Sotahistoriaa

Hieman ihmetyttää joukojen siirtäminen jatkosodan loppuvaiheessa Laatokan-Karjalasta Kannakselle.
Oliko silloin jumalaton kiire? Eipä sinällään, suomalainen sodan johto teki tarvittavat ratkaisut.

Juttelin joskus 8.3. venäläisen sotien aikaisen nuoren sotilaan (sotilaspoika) kanssa Petroskoissa. Hän oli Pudoosista. Siis Äänisen itäpuolellta. Hän valitteli suuresti Äänisen jään yli tapahtuneita suomalaisten hyökkäyksiä. Hän oli silminnäkijä. Pudoosissa tapahtui merkittäviä vahinkoja siviileille.

Tosin naistenpäivänä tehtiin rauha keskenämme.
Sodat ovat ohi. Toivattavasti!

Perhetuttavani Igorin kanssa muistellaan Paatjärvellä datsalla isien pahoja töitä. Igorin isä Oleg oli Syvärillä tähtäilemässä minun isääni venäläisellä pystykorvalla ja minun isäni teki samoin. Kumpikaan ei onnistunut. Onneksi!

Ei silti tapella. Paatjärvi on suunnilleen 30 km Suojärven suuntaan Petroskoista.

Olen helvetin onnellinen näiden ihmisten kanssa!

Tuo selvensi jatkosodan osalta siirtoa Kannakselle. Siinä vaihtui tunnukset. Kiitos.
Monet eri henkilöt ovat täydentäneet kantakorttia ja käsiala vaihtelee suuresti. Osan tekstistä saa melkein arvailla.

tämän.... kirjoitti:

Hieman ihmetyttää joukojen siirtäminen jatkosodan loppuvaiheessa Laatokan-Karjalasta Kannakselle.
Oliko silloin jumalaton kiire? Eipä sinällään, suomalainen sodan johto teki tarvittavat ratkaisut.

Juttelin joskus 8.3. venäläisen sotien aikaisen nuoren sotilaan (sotilaspoika) kanssa Petroskoissa. Hän oli Pudoosista. Siis Äänisen itäpuolellta. Hän valitteli suuresti Äänisen jään yli tapahtuneita suomalaisten hyökkäyksiä. Hän oli silminnäkijä. Pudoosissa tapahtui merkittäviä vahinkoja siviileille.

Tosin naistenpäivänä tehtiin rauha keskenämme.
Sodat ovat ohi. Toivattavasti!

Perhetuttavani Igorin kanssa muistellaan Paatjärvellä datsalla isien pahoja töitä. Igorin isä Oleg oli Syvärillä tähtäilemässä minun isääni venäläisellä pystykorvalla ja minun isäni teki samoin. Kumpikaan ei onnistunut. Onneksi!

Ei silti tapella. Paatjärvi on suunnilleen 30 km Suojärven suuntaan Petroskoista.

Olen helvetin onnellinen näiden ihmisten kanssa!

Lue lisää

***
Mainitset edellä 12.2.2010 muun muassa näin: ”… Hän oli Pudoosista. Siis Äänisen itäpuolelta. Hän valitteli suuresti Äänisen jään yli tapahtuneita suomalaisten hyökkäyksiä. Hän oli silminnäkijä. Pudoosissa tapahtui merkittäviä vahinkoja siviileille…”

Tälle käsitykselle ei löydy aivan täyttä perustaa, siinä on virheellinen väite.

Nimittäin, Puutoisissa ei ole tapahtunut merkittäviä vahinkoja siviileille.
Siellä ollut mitään suomalaista sotatoimintaa, jossa siviilit olisivat olleet vaarassa.

En rupea neuvomaan, mutta totean, että lähdekriittisyys on tässäkin paikallaan. Niin pitää olla, vaikka kuinka olisi kaveria venäläisten tuttujen kanssa.

Neuvostoliitossa historiakirjoitus oli poliittisesti värittynyttä. Faktat ja fiktiot eivät pysyneet erillään. Edelleen, yksittäisten ihmisten mielissä asiat muuttuvat, ja niitä tulkitaan uusiksi sekä väritellään omaksi ja muiden mieliksi.

Väärinkäsityksiä voi tapahtua lähtökohdiltaan eritasoisessa viestintäkyvyssä ja kielitaidossa. Ja niin edelleen. Tarkkana saa olla!

Ensinnäkin, Puutoinen on sisämaassa, kaukana Äänisen takana.
Rannikolta on sinne matkaa linnuntietä yli 30 kilometriä.

Lähimmät suomalaisasemat olivat Limosaaressa (tunnetaan myös nimellä Klimetskinsaari). Sieltä Puutoisiin olisi ollut linnuntietä 65 kilometriä. Kaukopartioitakaan ei käytetty tällä suunnalla, sillä Äänisen itäiset takamaat olivat sivusuunta. Toisin sanoen, suomalaisilla ei ollut intressejä Puutoisissa.

Katsotaanpa alueen karttaa tästä linkistä:

http://wikimapia.org#lat=61.879783&lon=36.1738587&z=10&l=17&m=b


Toiseksi, seutu oli huolellisesti suojattu ja varmistettu.
Siellä olisi ollut vaikea liikkua salassa ryhmää suuremmalla joukolla.
Puutoisissa olivat venäläisillä partisaanien koulutuskeskus ja sotakenttä.

Puutoisissa koulutettiin muun muassa 1. Partisaaniprikaati eli Puutoisten sissiprikaati.

Nämä partisaanit tekivät iskuja esimerkiksi Limosaaren puolustajia vastaan, mutteivät saaneet merkittäviä tuhoja aikaiseksi. Sittemmin Puutoisten sissiprikaati tuhoutui Maaselän suunnalla kesällä 1942. Toki kaatuneiden tilalle koulutettiin uusia partisaaneja jatkuvasti, ja nämä sitten partioivat Äänisen rannikkoalueilla, milloin missäkin.

Suomalaiset tekivät partioretkiä korkeintaan Äänisen itärannalle (Salskiin) ja kaakkoisrannalle (Vytegran kanavan suulle) kaukaisimmillaan. Näillä retkillä ei ollut suurta merkitystä; ne olivatkin tavoitteiltaan sotilaskohteiden häirintää.

Eräänä esimerkkinä mainittakoon Vodlajoen partio, jonka retkestä sotahistorioitsija Anssi Vuorenmaa kirjoittaa Sotaveteraani-lehdessä näin:

"Maaliskuussa 1942 luutnantti Karl Englundin 90-miehinen vahva partio lähti tuhoamaan Äänisen itärannalla Vodlajoen suulla talvehtineita proomuja sekä läheistä Salskin tukikohtaa. Retkestä muodostui kamppailu luonnonoloja, vihollista sekä väsymystä vastaan.

Yritys paljastui osaston pääosan hyökätessä Salskiin.
Vodlajoen suun proomuja tuhoamaan lähetetty joukkue yllätettiin, ja se kärsi tappioita yrittäessään tuhota proomuja.

Luutnantti Englund irrotti osastonsa, käski sen hajautua ja hiihtää noin 13 km:n päässä olleelle Vasilisin saarelle, jonne hevoskolonnan piti tulla vastaan. Saari oli kuitenkin neuvostoliittolaisten miehittämä. Kiivaassa taistelussa kaatui luutnantti Englund ja useita uupuneita sotilaita; pervitiinikään ei auttanut väsymykseen.

Englundin miehiä palaili yksitellen takaa-ajopartioita vältellen Limosaareen. Ajalla 10.-13.maaliskuuta 1942 useat etsintäpartiot haravoivat Äänistä, turhaan. Partiosta kaatui nelisenkymmentä miestä ja muutama haavoittunut saatiin turvaan”.


Kirjallisuus:

- Lappalainen Niilo, "Äänisen rannoilla", Juva 1989
- Vuorenmaa Anssi, "Sotaa Äänisellä", artikkeli Sotaveteraani-lehdessä 4/2006
- Raunio, Ari, ”Sotatoimet. Suomen sotien 1939-45 kulku kartoin”, Porvoo 2005
- Raunio Ari & Kilin Juri, ”Sodan taisteluja 2 – Jatkosota”, Porvoo 2005
- Jatkosodan historia, osa 6. Päätoim. Ari Raunio. Sotatieteen laitos/WSOY 1994

***

Limosaari, Ääninen kirjoitti:

***
Mainitset edellä 12.2.2010 muun muassa näin: ”… Hän oli Pudoosista. Siis Äänisen itäpuolelta. Hän valitteli suuresti Äänisen jään yli tapahtuneita suomalaisten hyökkäyksiä. Hän oli silminnäkijä. Pudoosissa tapahtui merkittäviä vahinkoja siviileille…”

Tälle käsitykselle ei löydy aivan täyttä perustaa, siinä on virheellinen väite.

Nimittäin, Puutoisissa ei ole tapahtunut merkittäviä vahinkoja siviileille.
Siellä ollut mitään suomalaista sotatoimintaa, jossa siviilit olisivat olleet vaarassa.

En rupea neuvomaan, mutta totean, että lähdekriittisyys on tässäkin paikallaan. Niin pitää olla, vaikka kuinka olisi kaveria venäläisten tuttujen kanssa.

Neuvostoliitossa historiakirjoitus oli poliittisesti värittynyttä. Faktat ja fiktiot eivät pysyneet erillään. Edelleen, yksittäisten ihmisten mielissä asiat muuttuvat, ja niitä tulkitaan uusiksi sekä väritellään omaksi ja muiden mieliksi.

Väärinkäsityksiä voi tapahtua lähtökohdiltaan eritasoisessa viestintäkyvyssä ja kielitaidossa. Ja niin edelleen. Tarkkana saa olla!

Ensinnäkin, Puutoinen on sisämaassa, kaukana Äänisen takana.
Rannikolta on sinne matkaa linnuntietä yli 30 kilometriä.

Lähimmät suomalaisasemat olivat Limosaaressa (tunnetaan myös nimellä Klimetskinsaari). Sieltä Puutoisiin olisi ollut linnuntietä 65 kilometriä. Kaukopartioitakaan ei käytetty tällä suunnalla, sillä Äänisen itäiset takamaat olivat sivusuunta. Toisin sanoen, suomalaisilla ei ollut intressejä Puutoisissa.

Katsotaanpa alueen karttaa tästä linkistä:

http://wikimapia.org#lat=61.879783&lon=36.1738587&z=10&l=17&m=b


Toiseksi, seutu oli huolellisesti suojattu ja varmistettu.
Siellä olisi ollut vaikea liikkua salassa ryhmää suuremmalla joukolla.
Puutoisissa olivat venäläisillä partisaanien koulutuskeskus ja sotakenttä.

Puutoisissa koulutettiin muun muassa 1. Partisaaniprikaati eli Puutoisten sissiprikaati.

Nämä partisaanit tekivät iskuja esimerkiksi Limosaaren puolustajia vastaan, mutteivät saaneet merkittäviä tuhoja aikaiseksi. Sittemmin Puutoisten sissiprikaati tuhoutui Maaselän suunnalla kesällä 1942. Toki kaatuneiden tilalle koulutettiin uusia partisaaneja jatkuvasti, ja nämä sitten partioivat Äänisen rannikkoalueilla, milloin missäkin.

Suomalaiset tekivät partioretkiä korkeintaan Äänisen itärannalle (Salskiin) ja kaakkoisrannalle (Vytegran kanavan suulle) kaukaisimmillaan. Näillä retkillä ei ollut suurta merkitystä; ne olivatkin tavoitteiltaan sotilaskohteiden häirintää.

Eräänä esimerkkinä mainittakoon Vodlajoen partio, jonka retkestä sotahistorioitsija Anssi Vuorenmaa kirjoittaa Sotaveteraani-lehdessä näin:

"Maaliskuussa 1942 luutnantti Karl Englundin 90-miehinen vahva partio lähti tuhoamaan Äänisen itärannalla Vodlajoen suulla talvehtineita proomuja sekä läheistä Salskin tukikohtaa. Retkestä muodostui kamppailu luonnonoloja, vihollista sekä väsymystä vastaan.

Yritys paljastui osaston pääosan hyökätessä Salskiin.
Vodlajoen suun proomuja tuhoamaan lähetetty joukkue yllätettiin, ja se kärsi tappioita yrittäessään tuhota proomuja.

Luutnantti Englund irrotti osastonsa, käski sen hajautua ja hiihtää noin 13 km:n päässä olleelle Vasilisin saarelle, jonne hevoskolonnan piti tulla vastaan. Saari oli kuitenkin neuvostoliittolaisten miehittämä. Kiivaassa taistelussa kaatui luutnantti Englund ja useita uupuneita sotilaita; pervitiinikään ei auttanut väsymykseen.

Englundin miehiä palaili yksitellen takaa-ajopartioita vältellen Limosaareen. Ajalla 10.-13.maaliskuuta 1942 useat etsintäpartiot haravoivat Äänistä, turhaan. Partiosta kaatui nelisenkymmentä miestä ja muutama haavoittunut saatiin turvaan”.


Kirjallisuus:

- Lappalainen Niilo, "Äänisen rannoilla", Juva 1989
- Vuorenmaa Anssi, "Sotaa Äänisellä", artikkeli Sotaveteraani-lehdessä 4/2006
- Raunio, Ari, ”Sotatoimet. Suomen sotien 1939-45 kulku kartoin”, Porvoo 2005
- Raunio Ari & Kilin Juri, ”Sodan taisteluja 2 – Jatkosota”, Porvoo 2005
- Jatkosodan historia, osa 6. Päätoim. Ari Raunio. Sotatieteen laitos/WSOY 1994

***

Lue lisää

No, Nikolai oli syntynyt Pudosissa ja hänellä oli siellä kotipaikka. Sodan jälkeen hän viljeli siellä perheensä kanssa perunaa pienehköllä maatilkulla.
Hänen kertomuksensa eivät koskeneet varsinaisesti Pudosin kylää (kaupunkia), vaan Vodlan suistoa.
Nikolai lepäilee nyt Vilgan uudella hautausmaalla, kävin viime kesänä hänen haudallaan hänen tyttärensä kanssa. Nikolai puhui hieman myös suomea.

Kesällä 1944 Tali-Ihantalassa käytiin monivaiheinen taistelu, jossa suomalaiset laittoivat sulun vihollisen maahantunkeutumiselle.

Taistelualueen peruskartta on seuraavassa linkissä.
Karttanimet Kyöpelinvuori, Portinhoikka ja Murokallio ovat Leitimojärven luoteispuolella. Kartan pintaa klikkaamalla saat esiin suurennoksen:

http://mapy.mk.cvut.cz/data/Finsko-Finlandia/Karjala/cd1/kartat/topografinen_20000/411104.jpg

Myös suomalaisten tappiot olivat raskaat.

Esimerkiksi, Syväriltä Tali-Ihantalaan siirtynyt Jalkaväkirykmentti 30, joka oli yön aikana saapunut ryhmitysalueelleen Kyöpelinvuoren-Portinhoikan-Murokallion maastoon eikä ollut ehtinyt vielä kaivautua kivikkoisessa mäkimaastossa, jäi 28.6.1944 aamulla klo 9 alkaen vihollisen valtavan ilmapommituksen ja tykistön rumputulen alle. Myös taistelukuormastossa pommitus aiheutti huomattavia tappioita.

Kaikkiaan Jalkaväkirykmentti 30:stä kaatui, haavoittui ja katosi 1391 miestä ajalla 28.-29.6.1944.

Rykmentti menetti pääosan taisteluarvostaan. Taistelukuormastot olivat tuhoutuneet. Raskaat aseet sekä viesti- ja pioneerivälineet olivat hävinneet. Miehet olivat repaleisia ja muonituksen sekä muun huollon tarpeessa.

Rykmentin jäännökset koottiin 30.6. lepoon ja uudelleenjärjestelyyn 10 kilometriä taaksepäin Saimaan kanavalle, Parvelanjärven Korven kylään.

Portinhoikka kirjoitti:

Kesällä 1944 Tali-Ihantalassa käytiin monivaiheinen taistelu, jossa suomalaiset laittoivat sulun vihollisen maahantunkeutumiselle.

Taistelualueen peruskartta on seuraavassa linkissä.
Karttanimet Kyöpelinvuori, Portinhoikka ja Murokallio ovat Leitimojärven luoteispuolella. Kartan pintaa klikkaamalla saat esiin suurennoksen:

http://mapy.mk.cvut.cz/data/Finsko-Finlandia/Karjala/cd1/kartat/topografinen_20000/411104.jpg

Myös suomalaisten tappiot olivat raskaat.

Esimerkiksi, Syväriltä Tali-Ihantalaan siirtynyt Jalkaväkirykmentti 30, joka oli yön aikana saapunut ryhmitysalueelleen Kyöpelinvuoren-Portinhoikan-Murokallion maastoon eikä ollut ehtinyt vielä kaivautua kivikkoisessa mäkimaastossa, jäi 28.6.1944 aamulla klo 9 alkaen vihollisen valtavan ilmapommituksen ja tykistön rumputulen alle. Myös taistelukuormastossa pommitus aiheutti huomattavia tappioita.

Kaikkiaan Jalkaväkirykmentti 30:stä kaatui, haavoittui ja katosi 1391 miestä ajalla 28.-29.6.1944.

Rykmentti menetti pääosan taisteluarvostaan. Taistelukuormastot olivat tuhoutuneet. Raskaat aseet sekä viesti- ja pioneerivälineet olivat hävinneet. Miehet olivat repaleisia ja muonituksen sekä muun huollon tarpeessa.

Rykmentin jäännökset koottiin 30.6. lepoon ja uudelleenjärjestelyyn 10 kilometriä taaksepäin Saimaan kanavalle, Parvelanjärven Korven kylään.

Lue lisää

Voit tarkastella Tali-Ihantalaa myös tuoreilta satelliittikuvilta.

Tämä on kohdistettu Portinhoikan tienristeysalueelle:

http://wikimapia.org#lat=60.7862327&lon=28.8143063&z=14&l=17&m=b

Taka-asemissa Jalkaväkirykmentti 30:n rivejä koottiin heinäkuun alkupäivinä 1944.

Uudeksi rykmentin komentajaksi tuli 6.7. everstiluutnantti K.V. Pakarinen.

Heinäkuun lopulla JR 30 otti rintamavastuun 20. Prikaatilta Juustilan lohkon etulinjassa ja puolusti sitä välirauhan tuloon asti.

Pudosissa... kirjoitti:

No, Nikolai oli syntynyt Pudosissa ja hänellä oli siellä kotipaikka. Sodan jälkeen hän viljeli siellä perheensä kanssa perunaa pienehköllä maatilkulla.
Hänen kertomuksensa eivät koskeneet varsinaisesti Pudosin kylää (kaupunkia), vaan Vodlan suistoa.
Nikolai lepäilee nyt Vilgan uudella hautausmaalla, kävin viime kesänä hänen haudallaan hänen tyttärensä kanssa. Nikolai puhui hieman myös suomea.

Lue lisää

***
Äänisen rannikkopuolustuksesta on Erkki Marttila laatinut erinomaisen selkeän ja seikkaperäisen kirjoituksen. Tällainen on sotahistoraa parhaimmillaan.

Kirjoituksesta käyvät selville puolustusryhmitys, vahvuudet ja raskaat aseet.
Mukana on myös kuvaus Limosaaren puolustuksesta ja taistelutapahtumista.

Linkki materiaaliin on tässä:

http://erkkimarttila.blogspot.com/2009/02/limosaari.html

***

tiedoista.... kirjoitti:

Tuo selvensi jatkosodan osalta siirtoa Kannakselle. Siinä vaihtui tunnukset. Kiitos.
Monet eri henkilöt ovat täydentäneet kantakorttia ja käsiala vaihtelee suuresti. Osan tekstistä saa melkein arvailla.

Lue lisää

Valkoinen kuolema. Belaja Smert, Белая смерть.

Talvisodan suomalaistaistelijat iskivät lumisista metsistä venäläisten rivistöihin.
Useimmilla rintamilla vihollinen pysäytettiin, saarrettiin ja tehtiin taistelukyvyttömäksi.

Joulukuun lopussa 1939 JR 36 ja muut suomalaisjoukot pysäyttivät ja saartoivat vihollisen18. Jalkaväkidivisioonan ja sille alistetun 34. Panssariprikaatin Lemetin-Koirinojan alueella Laatokan koillisnurkassa.

Saarretut vihollisjoukot pirstottiin kahteentoista erilliseen mottiin, joista tuhottiin yksi kerrallaan melkein jokainen helmikuun 1940 loppuun mennessä.

Vain noin 1000 puna-armeijan sotilasta pelastui läpimurtoyrityksissään omalle puolelle. Moteissa kaatui yli 15000 puna-armeijalaista.

Valtava sotasaalis siirtyi suomalaisten haltuun:

- 130 panssarivaunua
- 300 kuorma-autoa
- 30 henkilöautoa
- 36 traktoria

- 55 kenttätykkiä
- 47 pst-tykkiä
- 17 kranaatinheitintä
- yli 100 pikakivääriä
- yli 60 konekivääriä
- ja tuhansia muita jalkaväen aseita.
- jne.

Lemetin motit kirjoitti:

Valkoinen kuolema. Belaja Smert, Белая смерть.

Talvisodan suomalaistaistelijat iskivät lumisista metsistä venäläisten rivistöihin.
Useimmilla rintamilla vihollinen pysäytettiin, saarrettiin ja tehtiin taistelukyvyttömäksi.

Joulukuun lopussa 1939 JR 36 ja muut suomalaisjoukot pysäyttivät ja saartoivat vihollisen18. Jalkaväkidivisioonan ja sille alistetun 34. Panssariprikaatin Lemetin-Koirinojan alueella Laatokan koillisnurkassa.

Saarretut vihollisjoukot pirstottiin kahteentoista erilliseen mottiin, joista tuhottiin yksi kerrallaan melkein jokainen helmikuun 1940 loppuun mennessä.

Vain noin 1000 puna-armeijan sotilasta pelastui läpimurtoyrityksissään omalle puolelle. Moteissa kaatui yli 15000 puna-armeijalaista.

Valtava sotasaalis siirtyi suomalaisten haltuun:

- 130 panssarivaunua
- 300 kuorma-autoa
- 30 henkilöautoa
- 36 traktoria

- 55 kenttätykkiä
- 47 pst-tykkiä
- 17 kranaatinheitintä
- yli 100 pikakivääriä
- yli 60 konekivääriä
- ja tuhansia muita jalkaväen aseita.
- jne.

Lue lisää

Ihmettelen sitä, kun saatiin reilusti sotasaalista, niin kaikesta huolimatta sitten Kollaan tilanne helmi-maaliskuun vaihteessa 1940 oli tosi huono.
Ei ollut panssareita, ei riittävästi tykkejä, eikä ammuksia.
Käytettiinkö sotasaalismateriaali enimmäkseen Kannaksella?

Materiaalia.... kirjoitti:

Ihmettelen sitä, kun saatiin reilusti sotasaalista, niin kaikesta huolimatta sitten Kollaan tilanne helmi-maaliskuun vaihteessa 1940 oli tosi huono.
Ei ollut panssareita, ei riittävästi tykkejä, eikä ammuksia.
Käytettiinkö sotasaalismateriaali enimmäkseen Kannaksella?

Lue lisää

Hyvä huomio, johon vastaan tässä.

Sotasaalis ei ollut välittömästi omien joukkojemme käytössä.
Esimerkiksi tykistökaluston osalta oli ensin hankittava mm. vetokalusto ja koulutettava miehistö. Täten sotasaaliilla ei sinällään ollut kovinkaan merkittävää vaikutusta Talvisodan jatkotapahtumia ajatellen.

Kuitenkin suuri määrä käsiaseita pystyttiin ottamaan välittömästi joukkojemme omaan käyttöön, ja näin ne lisäsivät tulivoimaa Talvisodan lopputaisteluissa.

Summa summarum: sotasaalis vaikutti lähinnä tulossa olevan uuden sodan – Jatkosodan – alkuvaiheen tilanteisiin ja tapahtumiin.

Lemetin motit 2 kirjoitti:

Hyvä huomio, johon vastaan tässä.

Sotasaalis ei ollut välittömästi omien joukkojemme käytössä.
Esimerkiksi tykistökaluston osalta oli ensin hankittava mm. vetokalusto ja koulutettava miehistö. Täten sotasaaliilla ei sinällään ollut kovinkaan merkittävää vaikutusta Talvisodan jatkotapahtumia ajatellen.

Kuitenkin suuri määrä käsiaseita pystyttiin ottamaan välittömästi joukkojemme omaan käyttöön, ja näin ne lisäsivät tulivoimaa Talvisodan lopputaisteluissa.

Summa summarum: sotasaalis vaikutti lähinnä tulossa olevan uuden sodan – Jatkosodan – alkuvaiheen tilanteisiin ja tapahtumiin.

Lue lisää

Talvisota synnytti kaksi uutta sotilastermiä, jotka jäivät käyttöön kansainvälisestikin.

1) Polttopulloa eli ”Molotovin cocktailia” käytettiin sytyttämään panssarivaunun moottoritila tuleen.

Aluksi pullon sisältönä käytettiin pelkkää bensiiniä.
Käytännön innovoinnin tuloksena pian siirryttiin käyttämään sulfaattispriin, bensiinin, paloöljyn ja tervan sekoitusta.

2) Toinen maailmalle levinnyt naseva käsite oli sana ”motti” eli vastustajan saarrettu joukko. Sellainen ei enää kykene suorittamaan käskettyä tehtäväänsä.

Laatokan Karjalassa suomalaiset saartoivat vihollisen seuraaviin motteihin:

- Itäisen Lemetin motti
- Kitilän suurmotti, jossa oli kokonainen divisioona saarroksissa
- Konnunkylän motti
- Koposenselän motti
- Lavajärven motti
- Lemetin tienhaaran motti
- Läntisen Lemetin motti
- Pieni-Kelivaaran motti
- Rykmenttimotti
- Saarijärven motti
- Siiran tienhaaran motti
- Uomaan motti

Kaikki nämä tuhon tantereet on löydettävissä maastosta.

Isäsi kantakorttitietojen perusteella näyttää siltä, että hän on ollut rykmenttinsä – Jalkaväkirykmentti 36:n – mukana tuhoamassa neljää-viittä näistä moteista.

Tarkemmin asiaa voit selvittää ja tutkia, kun katsot kantakortista hänen pataljoonansa, komppaniansa.

Tilanteet ja ryhmitykset mottien ympärillä ja seassa vaihtelivat, mutta pataljoona-komppania –tarkkuudella pääset kiinni hänen sijaintiinsa päivä päivältä.

Lemetin motit 2 kirjoitti:

Hyvä huomio, johon vastaan tässä.

Sotasaalis ei ollut välittömästi omien joukkojemme käytössä.
Esimerkiksi tykistökaluston osalta oli ensin hankittava mm. vetokalusto ja koulutettava miehistö. Täten sotasaaliilla ei sinällään ollut kovinkaan merkittävää vaikutusta Talvisodan jatkotapahtumia ajatellen.

Kuitenkin suuri määrä käsiaseita pystyttiin ottamaan välittömästi joukkojemme omaan käyttöön, ja näin ne lisäsivät tulivoimaa Talvisodan lopputaisteluissa.

Summa summarum: sotasaalis vaikutti lähinnä tulossa olevan uuden sodan – Jatkosodan – alkuvaiheen tilanteisiin ja tapahtumiin.

Lue lisää

Ajattelin lähinnä kenttätykistöä. Suomalaisilla oli aivan vastaavaa kalustoa ennestäänkin ja taito tykkien käyttöön oli hallussa. Tykkien ammuksia saatiin sotasaaliina melkoisesti.

Hieman huvittava oli kertomus ranskalaisesta tykistä Kollaalla. Tykki oli vuosimallia 1875 ja se ladattiin ruutipusseilla. Hieman ironisesti miehet pohtivat lännen sota-apua.

Kenttätykit.... kirjoitti:

Ajattelin lähinnä kenttätykistöä. Suomalaisilla oli aivan vastaavaa kalustoa ennestäänkin ja taito tykkien käyttöön oli hallussa. Tykkien ammuksia saatiin sotasaaliina melkoisesti.

Hieman huvittava oli kertomus ranskalaisesta tykistä Kollaalla. Tykki oli vuosimallia 1875 ja se ladattiin ruutipusseilla. Hieman ironisesti miehet pohtivat lännen sota-apua.

Lue lisää

Lemetin mottitaisteluihin liittyen käytiin Laatokan koillisnurkassa kuulu Petäjäsaaren taistelu. Siitä on seuraavassa kaksiosainen kertomus.

Talvisodassa syntyi tammikuun alussa 1940 Laatokan koillisnurkkaan ns. Kitilän suurmotti, kun venäläisten 168. Jalkaväkidivisioona ensin pysäytettiin ja sitten suomalaisten vastahyökkäyksellä saarrettiin takaa Laatokan rantaan.

Tällöin Laatokan jääkate tuli vihollisdivisioonan tärkeäksi huoltotieksi tammikuun puolivälistä alkaen.

Motitettua divisioonaa oli mahdollista huoltaa tehokkaasti vain jäitse Koirinojanlahden kautta, sillä suomalaiset olivat katkaisseet Salmin maantien noin 7 kilometrin matkalta rantaan saakka, samoin rautatie oli poikki.

Vihollinen huolsi mottia myös ilmateitse tarvikepudotuksin, mutta tämä oli riittämätöntä, koska saarroksissa oli kokonainen jalkaväkidivisioona - kirjavahvuus noin 15000 miestä - aseineen, ajoneuvoineen ja hevosineen.

Kun Laatokka jäätyi, suomalaiset miehittivät tammikuun puolivälissä 1940 motin etelä-kaakkoispuolella olevat saaret: Maksimansaaren, Petäjäsaaren, Paimoinsaaren ja Vuoratsun. Nämä neljä saarta olivat operatiivinen kokonaisuus, jossa pelkästään yhden saaren hallinnalla ei olisi saatu täyttä vaikutusta saartoon.

Saarten merkitys motin ulommaisena sinettinä oli tärkeä.
Saarilta käsin liikenne mottiin oli valvottavissa.

Suomalaiset ryhmittivät noin yhden komppanian vahvuiset joukot per yksi saari.

Kun vihollinen ryhtyi huoltamaan mottia öisin jäätietä pitkin, suomalaiset hyökkäsivät huoltokuljetusten kimppuun.

Kuitenkin Maksimansaaren ja Laatokan rannan välinen salmi oli sen verran leveä, että kiväärikaliiperisten aseiden tulella ei kyetty liikennettä täysin estämään. Niinpä suomalaiset muodostivat taistelupartioita ja jäälle eteentyönnettyjä pesäkkeitä sekä miinoittivat huoltoreittiä. Vaikka vihollinen yritti monin tavoin suojata kolonniaan, öisen jääkentän uhkana olivat suomalaiset tuhoojapartiot. Näin jäätiestä tuli Koirinojanlahden kuolemantie.

Päivällä Koirinojanlahti oli ilman pienintäkään liikettä. Sinne ei lähtenyt yksikään omista sotureista yhtä vähän kuin vihollisenkaan. Lahti oli valkea lakeus, jonne elollinen olento ei olisi voinut piiloutua vaaran uhatessa. Vain tummat möykyt ja lumen peittämät kohoumat kertoivat yösodan tuloksista.

Kymmenet konekiväärit ja piiskatykit osoittivat sinne piippuineen, lentokoneet olivat tavan takaa lahden yläpuolella. Sadat silmäparit valvoivat lahtea rannoilta käsin. Ken näille tulilinjoille joutui, oli mennyttä miestä.

Tarmokkaista ponnisteluista huolimatta suomalaisjoukot eivät täysin onnistuneet estämään neuvostojoukkoja huoltamasta Kitilän mottia.
Kuitenkin keskimäärin 30 rekeä, hevosta ja miestä tuhoutui jäätielle jokaisena 50 taisteluvuorokautena, kun vihollisdivisioona oli motitettuna Kitilään. Arviolta saman verran pääsi aina läpi, suuntaan ja toiseen. Joskus saattoi livahtaa kokonainen kolonna läpi ilman tuhoja. Joskus isokin kolonna tuhoutui täysin.

Vihollinen yritti poistaa suomalaistuholaiset. Saarista käytiin sitkeitä taisteluita tammi-helmikuussa 1940, mutta suomalaiset eivät perääntyneet. Vihollinen yritti raivoisasti saarten valtausta iskuosastojen, komppanioiden, pataljoonien ja prikaatin vahvuisilla joukoilla. Joukot heitettiin jäähyökkäyksiin suomalaisten armottomaan kone- ja pikakiväärituleen, mutta saaret pysyivät suomalaisten hallussa.

-- jatkuu --

Kenttätykit.... kirjoitti:

Ajattelin lähinnä kenttätykistöä. Suomalaisilla oli aivan vastaavaa kalustoa ennestäänkin ja taito tykkien käyttöön oli hallussa. Tykkien ammuksia saatiin sotasaaliina melkoisesti.

Hieman huvittava oli kertomus ranskalaisesta tykistä Kollaalla. Tykki oli vuosimallia 1875 ja se ladattiin ruutipusseilla. Hieman ironisesti miehet pohtivat lännen sota-apua.

Lue lisää

-- jatkoa --

Tämä on toinen osa Petäjäsaarta koskevasta kertomuksesta.
Aihe liittyy Talvisodan mottitaisteluihin Laatokan koillisnurkassa.

Maaliskuun 1940 alkuun mennessä vihollinen oli saanut keskitettyä lisävoimansa eli 4 tuoretta divisioonaa ensimmäiseen portaaseen Pitkärannan alueelle sekä 2 muuta tuoretta divisioonaa toiseen portaaseen Salmin–Rajakonnun tasalle. Tämä käsitti yhteensä 100000 miestä tykkeineen, panssareineen ja lentokoneineen.

Hyökkäystä Laatokan koillisnurkasta Sortavalaan oli siis tarkoitus jatkaa.
Ensin piti kuitenkin raivata tieltä Laatokan saariston suomalaiset.

Tässä ei jätetty mitään sattuman varaan. Yhden päivän aikana – 6.3.1940 – venäläiset toteuttivat tarkkaan suunnitellun ja porrastetun, kaikkien aselajien yhteisoperaation, jossa ei tulta, ei terästä eikä miehiä säästelty.

Tulihelvetti ja murskaava ylivoima päästettiin irralleen.
Suomalaiset haluttiin poistaa saarista, kerta kaikkiaan.

Voimasuhteet: suomalaisilla oli aina yhtä saarta puolustamassa yhden komppanian vahvuinen joukko. Venäläiset suuntasivat jokaista saarta vastaa yhden rykmentin vahvuisen joukon. Lisäksi hyökkäykseen suunnattiin tykistö, ilmavoimat ja panssarijoukot.

Hyökkäystä edelsi aamulla klo 7 aloitettu ja pari tuntia kestänyt tulivalmistelu, jossa saariin ammuttiin noin 11 600 kranaattia. Lentokoneet tekivät pommihyökkäyksiä. Päivän aikana vihollisen ilmavoimat teki alueella kaikkiaan 520 taistelulentoa ja pudotti 90 tonnia pommeja.

Pommitusten ja tykistön tulivalmistelun jälkeen klo 9 vihollismiehet kävivät rynnäkköön.

Mutta kuolleeksi luulluista, tuomituista saarista suihkivat vastaan päättäväiset konekiväärisarjat, pikakiväärien nakutukset ja yksittäiset kiväärinlaukaukset. Vihollisen kärki ja etummainen linja hakkautuivat hengettöminä jäälle. Yhä uusia ihmisaaltoja kohottautui ja ryntäsi eteenpäin. Heitä vastaan löivät puolustajien asemista sakeat käsiaseitten kuurot. Venäläisiä kaatui kasapäin.

Kuitenkin kaatuneiden takaa tuli saarten leveydeltä yhä uusia hyökkääjäaaltoja.
Ensimmäiset viholliset pääsivät rantaan saakka. Sitten alkoi saarten valtaaminen metri metriltä, missä auttoi panssarien tulituki jäältä.

Saarten puolustajat eivät antaneet periksi, eivät antautuneet, vaan taistelivat viimeiseen mieheen antaen viholliselle lujia iskuja.

Erityisen uljaasti ja peräänantamattomasti taistelivat Petäjäsaaren puolustajat. Petäjäsaaren asemissa suomalaiset puolustautuivat erittäin sitkeästi, mutta joutuivat ylivoiman edessä antamaan periksi vähä vähältä, metri metriltä, kivi kiveltä, kolo kololta.

Heillä ei ollut muuta voimaa kuin heidän oma tahtonsa ja moraalinsa täyttää saamansa käsky, joka saattoi merkitä elämän menettämistä.

Viimeinen laukaus Petäjäsaaresta kajahti klo 16.45.
Petäjäsaaren taru oli lopussa.
Tulen ja veren päivä Koirinojanlahdella oli päättynyt.

Petäjäsaarta puolustanut Jalkaväkirykmentti 35:n II pataljoonan 6. komppania oli tuhoutunut.

Kaikkiaan Petäjäsaaressa 6.3.1940 kaatui ja katosi 120 suomalaista.
Noin 150-henkisen komppanian loput rippeet haavoittuivat, vain kahdeksan palasi haavoittumatta. Tappioprosentti 95 prosenttia.

Petäjäsaaren taistelun kuoleman varjo kosketti raskaasti Rantasalmen pitäjää; silloin katosi 46 rantasalmelaista. Mikään muu Suomen pitäjä ei menettänyt sodassa yhden päivän taistelussa yhtä paljon miehiä kuin mitä Rantasalmi. Kaikkiaan Laatokan kalliosaarten puolustustaisteluissa talvella 1940 kuoli 58 Rantasalmelta kotoisin olevaa miestä.

Motitettu vihollisen 168. Jalkaväkidivisioona oli menettänyt kahdessa kuukaudessa kaiken taisteluarvonsa, mutta oli näin pelastunut viime hetkellä.

Äänisen Puolustus kirjoitti:

***
Äänisen rannikkopuolustuksesta on Erkki Marttila laatinut erinomaisen selkeän ja seikkaperäisen kirjoituksen. Tällainen on sotahistoraa parhaimmillaan.

Kirjoituksesta käyvät selville puolustusryhmitys, vahvuudet ja raskaat aseet.
Mukana on myös kuvaus Limosaaren puolustuksesta ja taistelutapahtumista.

Linkki materiaaliin on tässä:

http://erkkimarttila.blogspot.com/2009/02/limosaari.html

***

Lue lisää

Edellä kirjoituksessa mainittu Puutoisten sissiprikaati sai kesällä 1942 tehtäväkseen hyökätä 640 partisaanin voimin yllättäen suomalaisten joukkoja vastaan Kontupohjaan ja Porajärvelle. Tarkoitus oli tuhota armeijakuntien esikunnat ja varastot. Toisena tehtävänä oli häiritä suomalaisten liikenneyhteyksiä.

Partisaanien marssi Sunglitsasta korpien halki kohti länttä alkoi 29. kesäkuuta vuonna 1942. Jo heinäkuun alkupuoliskolla prikaati oli havaittu, ja sitä vastaan tehtiin väijytyksiä. Partisaaniosaston suuruus yllätti. Suomalaiset joukot aloittivat partisaanien aktiivisen jäljittämisen ja takaa-ajon.

Kohta partisaanien tilanne oli erittäin tukala heidän paetessaan nälissään ja syöpäläisten vaivaamina. Huoltopudotukset lentokoneilla olivat epäonnistuneet. He elivät käytännössä marjojen ja sienien varassa. Partisaanien jäljiltä löytyi merkkejä nälän aiheuttamasta kannibalismista.

Heinäkuun lopussa Tjasajoella suomalaisten raivoisa hyökkäys jätti taistelupaikalle 113 kaatuneen partisaanin ruumiit, joukossa myös prikaatin komentaja.

Elokuun alkupuoliskolla takaa-ajo ja lukuisat kahakat sävyttivät partisaanien pakoa ja murtautumista takasin linjojen läpi omalle puolelle.

Lopulta Sunglitsaan onnistui palaamaan 25. elokuuta mennessä 120 partisaania.

Suomalaisten tappiot kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina olivat 119 miestä.

Suomen radiotiedustelu kunnostautui partisaanien viestiliikenteen avaamisessa ja aikeiden selvittämisessä. Kun partisaanijoukko tuli Seesjärven ja Jolmajärven kannaksen kautta linjoillemme ja tunkeutui linjojemme taakse Pieningän saloille, käskettiin yhden motorisoidun radiokuunteluryhmän siirtyä viipymättä Paateneen-Selkin alueelle.

Ryhmän yksinomainen tehtävä oli seurata partisaanien radioliikennettä ja tukea suomalaisjoukkoja niiden ajaessa vihollista takaa. Tällaiseen pieneen kuunteluryhmään kuului aina kielitaitoinen avaaja, jonka tehtäviin kuului yksinkertaisilla salausmenetelmillä lähetettyjen vihollisen viestien sisällön selvittäminen. Sitten kuunteluryhmä toimitti avatut sanomat selväkielisinä takaa-ajaville joukoille, mikä nopeutti Puutoisten sissiprikaatin tuhoa merkittävästi.

Sissiprikaatin tuho kirjoitti:

Edellä kirjoituksessa mainittu Puutoisten sissiprikaati sai kesällä 1942 tehtäväkseen hyökätä 640 partisaanin voimin yllättäen suomalaisten joukkoja vastaan Kontupohjaan ja Porajärvelle. Tarkoitus oli tuhota armeijakuntien esikunnat ja varastot. Toisena tehtävänä oli häiritä suomalaisten liikenneyhteyksiä.

Partisaanien marssi Sunglitsasta korpien halki kohti länttä alkoi 29. kesäkuuta vuonna 1942. Jo heinäkuun alkupuoliskolla prikaati oli havaittu, ja sitä vastaan tehtiin väijytyksiä. Partisaaniosaston suuruus yllätti. Suomalaiset joukot aloittivat partisaanien aktiivisen jäljittämisen ja takaa-ajon.

Kohta partisaanien tilanne oli erittäin tukala heidän paetessaan nälissään ja syöpäläisten vaivaamina. Huoltopudotukset lentokoneilla olivat epäonnistuneet. He elivät käytännössä marjojen ja sienien varassa. Partisaanien jäljiltä löytyi merkkejä nälän aiheuttamasta kannibalismista.

Heinäkuun lopussa Tjasajoella suomalaisten raivoisa hyökkäys jätti taistelupaikalle 113 kaatuneen partisaanin ruumiit, joukossa myös prikaatin komentaja.

Elokuun alkupuoliskolla takaa-ajo ja lukuisat kahakat sävyttivät partisaanien pakoa ja murtautumista takasin linjojen läpi omalle puolelle.

Lopulta Sunglitsaan onnistui palaamaan 25. elokuuta mennessä 120 partisaania.

Suomalaisten tappiot kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina olivat 119 miestä.

Suomen radiotiedustelu kunnostautui partisaanien viestiliikenteen avaamisessa ja aikeiden selvittämisessä. Kun partisaanijoukko tuli Seesjärven ja Jolmajärven kannaksen kautta linjoillemme ja tunkeutui linjojemme taakse Pieningän saloille, käskettiin yhden motorisoidun radiokuunteluryhmän siirtyä viipymättä Paateneen-Selkin alueelle.

Ryhmän yksinomainen tehtävä oli seurata partisaanien radioliikennettä ja tukea suomalaisjoukkoja niiden ajaessa vihollista takaa. Tällaiseen pieneen kuunteluryhmään kuului aina kielitaitoinen avaaja, jonka tehtäviin kuului yksinkertaisilla salausmenetelmillä lähetettyjen vihollisen viestien sisällön selvittäminen. Sitten kuunteluryhmä toimitti avatut sanomat selväkielisinä takaa-ajaville joukoille, mikä nopeutti Puutoisten sissiprikaatin tuhoa merkittävästi.

Lue lisää

Kirjoituksessa mainitut motorisoidut radiotiedusteluryhmät raportoivat myös Radiotiedustelukeskukseen. Se sijaitsi marraskuusta 1941 alkaen Sortavalassa Vaalijala-nimisessä rakennuksessa.

Henkilökuntana oli muun muassa radisteja, hyvän sävelkorvan omaavia muusikoita, kielentuntijoita, matemaatikkoja, tilastomenetelmien tuntijoita ja eri alojen asiantuntijoita. Keskus pystyi vihollisen eri aselajeilta ja puolustushaaroilta siepattujen salasanomien avulla tarkkailemaan kokonaistilannetta ja osallistumaan tiedoilla operatiivisiin sotatoimiin.

Radiotiedustelukeskus kuului Päämajan Radiopataljoonaan, jonka komentajana toimi eversti Reino Hallamaa. Yksikkö sai Talvi- ja Jatkosodassa erittäin merkittäviä tuloksia aikaiseksi tiedustelun saralla.

Rakennus "Vaalijala" on edelleen vanhalla paikallaan, ja tätä vaikuttavaa rakennusta kannattaa käydä kurkkaamassa Sortavalan matkalla. Kuva on tässä:

http://www.sortavala.fi/galleria/galleria-2/sortavalan-kaupunki/viljo-hakulisen-kuvat/vaalijala-622

Lemetin motit 3 kirjoitti:

Talvisota synnytti kaksi uutta sotilastermiä, jotka jäivät käyttöön kansainvälisestikin.

1) Polttopulloa eli ”Molotovin cocktailia” käytettiin sytyttämään panssarivaunun moottoritila tuleen.

Aluksi pullon sisältönä käytettiin pelkkää bensiiniä.
Käytännön innovoinnin tuloksena pian siirryttiin käyttämään sulfaattispriin, bensiinin, paloöljyn ja tervan sekoitusta.

2) Toinen maailmalle levinnyt naseva käsite oli sana ”motti” eli vastustajan saarrettu joukko. Sellainen ei enää kykene suorittamaan käskettyä tehtäväänsä.

Laatokan Karjalassa suomalaiset saartoivat vihollisen seuraaviin motteihin:

- Itäisen Lemetin motti
- Kitilän suurmotti, jossa oli kokonainen divisioona saarroksissa
- Konnunkylän motti
- Koposenselän motti
- Lavajärven motti
- Lemetin tienhaaran motti
- Läntisen Lemetin motti
- Pieni-Kelivaaran motti
- Rykmenttimotti
- Saarijärven motti
- Siiran tienhaaran motti
- Uomaan motti

Kaikki nämä tuhon tantereet on löydettävissä maastosta.

Isäsi kantakorttitietojen perusteella näyttää siltä, että hän on ollut rykmenttinsä – Jalkaväkirykmentti 36:n – mukana tuhoamassa neljää-viittä näistä moteista.

Tarkemmin asiaa voit selvittää ja tutkia, kun katsot kantakortista hänen pataljoonansa, komppaniansa.

Tilanteet ja ryhmitykset mottien ympärillä ja seassa vaihtelivat, mutta pataljoona-komppania –tarkkuudella pääset kiinni hänen sijaintiinsa päivä päivältä.

Lue lisää

Talvisodassa Lavajärven motin tuhoaminen on hyvä esimerkki radiotiedustelun hyötykäytöstä.

Lavajärvelle täysin saarretun vihollisen ainoa yhteysväline ulospäin oli radio.
Mottiin joutuneilla oli paljon puhuttavaa ylempiin esikuntiin.
Pyydettiin mm. huoltotäydennystä lentoteitse ja selostettiin ulosmurtautumispyrkimyksiä myös paikka ja ajankohta mainiten.

Näin Suomen radiotiedustelu sai selville vihollisen aikeet. Vastatoimiin voitiin ryhtyä hyvissä ajoin. Samalla saatettiin keventää mottien vartiointia toisaalla ja keskittää voimat ulosmurtautumiseen valmistautuvan motin ympärille.

Konekiväärit sijoitettiin asemiin ristitulen saamiseksi murtautumiskohtaan, kranaatinheittimet suunnattiin samaan paikkaan. Tarkalleen ilmoitettuna hetkenä Lavajärven mottilaiset hyökkäsivät urhean komentajansa johdolla.

Suomalaiset murskasivat Lavajärven motista murtautuvien venäläisten hyökkäyksen, ja 750 vihollista tuupertui helmikuisille hangille.

Sotatoimet päättyivät samantyyppisesti kahdeksassa muussa motissa Lemetin-Koirinojan alueella.

Petäjäsaari, osa 2 kirjoitti:

-- jatkoa --

Tämä on toinen osa Petäjäsaarta koskevasta kertomuksesta.
Aihe liittyy Talvisodan mottitaisteluihin Laatokan koillisnurkassa.

Maaliskuun 1940 alkuun mennessä vihollinen oli saanut keskitettyä lisävoimansa eli 4 tuoretta divisioonaa ensimmäiseen portaaseen Pitkärannan alueelle sekä 2 muuta tuoretta divisioonaa toiseen portaaseen Salmin–Rajakonnun tasalle. Tämä käsitti yhteensä 100000 miestä tykkeineen, panssareineen ja lentokoneineen.

Hyökkäystä Laatokan koillisnurkasta Sortavalaan oli siis tarkoitus jatkaa.
Ensin piti kuitenkin raivata tieltä Laatokan saariston suomalaiset.

Tässä ei jätetty mitään sattuman varaan. Yhden päivän aikana – 6.3.1940 – venäläiset toteuttivat tarkkaan suunnitellun ja porrastetun, kaikkien aselajien yhteisoperaation, jossa ei tulta, ei terästä eikä miehiä säästelty.

Tulihelvetti ja murskaava ylivoima päästettiin irralleen.
Suomalaiset haluttiin poistaa saarista, kerta kaikkiaan.

Voimasuhteet: suomalaisilla oli aina yhtä saarta puolustamassa yhden komppanian vahvuinen joukko. Venäläiset suuntasivat jokaista saarta vastaa yhden rykmentin vahvuisen joukon. Lisäksi hyökkäykseen suunnattiin tykistö, ilmavoimat ja panssarijoukot.

Hyökkäystä edelsi aamulla klo 7 aloitettu ja pari tuntia kestänyt tulivalmistelu, jossa saariin ammuttiin noin 11 600 kranaattia. Lentokoneet tekivät pommihyökkäyksiä. Päivän aikana vihollisen ilmavoimat teki alueella kaikkiaan 520 taistelulentoa ja pudotti 90 tonnia pommeja.

Pommitusten ja tykistön tulivalmistelun jälkeen klo 9 vihollismiehet kävivät rynnäkköön.

Mutta kuolleeksi luulluista, tuomituista saarista suihkivat vastaan päättäväiset konekiväärisarjat, pikakiväärien nakutukset ja yksittäiset kiväärinlaukaukset. Vihollisen kärki ja etummainen linja hakkautuivat hengettöminä jäälle. Yhä uusia ihmisaaltoja kohottautui ja ryntäsi eteenpäin. Heitä vastaan löivät puolustajien asemista sakeat käsiaseitten kuurot. Venäläisiä kaatui kasapäin.

Kuitenkin kaatuneiden takaa tuli saarten leveydeltä yhä uusia hyökkääjäaaltoja.
Ensimmäiset viholliset pääsivät rantaan saakka. Sitten alkoi saarten valtaaminen metri metriltä, missä auttoi panssarien tulituki jäältä.

Saarten puolustajat eivät antaneet periksi, eivät antautuneet, vaan taistelivat viimeiseen mieheen antaen viholliselle lujia iskuja.

Erityisen uljaasti ja peräänantamattomasti taistelivat Petäjäsaaren puolustajat. Petäjäsaaren asemissa suomalaiset puolustautuivat erittäin sitkeästi, mutta joutuivat ylivoiman edessä antamaan periksi vähä vähältä, metri metriltä, kivi kiveltä, kolo kololta.

Heillä ei ollut muuta voimaa kuin heidän oma tahtonsa ja moraalinsa täyttää saamansa käsky, joka saattoi merkitä elämän menettämistä.

Viimeinen laukaus Petäjäsaaresta kajahti klo 16.45.
Petäjäsaaren taru oli lopussa.
Tulen ja veren päivä Koirinojanlahdella oli päättynyt.

Petäjäsaarta puolustanut Jalkaväkirykmentti 35:n II pataljoonan 6. komppania oli tuhoutunut.

Kaikkiaan Petäjäsaaressa 6.3.1940 kaatui ja katosi 120 suomalaista.
Noin 150-henkisen komppanian loput rippeet haavoittuivat, vain kahdeksan palasi haavoittumatta. Tappioprosentti 95 prosenttia.

Petäjäsaaren taistelun kuoleman varjo kosketti raskaasti Rantasalmen pitäjää; silloin katosi 46 rantasalmelaista. Mikään muu Suomen pitäjä ei menettänyt sodassa yhden päivän taistelussa yhtä paljon miehiä kuin mitä Rantasalmi. Kaikkiaan Laatokan kalliosaarten puolustustaisteluissa talvella 1940 kuoli 58 Rantasalmelta kotoisin olevaa miestä.

Motitettu vihollisen 168. Jalkaväkidivisioona oli menettänyt kahdessa kuukaudessa kaiken taisteluarvonsa, mutta oli näin pelastunut viime hetkellä.

Lue lisää

Erikoinen tapaus sodan armottomasta olemuksesta:

Elias Simojoki, joka oli 1930-luvun oikeistoradikaali ja etenkin yläsavolaiseen nuorisoon vedonnut pappi ja poliitikko Kiuruvedeltä, sai surmansa Koirinojanlahdella tammikuun 1940 lopulla.

Tapahtumat etenivät näin. Koirinojanlahden jäälle, venäläisten huoltoreitille oli jäänyt yötaistelujen jäljiltä haavoittunut hevonen. Se ulisee ja karjuu haavoissaan. Sen tuska kuullaan linjojen molemmin puolin. Eläimen ääntely on puistattavaa, tyrmistyttävää.

Aseet ovat valmiina, muttei tunnu löytyvän sitä miestä, joka kävisi antamassa armonlaukauksen? Hevonen on jäälakeudella tarkan kiväärikantaman ulkopuolella. Kranaattia ei ole varaa lähettää.

Eläinrakkaana tunnettu Simojoki tekee oman päätöksensä.
Hän hiihtää keskellä kirkasta päivää jäälle, ottaa sukset jalastaan, lopettaa hevosen tuskat, panee sukset jalkaansa ja lähtee hiihtämään omille linjoille rantaa kohti.

Lyhyt konekiväärin sarja tulee vihollisen puolelta. Elias Simojoki on kuollut.

Tampereella on Vapaudenpatsas, jonka mallina oli sisällissodassa valkoisten puolella taistellut Simojoki. Patsas on pystytetty vuonna 1921.

Talvisodan radiotied kirjoitti:

Talvisodassa Lavajärven motin tuhoaminen on hyvä esimerkki radiotiedustelun hyötykäytöstä.

Lavajärvelle täysin saarretun vihollisen ainoa yhteysväline ulospäin oli radio.
Mottiin joutuneilla oli paljon puhuttavaa ylempiin esikuntiin.
Pyydettiin mm. huoltotäydennystä lentoteitse ja selostettiin ulosmurtautumispyrkimyksiä myös paikka ja ajankohta mainiten.

Näin Suomen radiotiedustelu sai selville vihollisen aikeet. Vastatoimiin voitiin ryhtyä hyvissä ajoin. Samalla saatettiin keventää mottien vartiointia toisaalla ja keskittää voimat ulosmurtautumiseen valmistautuvan motin ympärille.

Konekiväärit sijoitettiin asemiin ristitulen saamiseksi murtautumiskohtaan, kranaatinheittimet suunnattiin samaan paikkaan. Tarkalleen ilmoitettuna hetkenä Lavajärven mottilaiset hyökkäsivät urhean komentajansa johdolla.

Suomalaiset murskasivat Lavajärven motista murtautuvien venäläisten hyökkäyksen, ja 750 vihollista tuupertui helmikuisille hangille.

Sotatoimet päättyivät samantyyppisesti kahdeksassa muussa motissa Lemetin-Koirinojan alueella.

Lue lisää

Päiväkirjamaisen ”Kuoleman Divisioona” -kirjan, joka kertoo Lemetin mottitaisteluista neuvostoliittolaisen näkökulman, päähenkilö kirjoittaa nähneensä mainintoja eräästä suomalaisesta rykmentistä sotilasasiakirjoissa. Hänellä oli esikunnassa pääsy noihin asiakirjoihin.

Paperille tehtyjen kirjausten mukaan neuvosto-osapuoli ihmetteli (isäsi) Jalkaväkirykmentti 36:n suorituksia. Rykmentti "ilmestyi aina ratkaisuvaiheessa paikalle ja torjui heidän hyökkäyksensä".

Puna-armeijalaiset luulivat savolais-karjalaisten reserviläisten muodostaman JR 36:n olevan "valiorykmentti". Todellisuudessa paikalle ilmestyneet joukot olivat vain rykmentin osia, komppanioita ja pataljoonia, jotka oli viime hetkessä saatu irrotetuksi toisaalta ja lähetetty apuun. Tavallisia suomalaisia miehiä siis, tottuneet liikkumaan suksilla metsissä pitkiäkin matkoja, rauhallisia toimissaan ja hyviä ampumaan ja osumaan.

Puna-armeijassa herätti kauhua se, että nämä lumipukuiset suomalaiset iskivät lumisista metsistä, ampuivat tarkasti ja katosivat taas.
Lisäksi "valkosuomalaiset" taistelevat epäreilusti, kun he eivät hyökkää edestä vaan sivuilta ja takaakin! Yölläkin ammuskelevat.

Motteihin suljetut ihmettelivät, miksi marssi juuttui niin pian suomalaisten puolustusasemiin? Miksei Suomi-Kaunotar ota heitä vastaan iloiten?

Sodanhan piti olla riemumarssi Helsinkiin vapauttamaan Suomen proletariaatti sortajan kahleista.

Lemetin motit 2 kirjoitti:

Hyvä huomio, johon vastaan tässä.

Sotasaalis ei ollut välittömästi omien joukkojemme käytössä.
Esimerkiksi tykistökaluston osalta oli ensin hankittava mm. vetokalusto ja koulutettava miehistö. Täten sotasaaliilla ei sinällään ollut kovinkaan merkittävää vaikutusta Talvisodan jatkotapahtumia ajatellen.

Kuitenkin suuri määrä käsiaseita pystyttiin ottamaan välittömästi joukkojemme omaan käyttöön, ja näin ne lisäsivät tulivoimaa Talvisodan lopputaisteluissa.

Summa summarum: sotasaalis vaikutti lähinnä tulossa olevan uuden sodan – Jatkosodan – alkuvaiheen tilanteisiin ja tapahtumiin.

Lue lisää

>Sotasaalis ei ollut välittömästi omien joukkojemme käytössä.<

Raskas kalusto, kuten panssarit ja telaketjutraktorit, jäi sinne motteihin. Rauhan tultua suomalaisten täytyi vetäytyä niin nopeasti, että oli tärkeämpääkin mukaan otettavaa kuin panssareiden raadot. Tykkejä saatiin mukaan, mutta esim. monet moottorikäyttöiset ajoneuvot oli jäätyneet pilalle ja konieden lokit halki. Suomussalmella Kuusamontiellä ja Raatteessa lähes kaikki autot oli konevikaisia kun jäi vedet sisään. Silloin ei yleensä käytetty jäähdytysnesteitä.

Suomalaiset sai ajoneuvoja ja sotasaalispanssareita eniten 1941 nopean etenemisen aikana ja etenkin Porlammin motista.

Portinhoikka kirjoitti:

Kesällä 1944 Tali-Ihantalassa käytiin monivaiheinen taistelu, jossa suomalaiset laittoivat sulun vihollisen maahantunkeutumiselle.

Taistelualueen peruskartta on seuraavassa linkissä.
Karttanimet Kyöpelinvuori, Portinhoikka ja Murokallio ovat Leitimojärven luoteispuolella. Kartan pintaa klikkaamalla saat esiin suurennoksen:

http://mapy.mk.cvut.cz/data/Finsko-Finlandia/Karjala/cd1/kartat/topografinen_20000/411104.jpg

Myös suomalaisten tappiot olivat raskaat.

Esimerkiksi, Syväriltä Tali-Ihantalaan siirtynyt Jalkaväkirykmentti 30, joka oli yön aikana saapunut ryhmitysalueelleen Kyöpelinvuoren-Portinhoikan-Murokallion maastoon eikä ollut ehtinyt vielä kaivautua kivikkoisessa mäkimaastossa, jäi 28.6.1944 aamulla klo 9 alkaen vihollisen valtavan ilmapommituksen ja tykistön rumputulen alle. Myös taistelukuormastossa pommitus aiheutti huomattavia tappioita.

Kaikkiaan Jalkaväkirykmentti 30:stä kaatui, haavoittui ja katosi 1391 miestä ajalla 28.-29.6.1944.

Rykmentti menetti pääosan taisteluarvostaan. Taistelukuormastot olivat tuhoutuneet. Raskaat aseet sekä viesti- ja pioneerivälineet olivat hävinneet. Miehet olivat repaleisia ja muonituksen sekä muun huollon tarpeessa.

Rykmentin jäännökset koottiin 30.6. lepoon ja uudelleenjärjestelyyn 10 kilometriä taaksepäin Saimaan kanavalle, Parvelanjärven Korven kylään.

Lue lisää

No, no, tuossa luvussa, 1391, on mukana kylille karanneet ja muutkin höyrähtäneet. Näin kertoo JR 30:n historiakirja, Täs' Savon joukko tappeli. Todellinen tappiolukema lienee korkeintaan muutama sata kaikkiaan. Sotapäiväkirjojakin selaamalla saa käsityksen, että tappiot eivät voi olla noin valtavia. Ei pidä uskoa kaikkea mitä painetaan paperille.

Kenttätykit.... kirjoitti:

Ajattelin lähinnä kenttätykistöä. Suomalaisilla oli aivan vastaavaa kalustoa ennestäänkin ja taito tykkien käyttöön oli hallussa. Tykkien ammuksia saatiin sotasaaliina melkoisesti.

Hieman huvittava oli kertomus ranskalaisesta tykistä Kollaalla. Tykki oli vuosimallia 1875 ja se ladattiin ruutipusseilla. Hieman ironisesti miehet pohtivat lännen sota-apua.

Lue lisää

Ruutipusseilla ladataan tänävpäivänäkin uusimpien mallien tykkejä...

Joo, kiitos. Sieltähän se järvi löytyi. Etsin sitä aivan liian pohjoisesta Syvärin pohjoispuolelta.

Olen lukenut muutaman kirjan Syvärin tienoiden ja Laatokan-Karjalan sotatapahtumista ja onkin ollut yllätys, miten kiivaita sotatapahtumia siellä on ollut. Suomalaisten perääntyminen on ollut nopeaa, eikä vetäytymisasemat ole kestäneet. Vihollisen ylivoima on ollut melkoinen. Kaiken lisäksi Laatokan laivasto on pystynyt tulittamaan suomalaisasemia järeällä kalustolla.
Täytyy sanoa, että aselepo on pelastanut suomalaiset, Stalinille tuli kesken kaiken mahdoton kiire Berliiniin länsiliittoutuneiden maihinnousun myötä.
Kalustoa ja miehistöä alettiin rahdata länsirintamalle.

Jäi epäselväksi. Voittiko suomalaiset sodan?

Hyökkäysvaiheessa Syvärin eteläpuolen sillanpääaseman valtaaminen on ollut kovan työn takana. Ei ollut oikein halukkuutta lähteä ylittämään Syväriä pitkän marssin ja taistelujen jälkeen. Kuitenkin siinä lopulta onnistuttiin kohtalaisen helposti. Tästä on mainintoja Yrjö Keinosen kirjassa. Hän oli siihen aikaan luutnantti. Eteneminen Aunukseen ja Syvärille on ollut melkoisen nopeaa ja ilmeisesti on ollut vähän lupauksia Syvärille pääsyn jälkeen. Käsky ylittää Syväri sai miehet vähän nyreksimään sodan kulkua.

Myöhemmin oli eteläpuolella Syväriä ankaria taisteluja kylien valtaamisessa. Tiestysti rivimiesten ajatuksena oli, että saksalaiset avaavat etelä-lounaasta tien Syvärille. Näin ei sitten kuitenkaan käynyt.
Suomalaiset kärsivät näissä taisteluissa myös tappioita. Huoltokin oli hieman puutteellista. Olen aina kuvitellut, että Syvärin eteläpuolen taistelut ovat olleet vain pieniä "kahakoita", mutta kyllä siellä on ollut koviakin taisteluja.
Täällä on tapahtunut myös kieltäytymisiä ja karkuruutta, mutta niistä on selviydytty ilmeisesti kohtalaisen hyvin. Kaksi onnetonta sai myöhemmin talvella kuolemantuomion ja ne pantiin täytäntöön. Olin kuvitellut, että se tapahtuma olisi ollut pohjoisemmassa lähellä Petroskoita, mutta niin ei kai sitten ole.

Syksy 1941.... kirjoitti:

Hyökkäysvaiheessa Syvärin eteläpuolen sillanpääaseman valtaaminen on ollut kovan työn takana. Ei ollut oikein halukkuutta lähteä ylittämään Syväriä pitkän marssin ja taistelujen jälkeen. Kuitenkin siinä lopulta onnistuttiin kohtalaisen helposti. Tästä on mainintoja Yrjö Keinosen kirjassa. Hän oli siihen aikaan luutnantti. Eteneminen Aunukseen ja Syvärille on ollut melkoisen nopeaa ja ilmeisesti on ollut vähän lupauksia Syvärille pääsyn jälkeen. Käsky ylittää Syväri sai miehet vähän nyreksimään sodan kulkua.

Myöhemmin oli eteläpuolella Syväriä ankaria taisteluja kylien valtaamisessa. Tiestysti rivimiesten ajatuksena oli, että saksalaiset avaavat etelä-lounaasta tien Syvärille. Näin ei sitten kuitenkaan käynyt.
Suomalaiset kärsivät näissä taisteluissa myös tappioita. Huoltokin oli hieman puutteellista. Olen aina kuvitellut, että Syvärin eteläpuolen taistelut ovat olleet vain pieniä "kahakoita", mutta kyllä siellä on ollut koviakin taisteluja.
Täällä on tapahtunut myös kieltäytymisiä ja karkuruutta, mutta niistä on selviydytty ilmeisesti kohtalaisen hyvin. Kaksi onnetonta sai myöhemmin talvella kuolemantuomion ja ne pantiin täytäntöön. Olin kuvitellut, että se tapahtuma olisi ollut pohjoisemmassa lähellä Petroskoita, mutta niin ei kai sitten ole.

Lue lisää

GORA. Venäläisten ensimmäinen suurhyökkäys Syvärin rintamalla, 12-1941:

Gora, joka sanana tarkoittaa mäkeä tai vuorta, on noin kahden neliökilometrin laajuinen pöytämäinen vaara. Sen päällä oli ennen kolme pientä kylää: Gora, Sumilino ja Karka.

Mäkivaarana Gora nousee huomattavasti muuta korpimaisemaa korkeammalle.

Gora sijaitsee Syvärin eteläpuolella noin 6 kilometriä Lotinanpelto-Osta -maantien (P 37) eteläpuolella.

Tarkka kohta on 6 kilometriä suoraan etelään Baranista. Baranilla tarkoitan sitä tienhaaraa, josta Lotinanpelto–Osta –maantieltä erkanee (oiko-) tie Kiprusinon suuntaan ja sieltä edelleen Syvärinniskalle, Voznesenjaan.

Goran taistelut vuodenvaihteessa 194-42 olivat yksi Syvärin rintaman ankarimmista ja säälimättömimmistä taisteluista.

Vihollisen tavoitteena oli katkaista maantie Lotinanpelto–Osta juuri Baranin kohdalla. Ja sitten työntää suomalaiset takaisin Syvärin pohjoispuolelle. Noin niinkuin ensi alkuun.

Niinpä joulukuussa puolivälissä 1941 vihollisen tuore siperialaisdivisioona (114. Div) hyökkäsi voimakkaan tykistö- ja kranaatinheitintulen sekä panssarivaunujen ja ilmavoimien tukemana etelän suunnasta Goraan.

Ylivoimainen vihollinen valtasi Goran laen 19. joulukuuta.

Gorasta käytiin armottomia taisteluja, joissa muun muassa rohkeasti ja erittäin urhollisesti taistellut Rajajääkäripataljoona 4 kärsi raskaat tappiot joulukuussa 1941.

Taistelut Gorasta Kuun ja tähtien valaisemina pakkasöinä muodostuivat aavemaisiksi kamppailuiksi elämästä ja kuolemasta. Goran lumi muuttui punaiseksi jäätyneestä verestä.

Väinö Linna osallistui Goran taisteluun JR 8:n Ensimmäisen pataljoonan mukana. Hän kirjoitti Tuntemattomassa sotilaassa Goran taisteluista näin:

”… Takavasemmalla sijaitsevan Kaljukukkulan laki ryöppysi raskaassa keskityksessä. Rajajääkäripataljoonan jäännösten oli lopulta kolmen turhan ja verisen yrityksen jälkeen onnistunut pureutua siihen kiinni.

Kukkulan rinteet oli reunustettu ruumiilla, sillä vihollisella ei ollut peräytymismahdollisuuksia ja siitä syystä muodostui taistelu erittäin katkeraksi. Rajajääkäreiden hyvä henki kesti kolme epäonnistumista, ja kun neljäs vei heidät kukkulalle, kaatuivat siperialaiset kuoppiinsa yhdenkään antautumatta.

Nyt ampui vihollinen sitä kiihkeästi tykistöllään, ja siellä ruumiiden seassa kyhjöttivät rajajääkärit apaattisina, kauhu sydämessä, tuon myllerryksen keskellä…”

Koko Goran mäkivaaran alueelle ammuttiin muutaman viikon aikana yli 80 000 kranaattia (molemmat osapuolet yhteensä). Teoreettisesti tämä tarkoittaa yhtä kranaattia 10 x 10 metrin alaa kohden.

Lopulta Goran taistelut päättyivät suomalaisten torjuntavoittoon, kun tammikuun alussa 1942 -- neljän taisteluviikon päätteeksi -- Goraan hyökännyt siperialaisdivisioona saatiin lyödyksi takaisin ja osittain tuhotuksi.

Pelkästään Goran laelle jäi yli 2700 jäätynyttä Siperian poikaa.

Taisteluihin osallistuneiden suomalaisjoukkojen menetykset kaatuneina, haavoittuneina, paleltuneina ja kadonneina olivat yli 1000 miestä.

Oikeastaan Gorassa olivat vastakkain siperialaiset savolaiset karjalaiset.

---

Gorassa suurhyökkäys kirjoitti:

GORA. Venäläisten ensimmäinen suurhyökkäys Syvärin rintamalla, 12-1941:

Gora, joka sanana tarkoittaa mäkeä tai vuorta, on noin kahden neliökilometrin laajuinen pöytämäinen vaara. Sen päällä oli ennen kolme pientä kylää: Gora, Sumilino ja Karka.

Mäkivaarana Gora nousee huomattavasti muuta korpimaisemaa korkeammalle.

Gora sijaitsee Syvärin eteläpuolella noin 6 kilometriä Lotinanpelto-Osta -maantien (P 37) eteläpuolella.

Tarkka kohta on 6 kilometriä suoraan etelään Baranista. Baranilla tarkoitan sitä tienhaaraa, josta Lotinanpelto–Osta –maantieltä erkanee (oiko-) tie Kiprusinon suuntaan ja sieltä edelleen Syvärinniskalle, Voznesenjaan.

Goran taistelut vuodenvaihteessa 194-42 olivat yksi Syvärin rintaman ankarimmista ja säälimättömimmistä taisteluista.

Vihollisen tavoitteena oli katkaista maantie Lotinanpelto–Osta juuri Baranin kohdalla. Ja sitten työntää suomalaiset takaisin Syvärin pohjoispuolelle. Noin niinkuin ensi alkuun.

Niinpä joulukuussa puolivälissä 1941 vihollisen tuore siperialaisdivisioona (114. Div) hyökkäsi voimakkaan tykistö- ja kranaatinheitintulen sekä panssarivaunujen ja ilmavoimien tukemana etelän suunnasta Goraan.

Ylivoimainen vihollinen valtasi Goran laen 19. joulukuuta.

Gorasta käytiin armottomia taisteluja, joissa muun muassa rohkeasti ja erittäin urhollisesti taistellut Rajajääkäripataljoona 4 kärsi raskaat tappiot joulukuussa 1941.

Taistelut Gorasta Kuun ja tähtien valaisemina pakkasöinä muodostuivat aavemaisiksi kamppailuiksi elämästä ja kuolemasta. Goran lumi muuttui punaiseksi jäätyneestä verestä.

Väinö Linna osallistui Goran taisteluun JR 8:n Ensimmäisen pataljoonan mukana. Hän kirjoitti Tuntemattomassa sotilaassa Goran taisteluista näin:

”… Takavasemmalla sijaitsevan Kaljukukkulan laki ryöppysi raskaassa keskityksessä. Rajajääkäripataljoonan jäännösten oli lopulta kolmen turhan ja verisen yrityksen jälkeen onnistunut pureutua siihen kiinni.

Kukkulan rinteet oli reunustettu ruumiilla, sillä vihollisella ei ollut peräytymismahdollisuuksia ja siitä syystä muodostui taistelu erittäin katkeraksi. Rajajääkäreiden hyvä henki kesti kolme epäonnistumista, ja kun neljäs vei heidät kukkulalle, kaatuivat siperialaiset kuoppiinsa yhdenkään antautumatta.

Nyt ampui vihollinen sitä kiihkeästi tykistöllään, ja siellä ruumiiden seassa kyhjöttivät rajajääkärit apaattisina, kauhu sydämessä, tuon myllerryksen keskellä…”

Koko Goran mäkivaaran alueelle ammuttiin muutaman viikon aikana yli 80 000 kranaattia (molemmat osapuolet yhteensä). Teoreettisesti tämä tarkoittaa yhtä kranaattia 10 x 10 metrin alaa kohden.

Lopulta Goran taistelut päättyivät suomalaisten torjuntavoittoon, kun tammikuun alussa 1942 -- neljän taisteluviikon päätteeksi -- Goraan hyökännyt siperialaisdivisioona saatiin lyödyksi takaisin ja osittain tuhotuksi.

Pelkästään Goran laelle jäi yli 2700 jäätynyttä Siperian poikaa.

Taisteluihin osallistuneiden suomalaisjoukkojen menetykset kaatuneina, haavoittuneina, paleltuneina ja kadonneina olivat yli 1000 miestä.

Oikeastaan Gorassa olivat vastakkain siperialaiset savolaiset karjalaiset.

---

Lue lisää

SHEMENSKI-PERTJÄRVI, venäläisten toinen suurhyökkäys Syvärin rintamalla, 4-1942:

Huhtikuussa 1942 venäläiset aloittivat päättäväisen keväthyökkäyksen, joka oli heidän toinen suurhyökkäyksensä Syvärin rintamalla. Ensimmäinen suurhyökkäys oli Gorassa vuodenvaihteen 1941-42 ympärillä, eli 4-5 kuukautta aikaisemmin.

Venäläisten keväthyökkäys 1942 oli jälleen vakava yritys ajaa suomalaiset pois Syvärin eteläpuolelta. Yllätyksellinen hyökkäys olikin käydä kohtalokkaaksi joukoillemme.

Sotatoimiensa alkuvaiheessa venäläiset joukot tekivät sisäänmurron rintamaan ja katkaisivat Lotinanpelto-Osta -maantien juuri Shemenskin ja Pertjärven välillä. He pureutuivat maastoon tien pohjoispuolelle.

Suomalaiset aloittivat ankaran torjuntataistelun.
Vastaiskuissa ja motituksissa maantie onnistuttiin kohta avaamaan.

Tuloksena tästä oli yksi Suomen sotahistorian suurimmista voitoista.

Kymmenpäiväisen taistelujen sarjan loppuasetelmassa etulinja työnnettiin entiselle paikalleen.

On huomionarvoista, että Shemenskin–Pertjärven taistelujen aikana kyettiin jatkuvilla ilmakuvauksilla ja kuvatulkinnoilla hahmottamaan venäläisten etenemisurat, vahvuudet ja raskaiden aseiden sijoitukset.

Taistelujen alussa vihollinen teki laajamittaisen harhautuksen ja aloitti yleishyökkäyksen sekä painostuksen kaikkialla Syvärin rintamalla.

Kuten tiedetään, SYVÄRIN ETELÄPUOLEINEN RINTAMA alkoi Syvärin voimalaitoksen eteläpuolelta virran rannasta. Siitä suomalaisten asemat jatkuivat Syvärin eteläpuolella noin 110 kilometrin pituisena, melkein suoraan itään kulkevana rintamana Ostan lounaispuoleiseen maastoon asti. Siellä rintama teki jyrkän polvekkeen pohjoiseen ja päättyi Ääniseen noin 10 kilometriä Syvärinniskan (Voznesenjan) eteläpuolella.

Tämä Syvärin voimalaitoksen ja Äänisen välinen 110-kilometrinen maarintama tukeutui vain paikoitellen pienten järvien kapeisiin kannaksiin. Etulinjan valtaosa halkoi korpia ja soita.

Pitkällä rintamalla hyökkäystoimien alettua kesti pari vuorokautta ennen kuin suomalaisissa esikunnissa nimenomaan ilmatiedustelun tuloksena selvisi venäläisten hyökkäyksen painopiste ja vakavuus. Se hahmottui Shemenskin–Pertjärven alueelle. Miten siis?

Vihollisella oli käytössään Hiihtoprikaati, jonka pataljoonat etenivät hyökkäyksen kärkenä myös öisin. Ilmakuvilta muun muassa huomattiin, että lumessa, metsissä, lampien jäillä ja aukeilla soilla näkyi runsaasti hiihtojoukkojen jättämiä latuja, joiden suunnista ja määristä voitiin nähdä vihollisen aikeet.

Kuvilta nähtiin lisäksi, että venäläisellä puolella tietyt tiet olivat täynnä autoja, muita ajoneuvoja, parivaljakoita ja marssiosastoja. Näin vihollinen syötti määrätietoisesti uusia joukkojaan eteen.

Ilmakuvien tulkintatulokset jaettiin välittömästi puhelimitse etulinjan johtoportaille. Edelleen, seuraavana päivänä havaintotiedot pudotettiin karttalehtien väripainoksina sovittuun paikkaan. Näin saatiin maalien koordinaatit tuoreeltaan tykistön ja jalkaväkijoukkojen käyttöön.

Nurmoilan lentokenttään tukeutunut Lentolaivue 12 suoritti nämä keskeiset kuvaus- ja tiedustelulennot. Niin ikään Nurmoilassa, sen kasarmialueella, sijaitsi VI Armeijakunnan Esikunta. Esikunnan Tykistöosaston kartoittajat suorittivat ilmakuvien stereomittaukset ja veivät saadut tulokset kartoille.

Kun venäläisten hyökkäys alkoi, ilmakuvia hankittiin jatkuvasti päivänvalolla, ja niitä stereotutkijat selvittivät yötä päivää. Esikunnan rotaprint painoi tulkinnat kartoille, kartat sidottiin paketeiksi, jotka lentoteitse pudotettiin määrätyille pisteille eteen, josta etulinjan vastuutahot keräsivät ne ja jakoivat edelleen joukoille. Näin säästettiin paljon aikaa ja ilmatiedustelun tulokset saatiin nopeasti käyttöön.

Ilmatiedustelu, ilmakuvaus ja stereotulkinta olivat tällä kertaa avainasemassa laajamittaisen hyökkäyksen painopisteen selvittämisessä.

Ilmatiedustelun, taitavien kuvatulkitsijoiden ja suomalaisten rintamajoukkojen hyvällä yhteistyöllä venäläiset hyökkäysjoukot murjottiin niin pahasti, että Syvärin rintama rauhoittui suurhyökkäyksiltä kahdeksi vuodeksi, vaikka oli muuten rauhaton jatkuvasti mm. pataljoona-komppania –vahvuisten kahakoiden, iskuosasto-operaatioiden, partioiden, vanginsieppausten, kranaattitulituksen ja tarkka-ammunnan takia.

Kirjailija Einar Palmunen on dokumentoinut tapahtumat teokseensa ”Shemenskin – Pertjärven taistelut” (Karisto 1966). Ensi viikolla tästä tärkeästä torjuntavoitosta tulee kuluneeksi tasan 70 vuotta.

Gorassa suurhyökkäys kirjoitti:

GORA. Venäläisten ensimmäinen suurhyökkäys Syvärin rintamalla, 12-1941:

Gora, joka sanana tarkoittaa mäkeä tai vuorta, on noin kahden neliökilometrin laajuinen pöytämäinen vaara. Sen päällä oli ennen kolme pientä kylää: Gora, Sumilino ja Karka.

Mäkivaarana Gora nousee huomattavasti muuta korpimaisemaa korkeammalle.

Gora sijaitsee Syvärin eteläpuolella noin 6 kilometriä Lotinanpelto-Osta -maantien (P 37) eteläpuolella.

Tarkka kohta on 6 kilometriä suoraan etelään Baranista. Baranilla tarkoitan sitä tienhaaraa, josta Lotinanpelto–Osta –maantieltä erkanee (oiko-) tie Kiprusinon suuntaan ja sieltä edelleen Syvärinniskalle, Voznesenjaan.

Goran taistelut vuodenvaihteessa 194-42 olivat yksi Syvärin rintaman ankarimmista ja säälimättömimmistä taisteluista.

Vihollisen tavoitteena oli katkaista maantie Lotinanpelto–Osta juuri Baranin kohdalla. Ja sitten työntää suomalaiset takaisin Syvärin pohjoispuolelle. Noin niinkuin ensi alkuun.

Niinpä joulukuussa puolivälissä 1941 vihollisen tuore siperialaisdivisioona (114. Div) hyökkäsi voimakkaan tykistö- ja kranaatinheitintulen sekä panssarivaunujen ja ilmavoimien tukemana etelän suunnasta Goraan.

Ylivoimainen vihollinen valtasi Goran laen 19. joulukuuta.

Gorasta käytiin armottomia taisteluja, joissa muun muassa rohkeasti ja erittäin urhollisesti taistellut Rajajääkäripataljoona 4 kärsi raskaat tappiot joulukuussa 1941.

Taistelut Gorasta Kuun ja tähtien valaisemina pakkasöinä muodostuivat aavemaisiksi kamppailuiksi elämästä ja kuolemasta. Goran lumi muuttui punaiseksi jäätyneestä verestä.

Väinö Linna osallistui Goran taisteluun JR 8:n Ensimmäisen pataljoonan mukana. Hän kirjoitti Tuntemattomassa sotilaassa Goran taisteluista näin:

”… Takavasemmalla sijaitsevan Kaljukukkulan laki ryöppysi raskaassa keskityksessä. Rajajääkäripataljoonan jäännösten oli lopulta kolmen turhan ja verisen yrityksen jälkeen onnistunut pureutua siihen kiinni.

Kukkulan rinteet oli reunustettu ruumiilla, sillä vihollisella ei ollut peräytymismahdollisuuksia ja siitä syystä muodostui taistelu erittäin katkeraksi. Rajajääkäreiden hyvä henki kesti kolme epäonnistumista, ja kun neljäs vei heidät kukkulalle, kaatuivat siperialaiset kuoppiinsa yhdenkään antautumatta.

Nyt ampui vihollinen sitä kiihkeästi tykistöllään, ja siellä ruumiiden seassa kyhjöttivät rajajääkärit apaattisina, kauhu sydämessä, tuon myllerryksen keskellä…”

Koko Goran mäkivaaran alueelle ammuttiin muutaman viikon aikana yli 80 000 kranaattia (molemmat osapuolet yhteensä). Teoreettisesti tämä tarkoittaa yhtä kranaattia 10 x 10 metrin alaa kohden.

Lopulta Goran taistelut päättyivät suomalaisten torjuntavoittoon, kun tammikuun alussa 1942 -- neljän taisteluviikon päätteeksi -- Goraan hyökännyt siperialaisdivisioona saatiin lyödyksi takaisin ja osittain tuhotuksi.

Pelkästään Goran laelle jäi yli 2700 jäätynyttä Siperian poikaa.

Taisteluihin osallistuneiden suomalaisjoukkojen menetykset kaatuneina, haavoittuneina, paleltuneina ja kadonneina olivat yli 1000 miestä.

Oikeastaan Gorassa olivat vastakkain siperialaiset savolaiset karjalaiset.

---

Lue lisää

Yrjö Keinonen kuvaa kirjassaan "Kärkijoukkona Syvärille" myös Goran taisteluja ja mainitsee juuri tämän siperialaisen 114 divisioonan.
Ilmeisesti tämä joukko oli valioluokan sotilaita.

Keinonen.... kirjoitti:

Yrjö Keinonen kuvaa kirjassaan "Kärkijoukkona Syvärille" myös Goran taisteluja ja mainitsee juuri tämän siperialaisen 114 divisioonan.
Ilmeisesti tämä joukko oli valioluokan sotilaita.

Lue lisää

***
Olet täysin oikeassa.

Siperialainen 114. Divisioona oli hyvin arvostettava ja kelpo taistelujoukko.

Sotahistoriatuntija, professori Ohto Mannisen mukaan Siperiasta Syvärille keskitetty 114. Divisioona oli ns. kantadivisioona. Sen taistelijat olivat hyvin sotakoulutettua ja nuorta joukkoa. He olivat tottuneet ankariin talviolosuhteisiin, ja varustus oli hyvä: paljon automaattiaseita ja hyvät talvikamppeet, mm. lumipuvut. Tämän myös suomalaiset panivat merkille. Kaatuneilta siperialaisilta riisutut huopatossut ja talvitakit olivat haluttua sotasaalista.

Tiedetään, että 114. Divisioona saapui lokakuun alussa 1941 Syvärin eteläpuolelle Uralilta. Se oli ollut Uralilla reservinä saksalaisten varalta. Uralille joukko-osasto oli saapunut aiemmin syksyn kuluessa junakuljetuksin hyvin kaukaa, Baikalin takaa.

Uralilta divisioona piti suunnata joko taisteluun Moskovasta tai taisteluun Leningradin saartorengasta vastaan. Kun suomalaiset yllättävästi ylittivät Syvärin, divisioona lähetettiin suomalaisten kimppuun. Mikä sattuman oikku.

Ns. Kirgiisimotin ja Goran taisteluiden pääroolissa ollut savolais-karjalainen 7. Divisioona oli lähtenyt sotaan Tohmajärven Pusujoelta. Sieltä oli Syvärin etulinjoille matkaa linnuntietä 300 kilometriä.

Siperialaiset saapuivat taistelualueelle siis Taka-Baikalilta.
Sieltä oli linnuntietä matkaa Syvärille 5000 kilometriä.

Ja näillä tantereilla he sitten kohtasivat toisensa monta kertaa.

114. Divisioonan sotilaat taistelivat peräänantamattomasti ja urhoollisesti.

On olemassa paljon aikalaiskuvauksia tämän joukon sinnikkyydestä.
Esimerkiksi, talvella kokonainen komppania saattoi lähteä metrin paksuisen lumen sisässä ryömimään omalta puoleltaan suomalaisten asemia kohti 150 metrin levyisenä rintamana. Lumi suojasi etenijät luodeilta. Tällainen taistelutapa aiheutti pelonsekaista kauhua ja monia kiperiä tilanteita, jotka selvitettiin usein vasta käsirysynä käytyjen lähitaistelujen jälkeen.

Edelleen, Kumpu-nimisen tukikohdan räjäyttäminen altapäin keväällä 1944 oli siperialaisten sotajuonia. Tämä kävi niin, että kaikessa hiljaisuudessa Siperian miehet kaivoivat -- korillinen korilliselta -- 200 metriä pitkän tunnelin ei-kenenkään-maan alitse suomalaisten puolelle Kumpu-tukikohdan alle.

Sinne he asensivat kahden tonnin suuruisen räjähdelatauksen pala palalta.
Sopivalla taktisella hetkellä vihollinen räjäytti latauksen ja rynnäköi sekasortoisessa tilanteessa suomalaisten asemiin.

Mutta tämäkin vaarallinen, jopa koko Syvärin rintamaa horjuttava tilanne saatiin vaivoin torjutuksi. Siitä kiitos kuuluu nopeille ja teräville vastatoimille sekä rohkeiden puolustajien lujahermoiselle taistelulle.

-- Tämä oli Osa 1, jatkuu --

Siperian divisioona kirjoitti:

***
Olet täysin oikeassa.

Siperialainen 114. Divisioona oli hyvin arvostettava ja kelpo taistelujoukko.

Sotahistoriatuntija, professori Ohto Mannisen mukaan Siperiasta Syvärille keskitetty 114. Divisioona oli ns. kantadivisioona. Sen taistelijat olivat hyvin sotakoulutettua ja nuorta joukkoa. He olivat tottuneet ankariin talviolosuhteisiin, ja varustus oli hyvä: paljon automaattiaseita ja hyvät talvikamppeet, mm. lumipuvut. Tämän myös suomalaiset panivat merkille. Kaatuneilta siperialaisilta riisutut huopatossut ja talvitakit olivat haluttua sotasaalista.

Tiedetään, että 114. Divisioona saapui lokakuun alussa 1941 Syvärin eteläpuolelle Uralilta. Se oli ollut Uralilla reservinä saksalaisten varalta. Uralille joukko-osasto oli saapunut aiemmin syksyn kuluessa junakuljetuksin hyvin kaukaa, Baikalin takaa.

Uralilta divisioona piti suunnata joko taisteluun Moskovasta tai taisteluun Leningradin saartorengasta vastaan. Kun suomalaiset yllättävästi ylittivät Syvärin, divisioona lähetettiin suomalaisten kimppuun. Mikä sattuman oikku.

Ns. Kirgiisimotin ja Goran taisteluiden pääroolissa ollut savolais-karjalainen 7. Divisioona oli lähtenyt sotaan Tohmajärven Pusujoelta. Sieltä oli Syvärin etulinjoille matkaa linnuntietä 300 kilometriä.

Siperialaiset saapuivat taistelualueelle siis Taka-Baikalilta.
Sieltä oli linnuntietä matkaa Syvärille 5000 kilometriä.

Ja näillä tantereilla he sitten kohtasivat toisensa monta kertaa.

114. Divisioonan sotilaat taistelivat peräänantamattomasti ja urhoollisesti.

On olemassa paljon aikalaiskuvauksia tämän joukon sinnikkyydestä.
Esimerkiksi, talvella kokonainen komppania saattoi lähteä metrin paksuisen lumen sisässä ryömimään omalta puoleltaan suomalaisten asemia kohti 150 metrin levyisenä rintamana. Lumi suojasi etenijät luodeilta. Tällainen taistelutapa aiheutti pelonsekaista kauhua ja monia kiperiä tilanteita, jotka selvitettiin usein vasta käsirysynä käytyjen lähitaistelujen jälkeen.

Edelleen, Kumpu-nimisen tukikohdan räjäyttäminen altapäin keväällä 1944 oli siperialaisten sotajuonia. Tämä kävi niin, että kaikessa hiljaisuudessa Siperian miehet kaivoivat -- korillinen korilliselta -- 200 metriä pitkän tunnelin ei-kenenkään-maan alitse suomalaisten puolelle Kumpu-tukikohdan alle.

Sinne he asensivat kahden tonnin suuruisen räjähdelatauksen pala palalta.
Sopivalla taktisella hetkellä vihollinen räjäytti latauksen ja rynnäköi sekasortoisessa tilanteessa suomalaisten asemiin.

Mutta tämäkin vaarallinen, jopa koko Syvärin rintamaa horjuttava tilanne saatiin vaivoin torjutuksi. Siitä kiitos kuuluu nopeille ja teräville vastatoimille sekä rohkeiden puolustajien lujahermoiselle taistelulle.

-- Tämä oli Osa 1, jatkuu --

Lue lisää

-- jatkoa, eli Osa 2 (2). --

114. Divisioona oli aktiivinen hyökkäysjoukko.
Venäjän sodanjohto käytti divisioonaa vaativien operaatioiden toteuttamisessa.

Siksi divisioona kului Jatkosodan aikana parikin kertaa aivan loppuun.
Siperiasta kuitenkin rahdattiin junilla tuoreita miehiä täydennykseksi, ja näin ”divisioona syntyi uudelleen ja uudelleen”.

Vaikka 114. Divisioonan kohtalo kesän 1944 taisteluissa oli lopulta karu ja tyly, se saavutti tuloksia ja ansaitsi suomalaisten kunnioituksen urheudellaan.

Tässä esimerkkejä 114. Divisioonan taistelusuorituksista:

- LOKAKUUSSA 1941 se blokkasi suomalaisten yritykset edetä Orenshenskoje- ja Gongenitsijärvien muodostamalle kannakselle, työnsi suomalaisia noin 5 kilometriä taaksepäin ja vakautti kyseisen rintamanosan. Tapahtumat tunnetaan ns. Kirgiisimotin taisteluina.

Divisioonan tappiot sotasaaliiksi myöhemmin saadun luettelon mukaan olivat: 3180 kaatunutta ja noin 7000 haavoittunutta. Divisioona täydennettiin ja varustettiin uudelleen.

- JOULUKUUSSA 1941 iski 114. Divisioona ilmavoimien ja tykistön voimakkaasti tukemana Goraan, josta se pyrki edelleen Baraniin.
Tämä oli venäläisten ensimmäinen suurhyökkäys Syvärin rintamalla.

Suorittaessaan torjuntaa aiemmista taisteluista väsyneet ja alivahvuisiksi huvenneet suomalaisjoukot joutuivat lujille pakkasessa ja paksussa lumessa. Taistelu Goran omistuksesta aaltoili päiväkausia edestakaisin. Neljän taisteluviikon jälkeen kamppailu Goran hallinnasta päättyi suomalaisten voittoon.

Goralla on legendaarinen kaiku Suomen kansan saagassa.

Osaltaan tämä johtuu lumesta, pakkasesta, nälästä, kauhusta ja siperialaisten taistelijoiden sinnikkyydestä. Osaltaan tämä johtuu myös muista mieleenpainuvista kokemuksista ja tarinoista, joita kerrottiin monissa yksiköissä ja korsuissa miesten kesken (nykytermein puhuttaneen debriefingistä).

Taisteluihin osallistuivat seuraavat joukot: JR 51, JR 30, I/JR9, I/JR8, RajaJP 4, SissiOs/7. Div, PPK/7. Div, JääkK/JR 29, KTR 2, KTR 9 ja KevPtsto 10.

Goran taistelussa siperialaisen 114. Divisioonan tappiot olivat 2750 kaatunutta ja noin 6000 haavoittunutta. Divisioona täydennettiin ja varustettiin uudelleen. Junat höyrysivät Syvärin rintaman ja Itä-Siperian väliä...

- HUHTIKUUSSA 1942 osallistui 114. Divisioona Shemenski-Pertjärven taisteluihin. Tämä oli venäläisten toinen suurhyökkäys Syvärin rintamalla.

Suomalaisten joukkojen yhteistyöllä vihollisjoukot murjottiin niin pahasti, että Syvärin rintama rauhoittui suurhyökkäyksiltä kahdeksi vuodeksi. Muuta taistelutoimintaa kyllä oli jatkuvasti, ja rintama oli rauhaton; kuolema oli läsnä joka päivä, joka yö asemasodankin aikaan.

Shemenski-Pertjärven torjuntataistelu oli yksi Suomen sotahistorian suurimmista voitoista. Siitä tulee kuluneeksi ensi viikolla tasan 70 vuotta.

Vaikka venäläiset taistelivat motteihin jouduttuaan sitkeästi ja kuolemaa halveksien, kymmenpäiväisen taistelujen sarjan loppuasetelmassa etulinja jäi entiselle paikalleen.

Kaatuneita vihollisia oli koottujen ilmoitusten mukaan yli 10000. Sotasaalis oli runsas. Siperialainen 114. Divisioonaa jouduttiin jälleen täydentämään tuoreilla voimilla ja uusilla varusteilla. Jo kolmatta kertaa 6-7 kuukauden sisällä.

- KESÄKUUSSA 1944 käynnistyi venäläisten kolmas suurhyökkäys Syvärin rintamalla. Hyökkäys lähti liikkeelle Lotinanpellosta. Hyökkäykseen osallistui myös 114. Divisioona, jonka kohtalona oli kulua taistelujen melskeissä vähiin.

Heinäkuussa 1944 divisioona sitten käytännöllisesti katsoen tuhoutui kokonaan Nietjärven taistelussa muun muassa suomalaisten tykkien ja liekinheitinten tulessa sekä Lentorykmentti 4:n pommien keskellä.

***

lkujmt kirjoitti:

Jäi epäselväksi. Voittiko suomalaiset sodan?

---
Kaikki viime vuosisadan sodat olivat Suomelle kovia koettelemuksia.

Toisessa maailmansodassa Suomi taisteli itsenäisyytensä ja demokratiansa puolesta. Puna-armeijan hyökkäykset pysäytettiin Talvisodan ja Jatkosodan suurissa torjuntataisteluissa, joita voidaan pitää kansakuntamme suurimpina saavutuksina.

Kansakunnan - sotiemme taistelijoiden, veteraanien, lottien ja kotirintaman - panos suomalaisen kulttuurin ja elämänmuodon sekä eurooppalaisten arvojen ja Euroopan rauhanvakauden turvaamisessa on ollut ainutlaatuinen.

Tehtävät hoidettiin kunnialla. Suomi taisteli alistumatta diktatuurien valtaan.
---

Siperian divisioona kirjoitti:

-- jatkoa, eli Osa 2 (2). --

114. Divisioona oli aktiivinen hyökkäysjoukko.
Venäjän sodanjohto käytti divisioonaa vaativien operaatioiden toteuttamisessa.

Siksi divisioona kului Jatkosodan aikana parikin kertaa aivan loppuun.
Siperiasta kuitenkin rahdattiin junilla tuoreita miehiä täydennykseksi, ja näin ”divisioona syntyi uudelleen ja uudelleen”.

Vaikka 114. Divisioonan kohtalo kesän 1944 taisteluissa oli lopulta karu ja tyly, se saavutti tuloksia ja ansaitsi suomalaisten kunnioituksen urheudellaan.

Tässä esimerkkejä 114. Divisioonan taistelusuorituksista:

- LOKAKUUSSA 1941 se blokkasi suomalaisten yritykset edetä Orenshenskoje- ja Gongenitsijärvien muodostamalle kannakselle, työnsi suomalaisia noin 5 kilometriä taaksepäin ja vakautti kyseisen rintamanosan. Tapahtumat tunnetaan ns. Kirgiisimotin taisteluina.

Divisioonan tappiot sotasaaliiksi myöhemmin saadun luettelon mukaan olivat: 3180 kaatunutta ja noin 7000 haavoittunutta. Divisioona täydennettiin ja varustettiin uudelleen.

- JOULUKUUSSA 1941 iski 114. Divisioona ilmavoimien ja tykistön voimakkaasti tukemana Goraan, josta se pyrki edelleen Baraniin.
Tämä oli venäläisten ensimmäinen suurhyökkäys Syvärin rintamalla.

Suorittaessaan torjuntaa aiemmista taisteluista väsyneet ja alivahvuisiksi huvenneet suomalaisjoukot joutuivat lujille pakkasessa ja paksussa lumessa. Taistelu Goran omistuksesta aaltoili päiväkausia edestakaisin. Neljän taisteluviikon jälkeen kamppailu Goran hallinnasta päättyi suomalaisten voittoon.

Goralla on legendaarinen kaiku Suomen kansan saagassa.

Osaltaan tämä johtuu lumesta, pakkasesta, nälästä, kauhusta ja siperialaisten taistelijoiden sinnikkyydestä. Osaltaan tämä johtuu myös muista mieleenpainuvista kokemuksista ja tarinoista, joita kerrottiin monissa yksiköissä ja korsuissa miesten kesken (nykytermein puhuttaneen debriefingistä).

Taisteluihin osallistuivat seuraavat joukot: JR 51, JR 30, I/JR9, I/JR8, RajaJP 4, SissiOs/7. Div, PPK/7. Div, JääkK/JR 29, KTR 2, KTR 9 ja KevPtsto 10.

Goran taistelussa siperialaisen 114. Divisioonan tappiot olivat 2750 kaatunutta ja noin 6000 haavoittunutta. Divisioona täydennettiin ja varustettiin uudelleen. Junat höyrysivät Syvärin rintaman ja Itä-Siperian väliä...

- HUHTIKUUSSA 1942 osallistui 114. Divisioona Shemenski-Pertjärven taisteluihin. Tämä oli venäläisten toinen suurhyökkäys Syvärin rintamalla.

Suomalaisten joukkojen yhteistyöllä vihollisjoukot murjottiin niin pahasti, että Syvärin rintama rauhoittui suurhyökkäyksiltä kahdeksi vuodeksi. Muuta taistelutoimintaa kyllä oli jatkuvasti, ja rintama oli rauhaton; kuolema oli läsnä joka päivä, joka yö asemasodankin aikaan.

Shemenski-Pertjärven torjuntataistelu oli yksi Suomen sotahistorian suurimmista voitoista. Siitä tulee kuluneeksi ensi viikolla tasan 70 vuotta.

Vaikka venäläiset taistelivat motteihin jouduttuaan sitkeästi ja kuolemaa halveksien, kymmenpäiväisen taistelujen sarjan loppuasetelmassa etulinja jäi entiselle paikalleen.

Kaatuneita vihollisia oli koottujen ilmoitusten mukaan yli 10000. Sotasaalis oli runsas. Siperialainen 114. Divisioonaa jouduttiin jälleen täydentämään tuoreilla voimilla ja uusilla varusteilla. Jo kolmatta kertaa 6-7 kuukauden sisällä.

- KESÄKUUSSA 1944 käynnistyi venäläisten kolmas suurhyökkäys Syvärin rintamalla. Hyökkäys lähti liikkeelle Lotinanpellosta. Hyökkäykseen osallistui myös 114. Divisioona, jonka kohtalona oli kulua taistelujen melskeissä vähiin.

Heinäkuussa 1944 divisioona sitten käytännöllisesti katsoen tuhoutui kokonaan Nietjärven taistelussa muun muassa suomalaisten tykkien ja liekinheitinten tulessa sekä Lentorykmentti 4:n pommien keskellä.

***

Lue lisää

Goran taisteluissa oli käsittääkseni mukana myös venäläisten 242.Divisioona tuon em. siperialaisen 114.D:n lisäksi. Lienee ollut jopa puntit tasan em.joukoilla. Lisäksi kannattaa muistaa meidän tykistömme ansiokas toiminta Goran taisteluissa: III/KTR 2, 5./KTR 2, 8./KTR 9 ja KevPsto 10 osallistuivat ainakin tulitoimintaan Gorassa. Lisäksi oli vahvennuksia. Orenshenskojessa oli KTR 2:n lisäksi RaskPsto 28. Em. tykistöjoukot kuuluivat elimellisesti Kalpadivisioonaan eli 7.Divisioonaan, jota johti siis mannerheimristin ritari eversti Antero Svensson.

Svensson oli legendaarinen rintamakomentaja, joka kuoli 53-vuotiaana vuonna 1946, Helsingissä. Eivät eläneet tuohon aikaan rintamakomentajat vanhoiksi, esimerkkejä on lukuisia. Kuten jo tuli mainittua edellä, Goran taistelut, kuten myös Orenshenskojen, olivat nimenomaan Kalpadivisioonan sotaa (Orenshenskojessa lisäksi Os Riitesuo, Gorassa I/JR 8, JääkK/JR 29 sekä KevOs 10). Lienee ollut vielä muitakin Kalpadivisioonaan kuulumattomia. Vaikka olivat kovia nuo vastapuolen pojat, niin vielä kovempia olivat metsä- ja maatöissä karaistuneet Pohjoi-Savon ja Pohjoi-Karjalan poikamme - jopa loppuun ajettuina ja uupuneina, eivät antaneet periksi kirgiiseille. Kaikki kunnia heille.

Tosin Kilinin tutkimukset nojaavat neuvostotilastoihin jotka itsessään ovat kriittisissä tutkimuksissa kuten tappioilmoituksissa osoittautuneet hyvin kyseenalaisiksi. Näin ollen Kilininin käyttämä lähdeaineisto ei suinkaan välttämättä edusta totuutta.

Tuskin murjottiin, lienee medän poikamme tulleet murjotuiksi...

Edelleisessä kirjoituksessa mainitaan Haapalammin kylä. Tähän kohtaan Jalkaväkirykmentti 51 hyökkäsi ja eteni luoteen suunnasta ja katkaisi maantien.

Haapalammi on Laatokan rannikolla Sortavala-Lahdenpohja maantien varrella.

Sortavalan keskustasta on kylään matkaa 10 kilometriä.

Haapalammilla on nykyään iso karjatila, pelloilla kyllä melko paljon miehenkorkuista jättiputkea.

Selvennän tässä vielä isäsi pataljoonan (III/ JR 51) taistelu-uran alkuvaihetta.

Ensin JR 51 hyökkäsi Tohmajärveltä Laatokan rantaan (Tohmajärvi-Hämekoski-Harlu-Läskelä-Läskelän Joensuu). Tähän meni 11-12 päivää.

Sitten JR 51 palasi uudelleen takaisin rajalle ja hyökkäsi Kiteeltä Laatokan rannikolle (Kitee-Kiteenjoki-Uusikylä-Haapalammin kylä). Tähän meni kaksi viikkoa.

Eli toteutettiin kaksi "vetoa" rajalta Laatokan rantaan.

Näin isäsi ja III/JR 51 osallistuivat tiiviisti niihin sotatoimiin, jotka johtivat Sortavalan vapauttamiseen vihollisjoukoista.

Sotatoimet rajalta > kirjoitti:

Selvennän tässä vielä isäsi pataljoonan (III/ JR 51) taistelu-uran alkuvaihetta.

Ensin JR 51 hyökkäsi Tohmajärveltä Laatokan rantaan (Tohmajärvi-Hämekoski-Harlu-Läskelä-Läskelän Joensuu). Tähän meni 11-12 päivää.

Sitten JR 51 palasi uudelleen takaisin rajalle ja hyökkäsi Kiteeltä Laatokan rannikolle (Kitee-Kiteenjoki-Uusikylä-Haapalammin kylä). Tähän meni kaksi viikkoa.

Eli toteutettiin kaksi "vetoa" rajalta Laatokan rantaan.

Näin isäsi ja III/JR 51 osallistuivat tiiviisti niihin sotatoimiin, jotka johtivat Sortavalan vapauttamiseen vihollisjoukoista.

Lue lisää

Isäsi kunniakas ja urhoollinen pataljoona - III/JR 51 - taisteli syyskuun 1941 alussa Torasjoella Nurmoilan suunnasta kohti Saarimäkeä siirtyvää vihollista vastaan.

Vihollisjoukot oli saanut liikkeelle Karjalan Armeijan Tuulosjoen ylimenohyökkäys, mikä sekoitti vihollisen pasmat.

Vihollisen 3. Jalkaväkidivisioona oli lyöty hajalle, ja sen joukot pyrkivät pohjois-koilliseen, missä oli suomalainen, III/JR 51:n oma 7. Divisioona sotatoimissaan Pyhäjärven ja Kotkatjärven suunnilla.

Kolmas Pataljoona esti vihollisosastojen läpipääsyn kovissa taisteluissa Torasjoki-linjalla. Paikka on tässä osapuilleen valkean ristin osoittamassa paikassa keskellä ruutua:

http://wikimapia.org#lat=61.202333&lon=33.0911637&z=12&l=17&m=b

Torasjoki, JR 51/7.D kirjoitti:

Isäsi kunniakas ja urhoollinen pataljoona - III/JR 51 - taisteli syyskuun 1941 alussa Torasjoella Nurmoilan suunnasta kohti Saarimäkeä siirtyvää vihollista vastaan.

Vihollisjoukot oli saanut liikkeelle Karjalan Armeijan Tuulosjoen ylimenohyökkäys, mikä sekoitti vihollisen pasmat.

Vihollisen 3. Jalkaväkidivisioona oli lyöty hajalle, ja sen joukot pyrkivät pohjois-koilliseen, missä oli suomalainen, III/JR 51:n oma 7. Divisioona sotatoimissaan Pyhäjärven ja Kotkatjärven suunnilla.

Kolmas Pataljoona esti vihollisosastojen läpipääsyn kovissa taisteluissa Torasjoki-linjalla. Paikka on tässä osapuilleen valkean ristin osoittamassa paikassa keskellä ruutua:

http://wikimapia.org#lat=61.202333&lon=33.0911637&z=12&l=17&m=b

Lue lisää

Onhan tuo porukka ollut melko laajalla alueella sotatöissä. Kun vielä otetaan huomioon tiestön vaatimattomuus ja korpitaipaleet jalkapatikassa, niin eipä siinä ole ollut hurraamista. Huollolla on ollut myös melkoinen tehtävä pysyä järjellisen matkan päässä etenevistä joukoista ja pystyä vielä huoltamaan joukot.
On siinä hevosmiehet ja hevoset olleet lujilla, ärräpäiltä ei ole säästytty.
En ole aiemmin tajunnut näiden joukko-osastojen taistelualueiden laajuutta ja etenemisen nopeutta.

Sotatoimet rajalta > kirjoitti:

Selvennän tässä vielä isäsi pataljoonan (III/ JR 51) taistelu-uran alkuvaihetta.

Ensin JR 51 hyökkäsi Tohmajärveltä Laatokan rantaan (Tohmajärvi-Hämekoski-Harlu-Läskelä-Läskelän Joensuu). Tähän meni 11-12 päivää.

Sitten JR 51 palasi uudelleen takaisin rajalle ja hyökkäsi Kiteeltä Laatokan rannikolle (Kitee-Kiteenjoki-Uusikylä-Haapalammin kylä). Tähän meni kaksi viikkoa.

Eli toteutettiin kaksi "vetoa" rajalta Laatokan rantaan.

Näin isäsi ja III/JR 51 osallistuivat tiiviisti niihin sotatoimiin, jotka johtivat Sortavalan vapauttamiseen vihollisjoukoista.

Lue lisää

No, no, tarkkuutta hieman... III/JR 51 ei siis osallistunut tiiviisti Sortavalan valtaussotatoimiin, vaan eteni Kiteenjoen vartta pohjoisesta Vieremäjärville (II ja II/JR 51), I /JR 51:n jäädessä Riekkalan saarelle Sortavan valtausjoukkojen itäisen sivustan varmistustehtävään saman tien. Sieltä I/JR 51 eteni etelän suuntaan Hympölän kautta, pataljoonan komentajan majuri Hirvelän ollessa nimeään kantavan osaston komentajana. Osastoon kuuluivat ainakin I/JR 51, III/JR 9sekä KevOs 15. Taisipa luutnantti Yrjö Keinonenkin komppaniansa kanssa olla mukana tuossa joukossa. Osaston tehtävänä oli puhdistaa edetessään Lahdenpohjan tien vartta ja saaristoa ilmeisesti ainakin jollekin Haapalammen tasalle, jossa kohdattiin muut rykmentin pataljoonat (tulivat alueelle luoteesta, alistettuna eversti Hannukselan 19.D:lle - IP siis).

I Pataljoona JR 51:stä siirrettiin Joensuusta pääosin suoraan Riekkalan saareen sivustavarmistukseen Sortavalan valtauksen ajaksi. Ei siis liikuskellut taa päin noiden II ja III Pataljoonien mukana. Komentaja oli majuri Hirvelä.

Torasjoki -linjan taisteluiden päätyttyä, JR 51:n Kolmas Pataljoona marssi koilliseen, Lumatjärven tienhaaraan.

Siitä pataljoona jatkoi Jalkaväkirykmentti 9:n joukkojen perässä Vasojärvelle, joka on järvi ja luostari keskellä Aunuksen kannasta.
Vasojärveltä marssi jatkui edelleen itään Kaskanan kylään, jonka JR 9 oli vallannut.

Kaskanan jälkeen 7. Divisioonan rykmentit ja patteristot olivat kukin omalla tieosuudellaan tietöissä viisi päivää, kun ne rakensivat kokonaan uuden tien korpimaaston halki Kaskanasta itään Tarsepoliin (Tarsalaan).

Tätä tietä pitkin JR 51:n Kolmas Pataljoona eteni Tarsepoliin, jonka se valtasi yllätyshyökkäyksellä. Sen jälkeen pataljoona eteni parin kilometrin päässä olevalle Muurmannin radalle, jonka se katkaisi kahdesta kohdasta.

Kaskana-Tarsepol kirjoitti:

Torasjoki -linjan taisteluiden päätyttyä, JR 51:n Kolmas Pataljoona marssi koilliseen, Lumatjärven tienhaaraan.

Siitä pataljoona jatkoi Jalkaväkirykmentti 9:n joukkojen perässä Vasojärvelle, joka on järvi ja luostari keskellä Aunuksen kannasta.
Vasojärveltä marssi jatkui edelleen itään Kaskanan kylään, jonka JR 9 oli vallannut.

Kaskanan jälkeen 7. Divisioonan rykmentit ja patteristot olivat kukin omalla tieosuudellaan tietöissä viisi päivää, kun ne rakensivat kokonaan uuden tien korpimaaston halki Kaskanasta itään Tarsepoliin (Tarsalaan).

Tätä tietä pitkin JR 51:n Kolmas Pataljoona eteni Tarsepoliin, jonka se valtasi yllätyshyökkäyksellä. Sen jälkeen pataljoona eteni parin kilometrin päässä olevalle Muurmannin radalle, jonka se katkaisi kahdesta kohdasta.

Lue lisää

Tarsepolin eli Tarsalan kylä on siis Muurmannin radan länsipuolella ja Tarsepolkajoen rantamailla. Kylässä on nykyään pienilukuinen, vanhahko rakennuskanta ja arviolta viitisenkymmentä asukasta.

Syyskuussa 1941 tähän kylään saapui yllättäen lännestä suomalainen 7. Divisioona kärkijoukkonaan urhoollisesti taistellut pataljoona, III/JR 51.

Tapahtumat käynnistyivät, kun Pyhäjärven suurtaistelun jälkeen 7. Divisioona sai käskyn hyökätä suoraan itään, eli Kaskanasta kohti Tarsepolia ja Muurmannin rataa.

”Länsi-itä” -suuntainen eteneminen ei kuitenkaan käynyt helposti. Välimatkaa Kaskanan ja Tarsepolin välillä oli 37 kilometriä, ja niitä yhdisti vain vähäinen kinttupolku.

Maasto oli niin vaikeakulkuista kuusikkokorpea, ettei divisioona olisi voinut saada edes jalkaväkensä taistelevia osia läpi - puhumattakaan kuorma-autoista, henkilöautoista, hevosajoneuvoista, tykeistä ja tykinvetäjistä - ellei se olisi rakentanut ensin tietä itselleen.

Mikäs siinä, 7. Divisioona teki tien. Joukkojen pääosat siirtyivät työryhmitykseen. Viisi päivää rykmentit ja patteristot olivat kukin omalla osuudellaan tietöissä. Kirves paukkui, pokasaha soi ja lapio kirskahteli.

Tietä varten raivattiin 6-7 metrin levyinen ura, tasoiteltiin pinta, aseteltiin puunrungot tien katteeksi poikittain, tehtiin siltoja, rumpuja, paalutuksia, jne.
Näin Aunuksen korpeen syntyi 37-kilometrinen kapulatie.

Jos työ oli rankkaa, niin ravinto oli vankkaa. Tienteon aikana divisioonan miehet söivät Kaskanassa vallatun ja sotasaaliiksi saadun 300-päisen lehmälauman. Stalinin lehmistä riitti viikon ajan monta kiloa lihaa jokaiselle miehelle.

Tässä on esimerkkikuva kapulatien rakentamisesta:

http://www.kolumbus.fi/annsan/eero/eero60.jpg

Tietyömaa Kaskana-Tarsepol oli Jatkosodan hyökkäysvaiheen erikoisin ja suuritöisin rakennusprojekti.

Samalla se oli esimerkki siitä, kuinka määrätietoisen joukon käsissä erämaa voi suhteellisen lyhyessä ajassa menettää kokonaan passiivisen luonteensa.

Tie valmistui 23.9.1941, jolloin ensimmäiset 14 kuorma-autoa pääsivät Tarsepoliin. Jo kaksi päivää aikaisemmin divisioonan jalkaväkikärki - III/JR 51 - oli edennyt Tarsepoliin ja vallannut kylän sekä katkaissut Muurmannin radan tällä tasalla.

Passiiviseksi sivustaksi luultu Aunuksen erämaa ei siis suojannutkaan neuvostojoukkoja. Ne osasivat kaikkein vähiten odottaa divisioonavahvuista hyökkäystä, joka tuli läpipääsemättömänä pidetystä metsästä.

Suomalaisten eteneminen tiettömän korven kautta Muurmannin radalle tuli sellaisena yllätyksenä, että neuvostojoukkojen vastarinta muuttui epätoivoiseksi, murtui ja romahti lopullisesti Aunuksen kannaksella.

Tässä (11.4.2012 15:40) mainitaan Vasojärvi, jossa on pitkään ollut pieni luostari ja kylä. Vasojärvelle vietiin Talvisodan aikana noin 900 suomalaista siviilisotavankia. Vajaat sata heistä kuoli kevään aikana. Loput pääsivät Suomen puolelle touko-kesäkuun vaihteesssa 1940.

Yksi suomalaisten siviilisotavankien leiri oli myös Kaimaojalla.
Se sijaitsi jossakin Kontupohjan lähellä, ilmeisesti Kontupohjan luioteispuolella olevan Santalanjärven rannalla. Järvi on pitkänomainen ja alkaa Kontupohjan pohjoispuolelta ja kurkottaa kohti luodetta:

http://wikimapia.org#lat=62.2343541&lon=34.2773438&z=11&l=17&m=b

Tiedätkö, missä kohtaa Kaimaoja tarkasti ottaen sijaitsi?
Oletko käynyt siellä, voitko antaa ajo-ohjeita.

Tiettävästi Kaimaojan keskitysleirin alueelle on pystytetty Muistoristi.

Missä on Kaimaoja? kirjoitti:

Tässä (11.4.2012 15:40) mainitaan Vasojärvi, jossa on pitkään ollut pieni luostari ja kylä. Vasojärvelle vietiin Talvisodan aikana noin 900 suomalaista siviilisotavankia. Vajaat sata heistä kuoli kevään aikana. Loput pääsivät Suomen puolelle touko-kesäkuun vaihteesssa 1940.

Yksi suomalaisten siviilisotavankien leiri oli myös Kaimaojalla.
Se sijaitsi jossakin Kontupohjan lähellä, ilmeisesti Kontupohjan luioteispuolella olevan Santalanjärven rannalla. Järvi on pitkänomainen ja alkaa Kontupohjan pohjoispuolelta ja kurkottaa kohti luodetta:

http://wikimapia.org#lat=62.2343541&lon=34.2773438&z=11&l=17&m=b

Tiedätkö, missä kohtaa Kaimaoja tarkasti ottaen sijaitsi?
Oletko käynyt siellä, voitko antaa ajo-ohjeita.

Tiettävästi Kaimaojan keskitysleirin alueelle on pystytetty Muistoristi.

Lue lisää

Tähän mennessä tietoni ovat tällaiset:

1. Kyseisen parakkikylän rakensivat 1920- ja 1930-luvulla Pohjois-Amerikasta tulleet suomalaiset.

2. Kylä sijaitsi Kontupohjan luoteispuolella olevan Santalanjärven rannalla.

3. Talvisodan seurauksena parakkikylä toimi yhtenä suomalaisten siviilisotavankien internointipaikkana muutaman kuukauden.

Mikä on Kaimaojan tarkka paikka, kerrotko, kiitti.

Missä on Kaimaoja? kirjoitti:

Tässä (11.4.2012 15:40) mainitaan Vasojärvi, jossa on pitkään ollut pieni luostari ja kylä. Vasojärvelle vietiin Talvisodan aikana noin 900 suomalaista siviilisotavankia. Vajaat sata heistä kuoli kevään aikana. Loput pääsivät Suomen puolelle touko-kesäkuun vaihteesssa 1940.

Yksi suomalaisten siviilisotavankien leiri oli myös Kaimaojalla.
Se sijaitsi jossakin Kontupohjan lähellä, ilmeisesti Kontupohjan luioteispuolella olevan Santalanjärven rannalla. Järvi on pitkänomainen ja alkaa Kontupohjan pohjoispuolelta ja kurkottaa kohti luodetta:

http://wikimapia.org#lat=62.2343541&lon=34.2773438&z=11&l=17&m=b

Tiedätkö, missä kohtaa Kaimaoja tarkasti ottaen sijaitsi?
Oletko käynyt siellä, voitko antaa ajo-ohjeita.

Tiettävästi Kaimaojan keskitysleirin alueelle on pystytetty Muistoristi.

Lue lisää

Talvisodan alussa evakuoimatta jäi nelisentuhatta siviiliä.
Kannaksella ja Suomenlahdella noin 100, Suojärvellä ja Salmissa parisentuhatta, Kuhmossa kymmenkunta, Suomussalmella noin 1700, Sallassa ja Petsamossa noin 300.

Valtaosa (1400) Suomussalmella evakuoimatta jääneistä, onnistuttiin evakuoimaan Suomussalmen ja Raatten tien taisteluiden jälkeen.

Vasojärven Interposelokin lisäksi siviilisotavankileirejä olivat:

* Pullozero (Pullojärvi)
* Kintismä (Kintismäki, Kinnesmäki)
* Kaimaoja (Gaimoja).

Kannaksen ja Suomenlahden saarien väki sijoitettiin Terijoelle.

Aloittaja kysyy siis Kaimaojan leirin sijaintia. Minulla ei ole siitä tarkempaa tietoa, mutta olisi hyvä, jos joku osaisi kertoa sijainnin ja kenties ajoreitin paikalle. Pitkänomainen Santalanjärvi (Озеро Сандал) on Kontupohjan pohjois-ja luoteispuolella:

http://wikimapia.org#lat=62.3788316&lon=34.120102&z=10&l=17&m=b

Aloittaja arvelee siis, että Kaimaojan leiri on ko. järven rantamaisemissa.
Missä on tarkka kohta?

Missä on Kaimaoja? kirjoitti:

Tässä (11.4.2012 15:40) mainitaan Vasojärvi, jossa on pitkään ollut pieni luostari ja kylä. Vasojärvelle vietiin Talvisodan aikana noin 900 suomalaista siviilisotavankia. Vajaat sata heistä kuoli kevään aikana. Loput pääsivät Suomen puolelle touko-kesäkuun vaihteesssa 1940.

Yksi suomalaisten siviilisotavankien leiri oli myös Kaimaojalla.
Se sijaitsi jossakin Kontupohjan lähellä, ilmeisesti Kontupohjan luioteispuolella olevan Santalanjärven rannalla. Järvi on pitkänomainen ja alkaa Kontupohjan pohjoispuolelta ja kurkottaa kohti luodetta:

http://wikimapia.org#lat=62.2343541&lon=34.2773438&z=11&l=17&m=b

Tiedätkö, missä kohtaa Kaimaoja tarkasti ottaen sijaitsi?
Oletko käynyt siellä, voitko antaa ajo-ohjeita.

Tiettävästi Kaimaojan keskitysleirin alueelle on pystytetty Muistoristi.

Lue lisää

Muutaman vuoden takaisesta keskustelusta ilmeni, että Kaimaojan leiri on ollut Kontupohjan länsipuolella Äänisen rannalla. Siitä kertoi eräs leirillä vankina ollut karjalainen.
Olen hakenut Kaimaojaa vaikka kuinka, mutta ei löydy, ei edes Karjalan hyvinkin tarkasta tiekartasta. Pitää vielä etsiä vanhasta venäjänkielisestä Karttakirjasta.

Eräs tieto kirjoitti:

Muutaman vuoden takaisesta keskustelusta ilmeni, että Kaimaojan leiri on ollut Kontupohjan länsipuolella Äänisen rannalla. Siitä kertoi eräs leirillä vankina ollut karjalainen.
Olen hakenut Kaimaojaa vaikka kuinka, mutta ei löydy, ei edes Karjalan hyvinkin tarkasta tiekartasta. Pitää vielä etsiä vanhasta venäjänkielisestä Karttakirjasta.

Lue lisää

Kiitos. Selvitellään asiaa nyt.
Kontupohjan läheisyydessä se nyt joka tapauksessa (?) on ollut.

Olen käynyt itsekin lävitse pääpiirtein kaiken netistä löytyvän informaation. Ristiriitaisia tietoja vaan. Onkohan olemassa sellaista suomalaista kirjaa, jossa olisi mukana karttapiirros Kaimaojan sijainnista?

Tuo mainitsemasi vanha venäläinen karttakirja voi olla myös hyvä lähde.
Silloin kartan information tulisi olla vuoikymmeniä vanhaa, jotta paikka voisi olla merkittynä?

Eräs tieto kirjoitti:

Muutaman vuoden takaisesta keskustelusta ilmeni, että Kaimaojan leiri on ollut Kontupohjan länsipuolella Äänisen rannalla. Siitä kertoi eräs leirillä vankina ollut karjalainen.
Olen hakenut Kaimaojaa vaikka kuinka, mutta ei löydy, ei edes Karjalan hyvinkin tarkasta tiekartasta. Pitää vielä etsiä vanhasta venäjänkielisestä Karttakirjasta.

Lue lisää

Nostatan tätä ketjua ja kysyn, missä on Kaimaoja?

Eräs tieto kirjoitti:

Muutaman vuoden takaisesta keskustelusta ilmeni, että Kaimaojan leiri on ollut Kontupohjan länsipuolella Äänisen rannalla. Siitä kertoi eräs leirillä vankina ollut karjalainen.
Olen hakenut Kaimaojaa vaikka kuinka, mutta ei löydy, ei edes Karjalan hyvinkin tarkasta tiekartasta. Pitää vielä etsiä vanhasta venäjänkielisestä Karttakirjasta.

Lue lisää

Missä on Kaimaoja? Tietäisikö joku aivan tarkan paikan?

Eräs tieto kirjoitti:

Muutaman vuoden takaisesta keskustelusta ilmeni, että Kaimaojan leiri on ollut Kontupohjan länsipuolella Äänisen rannalla. Siitä kertoi eräs leirillä vankina ollut karjalainen.
Olen hakenut Kaimaojaa vaikka kuinka, mutta ei löydy, ei edes Karjalan hyvinkin tarkasta tiekartasta. Pitää vielä etsiä vanhasta venäjänkielisestä Karttakirjasta.

Lue lisää

Tässä kommenttini keskusteluun Kaimaojasta, joka oli ns. metsäpunkti.
Sinnehän vietiin Talvisodan aikana noin 500 siviilisotavankia pääasiassa Suojärven alueelta.

Aluksi itsestäni. Olen 66-vuotias mies. Koulutustaustani on kansakoulu ja yksivuotinen ammattikoulu. Sotilasarvoni on reservin vääpeli. Harrastan sota- ja kulttuurihistoriaa ja olen käynyt selvittämässä itseäni kiinnostavia asioita mm. Tukholmassa, Ruotsin sota- ja valtionarkistossa.

Kaimaojan sijaintia olen yrittänyt selvittää mm. soittamalla eri henkilöille Suomessa. Olen heitellyt verkkoja tulkin välityksellä myös Petroskoin yliopistoon ja Kontupohjan suuntaan, mutta ilman vastausta.

Kesäkuussa 2012 ajoin autollani Kontupohjan suunnalle tarkistamaan eräitä löytämiäni vihjeitä. Ajelin mm. Riihiselän suunnalta kymmenen kilometriä etelään, mutta matkani tyssäsi, kun 400 metriä ennen tien kääntymistä kaakkoon oli loivassa mäessä 40 metriä leveä suo. Suo näkyy kartallani. Enpä yrittänyt vuosimallia 1989 olevalla Mersu-henkilöautolla sen ylittämistä.

Kuitenkin havaintoni tuolta reissulta olivat seuraavat.

1) Vanhempi väki ei tunne karttoja, eikä osaa niiden perusteella kertoa hyödyllisiä lisätietoja kysyjälle,

2) Nuorempi väki katsoo televisiota ja roikkuu mediassa; tuntee vain historian pääpiirteitä,

3) Alueella sähkö- ja puhelinlinjat on kerätty pois, ja monin paikoin kyliin menevät tiet kasvavat 3-4-metristä pusikkoa.

Kuitenkin, kysyessäni Kaimaojan sijaintia, eräs paikkakuntalainen viittoili Santalanjärven suuntaan, piirsi ympyrän ja siihen ehkä kirkkoa osoittavan ristin. Ei selvinnyt, oliko merkinnässä kyseessä saaresta, kumpareesta, kirkosta vai hautausmaasta. Katsoin, ettei Kaimaoja – tämän hetkisen tietojeni mukaan – olisi sieltäpäin löytynyt.

Tuon jälkeen olen matkakaverini kanssa samoillut Santalanjärven suunnalla pitkin polkuja, kankaita, soita ja ryteikköjä kymmeniä kilometrejä. Eväät repussa, kartta ja kompassi kädessä ja kaikki aistit avoimina. Näin toimien minulle on hahmottunut näkemys Kaimaojan mahdollisesta sijainnista.

Eli, paikallistuntemusta Kaimaojan metsäpunktin sijainnista minulla alkaa olla mukavasti, mutta ihan täyttä varmuutta ei vielä ole. Siksi tarkennan yksityiskohtia loppukesän aikana.

Jos joku olisi kiinnostunut Kaimaojasta, voisimme tutustua alueeseen. Retki vaatisi hieman kävelykuntoa, sillä edestakainen, mutta pääosin polkua pitkin tapahtuva samoilu mahdolliselle Kaimaojan metsäpunktille on minimissään 16-18 kilometriä. Yksi päivä metsäretkeen menisi evästaukoineen, selostuksineen ja silmittelyineen.

Olen tehnyt Kaimaojan sijainnin selvittämiseksi varsin paljon duunia. Jos olet kiinnostunut aiheesta, soita 050 372 3877. – Pentti Rantalainen, Ristiina.

Karttakuva Kontupohjan luoteispuolelta, Santalanjärven niemestä:

http://imageshack.us/a/img10/2672/s43c.gif

Kontupohjan pohjois-luoteispuolella sijaitseva Santalanjärvi (Ozero Sandal):

http://wikimapia.org/#lang=en&lat=62.342598&lon=34.160614&z=10&m=b

Eräs tieto kirjoitti:

Muutaman vuoden takaisesta keskustelusta ilmeni, että Kaimaojan leiri on ollut Kontupohjan länsipuolella Äänisen rannalla. Siitä kertoi eräs leirillä vankina ollut karjalainen.
Olen hakenut Kaimaojaa vaikka kuinka, mutta ei löydy, ei edes Karjalan hyvinkin tarkasta tiekartasta. Pitää vielä etsiä vanhasta venäjänkielisestä Karttakirjasta.

Lue lisää

Tässä on ko. kylän paikka Santalanjärven rannalla (vaalea kohta satelliittikuvalla = niittyaukea. Aukealla on isohko ortodoksiristi merkkinä Kaimaojan leirin sijainnista). Autolla pääsee lähimmillään noin 5,5 kilometrin päähän:

http://wikimapia.org/#lang=en&lat=62.392199&lon=34.148254&z=13&m=b

Retkeilin tuolla viime syyskuussa.

Eräs tieto kirjoitti:

Muutaman vuoden takaisesta keskustelusta ilmeni, että Kaimaojan leiri on ollut Kontupohjan länsipuolella Äänisen rannalla. Siitä kertoi eräs leirillä vankina ollut karjalainen.
Olen hakenut Kaimaojaa vaikka kuinka, mutta ei löydy, ei edes Karjalan hyvinkin tarkasta tiekartasta. Pitää vielä etsiä vanhasta venäjänkielisestä Karttakirjasta.

Lue lisää

Miten mennä kaimaojalle?

Kaimaojan koillispuolella on entinen Kautvaaran kylä (Kavgora). Sen läpi menee maastoautolla ajettava tie (KTiutia-Keträjärvi).

Kautvaaran lakiaukean eteläpään läpi lähtee ura, joka vie Kaimaojalle (Gaimois, ven. Гаймae). Ura lähtee Keträjärvi-Tiutia -tieuralta itäpuolelta Kautvaaran lakiaukeaa. Lähtökohta on selkeä.

Tuo Kaimaojalle vievä ura kulkee seuraavan vaaran (Piinamäki, ven. Мук) ylitse mutkitellen lounaaseen. Ura vie Kuikkalammen (ven. Oзepo Ганзаспампи) itäpuolella olevalle hakkuuaukealle ja ylittää tämän pusikoituneen aukean eteläpään vaiheilla.

Kuikkalammesta etelään lähtevän puron ylityksen jälkeen perille on kinttupolku kahden matalan harjanteen ylitse. Harjanteiden välissä on kapea suo. Jälkimmäisen harjanteen jälkeen näkyy Kaimaojan kylän niittyaukea ja aukealla valkoinen ortodoksiristi Santalanjärven rannan suunnalla.

Kävelymatkan pituus Kautvaaralta (autotieltä) Kaimaojalle on 5,7 km.

Kaimaojan alueella siis on kooltaan noin 300 x 100 metriä niittyaukea, jolle on pystytetty rannan läheisyyteen parimetrinen, metallinen ja valkoiseksi maalattu ortodoksiristi.

Ristiin on kiinnitetty sekä suomen- että venäjänkielinen Suomen valtion allekirjoittama kilpi, jossa kerrotaan Kaimaojan siviilisotavankileirin sijainneen tuolla alueella.

Reitti Kaimaojalle kirjoitti:

Miten mennä kaimaojalle?

Kaimaojan koillispuolella on entinen Kautvaaran kylä (Kavgora). Sen läpi menee maastoautolla ajettava tie (KTiutia-Keträjärvi).

Kautvaaran lakiaukean eteläpään läpi lähtee ura, joka vie Kaimaojalle (Gaimois, ven. Гаймae). Ura lähtee Keträjärvi-Tiutia -tieuralta itäpuolelta Kautvaaran lakiaukeaa. Lähtökohta on selkeä.

Tuo Kaimaojalle vievä ura kulkee seuraavan vaaran (Piinamäki, ven. Мук) ylitse mutkitellen lounaaseen. Ura vie Kuikkalammen (ven. Oзepo Ганзаспампи) itäpuolella olevalle hakkuuaukealle ja ylittää tämän pusikoituneen aukean eteläpään vaiheilla.

Kuikkalammesta etelään lähtevän puron ylityksen jälkeen perille on kinttupolku kahden matalan harjanteen ylitse. Harjanteiden välissä on kapea suo. Jälkimmäisen harjanteen jälkeen näkyy Kaimaojan kylän niittyaukea ja aukealla valkoinen ortodoksiristi Santalanjärven rannan suunnalla.

Kävelymatkan pituus Kautvaaralta (autotieltä) Kaimaojalle on 5,7 km.

Kaimaojan alueella siis on kooltaan noin 300 x 100 metriä niittyaukea, jolle on pystytetty rannan läheisyyteen parimetrinen, metallinen ja valkoiseksi maalattu ortodoksiristi.

Ristiin on kiinnitetty sekä suomen- että venäjänkielinen Suomen valtion allekirjoittama kilpi, jossa kerrotaan Kaimaojan siviilisotavankileirin sijainneen tuolla alueella.

Lue lisää

Kaimaojan kylän rakennuksista on siis vain vähäisiä merkkejä jäljellä.

Kylä oli rakennettu rivikylän muotoon. Parakkien välille oli tehty lankuista kulkuteitä. Kylässä oli hellauunilla varustettujen tilavien kämppien lisäksi iso sauna, paja, leipomo, hevostalli, koulu, lääkäritalo ja ruokala, jota käytettiin myös kokous- ja tanssitilana. Santalanjärven rannassa oli laituri, johon muun muassa proomut kiinnittyivät. Nyt jäljellä vain tolppien tyngät.

Aikaisemmin rakennuksia on ollut siis kymmeniä. Niitä rakensivat Pohjois-Amerikasta, Kanadasta ja Suomesta tulleet metsätyömiehet perheineen, jotka luottivat neuvostopropagandan lupauksiin työstä ja erinomaisista elinoloista.

Mutta Stalinin-Kuusisen vainoissa vuosina 1937-38 suuri osa näistä sosialismin rakentajista teloitettiin. Kylä tyhjeni.

JR 51:n Kolmas pataljoona, siinä isäni oli. Se porukka oli muodostettu savolaisista joukoista.
Tämä on mielenkiintoista.
Pitäisi kyllä kysyä näistä muistomerkeistä.
Olen yrittänyt etsiä myös tietoja suomalaisista sotavangeista Venäjällä.
Venäläinen kansalaisjärjestö memorial.ru on ollut kovasti avuksi asiassa.

Ressu@ kirjoitti:

JR 51:n Kolmas pataljoona, siinä isäni oli. Se porukka oli muodostettu savolaisista joukoista.
Tämä on mielenkiintoista.
Pitäisi kyllä kysyä näistä muistomerkeistä.
Olen yrittänyt etsiä myös tietoja suomalaisista sotavangeista Venäjällä.
Venäläinen kansalaisjärjestö memorial.ru on ollut kovasti avuksi asiassa.

Lue lisää

Tarsepolin valtaamisen ja Muurmannin radan katkaisun jälkeen Jalkaväkirykmentti 51:n Kolmas Pataljoona ja Polkupyöräkomppania/ /. Div. irrotettiin kärkiosastoksi.

Sen tehtävänä oli edetä Latvan kylän ja Petäjäselän sekä Äänisen rantatien kautta Syvärille.

Huolimatta kahden komppanian vahvuisista vihollisen viivytysjoukoista eteneminen oli rivakkaa:

- Petäjäselkä 24.9.
- Soksu 26.9.
- Vehkaoja 28.9.
- Soutjärvi 29.9.
- Toinenjoki 30.9.
- Kallio 1.10.
- Syvärin pohjoisranta Voznesenjan kohdalla 2.10.

Tämän jälkeen 7. Divisioona alkoi kokoontua Syvärille.

Syvärin ylimenohyökkäys toteutettiin 6.10.1941.

Yrjö Jylhän tyylikäs klassikkoruno Syvärin laulu vuodelta 1942:

"Ui Syvärin virralla Suomen purret,
sen laineet lauluja meidän soi.
Yhä vieläkö pienuuttas, Suomi, surret,
kun poikas sun valtaasi vartioi,
käsin voitokkain sinun viiriäs kantain
yli kaikkien Kalevan rantain!”

Kortti, joka kuvaa JR 9:n Syvärin ylimenohyökkäystä 6.10.1941 Voznesenjassa: http://www.antikvariaatti.net/tuotekuvat/isot/624049.jpg

Tapasin venäläisen tuttavaperheen myötä perheen ukin Olegin. Hän oli ollut Syvärillä taisteluissa isäni kanssa, tosin eri puolilla rintamaa. Varmaan tähtäilivät toisiaan.
Molemmat selvisivät hengissä taistoissa.
Oleg oli terhakka veteraani, laiheliini, mutta hyväkuntoinen. Oleg menehtyi sydänkohtaukseen ja on haudattuna Petroskoihin.
Isäni menehtyi nuorena jo vuonna 1962.

Syvärin ylimenon jälkeen (6.10.1941) Jalkaväkirykmentti 51:n Kolmas pataljoona eteni ensin JR 9:n perässä Äänisen rantaa etelään 7 kilometriä, josta pataljoona kääntyi tielle, joka kulki lounaan suuntaan.

Tätä tietä pataljoona marssi Kiprusinoon ja edelleen Baraniin vallaten ko. kylän.

Lokakuun 11. päivänä pataljoona oli jo edennyt länteen Juksovanjärvelle.
Sitten Kolmas pataljoona otti haltuun järven länsipuolella Batashevskajan (Pataselan) kylän. Kylästä lounaan suuntaan lähti heikko tie, jota pitkin pataljoona eteni 12.10. mennessä Särkijärvelle samannimiseen kylään. Batashevskajasta oli sinne matkaa noin kymmenen kilometriä.

Tällä välin Suomen sotilastiedustelu oli selvittänyt, että vihollinen oli keskittämässä Orenshenskojen-Juksovanjärven suunnalle uutta divisioonaa. Se oli Siperiasta junien härkävaunuilla kuljetettu 114. Divisioona.

Rajut taistelut olivat nyt edessä.

Seuraavalla karttakuvalla näkyy III/JR 51:n pääpiirteinen reitti Syvärin eteläpuolella. Vasemmalla ylhäällä on Syvärinniska (Voznesenja), jossa Syvärin ylimeno tapahtui.

Keskellä on Juksovanjärvi, jonne edettiin itä-länsi -suuntaista tieuraa pitkin.

http://wikimapia.org#lat=60.9324339&lon=35.1020051&z=11&l=17&m=b

Särkijärvi (Озеро Сяргозеро) on pieni, pitkulainen ja luiro järvi Juksovanjärvestä lounaaseen.

Kirgiisimotti 1 kirjoitti:

Syvärin ylimenon jälkeen (6.10.1941) Jalkaväkirykmentti 51:n Kolmas pataljoona eteni ensin JR 9:n perässä Äänisen rantaa etelään 7 kilometriä, josta pataljoona kääntyi tielle, joka kulki lounaan suuntaan.

Tätä tietä pataljoona marssi Kiprusinoon ja edelleen Baraniin vallaten ko. kylän.

Lokakuun 11. päivänä pataljoona oli jo edennyt länteen Juksovanjärvelle.
Sitten Kolmas pataljoona otti haltuun järven länsipuolella Batashevskajan (Pataselan) kylän. Kylästä lounaan suuntaan lähti heikko tie, jota pitkin pataljoona eteni 12.10. mennessä Särkijärvelle samannimiseen kylään. Batashevskajasta oli sinne matkaa noin kymmenen kilometriä.

Tällä välin Suomen sotilastiedustelu oli selvittänyt, että vihollinen oli keskittämässä Orenshenskojen-Juksovanjärven suunnalle uutta divisioonaa. Se oli Siperiasta junien härkävaunuilla kuljetettu 114. Divisioona.

Rajut taistelut olivat nyt edessä.

Seuraavalla karttakuvalla näkyy III/JR 51:n pääpiirteinen reitti Syvärin eteläpuolella. Vasemmalla ylhäällä on Syvärinniska (Voznesenja), jossa Syvärin ylimeno tapahtui.

Keskellä on Juksovanjärvi, jonne edettiin itä-länsi -suuntaista tieuraa pitkin.

http://wikimapia.org#lat=60.9324339&lon=35.1020051&z=11&l=17&m=b

Särkijärvi (Озеро Сяргозеро) on pieni, pitkulainen ja luiro järvi Juksovanjärvestä lounaaseen.

Lue lisää

Särkijärveltä linnuntietä pari kilometriä etelään on Saksjärvi, ja siitä muutamia kilometrejä itään ovat Orenshenskojejärvi ja Gongenitsijärvi. Siinä oli se vesistölinja, jolle oli tarkoitus pysäyttää Jatkosodan hyökkäysvaihe tällä suunnalla.

Näillä paikkeilla käytiin ns. Kirgiisimotin syntyyn ja tuhoutumiseen johtaneet taistelut lokakuussa 1941. Nämä olivat eräitä hurjimpia taisteluja Suomen sotahistoriassa. Savolais-karjalaiset

Kirgiisimotti 1 kirjoitti:

Syvärin ylimenon jälkeen (6.10.1941) Jalkaväkirykmentti 51:n Kolmas pataljoona eteni ensin JR 9:n perässä Äänisen rantaa etelään 7 kilometriä, josta pataljoona kääntyi tielle, joka kulki lounaan suuntaan.

Tätä tietä pataljoona marssi Kiprusinoon ja edelleen Baraniin vallaten ko. kylän.

Lokakuun 11. päivänä pataljoona oli jo edennyt länteen Juksovanjärvelle.
Sitten Kolmas pataljoona otti haltuun järven länsipuolella Batashevskajan (Pataselan) kylän. Kylästä lounaan suuntaan lähti heikko tie, jota pitkin pataljoona eteni 12.10. mennessä Särkijärvelle samannimiseen kylään. Batashevskajasta oli sinne matkaa noin kymmenen kilometriä.

Tällä välin Suomen sotilastiedustelu oli selvittänyt, että vihollinen oli keskittämässä Orenshenskojen-Juksovanjärven suunnalle uutta divisioonaa. Se oli Siperiasta junien härkävaunuilla kuljetettu 114. Divisioona.

Rajut taistelut olivat nyt edessä.

Seuraavalla karttakuvalla näkyy III/JR 51:n pääpiirteinen reitti Syvärin eteläpuolella. Vasemmalla ylhäällä on Syvärinniska (Voznesenja), jossa Syvärin ylimeno tapahtui.

Keskellä on Juksovanjärvi, jonne edettiin itä-länsi -suuntaista tieuraa pitkin.

http://wikimapia.org#lat=60.9324339&lon=35.1020051&z=11&l=17&m=b

Särkijärvi (Озеро Сяргозеро) on pieni, pitkulainen ja luiro järvi Juksovanjärvestä lounaaseen.

Lue lisää

Kirgiisimotin taisteluissa siperialainen 114. Divisioona osoittautui arvostettavaksi ja aktiiviseksi taistelujoukoksi.

Divisioonan sotilaat taistelivat peräänantamattomasti ja urhoollisesti. Saarrettuinakaan he eivät antautuneet, vaan taistelivat pesäkkeissään sitkeästi loppuun asti. He olivat aloitteellisia ja toimivat ennennäkemättömillä taistelutavoilla.

Niinpä syksyn taisteluista väsyneet ja alivahvuisiksi huvenneet suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään monivaiheisten taisteluiden jälkeen viisi kilometriä pohjoisemmaksi jo mainitulle Kimjärvi–Särkijärvi-Verandaoja-Vaskusjärvi -tasalle. Siihen vakiintui etulinja tällä suunnalla yli kahdeksi ja puoleksi vuodeksi.

Siperialaisdivisioona oli suorittanut sille annetun tehtävän.

Kuitenkin, massamaisissa ihmisaaltohyökkäyksissä divisioonan tappiot (partiokahakassa myöhemmin sotasaaliiksi saadun luettelon mukaan) olivat: 3180 kaatunutta ja noin 6000 haavoittunutta. Divisioona jouduttiin heti täydentämään ja varustamaan uudelleen.

Junat härkävaunuineen höyrysivät Siperian ja Syvärin rintaman väliä. Kuorma-autot jurnuttivat syksyisillä teillä sotamateriaalia eteen.
Uudet miehet marssivat rautatien suunnasta kohti rintamaa.

Seuraavan kerran tämä sama, mutta siis täydennetty 114. Divisioona aiheutti järkytystä ja kauhua Goran taistelussa joulukuun loppupuoliskolla 1941.

Seuraavassa karttakuvassa on taistelumaasto.
Tie H147 kulkee Orenshenskojejärven länsipuolelta kohti etelää.
Luoteessa näkyvät Särkijärvi ja Kimjärvi.

http://wikimapia.org#lat=60.828515&lon=34.9353219&z=12&l=17&m=b

Paikannimet:

- Saksjärvi (Шокшозеро)
- Orenshenskojejärvi (Озеро Оренженское)
- Gongenitsijärvi (Озеро Гонгинское)
- Särkijärvi (Озеро Сяргозеро)
- Vaskusjärvi (Озеро Вашкуса)
- Verandaoja
- Prokovjevskaja. Entinen kylä Orenshenskojejärven pohjoisrannalla, nyt niittyaukeita vain. Kylään tuli tie pohjoisesta Juksovanjärveltä. Tämän tien suunnassa taisteltiin kiivaasti.

JR 51:n Kolmas pataljoona osallistui taisteluihin Särkijärveltä Orenshenskojejärven ja Gongenitsijärven välisen kannaksen suuntaan, siis hyökkäämällä kaakkoon. Hyökkäystoimiensa jälkeen Kolmas pataljoona vetäytyi ja piti asemansa Särkijärvellä.

Kirgiisimotin taistelun jälkeen, lokakuun lopussa 1941 Kolmas pataljoona siirtyi lepoon ja täydennettäväksi Homorovitsin kylän pohjoispuolelle.

Jalkaväkirykmentti 51:n Toinen ja Ensimmäinen pataljoona olivat lujilla Orenshenskojejärveltä Juksovanjärvelle johtavan tien suunnassa, missä vihollinen siis pysäytettiin Verandaojalle ja yritettiin painaa takaisin etelään.

Taisteluihin osallistui myös Jalkaväkirykmentti 30, jonka kaksi pataljoonaa jäi eräässä vaiheessa itsekin mottiin, mutta paikalle saapunut noin pataljoonan vahvuinen Osasto Riitesuo osaltaan pelasti tilanteen. Pataljoonat onnistuivat murtautumaan ulos motista. Vihollinen joutui vuorostaan mottiin ja tuhoutui.

Gongenitsijärven koillispuolelta Jalkaväkirykmentti 9:n vahvennettu Ensimmäinen pataljoona yritti myös edetä Kirgiisimotin taistelualueelle, mutta siperialaiset torjuivat taisteluosaston Tivgjärven tasalla.

Kirjallisuus:

- Kalvan taipaleelta – Jatkosodan 7. D:n vaiheet sodassa 1941-1944
- Taisteleva JR 9 – Jalkaväkirykmentti 9 1941-1944. Rykmenttihistoria.
- Täss´ Savon joukko tappeli – Jalkaväkirykmentti 30 1941-1944. Rykmenttihistoria.
- Pioneeripataljoona 35 Jatkosodassa 1941-1944. Aselajijoukon historia.
- Kärkijoukkona Syvärille. Muistelmateos (Yrjö Keinonen).
- Kalpa ja teräs - 7. Divisioonan ja Raskas patteristo 28:n taistelut Jatkosodassa.

Kirgiisimotti 3 kirjoitti:

Kirgiisimotin taisteluissa siperialainen 114. Divisioona osoittautui arvostettavaksi ja aktiiviseksi taistelujoukoksi.

Divisioonan sotilaat taistelivat peräänantamattomasti ja urhoollisesti. Saarrettuinakaan he eivät antautuneet, vaan taistelivat pesäkkeissään sitkeästi loppuun asti. He olivat aloitteellisia ja toimivat ennennäkemättömillä taistelutavoilla.

Niinpä syksyn taisteluista väsyneet ja alivahvuisiksi huvenneet suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään monivaiheisten taisteluiden jälkeen viisi kilometriä pohjoisemmaksi jo mainitulle Kimjärvi–Särkijärvi-Verandaoja-Vaskusjärvi -tasalle. Siihen vakiintui etulinja tällä suunnalla yli kahdeksi ja puoleksi vuodeksi.

Siperialaisdivisioona oli suorittanut sille annetun tehtävän.

Kuitenkin, massamaisissa ihmisaaltohyökkäyksissä divisioonan tappiot (partiokahakassa myöhemmin sotasaaliiksi saadun luettelon mukaan) olivat: 3180 kaatunutta ja noin 6000 haavoittunutta. Divisioona jouduttiin heti täydentämään ja varustamaan uudelleen.

Junat härkävaunuineen höyrysivät Siperian ja Syvärin rintaman väliä. Kuorma-autot jurnuttivat syksyisillä teillä sotamateriaalia eteen.
Uudet miehet marssivat rautatien suunnasta kohti rintamaa.

Seuraavan kerran tämä sama, mutta siis täydennetty 114. Divisioona aiheutti järkytystä ja kauhua Goran taistelussa joulukuun loppupuoliskolla 1941.

Seuraavassa karttakuvassa on taistelumaasto.
Tie H147 kulkee Orenshenskojejärven länsipuolelta kohti etelää.
Luoteessa näkyvät Särkijärvi ja Kimjärvi.

http://wikimapia.org#lat=60.828515&lon=34.9353219&z=12&l=17&m=b

Paikannimet:

- Saksjärvi (Шокшозеро)
- Orenshenskojejärvi (Озеро Оренженское)
- Gongenitsijärvi (Озеро Гонгинское)
- Särkijärvi (Озеро Сяргозеро)
- Vaskusjärvi (Озеро Вашкуса)
- Verandaoja
- Prokovjevskaja. Entinen kylä Orenshenskojejärven pohjoisrannalla, nyt niittyaukeita vain. Kylään tuli tie pohjoisesta Juksovanjärveltä. Tämän tien suunnassa taisteltiin kiivaasti.

JR 51:n Kolmas pataljoona osallistui taisteluihin Särkijärveltä Orenshenskojejärven ja Gongenitsijärven välisen kannaksen suuntaan, siis hyökkäämällä kaakkoon. Hyökkäystoimiensa jälkeen Kolmas pataljoona vetäytyi ja piti asemansa Särkijärvellä.

Kirgiisimotin taistelun jälkeen, lokakuun lopussa 1941 Kolmas pataljoona siirtyi lepoon ja täydennettäväksi Homorovitsin kylän pohjoispuolelle.

Jalkaväkirykmentti 51:n Toinen ja Ensimmäinen pataljoona olivat lujilla Orenshenskojejärveltä Juksovanjärvelle johtavan tien suunnassa, missä vihollinen siis pysäytettiin Verandaojalle ja yritettiin painaa takaisin etelään.

Taisteluihin osallistui myös Jalkaväkirykmentti 30, jonka kaksi pataljoonaa jäi eräässä vaiheessa itsekin mottiin, mutta paikalle saapunut noin pataljoonan vahvuinen Osasto Riitesuo osaltaan pelasti tilanteen. Pataljoonat onnistuivat murtautumaan ulos motista. Vihollinen joutui vuorostaan mottiin ja tuhoutui.

Gongenitsijärven koillispuolelta Jalkaväkirykmentti 9:n vahvennettu Ensimmäinen pataljoona yritti myös edetä Kirgiisimotin taistelualueelle, mutta siperialaiset torjuivat taisteluosaston Tivgjärven tasalla.

Kirjallisuus:

- Kalvan taipaleelta – Jatkosodan 7. D:n vaiheet sodassa 1941-1944
- Taisteleva JR 9 – Jalkaväkirykmentti 9 1941-1944. Rykmenttihistoria.
- Täss´ Savon joukko tappeli – Jalkaväkirykmentti 30 1941-1944. Rykmenttihistoria.
- Pioneeripataljoona 35 Jatkosodassa 1941-1944. Aselajijoukon historia.
- Kärkijoukkona Syvärille. Muistelmateos (Yrjö Keinonen).
- Kalpa ja teräs - 7. Divisioonan ja Raskas patteristo 28:n taistelut Jatkosodassa.

Lue lisää

Kirgiisimotin tuhoamisen jälkeen JR 51:n Kolmas pataljoona siirtyi loka-marrakuussa 1941 ensin Homorovitsin kylän tuntumaan ja sitten Syvärin pohjoispuolelle Grishinskajaan (Pidmaan).

Joulukuun alussa 1941 Jalkaväkirykmentti 51 palasi takaisin Syvärin eteläpuolelle Baranin ja Goran maastoon.

Kohta Syvärin rintamalla alkoi taas tapahtua...

Grishinskaja, Barani kirjoitti:

Kirgiisimotin tuhoamisen jälkeen JR 51:n Kolmas pataljoona siirtyi loka-marrakuussa 1941 ensin Homorovitsin kylän tuntumaan ja sitten Syvärin pohjoispuolelle Grishinskajaan (Pidmaan).

Joulukuun alussa 1941 Jalkaväkirykmentti 51 palasi takaisin Syvärin eteläpuolelle Baranin ja Goran maastoon.

Kohta Syvärin rintamalla alkoi taas tapahtua...

Lue lisää

Joulukuun 1941 alussa III/JR 51 siirtyi Baranin kylän maastoon ja sieltä edelleen rintamavastuuseen Kusrajärvien ja Vaskusjärven väliselle alueelle.

Etulinjan leveys oli 3,5 kilometriä. Tehtävänä oli aluksi perustaa kenttävartiot tähän korpimaastoon. Samanaikaisesti suoritettiin säännöllistä partiointia ja kenttävarustelutöitä. Rakennettiin taistelukaivantoja, korsuja, piikkilankaesteitä ja harvennettiin metsää asemien edestä.

Goran taisteluun Kolmas pataljoona ei varsinaisesti osallistunut. Pataljoona kuitenkin selvitti partioimalla valppaasti vihollisen liikkeitä ja suuntautumista, mitkä tiedot välitettiin nopeasti eteenpäin.

Jalkaväkirykmentti 51:n Toinen pataljoona osallistui aktiivisesti Goran taisteluun. Kolmas pataljoona ja Ensimmäinen pataljoona (Verandaojan lohkolla) olivat omilla lohkoillaan puolustusasemissa.

Grishinskaja, Barani kirjoitti:

Kirgiisimotin tuhoamisen jälkeen JR 51:n Kolmas pataljoona siirtyi loka-marrakuussa 1941 ensin Homorovitsin kylän tuntumaan ja sitten Syvärin pohjoispuolelle Grishinskajaan (Pidmaan).

Joulukuun alussa 1941 Jalkaväkirykmentti 51 palasi takaisin Syvärin eteläpuolelle Baranin ja Goran maastoon.

Kohta Syvärin rintamalla alkoi taas tapahtua...

Lue lisää

Isäsi joukon - Jalkaväkirykmentti 51:n Kolmannen pataljoonan - rintamavastuualue oli noin 4-7 kilometriä länteen Goran taistelun painopisteestä.

Vihollinen yritti pienemmin osastoin koukata Kolmannen pataljoonan alueen kautta Goran puolustajien sivustaan, mutta yritykset huomattiin ja tehtiin tyhjiksi.

Goraa suojaten kirjoitti:

Isäsi joukon - Jalkaväkirykmentti 51:n Kolmannen pataljoonan - rintamavastuualue oli noin 4-7 kilometriä länteen Goran taistelun painopisteestä.

Vihollinen yritti pienemmin osastoin koukata Kolmannen pataljoonan alueen kautta Goran puolustajien sivustaan, mutta yritykset huomattiin ja tehtiin tyhjiksi.

Lue lisää

Helmikuun puolivälissä 1942 Kolmas pataljoona siirtyi rintaman selustaan vastaiskuvalmiuteen.

Pataljoonan sijoituspaikka oli Baranin kylästä noin 8-10 kilometriä koilliseen.
Paikanniminä tulivat tutuiksi Ganina ja Suhareva.

Tästä kuukauden kuluttua Kolmatta pataljoonaa alettiin lakkauttaa osana Suomen armeijan organisaatiouudistusta. Pataljoonaan siirrettiin rykmentistä kaikki ennen vuotta 1912 syntyneet miehet.

Kun tämä oli tehty, pataljoona kuljetettiin lähtöseudulleen ja kotiutettiin.

Kotiutusjuna saapui 23.3.42 Kuopion asemalle.

Nyt kysymys: oliko isäsi tässä junassa, vai jatkoiko hän edelleen asepalvelusta Jalkaväkirykmentti 30:n joukoissa?

Kunniakkaan Jalkaväkirykmentti 51:n Kolmannen pataljoonan miehet luovuttivat varusteensa, ja koko joukko oli kotiutettu 26.3.1942.

Joulu-tammikuu-41-42 kirjoitti:

Joulukuun 1941 alussa III/JR 51 siirtyi Baranin kylän maastoon ja sieltä edelleen rintamavastuuseen Kusrajärvien ja Vaskusjärven väliselle alueelle.

Etulinjan leveys oli 3,5 kilometriä. Tehtävänä oli aluksi perustaa kenttävartiot tähän korpimaastoon. Samanaikaisesti suoritettiin säännöllistä partiointia ja kenttävarustelutöitä. Rakennettiin taistelukaivantoja, korsuja, piikkilankaesteitä ja harvennettiin metsää asemien edestä.

Goran taisteluun Kolmas pataljoona ei varsinaisesti osallistunut. Pataljoona kuitenkin selvitti partioimalla valppaasti vihollisen liikkeitä ja suuntautumista, mitkä tiedot välitettiin nopeasti eteenpäin.

Jalkaväkirykmentti 51:n Toinen pataljoona osallistui aktiivisesti Goran taisteluun. Kolmas pataljoona ja Ensimmäinen pataljoona (Verandaojan lohkolla) olivat omilla lohkoillaan puolustusasemissa.

Lue lisää

Barani on huomattava paikkakunta Suomen sotahistoriassa.
Sen sijainti on tällä karttakuvalla (valkea risti keskellä ruutua):

http://wikimapia.org#lat=60.907404&lon=35.2396775&z=11&l=17&m=b

Nykyään tässä tien varressa on vanhan asutuksen leima, vaikka Baranin kylä on sodan hävittämänä muuten kadonnut. Entisen kylän etelälaidalla, aivan tien vieressä luikertelee jokipuron uoma, mikä näkyy tielle hyvin. Puron nimi on Noidanoja.

Noidanojan törmää vasten teloitettiin ampumalla kaksi suomalaista sotilasta joulukuussa 1941.

Heidät haudattiin Baranin kylän maastoon. Tapauksen tunnemme Tuntemattomasta sotilaasta. Samannimisessä sotaelokuvassa teloitus nähdään myös, mutta jotenkin irrallisena episodina. Moni ei saata ymmärtää mistä oikein oli kysymys? Selostan tässä kirjoitussarjassa tapahtumat.

-- jatkuu --

Joulu-tammikuu-41-42 kirjoitti:

Joulukuun 1941 alussa III/JR 51 siirtyi Baranin kylän maastoon ja sieltä edelleen rintamavastuuseen Kusrajärvien ja Vaskusjärven väliselle alueelle.

Etulinjan leveys oli 3,5 kilometriä. Tehtävänä oli aluksi perustaa kenttävartiot tähän korpimaastoon. Samanaikaisesti suoritettiin säännöllistä partiointia ja kenttävarustelutöitä. Rakennettiin taistelukaivantoja, korsuja, piikkilankaesteitä ja harvennettiin metsää asemien edestä.

Goran taisteluun Kolmas pataljoona ei varsinaisesti osallistunut. Pataljoona kuitenkin selvitti partioimalla valppaasti vihollisen liikkeitä ja suuntautumista, mitkä tiedot välitettiin nopeasti eteenpäin.

Jalkaväkirykmentti 51:n Toinen pataljoona osallistui aktiivisesti Goran taisteluun. Kolmas pataljoona ja Ensimmäinen pataljoona (Verandaojan lohkolla) olivat omilla lohkoillaan puolustusasemissa.

Lue lisää

-- jatkoa --

Teloitustapahtuma Baranissa liittyy mm. Goran taisteluihin joulukuussa 1941.

Gora, joka kohoaa laajana mäkenä huomattavasti muuta maastoa korkeammalle, sijaitsee Baranista kuusi kilometriä suoraan etelään.
Seuraavassa karttakuvassa keskellä ruutua, valkean ristin kohdalla, on järvi. Sen nimi on Pelgasjärvi.

http://wikimapia.org#lat=60.8598767&lon=35.2431107&z=12&l=17&m=b

Kiinni järvessä länsi-lounaispuolella on pyöreähkö vaaleanvihreä alue.
Se on Gora-vaara, jonka päällä oli kaksi pientä kylää: Gora ja Sumilino. Kyläryhmää täydensivät vielä Pelgasjärven pohjoisrannalla oleva Karka ja luoteisrannan Misino.

Siperiasta keskitetty, tappioittensa jälkeen täydennetty ja hyvin varustettu
114. Divisioona iski Goraan etelästä ilmavoimien ja tykistön voimakkaasti tukemana. Vihollinen pyrki jatkamaan edelleen Baraniin ja Syvärille.

Suorittaessaan torjuntaa väsyneet ja alivahvuisiksi syksyn taisteluista huvenneet suomalaisjoukot joutuivat lujille pakkasessa ja paksussa lumessa käydyissä lähitaisteluissa. Vihollinen rynnäköi miesmassoin ja tunkeutui osin suomalaisten asemiin.

Taistelu Goran omistuksesta aaltoili päiväkausia edestakaisin.

Oman hyökkäysvaiheen pahasti harventamat ja kuluttamat 7. Divisioonan jalkaväkirykmentit, JR 9 - JR 30 - JR 51, horjuivat kestokyvyn rajamailla.

-- jatkuu –

Joulu-tammikuu-41-42 kirjoitti:

Joulukuun 1941 alussa III/JR 51 siirtyi Baranin kylän maastoon ja sieltä edelleen rintamavastuuseen Kusrajärvien ja Vaskusjärven väliselle alueelle.

Etulinjan leveys oli 3,5 kilometriä. Tehtävänä oli aluksi perustaa kenttävartiot tähän korpimaastoon. Samanaikaisesti suoritettiin säännöllistä partiointia ja kenttävarustelutöitä. Rakennettiin taistelukaivantoja, korsuja, piikkilankaesteitä ja harvennettiin metsää asemien edestä.

Goran taisteluun Kolmas pataljoona ei varsinaisesti osallistunut. Pataljoona kuitenkin selvitti partioimalla valppaasti vihollisen liikkeitä ja suuntautumista, mitkä tiedot välitettiin nopeasti eteenpäin.

Jalkaväkirykmentti 51:n Toinen pataljoona osallistui aktiivisesti Goran taisteluun. Kolmas pataljoona ja Ensimmäinen pataljoona (Verandaojan lohkolla) olivat omilla lohkoillaan puolustusasemissa.

Lue lisää

-- jatkoa –

Goran liepeillä päivästä toiseen kajahtaneet ”Ataka, ataka!”-komennot ja sadoista siperialaisista kurkuista huudettu ”Uraa!”-taisteluhuuto saivat monen suomalaisen kädet tärisemään ja katseen harhailemaan hätäisesti. Kuolema taisteluissa oli läsnä joka päivä.

Tappiomieliala alkoi kalvaa miesten mieliä, ja taistelumoraali alkoi höltyä.
Taakse liukeni taistelun järkyttämiä sotureita. Monella oli väsyneessä mielessään vain pelko, kauhu ja epätoivo. Osa puolustajista oli joutunut hermonsa menettäneenä eroon muista, mutta palannut sitten omasta halustaan ruotuun. Osa jätti itsekkäistä syistä etulinjan, ehkä aikaili sivummalla metsässä ja luimisteli sitten taakse muina miehinä.

Tykkien tulet loimusivat. Tappiot kasvoivat, rivit harvenivat. Vahvistuksia ei ollut saapuvilla. Armeijakunnan ja 7. Divisioonan johto harkitsivat vakavissaan joukkojen vetämistä takaisin Syvärin pohjoisrannalle. Joka tapauksessa ilman pikaisia toimia puolustuslinjat murtuisivat. Jo muutamankin miehen aiheeton poissaolo etulinjasta valmiiksi alivahvuisista riveistä oli uhkaavan vaarallista.

Karkailut ja kieltäytymiset olivat vaarassa kasvaa epidemiaksi, joka samalla vaarantaisi asemansa horjumatta pitävien miesten hengen. Jo nyt oli tullut turhia tappioita velvollisuudentuntoisille kelpo taistelijoille. Rohkeita ja tarmokkaita miehiä joutui taistelutovereittensa pettämiksi, mitä surkuteltiin miehissä.

Asemien luvaton jättäminen ja sotilaskarkuruus ovat vakava rikos valtiota ja taistelutovereita vastaan.

-- jatkuu --

Joulu-tammikuu-41-42 kirjoitti:

Joulukuun 1941 alussa III/JR 51 siirtyi Baranin kylän maastoon ja sieltä edelleen rintamavastuuseen Kusrajärvien ja Vaskusjärven väliselle alueelle.

Etulinjan leveys oli 3,5 kilometriä. Tehtävänä oli aluksi perustaa kenttävartiot tähän korpimaastoon. Samanaikaisesti suoritettiin säännöllistä partiointia ja kenttävarustelutöitä. Rakennettiin taistelukaivantoja, korsuja, piikkilankaesteitä ja harvennettiin metsää asemien edestä.

Goran taisteluun Kolmas pataljoona ei varsinaisesti osallistunut. Pataljoona kuitenkin selvitti partioimalla valppaasti vihollisen liikkeitä ja suuntautumista, mitkä tiedot välitettiin nopeasti eteenpäin.

Jalkaväkirykmentti 51:n Toinen pataljoona osallistui aktiivisesti Goran taisteluun. Kolmas pataljoona ja Ensimmäinen pataljoona (Verandaojan lohkolla) olivat omilla lohkoillaan puolustusasemissa.

Lue lisää

-- jatkoa --

Baranin kylään oli koottu 19.12.1941 joukkueellinen karkureita.
He olivat kieltäytyneet palaamasta etulinjaan. Heidät pidätettiin.

Koska vihollisen hyökkäys jatkui vaan, oli saatava ainakin omat nykyiset rivit kuntoon ja etulinjaan syntyneet aukot paikattua, sillä vahvistuksia ei ollut nopeasti saapuvilla.

Toisin sanoen, karkailu ja kieltäytymiset oli saatava loppumaan, kerta kaikkiaan.

Kriittisessä tilanteessa 7. Divisioonan komentaja, kenraalimajuri Antero Svensson valitsi kahdesta juridisesta vaihtoehdosta kenttäoikeuden ja pikaoikeuden välillä. Hän teki päätöksen pikaoikeuden asettamisesta karkuruustapauksia käsittelemään. Pikaoikeuden tuomiosta ei voinut valittaa,
ja pikaoikeus saattoi määrätä ainoastaan kuolemantuomion.

Samalla Svensson määräsi, että puhumalla yritetään vielä.
Taisteluista järkkyneet miehet saivat valita: joko takaisin omaan yksikköön tai pikaoikeuteen. Kaikille kerrotaan, että pikaoikeus on toki vaihtoehto, ja että sen päätöksenä olisi kuolemantuomio.

Taisteluista johtuva ylirasitus ja aliravitsemus olivat monella vetäneet hermot kireiksi. Pidättämisestä seurannut päivän tauko sotimisessa antoi mahdollisuuden tarkastella tilannetta uudelleen.

Suurin osa miehistä osasi rauhoittua ja voittaa yllätyksenä tulleen sielullisen vastuksen itsessään. Ruuan, levon, kuulustelujen ja puhuttelujen jälkeen kymmenet miehet - kahta lukuunottamatta - palasivat takaisin yksiköihinsä, taisteluun.

-- jatkuu --

Joulu-tammikuu-41-42 kirjoitti:

Joulukuun 1941 alussa III/JR 51 siirtyi Baranin kylän maastoon ja sieltä edelleen rintamavastuuseen Kusrajärvien ja Vaskusjärven väliselle alueelle.

Etulinjan leveys oli 3,5 kilometriä. Tehtävänä oli aluksi perustaa kenttävartiot tähän korpimaastoon. Samanaikaisesti suoritettiin säännöllistä partiointia ja kenttävarustelutöitä. Rakennettiin taistelukaivantoja, korsuja, piikkilankaesteitä ja harvennettiin metsää asemien edestä.

Goran taisteluun Kolmas pataljoona ei varsinaisesti osallistunut. Pataljoona kuitenkin selvitti partioimalla valppaasti vihollisen liikkeitä ja suuntautumista, mitkä tiedot välitettiin nopeasti eteenpäin.

Jalkaväkirykmentti 51:n Toinen pataljoona osallistui aktiivisesti Goran taisteluun. Kolmas pataljoona ja Ensimmäinen pataljoona (Verandaojan lohkolla) olivat omilla lohkoillaan puolustusasemissa.

Lue lisää

-- jatkoa --

Jäljelle jäi siis kaksi miestä.

He kuuluivat Jalkaväkirykmentti 9:n Toiseen Komppaniaan (2./JR 9).
Heillekin oli jo pariin kertaan selvitetty, että pikaoikeuden ainoa mahdollinen tuomio oli kuolemantuomio, ja että tuomiosta ei voisi valittaa.

Kuitenkin nämä kaksi uskoivat kai pääsevänsä vankilaan sotatoimialueen sijasta.

Kenraalimajuri Svensson antoi heille vielä 12 tuntia aikaa miettiä asiaa.

Miesten uhmakkuus ei tahtonut laantua. He eivät tässä vaiheessa halunneet ymmärtää, että juttu päättyy siihen, että heidät todella ammutaan.
Muut miehet olivat tämän asian kyllä ymmärtäneet ja uskoneet.

-- jatkuu --

Joulu-tammikuu-41-42 kirjoitti:

Joulukuun 1941 alussa III/JR 51 siirtyi Baranin kylän maastoon ja sieltä edelleen rintamavastuuseen Kusrajärvien ja Vaskusjärven väliselle alueelle.

Etulinjan leveys oli 3,5 kilometriä. Tehtävänä oli aluksi perustaa kenttävartiot tähän korpimaastoon. Samanaikaisesti suoritettiin säännöllistä partiointia ja kenttävarustelutöitä. Rakennettiin taistelukaivantoja, korsuja, piikkilankaesteitä ja harvennettiin metsää asemien edestä.

Goran taisteluun Kolmas pataljoona ei varsinaisesti osallistunut. Pataljoona kuitenkin selvitti partioimalla valppaasti vihollisen liikkeitä ja suuntautumista, mitkä tiedot välitettiin nopeasti eteenpäin.

Jalkaväkirykmentti 51:n Toinen pataljoona osallistui aktiivisesti Goran taisteluun. Kolmas pataljoona ja Ensimmäinen pataljoona (Verandaojan lohkolla) olivat omilla lohkoillaan puolustusasemissa.

Lue lisää

-- jatkoa --

Oikeuden lakimääräinen kokoonpano - kahdeksan upseeria, syyttäjä ja sotatuomari - olivat koolla. Pikaoikeuden luonne ja toiminta selitettiin syytetyille. Sotaoikeus tutkii syyllisyyttä, mutta pikaoikeudessa on vain kiistattomasti syyllisiä. Todisteluvaihetta ei ole. Pikaoikeuden kuolemantuomiota ei alistettaisi sotaylioikeudelle, päätökseen ei voi hakea muutosta.

Pikaoikeuden päätös 20.12.1941 oli yksimielinen. Kuultuaan tuomioluvun kaverit kauhistuivat ja lupasivat lähteä etulinjaan, mutta lopullinen päätös oli tehty. Divisioonan komentaja määräsi täytäntöönpanon heti.

Tuomitut teloitettiin ampumalla Baranissa jokipuron (Noidanojan) penkkaa vasten. Kuului sarja tussahduksia luotien osuessa kumpaankin kehoon.

Rikos valtiota ja taistelutovereita kohtaan oli saanut sovituksensa.
Ruumiit haudattiin sivummalle kyläalueen ulkopuolelle.

Baranissa epäselvyydet päättyivät.
Karkailu ja kieltäytymiset loppuivat.
Ja sotatoimet jatkuivat.

Goran taistelu päättyi suomalaisten voittoon.
Goran laelle jäi yli 2700 jäätynyttä Siperian poikaa.
Vihollinen oli lyöty perin pohjin.

-- viimeinen --

Kirgiisimotti 1 kirjoitti:

Syvärin ylimenon jälkeen (6.10.1941) Jalkaväkirykmentti 51:n Kolmas pataljoona eteni ensin JR 9:n perässä Äänisen rantaa etelään 7 kilometriä, josta pataljoona kääntyi tielle, joka kulki lounaan suuntaan.

Tätä tietä pataljoona marssi Kiprusinoon ja edelleen Baraniin vallaten ko. kylän.

Lokakuun 11. päivänä pataljoona oli jo edennyt länteen Juksovanjärvelle.
Sitten Kolmas pataljoona otti haltuun järven länsipuolella Batashevskajan (Pataselan) kylän. Kylästä lounaan suuntaan lähti heikko tie, jota pitkin pataljoona eteni 12.10. mennessä Särkijärvelle samannimiseen kylään. Batashevskajasta oli sinne matkaa noin kymmenen kilometriä.

Tällä välin Suomen sotilastiedustelu oli selvittänyt, että vihollinen oli keskittämässä Orenshenskojen-Juksovanjärven suunnalle uutta divisioonaa. Se oli Siperiasta junien härkävaunuilla kuljetettu 114. Divisioona.

Rajut taistelut olivat nyt edessä.

Seuraavalla karttakuvalla näkyy III/JR 51:n pääpiirteinen reitti Syvärin eteläpuolella. Vasemmalla ylhäällä on Syvärinniska (Voznesenja), jossa Syvärin ylimeno tapahtui.

Keskellä on Juksovanjärvi, jonne edettiin itä-länsi -suuntaista tieuraa pitkin.

http://wikimapia.org#lat=60.9324339&lon=35.1020051&z=11&l=17&m=b

Särkijärvi (Озеро Сяргозеро) on pieni, pitkulainen ja luiro järvi Juksovanjärvestä lounaaseen.

Lue lisää

Kirgiisimotin syntyyn ja tuhoutumiseen liittyneiden taisteluiden alkuvaiheessa tuhoutui myös yksi suomalainen urhoollinen joukkue. Tuotakoon tässä esiin kyseinen tapahtuma.

Oli 17.101941 aamu, kun vajaalukuinen JR 51 otti vastaan tuoreen vihollisdivisioonan hyökkäyksen. Viholliset rynnäköivät Orenshenskojejärven länsipuolella maantien suunnassa kohti pohjoista.

Gavrilovskajan kylän tien kohdalla oli eteen työnnettynä 8./JR 51:n erään joukkueen puolustusasema, jota johti vänrikki Hiekkala. Vänrikki tiesi, että nopea tien menetys johtaisi siihen, että useita omia komppanioita jäisi eristyksiin, saarretuiksi.

Tämän tiedostaen tukikohdan puolustajat eivät antaneet periksi, he eivät antautuneet, vaan he taistelivat antaen viholliselle lujia iskuja.

Hyökkäävää vihollista vastaan syöksyivät päättäväiset konekiväärisarjat, pikakiväärien nakutukset ja yksittäiset kiväärinlaukaukset. Vihollisen kärki ja etummainen linja hakkautuivat kuoliaaksi. Mutta yhä uusia aaltoja kohottautui takaa. Heitä vastaan löivät puolustajien asemista sakeat käsiaseitten kuurot. Venäläisiä kaatui jälleen kasapäin. Mutta kaatuneiden takaa tuli laajalla leveydeltä yhä uusia hyökkääjiä. Sitten ensimmäiset viholliset pääsivät tukikohtaan saakka, ja alkoi käsikähmätaistelu metri metriltä..

Tietä puolustanut vänrikki Hiekkalan uljas joukkue kaatui viimeiseen mieheen. Samanaikaisesti muut omat joukot onnistuttiin vetämään puolitoista kilometriä taaksepäin, eivätkä ne joutuneet motitetuiksi, kiitos siis urheasti taistelleen joukkueen.

Jos jotakin lukijaa kiinnostaisi, tarkemmin Kirgiisimotin taistelutapahtumista on kerrottu sotapäiväkirjassa, johon on linkki tässä. Tästä sivusta eteenpäin:

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2531740

>>>>

Barani, teloitus 6 kirjoitti:

-- jatkoa --

Oikeuden lakimääräinen kokoonpano - kahdeksan upseeria, syyttäjä ja sotatuomari - olivat koolla. Pikaoikeuden luonne ja toiminta selitettiin syytetyille. Sotaoikeus tutkii syyllisyyttä, mutta pikaoikeudessa on vain kiistattomasti syyllisiä. Todisteluvaihetta ei ole. Pikaoikeuden kuolemantuomiota ei alistettaisi sotaylioikeudelle, päätökseen ei voi hakea muutosta.

Pikaoikeuden päätös 20.12.1941 oli yksimielinen. Kuultuaan tuomioluvun kaverit kauhistuivat ja lupasivat lähteä etulinjaan, mutta lopullinen päätös oli tehty. Divisioonan komentaja määräsi täytäntöönpanon heti.

Tuomitut teloitettiin ampumalla Baranissa jokipuron (Noidanojan) penkkaa vasten. Kuului sarja tussahduksia luotien osuessa kumpaankin kehoon.

Rikos valtiota ja taistelutovereita kohtaan oli saanut sovituksensa.
Ruumiit haudattiin sivummalle kyläalueen ulkopuolelle.

Baranissa epäselvyydet päättyivät.
Karkailu ja kieltäytymiset loppuivat.
Ja sotatoimet jatkuivat.

Goran taistelu päättyi suomalaisten voittoon.
Goran laelle jäi yli 2700 jäätynyttä Siperian poikaa.
Vihollinen oli lyöty perin pohjin.

-- viimeinen --

Lue lisää

suurin osa selostamastasi oikeuden käynnistä pelkkää pask aa.

mikää komentaja ei määrännyt mitään tuomiota, sotatuomari oli suoraan div.kom. alainen ei kenkään muun sotaoikeuden istunnot oli lain mukaan riippumattomia kenestäkään komentajasta.

kenttäoikeudessa oli upseeri jäsen ja sotatuomari ja aliupseeri jäsen, tämä kokoonpano oli riittävä antamaan kuoleman tuomioita siinä paikalla.

muistelen mainitsemasi asian olleen sotatuomari paavo alkion alueella.

valehtelet kirjoitti:

suurin osa selostamastasi oikeuden käynnistä pelkkää pask aa.

mikää komentaja ei määrännyt mitään tuomiota, sotatuomari oli suoraan div.kom. alainen ei kenkään muun sotaoikeuden istunnot oli lain mukaan riippumattomia kenestäkään komentajasta.

kenttäoikeudessa oli upseeri jäsen ja sotatuomari ja aliupseeri jäsen, tämä kokoonpano oli riittävä antamaan kuoleman tuomioita siinä paikalla.

muistelen mainitsemasi asian olleen sotatuomari paavo alkion alueella.

Lue lisää

Muistella ja luulla saa, ei siinä mitään.

Tämä case meni niin kuin yllä on selostettu. Asia on dokumentoitu hyvin..

Oikeus teki oman päätöksensä itsenäisesti, riippumattomasti.

Sen jälkeen oikeus konsultoi divisioonan komentajaa, jolla oli käskyvalta omiin joukkoihinsa, tuomion teknisestä toimeenpanosta (milloin toteutettavissa, jne.).

Divisioonan komentaja ilmoitti, että valmius hoitaa asia on olemassa ja käski omalta osaltaan omille alaisilleen tuomion täytäntöönpanon heti.

Tuomitut olivat alikersantti Ahoniemi ja sotamies Mäkelä.

Barani, teloitus 7 kirjoitti:

Muistella ja luulla saa, ei siinä mitään.

Tämä case meni niin kuin yllä on selostettu. Asia on dokumentoitu hyvin..

Oikeus teki oman päätöksensä itsenäisesti, riippumattomasti.

Sen jälkeen oikeus konsultoi divisioonan komentajaa, jolla oli käskyvalta omiin joukkoihinsa, tuomion teknisestä toimeenpanosta (milloin toteutettavissa, jne.).

Divisioonan komentaja ilmoitti, että valmius hoitaa asia on olemassa ja käski omalta osaltaan omille alaisilleen tuomion täytäntöönpanon heti.

Tuomitut olivat alikersantti Ahoniemi ja sotamies Mäkelä.

Lue lisää

kirjat rintaman poliisi valvonta upseerin päiväkirja 1941-1944 ja sotatuomari paavo alkion kirja selvittää totuuden.

sanoit että div.kmentaja antoi kuoleman tuomion.
korkeintaan oikeus "konsultoi" sotapoliisi kompanjaa. kysyä voi, ei se oo tyhmä joka kysyy, mutta tuomio pannaan täytäntöön silloin kun oikeus on sen määrännyt.
jos tuomio oli 14.2.42 niin se oli silloin riipumatta d.komentajasta.

just juup juuh kirjoitti:

kirjat rintaman poliisi valvonta upseerin päiväkirja 1941-1944 ja sotatuomari paavo alkion kirja selvittää totuuden.

sanoit että div.kmentaja antoi kuoleman tuomion.
korkeintaan oikeus "konsultoi" sotapoliisi kompanjaa. kysyä voi, ei se oo tyhmä joka kysyy, mutta tuomio pannaan täytäntöön silloin kun oikeus on sen määrännyt.
jos tuomio oli 14.2.42 niin se oli silloin riipumatta d.komentajasta.

Lue lisää

Toistan vielä:

Oikeus teki oman päätöksensä itsenäisesti, riippumattomasti.

En ole väittänyt missään kohtaa, että divisioonan komentaja Svensson olisi antanut kuolemantuomion.

Lue tarkemmin.

Barani, teloitus 8 kirjoitti:

Toistan vielä:

Oikeus teki oman päätöksensä itsenäisesti, riippumattomasti.

En ole väittänyt missään kohtaa, että divisioonan komentaja Svensson olisi antanut kuolemantuomion.

Lue tarkemmin.

Lue lisää

sanoit että
komentaja määräsi kuoleman tuomion

paska seli seli seli kirjoitti:

sanoit että
komentaja määräsi kuoleman tuomion

Luo tarkemmin. Ja ymmärrys mukaan:

Komentaja määräsi tuomion käytännön täytäntöönpanosta: "Heti toimeksi vaan".

Minulla ovat lähteinä:

* oikeuden pöytäkirjat
* Jukka L. Mäkelän kirja Marokon kauhu
* Yrjö Keinosen muistelmateos Kärkijoukkona Syvärille
* Kalvan taipaleelta – Jatkosodan 7. D:n vaiheet sodassa 1941-1944
* Taisteleva JR 9 – Jalkaväkirykmentti 9 1941-1944.

Viimemainittu on rykmenttihistoria. Teloitetut kuuluivat JR 9:n Toiseen komppaniaan. Olen tutustunut matkoillani teloituspaikkaan Noidanojalla ja hautauspaikkaan Baranissa.

Barani, teloitus 6 kirjoitti:

-- jatkoa --

Oikeuden lakimääräinen kokoonpano - kahdeksan upseeria, syyttäjä ja sotatuomari - olivat koolla. Pikaoikeuden luonne ja toiminta selitettiin syytetyille. Sotaoikeus tutkii syyllisyyttä, mutta pikaoikeudessa on vain kiistattomasti syyllisiä. Todisteluvaihetta ei ole. Pikaoikeuden kuolemantuomiota ei alistettaisi sotaylioikeudelle, päätökseen ei voi hakea muutosta.

Pikaoikeuden päätös 20.12.1941 oli yksimielinen. Kuultuaan tuomioluvun kaverit kauhistuivat ja lupasivat lähteä etulinjaan, mutta lopullinen päätös oli tehty. Divisioonan komentaja määräsi täytäntöönpanon heti.

Tuomitut teloitettiin ampumalla Baranissa jokipuron (Noidanojan) penkkaa vasten. Kuului sarja tussahduksia luotien osuessa kumpaankin kehoon.

Rikos valtiota ja taistelutovereita kohtaan oli saanut sovituksensa.
Ruumiit haudattiin sivummalle kyläalueen ulkopuolelle.

Baranissa epäselvyydet päättyivät.
Karkailu ja kieltäytymiset loppuivat.
Ja sotatoimet jatkuivat.

Goran taistelu päättyi suomalaisten voittoon.
Goran laelle jäi yli 2700 jäätynyttä Siperian poikaa.
Vihollinen oli lyöty perin pohjin.

-- viimeinen --

Lue lisää

Niin, Baranissahan teloitettiin pari Pohjanmaan poikaa 20.12.1941, korpraali Ahomäki ja sotamies Mäkelä. Ahomäki oli siviiliammatiltaan maanviljelijä, 25-vuotias ja perheetön. Hän oli kuulunut suojeluskuntaankin aiemmin. Mäkelä oli niin ikään perheetön, 24-vuotias kaivostyöläinen. Kova kohtalo pojilla, mutta Svensson ei käyttänyt armahdusoikeuttaan - valitettavasti - ja tuomiot pantiin täytäntöön ampumalla läheisen joen lumisessa uomassa sotapoliisien yhteislaukauksella. Nämä tiedot käyvät selville Yrjö Keinosen kirjasta Kärkijoukkona Syvärille. Poikien kotipaikat olen onkinut jostain toisesta kirjasta.

Kiitokset kuvista! Olet nähnyt paljon vaivaa kuvakokoelmasi teossa.
Muistan lukeneeni jostain kirjasta suomalaisten perääntymisestä Vosnesenjan sillan kautta. Venäläinen pommittaja yritti upottaa sillan, mutta onnistui vain osittain. Silta jäi vielä osin käyttökelpoiseksi ja viimeiset rippeet suomalaisista pääsivät Syvärin yli.
Jäljelle jäi vielä tiedustelupartio, jonka piti tulla sitten alempana Syväriä veneellä yli.

Kaipa olet ajanut nykyisellä lautalla Syvärin yli? Minulla on vielä ne tienoot koluamatta, olen ollut enemmänkin Kollaan suunnalla ja Vieljärven tienoilla.

Aikaa ei tahdo riittää matkaamiseen.

Ressu@ kirjoitti:

Kiitokset kuvista! Olet nähnyt paljon vaivaa kuvakokoelmasi teossa.
Muistan lukeneeni jostain kirjasta suomalaisten perääntymisestä Vosnesenjan sillan kautta. Venäläinen pommittaja yritti upottaa sillan, mutta onnistui vain osittain. Silta jäi vielä osin käyttökelpoiseksi ja viimeiset rippeet suomalaisista pääsivät Syvärin yli.
Jäljelle jäi vielä tiedustelupartio, jonka piti tulla sitten alempana Syväriä veneellä yli.

Kaipa olet ajanut nykyisellä lautalla Syvärin yli? Minulla on vielä ne tienoot koluamatta, olen ollut enemmänkin Kollaan suunnalla ja Vieljärven tienoilla.

Aikaa ei tahdo riittää matkaamiseen.

Lue lisää

Kuvat ja albumit ovat Erkki Marttilan kokoamia.

Hän kokoaa ja ylläpitää Syväriin, Äänisen rannikkopuolustukseen, Äänisen Laivasto-osastoon sekä Syvärillä toimineisiin linnoitustykistöpatteristoihin liittyvää perinneaineistoa.

Voznesenjan silta kirjoitti:

Kuvat ja albumit ovat Erkki Marttilan kokoamia.

Hän kokoaa ja ylläpitää Syväriin, Äänisen rannikkopuolustukseen, Äänisen Laivasto-osastoon sekä Syvärillä toimineisiin linnoitustykistöpatteristoihin liittyvää perinneaineistoa.

Lue lisää

````
"Ressu@lle":

Olet Voznesenjan sillan hävittämisestä täysin faktojen tasalla. Oikein hyvä!
Kysyisin vielä, mikä on mainitsemasi lähdeteos?

Taustoitan tähän tilannetta vielä hieman lisää.

Syvärin rintama, tuo Syvärin eteläpuolella ollut, Syvärin voimalaitoksen ja Äänisen välinen 110-kilometrinen maarintama halkoi valtaosiltaan korpia ja soita. Se tukeutui vain paikoitellen pienten järvien kapeisiin kannaksiin.

Tällä linjalla Suomen armeija seisoi vartiossa, lyömättömänä ja voimakkaana.

Tukikohtaverkon, puolustusrakenteiden, majoitustilojen, jne. rakentaminen 3–4 divisioonan joukoille, eli kymmenille tuhansille taistelijoille lyhyessä ajassa ”kuin tyhjästä” on ollut suuri askare.

Sekä torjuntataisteluissa että rakentamisessa Syvärin rintaman suomalaiset sotilaat venyivät suorastaan valtaviin suorituksiin.

Vihollinen tietenkin näki kartoillaan tämän asetelman ja ryhmityksen sekä yritti monta kertaa saada suomalaiset ansaan ja tuhotuksi Syvärin eteläpuolelle.

Tästä olivat osoituksena monet kiivaat kahakat sekä suurhyökkäykset Gorassa ja Shemenski-Pertjärvellä.

Jos oli Syvärin asetelma uhkaava venäläisten kannalta, oli se vaarallinen suomalaistenkin kannalta. Ja loukku olisi lauennut, jos vihollinen olisi tuhonnut Syvärin sillat ennen aikojaan ja katkaissut elintärkeän huoltotien, eli pääpiirteissään nykyisen maantien P37 parista kohtaa hyvin koordinoidulla hyökkäyksellä.

Pontevin yritys oli tapahtua kesäkuussa 1944, mutta suomalaiset huomasivat juonen ja vetäytyivät kaikessa hiljaisuudessa, huomaamatta Syvärin pohjoispuolelle. Tämä tapahtui ennen kuin vihollinen ehti pommittaa sillat pois pelistä ja sulkea suomalaiset joukot painajaismaiseen mottiin Syvärin eteläpuolelle.

Venäläisten tuhoamistaisteluun perustuva sotajuoni oli siis valunut hukkaan. Vihollisen oli tarkoitus ratkaista sota tällä rintamalla kaikki sillat tuhoamalla ja sitten suomalaiset miehet virran eteläpuolelle saartamalla ja tappamalla viimeiseen mieheen.

Kävikin näin: suomalaiset vetäytyivät asemistaan kesäkuussa 1944 Syvärin pohjoisrannalle viholliselta salaa. Taisteluvarustukset jätettiin osin miinoitettuina ehjiksi ja tyhjiksi. Kului pari päivää ennen kuin venäläiset hoksasivat suomalaisten lähteneen.

Suomalaiset puolustajat olivat siis vetäytyneet kaikessa rauhassa Voznesenjan sillan kautta Syvärin pohjoisrannalle ja asettuneet puolustukseen.

Kenttäsilta oli panostettu ja viimeiset pioneerit olivat juuri palaamassa omalle puolelle.

Vihollinen, joka oli viimein tajunnut, että suomalaiset olivat sittenkin lähteneet, lähetti kiireesti kymmenen syöksypommittajaa tuhoamaan Voznesenjan siltaa.

Syöksypommittajat järjestivät sillan vaiheille hurjan karusellin, jonka tuloksena osa panostetusta sillasta räjähti ja muutama pohjoisrannalla sijaitseva talo syttyi tuleen.

Tämän ilmahyökkäyksen ilmeinen tarkoitus oli tuhota Voznesenjan kenttäsilta suomalaisten vetäytymisen estämiseksi, mutta pommitus, joka kaiken lisäksi epäonnistui, tapahtui liian myöhään.

Pioneeripataljoona 35/ 7. D hävitti Voznesenjan sillan 19.6.1944 klo 5:30.
---

Millään muulla Jatkosodan rintamanosalla sillat eivät olleet niin merkittävässä roolissa kuin ne olivat Syvärillä.

Sillan rakentaminen vaati suurta osaamista etenkin, kun virta oli leveä, vuolas ja välillä jäässä sekä ylikuljetettavat kuormat raskaita.

Kunnia suomalaisille sillanrakentamisen sankareille.
---

Kiitos tiedoista, henkilöautolla menen mieluummin, saa itsekseen tehdä aikataulun haluamakseen. Ilman muuta se Äänisen rantatie on koluamisen arvoinen, siellä on nähtävää riittämiin. Syväri jo sinällään on melkoinen vesireitti.
Sinne ei kannata ottaa kiirettä mukaan.

Historiallinen kartta.

http://www.lib.utexas.edu/maps/historical/europe_814_colbeck.jpg

Viena, Aunus, Karjala, Vepsä ja Inkeri ovat Suomi-Äidin vanhimmat lapset.

Kysyt lähdeteoksia. Luen kaikki kirjat, mitä kohdalle sattuu, aivan hepposiakin. Mutta myös tutkimuksia.
Mielenkiintoinen on Jukka Kulomaan "Äänislinna", tai Max Jacobsonin "Diplomaattien talvisota". Välissä on ollut Stalinista ja Hitleristä kirjoitetut omaelämankerrat.
Ei sodanaikaisista tapahtumista kukaan voi kertoa eksaktia tietoa. Kaikki on puutteellista. Valtaosa aikalaisista ovat jo kuolleet, kuten isänikin.
Jotkut aikalaiset kertovat kirjoissaan vain omista tunteistaan sodan aikana ja sekin on aivan hyvä. Jotkut ovat tehneet kirjoja omasta vankeusajastaan Neuvostoliitossa ja sekin varmaan on hyvä heidän elämälleen.

Kiitokset Sinulle näin suuresta työstäsi isäni sota-aikojen historian avartamisessa. Isäni kuoli, kun olin 11-vuotias.
Teen edelleen työtä ammattimaisesti sotiemme veteraanien hyväksi. Kiitokset Sinulle!