alueen asioissa edelleen kuullaan ja arvostetaan. Toisaalta heille on arka paikka tietoisuus siitä, että he joutuivat myöhemmin muiden alistamiksi. Nyt monet kokevat Israelin lyövän kiilan heidän keskellensä ja noihin myöhempiin alistajiin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti siksi, että ne nähdään tuon karsastetun Israelin ystävinä.

Ei ole kuitenkaan olemassa mitään yhtenäistä arabikansaa. Tavalliset ihmiset kokevat olevansa ennen muuta egyptiläisiä, palestiinalaisia, syyrialaisia jne, ja arabimaiden johtajienkin pyrkimykset käyvät usein ristiin. Islam toki yhdistää, mutta toisistaan paljon poikkeavat pääsuunnat sunnalaisuus ja shiialaisuus ja lisäksi monet lahkot vaikuttavat heidän keskuudessaan. Arabimaat omaavat erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, mutta demokratioita ne eivät juuri koskaan ole. Niissä mielellään ihaillaan vahvoja johtajia, vaikka ne usein näyttävät johtavan maitaan omien valtapyrkimystensä mukaisesti kansastaan vähät välittäen. Länsimaisen näkemyksen mukaan on paradoksaalista, että Egyptin johtajista maansa kolmeen hävittyyn sotaan vienyt Gamal Abdel Nasser sai kuolla palvottuna sankarina ja viimeisen sodan Egyptille voitolliseen rauhaan johtanut Anwar Sadat sai maksaa siitä hengellään!

Arabimaissa ilmenevä Israelin viha ei ole yhdenmukaista ja aukotonta. Egyptissä vihaa on lähinnä vain muslimifundamentalistien keskuudessa ja Jordaniassa oikeastaan vain palestiinalaispakolaisten joukossa. Syyriassa Israelia vihataan maan alueiden valloittajana, Libanonissa maahantunkeutujana ja miehittäjänä, joskin eräät tahot siellä vihaavat Syyriaa samasta syystä ja pitävät Israelia suojelijanaan. Syyriassa vihalla yritetään peittää myös maan sisäisiä ongelmia, jotka johtuvat osin mm. siitä, että pienellä alauiittien heimolla, johon al Assadien presidenttisuku kuuluu, on suhteettoman suuri valta. Vuonna 1981-82 minun Golanilla ollessani ongelmat kärjistyivät sisällissodan asteelle, Haman verilöylyksi ja verisiksi mellakoiksi eräissä muissakin kaupungeissa.

Arabit vakuuttavat, etteivät he vihaa juutalaisia, ja eihän historian saatossa arabimaissa ole esiintynyt antisemitismiä samassa mitassa kuin useimmissa Euroopan maissa. Jo keskiajan suuret arabioppineet työskentelivät ystävyydessä aikansa suuren juutalaisen oppineen Maimonideen kanssa. Arabit sanovat vihaavansa vain sionismia, eli tuota Itävallan juutalaisen kirjailija Theodor Herzlin 1896 perustamaa juutalaiseen valtioon tähtäävää liikettä ja sen konkreettista ilmentymää, Israelin valtiota. Kieltämättä tästä johtuen Israelin arabinaapureiden vaivoiksi on tullut valtavasti palestiinalaispakolaisia, joiden vaatimuksia omaan kotimaahan he tukevat ei niinkään veljellisestä myötätunnosta kuin voidakseen häätää nuo pakolaiset pois omasta maastaan.

Israel ei ole naapureitaan yhtenäisempi. Maassa on suuri palestiinalaisvähemmistö, johon kuuluvista monet haluaisivat vain tehdä työtä ja elää rauhassa maan valtaväestön kanssa, mutta ääriainekset ja ulkopuoliset tekevät sen mahdottomaksi. Juutalaisten suhtautuminen palestiinalaisiin ei yleisestä nuivuudesta huolimatta ole sekään yhdenmukaista. Länsirannan kysymys jakaa kansaa ja on erilaisia mielipiteitä siitä, millainen asema palestiinalaisilla tulisi olla Israelin valtiossa. Jizhak Rabin, entinen maineikas sotilas, myöhempi puolustus- ja pääministeri sekä Nobelin rauhanpalkinnon saaja tuli tapetuksi, kun hän solmi rauhansopimuksen palestiinalaisten johtajan Jasser Arafatin kanssa. Eräisiin naapurivaltioihin ei luoteta lainkaan ja toisiin suhtaudutaan varsin myönteisesti. Jordanian kuningas Husseinia monet Israelilaiset suorastaan rakastivat ja Egyptin presidentti Sadat koettiin Israelissa sankariksi ja suureksi valtiomieheksi.

Juutalainen kansa on muutenkin kovin heterogeeninen. Sen enemmistö on eri puolilta maailmaa tulleita ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisia, jotka puhuvat monia eri kieliä - toki lähes kaikki osaavat myös hebreaa - ja omaavat erilaisia kulttuureja. Israel on demokratia ja sen väestö poliittisesti tiedostavaa. Poliittinen kenttä on pirstaloitunut lukuisiin, hyvin erilaisia arvoja tavoitteleviin ja toisiaan jyrkästi vastustaviin puolueisiin.

Juutalaiset eivät enää jakaudu heimoihin raamatullisesti Jaakobin poikien mukaan, vaan diasporan, juutalaisten hajaannuksen aikaisen maantieteellisen alkuperän perusteella lähinnä sefardeiksi ja ashkenaseiksi. Sukupolvien ajan Israelissa asuneet kutsuvat itseään sabroiksi. (Sabra on kaktus, ja nuo juutalaiset pitävät itseään sen kaltaisena: päältä piikikkäänä, sisältä pehmeänä!) Heimoilla ei ole suurta roolia Israelissa. Uskonnollisesti juutalaiset jakautuvat moniin lahkoihin, pääsuuntina ortodoksit, reformistit ja hasidit. Jyrkimmät eivät edes tunnusta Israelin valtiota, vaan odottavat Messiaan tuloa ja valtakunnan perustamista. Suuri osa väestöstä on hyvin maallistunutta. Lähes kaikille valtio on tärkeä, minkä he ovat osoittaneet puolustaessaan sitä uhrautuvasti.

Noiden taustojen lyhytkin esittely osoittaa niihin sisältyvät monet ristiriitaisuudet, mikä ei ehkä edistä monimutkaisen tilanteen parempaa ymmärtämistä. Silti ei pitäisi tulla niin kyyniseksi, kuin se amerikkalainen sotilastarkkailija, joka sanoi läksiäisissään: ”Kun vuosi sitten tulin tänne, en voinut ymmärtää, miksi nämä ihmiset eivät tule täällä toimeen keskenään. Nyt vuoden täällä oltuani en ymmärrä sitä yhtään paremmin. Yhdestä asiasta olen tullut vakuuttuneeksi: kyllä juutalaiset ja arabit ovat toisensa ansainneet”. Rauhanturvaajan on pyrittävä katsomaan asioita avoimin mielin molempien osapuolten kannalta. Silti on hyvä muistaa, että ”idän ilmiöiden arviointi länsimaisella logiikalla vie helposti vääriin johtopäätöksiin”!

Seuraan edelleen mielenkiinnolla noiden alueiden tapahtumia, mutta tiedän, että asiat eivät paikanpäällä ole aina sellaiset, miltä ne täältä katsoen saattavat näyttää. Arabialainen sananlasku sanoo, että ”hyvä valhe ehtii Bagdadista Konstantinopoliin, kun totuus etsii vielä sandaaleitaan”! Toivoa nopeista ratkaisuista varsinkaan Israelin alueella ei kuitenkaan liene; niin juutalaisten kuin palestiinalaistenkin piina jatkunee vielä pitkään. Silti haluan uskoa, että tulevaisuus vielä tuo ratkaisuja noihin vaikeisiin ongelmiin; on pakko - näin ei voi jatkua loputtomiin! Ja noiden kansojen itsensä on nuo ratkaisut tehtävä; muut eivät voi tehdä sitä heidän puolestaan; rauhanturvaajatkin voivat vain antaa toiminnallaan aikalisän tarvittavien ratkaisujen löytämiseksi.

Pitkäaikainen oleskelu ja työskentely melko suljetuissa yhteisöissä, sotilasleireissä vierailla mailla, monet ”tiukat paikat” ja yhdessä koettu kuolemanvaarakin niissä synnyttää kestäviä toveruussuhteita. Yhteiset kokemukset, monet ”seikkailut”, myös vapaa-aikana kantavat muistoja, joita on hauska kertailla sinibaretti-illoissa. Eniten sidettä vahvistaa ylpeys hyvämaineisen joukon jäsenyydestä ja yhteinen tietoisuus siitä, että on oltu mukana hyvässä ja tärkeässä, yleisesti hyväksytyssä vaativassa työssä. Näin syntyy ”vaitterihenki”. Se henki kestää ja voi jopa vahvistua vielä aktiivipalveluksen päätyttyä. Monista aiemmin toisilleen tuntemattomista ”vaittereista” on tullut elämänikäisiä ystäviä. Minunkin parhaissa ystävissäni on monia, joihin olen tutustunut noilla matkoillani tai myöhemmin yhdistyksessämme.

Olen ollut perustamassa Suomen Sinibaretteja. Perustava kokous pidettiin. - - -
- - - ”Vaitterihenki” on nostanut myös meidän yhdistyksemme (---:n Sinibaretit) voimakkaaseen kasvuun ja aktivoinut sen erittäin monimuotoiseen toimintaan. Erityisen ilahduttavaa on, että joukossamme on nykyisin yhä enenevästi myös saman hengen omaksuneita naispuolisia sinibaretteja ja monissa riennoissamme on mukana myös jäsenten puolisoita; minunkin vaimoni on ollut ihastuneena mukana hienoissa juhlissamme ja monilla mielenkiintoisilla matkoillamme.

Minulle nuo kolme pitkää YK-komennustani, yhteensä lähes neljä vuotta, merkitsevät hyvin paljon. Koen antaneeni edes pienen panokseni suurelle asialle. Koen myös saaneeni siitä kunnon palkan, enkä tarkoita nyt ensisijaisesti rahapalkkaa. Noilla matkoilla pääsin näkemään maailmaa melko paljon; monia maita ja meriä, huikaisevan kauniita maisemia, suuria kaupunkeja, monenlaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä ja kulttuuriaan, loistoa ja kurjuuttakin, monia uskontoja ja niiden pyhiä paikkoja, historiallisia muistomerkkejä. Uskon tulleeni ymmärtämään myös noiden ongelma-alueiden ihmisiä ja heidän ongelmiensa todellisuutta taustoineen aivan toisin, kuin jos muodostaisin käsitykseni niistä vain lehtitietojen, muun median tai vakavammankin lukemani tahi turistimatkoilla nähdyn ja kuullun perusteella.

Unohtumattomia elämyksiä koin Lähi-idän värikkäässä nykypäivässä, ja sen menneisyys heräsi mielessäni eloon kiivettyäni Hoorebin vuorelle, paikkaan, jossa Jumala antoi kymmenen käskyä Moosekselle, polvistuessani seimen paikalle Jeesuksen syntymäkirkossa Beetlehemissä ja laskeutuessani Hänen hautakammioonsa pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa. Tuon kaiken näkemisestä ja kokemisesta minä haaveilin lapsena, mutta en oikein uskonut haaveitteni koskaan käyvän toteen. Nyt olen syystä tyytyväinen.
- - -

Lue lisää

Olipas vastenmielinen kirjoitus. Siinä kaikui että palet valehtelee ja israelit saavat tehdä mitä huvittaa. Kuin SKL:n jäsenen puhetta. Arabit on kaikki USA-mielisten diktaattorien alistamia. Israel ei ole pieni vaan sillä on orjana maailman mahtavin supervalta. Minusta juutalaiset ovat äärimmäisen vastenmielisiä. Valtaherroina heillä on otsaa yrittää jo sensuroida taidenäyttelyitä. Kaikki pitävät yhtä köyttä ja propagoivat Israelin hirvittävien rikosten puolesta. Suomessakin he vertaavat noin vain Saddamia ja Arafatia TV:ssä ja kaikki suomalaiset heitä vain nuoleskelevat. He puhuvat paleista kuten Putin tshetsheeneistä. Miksi jutikoiden 6 miljoonaakaan merkitsevät? Eivät he silloin herroja olleet vaan kuten tshetsheenit kaikkien sylkemä ja hyljeksimä jokujoku kansa. Eihän tshetsheenien lahtaamisesta sukupuuttoonkaan kukaan mitään välitä, vaan Suomikin käännyttää tsetsepakolaiset rajoiltaan kuolemaan. Minusta Suomessa pitää olla sananvapaus eikä silloin tekstit saa kaikua natsijutuilta.

Miksi muuten vain juutalaisten vainoista puhutaan ja miksi he ovat muita arvokkkaampia?

suomisuureksivienavapaaksi kirjoitti:

Olipas vastenmielinen kirjoitus. Siinä kaikui että palet valehtelee ja israelit saavat tehdä mitä huvittaa. Kuin SKL:n jäsenen puhetta. Arabit on kaikki USA-mielisten diktaattorien alistamia. Israel ei ole pieni vaan sillä on orjana maailman mahtavin supervalta. Minusta juutalaiset ovat äärimmäisen vastenmielisiä. Valtaherroina heillä on otsaa yrittää jo sensuroida taidenäyttelyitä. Kaikki pitävät yhtä köyttä ja propagoivat Israelin hirvittävien rikosten puolesta. Suomessakin he vertaavat noin vain Saddamia ja Arafatia TV:ssä ja kaikki suomalaiset heitä vain nuoleskelevat. He puhuvat paleista kuten Putin tshetsheeneistä. Miksi jutikoiden 6 miljoonaakaan merkitsevät? Eivät he silloin herroja olleet vaan kuten tshetsheenit kaikkien sylkemä ja hyljeksimä jokujoku kansa. Eihän tshetsheenien lahtaamisesta sukupuuttoonkaan kukaan mitään välitä, vaan Suomikin käännyttää tsetsepakolaiset rajoiltaan kuolemaan. Minusta Suomessa pitää olla sananvapaus eikä silloin tekstit saa kaikua natsijutuilta.

Miksi muuten vain juutalaisten vainoista puhutaan ja miksi he ovat muita arvokkkaampia?

Lue lisää

että juutalaisia todellakin kuoli niin paljon suhteessa määräänsä. Ja vielä ilman mitää kunnon syytä. Se, että juutalaiset olis "pettänyt" saksalaiset ensimmäisessä maailmansodassa osoittaa, että saksalaiset halus vaan olla voittajavaltio aloittamassaa sodassa. Juutalaiset monen dokumentin turvin hommas amerikkalaiset apuun (ei tietenkään olleet ainoa tekijä..) ja lopetutti sodan. Muista ei puhuta, sillä ne ei oo niin ajankohtaisia, eikä kohtaa tulevaisuudenuhkaa, niinkuin juutalaiset tulee kohtaamaan. Sunlaisia ihmisiä on niin paljon, että juutalaisilla on oikeus puhua saamastaan kohtelusta historiankulun varrelta. Ei suomen media sitäpaitsi nuoleskele Israelia, mikä näkyy keskusteluohjelmissa. Toi sun kommentointisi on kärpäsen surinaa korvissani.

Pleeb kirjoitti:

että juutalaisia todellakin kuoli niin paljon suhteessa määräänsä. Ja vielä ilman mitää kunnon syytä. Se, että juutalaiset olis "pettänyt" saksalaiset ensimmäisessä maailmansodassa osoittaa, että saksalaiset halus vaan olla voittajavaltio aloittamassaa sodassa. Juutalaiset monen dokumentin turvin hommas amerikkalaiset apuun (ei tietenkään olleet ainoa tekijä..) ja lopetutti sodan. Muista ei puhuta, sillä ne ei oo niin ajankohtaisia, eikä kohtaa tulevaisuudenuhkaa, niinkuin juutalaiset tulee kohtaamaan. Sunlaisia ihmisiä on niin paljon, että juutalaisilla on oikeus puhua saamastaan kohtelusta historiankulun varrelta. Ei suomen media sitäpaitsi nuoleskele Israelia, mikä näkyy keskusteluohjelmissa. Toi sun kommentointisi on kärpäsen surinaa korvissani.

Lue lisää

Miksi sitten puhut kärpäsille?

No saksalaisethan antoi suomalaisille listan, joista saksalaiset sanoi olleen vain rikollisia. Hauska juttu, että ne 8 "rikollisia" oli kaikki juutalaisia. Mikä sattuma!!??????????? Natsien propagandaa dumass

suomisuureksivienavapaaksi kirjoitti:

Olipas vastenmielinen kirjoitus. Siinä kaikui että palet valehtelee ja israelit saavat tehdä mitä huvittaa. Kuin SKL:n jäsenen puhetta. Arabit on kaikki USA-mielisten diktaattorien alistamia. Israel ei ole pieni vaan sillä on orjana maailman mahtavin supervalta. Minusta juutalaiset ovat äärimmäisen vastenmielisiä. Valtaherroina heillä on otsaa yrittää jo sensuroida taidenäyttelyitä. Kaikki pitävät yhtä köyttä ja propagoivat Israelin hirvittävien rikosten puolesta. Suomessakin he vertaavat noin vain Saddamia ja Arafatia TV:ssä ja kaikki suomalaiset heitä vain nuoleskelevat. He puhuvat paleista kuten Putin tshetsheeneistä. Miksi jutikoiden 6 miljoonaakaan merkitsevät? Eivät he silloin herroja olleet vaan kuten tshetsheenit kaikkien sylkemä ja hyljeksimä jokujoku kansa. Eihän tshetsheenien lahtaamisesta sukupuuttoonkaan kukaan mitään välitä, vaan Suomikin käännyttää tsetsepakolaiset rajoiltaan kuolemaan. Minusta Suomessa pitää olla sananvapaus eikä silloin tekstit saa kaikua natsijutuilta.

Miksi muuten vain juutalaisten vainoista puhutaan ja miksi he ovat muita arvokkkaampia?

Lue lisää

...roskaväen kanssa, mutta tämän haluan vielä sanoa:

Kyllä eräillä muilla uusnatseilla on hieman tietoa edes tämän päivän tositapahtumista ja muutamilla jopa historiallisistakin. Sinulla ei mistään. Olet niin täynnä tyhjää, että sinuun ei mahdu hyvänkään asiantuntijan maltillinen ja monipuolinen esitys tosiasioista. Sinulla oli nyt tilaisuus lukea sellainen. Että niin et tehnyt, osoittavat nuo muutamat heittosi, jotka eivät mitenkään liity kirjoitukseeni. Vai voisiko olla mahdollista, että ei yksinkertaisesti ymmärtäisi kirjoitettua tekstiä, vaikka itse pystyy jotakin roskaa tuottamaan? Roskaväkeä olet joka tapauksessa, sen olet nyt itse todistanut.

Pleeb kirjoitti:

No saksalaisethan antoi suomalaisille listan, joista saksalaiset sanoi olleen vain rikollisia. Hauska juttu, että ne 8 "rikollisia" oli kaikki juutalaisia. Mikä sattuma!!??????????? Natsien propagandaa dumass

Lue lisää

Luehan Rautkallion kirja Ne 8 Suomen omatunto

K.K.Korhonen kirjoitti:

Ajattelin jättää tuon heittosi omaan arvoonsa, mutta rupesi se sen verran jurnuttamaan sisälläni, että on minun esiteltävä hieman itseäni, näyttää millainen "säälittävä hihhulipelle" on kysymyksessä. Laitan jatkoksi otteita erään pitkän, moniosaisen kirjoitussarjani loppuyhteenvedosta. Kirjoitukseni käsitteli kokemuksiani kolmesta YK:n rauhanturvapalveluksesta vuosilta 1965-82 (Kyprokselta, Siinailta ja Golanilta), yhteensä noin neljä vuotta. Kirjoitus julkaistiin muutamassa sotilaslehdessä lehdessä viime vuosituhannen lopulla. Otteita tuosta kirjoituksestani laitoin viime syksynä myös näille keskustelupalstoille historia-osastoon.

Olen toki kirjoittanut aiheesta muuallakin ja enemmän, mutta tämäkin ote kirjoituksestani riittäneen osoittamaan, että minulla on jonkin verran tietoa, mistä puhun, ja että minulla ainakaan ei ole natsi- enempää kuin muitakaan –ismisympatioita, ja ymmärrän konfliktien osapuolia ainakin enemmän kuin ne, jotka heittelevät mielipiteitään mutu-perusteella.

Minulla on siis melko pitkä aktiiviupseerinkin ura takanani, vaikka myöhemmin olen tehnyt aivan muunlaisia töitä. Eivät minun kokemukseni Lähi-Idästä rajoitu noihin neljään YK:n rauhanturvaajan palveltuun vuoteen. Olen ollut siellä myös kansainvälisen punaisen ristin projekteissa ja erään suuren suomalaisen yrityksen erityistehtävissä.

Ennen tuota kirjoitukseni referointia totean vain, että kyllä noita juutalaisia tapettiin noilla kuolemanleireillä jokseenkin kuusi miljoonaa, Nykyisin ainoastaan uusnatsit epäilevät tuota määrää. Kuulunetko heihin? Eivät edes tavalliset palestiinalaiset sitä kiistä, ei kai Jasser Arafatkaan, jotkut pahimmat terroristit kyllä.

Käy Auschwitzissa (nyk. Oswiezim Puolassa), Dachaussa Münchenin lähellä Saksassa ja holocaust-musossa Jerusalemissa ja lue edes vähän historiaa, niin tiedät, mitä tapahtui. Lue myös kenraali Ensio Siilasvuon muistelmat ”Rauhan asialla Lähi-Idässä, missä tuo yksi maailmalla tunnetuimpia ja arvostetuimpia suopmalaisia muistelee neljätoistavuotista uraansa ”rauhan asialla”. (Muuten, kun sanot, että juutalaisia tapettiin VAIN miljoona, niin siitä kaikuu ”aivan liian vähän”).



RAUHANTURVAAJAKOKEMUSTENI JÄLKITARKASTELUA

- - -
Minulta on joskus kysytty, kumpaa osapuolta kohtaan minä tunsin myötätuntoa. Olen vastannut, että ”kumpaakin”. Näin vastatessani en ole kaunistellut tuntemuksiani, sillä sympatiani - joita väistämättä joskus syntyy - ovat vaihdelleet tilanteen mukaan. Kyproksella olin sisimmässäni turkkilaisten puolella silloin, kun vahvemmat kreikkalaiset uhosivat voimansa tunnossa, ja kreikkalaisten puolella, kun turkkilaiset heittäytyivät hankaliksi. Turkin armeijan ilmahyökkäys ja maihinnousu Kyprokselle (1974) sai sympatiani heikomman osapuolen, Kyproksen kreikkalaisten puolelle, vaikka hyvin tiesin, etteivät he olleet syyttömiä Turkin voimakkaaseen reaktioon.
- - -
Israelin ja sen naapureiden tilannetta voidaan verrata Daavidiin ja Goljatiin. Arabinaapureihinsa verrattuna sekä alueeltaan että väestöltään kääpiö Israel on käydyissä sodissa silti ollut naapureitaan vahvempi. Ollako nyt heikomman vai vahvemman puolella? Heikompihan yleensä saa sympatiat, mutta nyt tulee huomata, että nuo ”heikommat” ovat paljon suurempia ja ne ovat aloittaneet nuo sodat, joissa niille on käynyt huonosti. Siitä huolimatta ne jaksavat uhota, vaikka toisaalla esittävät mielellään marttyyriä. Tuollainen pyrkii ärsyttämään tilanteen tuntevaa. Israelilaisia on ihailtava siitä, että he ovat rakentaneet - toki muualta maailmasta paljon apua saaden - muutamissa vuosikymmenissä maan, jonka kukoistus korostuu naapureiden rinnalla. Israelin naapureitaan parempi osaaminen näkyy monessa asiassa, ei vähiten sen armeijassa, mikä on arvostettava korkealle. Usein nähty palestiinalaisten huono kohtelu ja juutalaisten peittelemätön ylemmyydentunto naapureihin nähden ei tuo pisteitä Israelille.

Joskus kuulee sanottavan, että ihmisinä arabit ovat miellyttävämpiä kuin juutalaiset - ja kuuleepa joskus päinvastaisenkin mielipiteen. Yleistäminen on yleensä tyhmää ja niin myös tässä. Kaikissa kansoissa on erilaisia yksilöitä, miellyttävämpiä ja vähemmän miellyttäviä. Ainakaan ei voida sanoa, että arabit ovat hyviä ja juutalaiset pahoja tai päinvastoin. Sama tietenkin pätee myös kreikkalaisiin ja turkkilaisiin. Ja varmaa on, etteivät nuo ikävät tapahtumat tuolla johdu ihmisten pahuudesta, vaan syyt ovat syvemmällä ja monimutkaisemmat. En puutu enää Kyproksen enempää kuin Israelin ja sen naapureiden konfliktien välittömiin syihin, vaan valottaisin hieman vanhempia asioita. Niilläkin on merkitystä myös nykytilanteessa.

Lähi-idän kaikilla kansoilla on pitkä historia. Enemmän oppia saaneet ihmiset tuntevat kansansa historian ja ovat siitä ylpeitä. Kyproksen kreikkalainen väestö, mikä tuntee Kreikan loisteliaan historian omakseen, on ollut alisteinen muille yli 2000 vuotta; patoutumat pyrkivät purkautumaan, kun he ovat päässeet määräävään asemaan. Turkkilaiset ovat ylpeitä suurvaltahistoriastaan ja he ovat olleet saaren ”herrakansana” 400 vuotta. Nykytilanteessa he saattavat tuntea itsensä nöyryytetyiksi eivätkä halua alistua osaansa. Kreikkalaisella väestöllä ei liene enää halua liittyä Kreikkaan eikä turkkilainenkaan väestö kannattane heidän alueensa liittämistä Turkkiin, mutta Turkki pitää kiinni asemastaan saarella ja siten estää Kyproksen valtion yhdistymisen. (Huom! Tämä on kirjoitettu jo 1998. Nythän tilanne on muuttunut).

Juutalaiset tietävät olevansa kolmen suuren monoteistisen uskonnon kantaisiä ja siten antaneensa maailmalle sen merkittävimmän perinnön. Varmaan he myös tiedostavat - en ole koskaan kuullut kenenkään sitä korostavan - että he ovat antaneet maailman tieteille, taiteille ja melkein mille tahansa elämänalalle lukumääräänsä suuremman panoksen. Juutalaisia on ihmiskunnasta noin 0,2 %, mutta heidän osuutensa nobelisteista on yli 20 %. Monelle israelilaiselle heidän kotimaansa on tuo Jumalan osoittama Luvattu maa, johon Mooses johdatti kansansa Egyptin orjuudesta, ja he katsovat olevansa oikeutettuja maahansa jo tällä perusteella. Jotkut kai vetoavat ns. Balfourin julistukseen. Englannin ulkoministeri jaarli Arthur Balfour lupasi vuonna 1917 juutalaisille Palestiinan ”kansallisen kodin” perustamista varten. Hänen oli helppo antaa tuo lupaus, sillä Palestiina ei kuulunut tuolloin Englannille vaan Turkille!

Monen juutalaisen mielestä vain oma maa voi suojella heitä niiltä kauheuksilta, joita he ovat joutuneet kokemaan muualla maailmassa antisemitismin vuoksi. Maailmalla on tässä syytä huonoon omatuntoon eikä juutalaisten näkemystä voida kyseenalaistaa. Juutalaisvainoihin vähiten syyllisiä lienevät ne, jotka tuon valtion perustamisen johdosta ovat joutuneet eniten kärsimään. Palestiinalaiset ovat asuneet Israelin alueella ehkä kauemmin kuin juutalaiset, joten se on kiistatta heidänkin kotimaansa.

Monessa asiassa eripuraiset arabit ovat yksimielisen ylpeitä historiastaan ja valistuneimmat myös tietoisia siitä, että heidän valtakuntansa ulottui satoja vuosia Eurooppaan ja he kantoivat kreikkalaista sivistysperinnettä pimeän keskiajan yli kehittäen tieteitä ja taiteita ennennäkemättömään kukoistukseen mm. Avicennan ja Averroeen johdolla. Arabit odottavat, että tämä muistetaan ja heidän mielipidettään alueen asioissa edelleen kuullaan ja arvostetaan. Toisaalta heille on arka paikka tietoisuus siitä, että he joutuivat myöhemmin muiden alistamiksi. Nyt monet kokevat Israelin lyövän kiilan heidän keskellensä ja noihin myöhempiin alistajiin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti siksi, että ne nähdään tuon karsastetun Israelin ystävinä.

Ei ole kuitenkaan olemassa mitään yhtenäistä arabikansaa. Tavalliset ihmiset kokevat olevansa ennen muuta egyptiläisiä, palestiinalaisia, syyrialaisia jne, ja arabimaiden johtajienkin pyrkimykset käyvät usein ristiin. Islam toki yhdistää, mutta toisistaan paljon poikkeavat pääsuunnat sunnalaisuus ja shiialaisuus ja lisäksi monet lahkot vaikuttavat heidän keskuudessaan. Arabimaat omaavat erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, mutta demokratioita ne eivät juuri koskaan ole. Niissä mielellään ihaillaan vahvoja johtajia, vaikka ne usein näyttävät johtavan maitaan omien valtapyrkimystensä mukaisesti kansastaan vähät välittäen. Länsimaisen näkemyksen mukaan on paradoksaalista, että Egyptin johtajista maansa kolmeen hävittyyn sotaan vienyt Gamal Abdel Nasser sai kuolla palvottuna sankarina ja viimeisen sodan Egyptille voitolliseen rauhaan johtanut Anwar Sadat sai maksaa siitä hengellään!

Arabimaissa ilmenevä Israelin viha ei ole yhdenmukaista ja aukotonta. Egyptissä vihaa on lähinnä vain muslimifundamentalistien keskuudessa ja Jordaniassa oikeastaan vain palestiinalaispakolaisten joukossa. Syyriassa Israelia vihataan maan alueiden valloittajana, Libanonissa maahantunkeutujana ja miehittäjänä, joskin eräät tahot siellä vihaavat Syyriaa samasta syystä ja pitävät Israelia suojelijanaan. Syyriassa vihalla yritetään peittää myös maan sisäisiä ongelmia, jotka johtuvat osin mm. siitä, että pienellä alauiittien heimolla, johon al Assadien presidenttisuku kuuluu, on suhteettoman suuri valta. Vuonna 1981-82 minun Golanilla ollessani ongelmat kärjistyivät sisällissodan asteelle, Haman verilöylyksi ja verisiksi mellakoiksi eräissä muissakin kaupungeissa.

Arabit vakuuttavat, etteivät he vihaa juutalaisia, ja eihän historian saatossa arabimaissa ole esiintynyt antisemitismiä samassa mitassa kuin useimmissa Euroopan maissa. Jo keskiajan suuret arabioppineet työskentelivät ystävyydessä aikansa suuren juutalaisen oppineen Maimonideen kanssa. Arabit sanovat vihaavansa vain sionismia, eli tuota Itävallan juutalaisen kirjailija Theodor Herzlin 1896 perustamaa juutalaiseen valtioon tähtäävää liikettä ja sen konkreettista ilmentymää, Israelin valtiota. Kieltämättä tästä johtuen Israelin arabinaapureiden vaivoiksi on tullut valtavasti palestiinalaispakolaisia, joiden vaatimuksia omaan kotimaahan he tukevat ei niinkään veljellisestä myötätunnosta kuin voidakseen häätää nuo pakolaiset pois omasta maastaan.

Israel ei ole naapureitaan yhtenäisempi. Maassa on suuri palestiinalaisvähemmistö, johon kuuluvista monet haluaisivat vain tehdä työtä ja elää rauhassa maan valtaväestön kanssa, mutta ääriainekset ja ulkopuoliset tekevät sen mahdottomaksi. Juutalaisten suhtautuminen palestiinalaisiin ei yleisestä nuivuudesta huolimatta ole sekään yhdenmukaista. Länsirannan kysymys jakaa kansaa ja on erilaisia mielipiteitä siitä, millainen asema palestiinalaisilla tulisi olla Israelin valtiossa. Jizhak Rabin, entinen maineikas sotilas, myöhempi puolustus- ja pääministeri sekä Nobelin rauhanpalkinnon saaja tuli tapetuksi, kun hän solmi rauhansopimuksen palestiinalaisten johtajan Jasser Arafatin kanssa. Eräisiin naapurivaltioihin ei luoteta lainkaan ja toisiin suhtaudutaan varsin myönteisesti. Jordanian kuningas Husseinia monet Israelilaiset suorastaan rakastivat ja Egyptin presidentti Sadat koettiin Israelissa sankariksi ja suureksi valtiomieheksi.

Juutalainen kansa on muutenkin kovin heterogeeninen. Sen enemmistö on eri puolilta maailmaa tulleita ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisia, jotka puhuvat monia eri kieliä - toki lähes kaikki osaavat myös hebreaa - ja omaavat erilaisia kulttuureja. Israel on demokratia ja sen väestö poliittisesti tiedostavaa. Poliittinen kenttä on pirstaloitunut lukuisiin, hyvin erilaisia arvoja tavoitteleviin ja toisiaan jyrkästi vastustaviin puolueisiin.

Juutalaiset eivät enää jakaudu heimoihin raamatullisesti Jaakobin poikien mukaan, vaan diasporan, juutalaisten hajaannuksen aikaisen maantieteellisen alkuperän perusteella lähinnä sefardeiksi ja ashkenaseiksi. Sukupolvien ajan Israelissa asuneet kutsuvat itseään sabroiksi. (Sabra on kaktus, ja nuo juutalaiset pitävät itseään sen kaltaisena: päältä piikikkäänä, sisältä pehmeänä!) Heimoilla ei ole suurta roolia Israelissa. Uskonnollisesti juutalaiset jakautuvat moniin lahkoihin, pääsuuntina ortodoksit, reformistit ja hasidit. Jyrkimmät eivät edes tunnusta Israelin valtiota, vaan odottavat Messiaan tuloa ja valtakunnan perustamista. Suuri osa väestöstä on hyvin maallistunutta. Lähes kaikille valtio on tärkeä, minkä he ovat osoittaneet puolustaessaan sitä uhrautuvasti.

Noiden taustojen lyhytkin esittely osoittaa niihin sisältyvät monet ristiriitaisuudet, mikä ei ehkä edistä monimutkaisen tilanteen parempaa ymmärtämistä. Silti ei pitäisi tulla niin kyyniseksi, kuin se amerikkalainen sotilastarkkailija, joka sanoi läksiäisissään: ”Kun vuosi sitten tulin tänne, en voinut ymmärtää, miksi nämä ihmiset eivät tule täällä toimeen keskenään. Nyt vuoden täällä oltuani en ymmärrä sitä yhtään paremmin. Yhdestä asiasta olen tullut vakuuttuneeksi: kyllä juutalaiset ja arabit ovat toisensa ansainneet”. Rauhanturvaajan on pyrittävä katsomaan asioita avoimin mielin molempien osapuolten kannalta. Silti on hyvä muistaa, että ”idän ilmiöiden arviointi länsimaisella logiikalla vie helposti vääriin johtopäätöksiin”!

Seuraan edelleen mielenkiinnolla noiden alueiden tapahtumia, mutta tiedän, että asiat eivät paikanpäällä ole aina sellaiset, miltä ne täältä katsoen saattavat näyttää. Arabialainen sananlasku sanoo, että ”hyvä valhe ehtii Bagdadista Konstantinopoliin, kun totuus etsii vielä sandaaleitaan”! Toivoa nopeista ratkaisuista varsinkaan Israelin alueella ei kuitenkaan liene; niin juutalaisten kuin palestiinalaistenkin piina jatkunee vielä pitkään. Silti haluan uskoa, että tulevaisuus vielä tuo ratkaisuja noihin vaikeisiin ongelmiin; on pakko - näin ei voi jatkua loputtomiin! Ja noiden kansojen itsensä on nuo ratkaisut tehtävä; muut eivät voi tehdä sitä heidän puolestaan; rauhanturvaajatkin voivat vain antaa toiminnallaan aikalisän tarvittavien ratkaisujen löytämiseksi.

Pitkäaikainen oleskelu ja työskentely melko suljetuissa yhteisöissä, sotilasleireissä vierailla mailla, monet ”tiukat paikat” ja yhdessä koettu kuolemanvaarakin niissä synnyttää kestäviä toveruussuhteita. Yhteiset kokemukset, monet ”seikkailut”, myös vapaa-aikana kantavat muistoja, joita on hauska kertailla sinibaretti-illoissa. Eniten sidettä vahvistaa ylpeys hyvämaineisen joukon jäsenyydestä ja yhteinen tietoisuus siitä, että on oltu mukana hyvässä ja tärkeässä, yleisesti hyväksytyssä vaativassa työssä. Näin syntyy ”vaitterihenki”. Se henki kestää ja voi jopa vahvistua vielä aktiivipalveluksen päätyttyä. Monista aiemmin toisilleen tuntemattomista ”vaittereista” on tullut elämänikäisiä ystäviä. Minunkin parhaissa ystävissäni on monia, joihin olen tutustunut noilla matkoillani tai myöhemmin yhdistyksessämme.

Olen ollut perustamassa Suomen Sinibaretteja. Perustava kokous pidettiin. - - -
- - - ”Vaitterihenki” on nostanut myös meidän yhdistyksemme (---:n Sinibaretit) voimakkaaseen kasvuun ja aktivoinut sen erittäin monimuotoiseen toimintaan. Erityisen ilahduttavaa on, että joukossamme on nykyisin yhä enenevästi myös saman hengen omaksuneita naispuolisia sinibaretteja ja monissa riennoissamme on mukana myös jäsenten puolisoita; minunkin vaimoni on ollut ihastuneena mukana hienoissa juhlissamme ja monilla mielenkiintoisilla matkoillamme.

Minulle nuo kolme pitkää YK-komennustani, yhteensä lähes neljä vuotta, merkitsevät hyvin paljon. Koen antaneeni edes pienen panokseni suurelle asialle. Koen myös saaneeni siitä kunnon palkan, enkä tarkoita nyt ensisijaisesti rahapalkkaa. Noilla matkoilla pääsin näkemään maailmaa melko paljon; monia maita ja meriä, huikaisevan kauniita maisemia, suuria kaupunkeja, monenlaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä ja kulttuuriaan, loistoa ja kurjuuttakin, monia uskontoja ja niiden pyhiä paikkoja, historiallisia muistomerkkejä. Uskon tulleeni ymmärtämään myös noiden ongelma-alueiden ihmisiä ja heidän ongelmiensa todellisuutta taustoineen aivan toisin, kuin jos muodostaisin käsitykseni niistä vain lehtitietojen, muun median tai vakavammankin lukemani tahi turistimatkoilla nähdyn ja kuullun perusteella.

Unohtumattomia elämyksiä koin Lähi-idän värikkäässä nykypäivässä, ja sen menneisyys heräsi mielessäni eloon kiivettyäni Hoorebin vuorelle, paikkaan, jossa Jumala antoi kymmenen käskyä Moosekselle, polvistuessani seimen paikalle Jeesuksen syntymäkirkossa Beetlehemissä ja laskeutuessani Hänen hautakammioonsa pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa. Tuon kaiken näkemisestä ja kokemisesta minä haaveilin lapsena, mutta en oikein uskonut haaveitteni koskaan käyvän toteen. Nyt olen syystä tyytyväinen.
- - -

Lue lisää

tunnistinkin äänestä vanhan "vaitterin". Itse olin kaksi reissua 80-luvulla. Libanon ja Golan. Eläköön Camp Ziouani jonka kentällä lepäsi se loputonta motivaatiota antanut motivaationaihe. Miten se menikään se paluumatka. Suoraan yli Syyriaan josta käännytään vasemmalle Turkkiin ja Turkista oikealle ja sitten vain veroteknisistä syistä kolme viikkoa lomailua Euroopassa. Herättääkö kenessäkään muistonkelloja?

..että N-liitto suhtautui niin jyrkästi nimenomaan Tanneriin. Huolimatta siitä, että hän kotimaisessa politiikassa halusi tehdä tiukan pesäeron kommunismiin, hän Suomen suhteessa N-liittoon vuonna -19 suhtautui kielteisesti Mannerheimin haluamaan suomalaisten tuki-hyökkäykseen Pietariin ja Tanner oli myöhemmin vahva jäsen yhdessä Paasikiven kanssa Tarton rauhanvaltuuskunnassa.

II maailmansodan jälkeen Suomeen vakiintui nykyinen työlainsäädäntö ja
sosiaaliturvajärjestelmä.

Sosiaalidemokraattinen puolue ja SAK olivat laillisia ja merkittäviä poliittisia voimia jo ennen sotia, mutta omistava luokka ei tunnustanut heitä neuvotteluosapuoliksi työehdoista sovittaessa.

Vasta sodan jälkeen Suomalaiset työnantajat huomasivat, mikä olisi todellinen vaihtoehto, ja sitä vaihtoehtoa he eivät halunneet mistään hinnasta, aivan kuten eivät monet suomalaiset työläisetkään halunneet. Pelko kommunismia kohtaan kasvoi niin suureksi, että oli "alistuttava" SAK:n vaatimuksiin ja tunnustettava se lailliseksi työläisten etuja ajavaksi etujärjestöksi. Mitenkään "ilmaiseksi", siis pelkästään työnantajien hyvän tahdon ansiosta se ei käynyt. Sosiaaliturvan kehittymiseen johtivat samankaltaiset syyt, kun haluttiin turvata kansan elintaso ja estää "radikaalin aineksen" syntyminen.

Nähdäkseni nykyinen "hyvinvointivaltio" on syntynyt hyvin pitkälle juuri tuon kehityksen ansiosta, tunnustan kyllä, että ehkä ay-demareiden kanssa työnantajien on voinut olla huomattavasti helpompi neuvotella kuin kommunistiliittojen.

Hyvinvointivaltion tulevaisuus jää nähtäväksi. Ei ole yllätys, että "purkutoimet" (heikennykset toimeentuloturvaan ja työttömyysturvaan) on aloitettu maassamme vasta Nl:n luhistumisen jälkeen.