yucca42

Vapaa kuvaus

Kotimaa: --- Koulutus: --- Ammatti: Muu Siviilisääty: --- Lapset: ---

Aloituksia

11

Kommenttia

2810

  1. Asia selviää kyllä ihan kuuntelemalla, mutta sitä on toki tutkittukin. Fonetiikan tutkijoiden tulokset ovat sellaisia kuin kuvasin. B ja g ääntyvät suomessa useimmiten soinnittomina, siis kuten p ja k, harvemmin osittain soinnillisina ja vain erikoistilanteissa täysin soinnillisina kuten vaikkapa englannissa.

    Erikoistilanne on esimerkiksi sellainen, jossa puhuja erityisesti ponnistelee lausuakseen sanan julkisessa esiintymisessä ”oikein” – eikä silloinkaan onnistuta läheskään aina. Jos kuuntelet tavallista puhetta, huomaat kyllä itsekin, että paarit ja baarit erottaa toisistaan asiayhteyden eikä alkuäänteen perusteella.

    P.S. Ei kannata käyttää potentiaalia varsinkaan jos ei osaa. ”Puhunnet” ei ole oikein.
  2. Jos kuvittelet lausuvasi ”banaani”, sinulla on vaikeuksia puhua vieraita kieliä oikein. Niissä nimittäin on todellinen ero p:n ja b:n välillä eli /p/ ja /b/ ovat eri foneemeja. Niinpä jos luulet käyttäväsi b:tä suomea puhuessasi ja sitten sanot ”big” lausuen b:n kuten lausut sen sanassa ”banaani”, tulos kuulostaa englantia puhuvan korvissa olevan suunilleen ”pig” tai ”pick”.

    Siksi kannattaisi tiedostaa ja tunnustaa, että suomessa b ja p ääntyvät yleensä samoin tai vain hiukan eri tavoilla, niin että vaihtelu ei juuri ole suurempaa kuin foneemin vaihtelu ylipäänsä.

    Suomen kieli ei ole muuttunut tässä suhteessa, paitsi ehkä hiukan siihen suuntaan, että aiempaa vähän *enemmän* käytetään puolisoinnillista p:tä sanoissa, joiden kirjoitusasussa on b. Joskus harvoin, lähinnä julkisessa puheessa, jossa yritetään lausua sanat erityisen ”oikein”, saattaa kuulla jopa täyssoinnillisen b:n. Luultavasti se kuitenkin tuntuu kuulijoista hiukan oudolta, vieraaltakin.

    D-äänne on eri asemassa, sillä kuten mainitsin, se esiintyy yleiskielessä myös aivan suomalaisissa sanoissa, vaikka se onkin murteissa harvinaisuus. Lisäksi d:n ja t:n foneettinen ero on lähinnä ääntämispaikassa (toisin kuin esimerkiksi englannissa). Siksi delfiini-sanan alkuäänne yleensä eroaa selvästi t:stä. Eri asia on, että suomalainen d saattaa muita kieliä puhuvan korvissa kuulostaa t:ltä tai epäselvältä d:n ja t:n väliseltä äänteeltä.
  3. Olet ihan pikkuisen elänyt tynnyrissä sikäli, että suositeltu kirjoitusasu on ollut ”samppanja” jo sata vuotta – se on jo 1900-luvun alussa ilmestyneessä Tietosanakirjassa. Tämä on tietysti epäjohdonmukaista, koska arkisempi sana ”kampanja” kirjoitetaan normien mukaan yhdellä p:llä, vaikka siinäkin äännetään kaksi.

    Sen sijaan sokki-sanan kirjoitusasu on vaihdellut, jossain määrin ääntämyskin. Nykyisin ensisijainen asu on sokki, toissijaisesti sallittu šokki.

    Suhuäänteiden käyttö suomen kielessä on vähän määritelmäkysymys. Kielitieteellisesti suhuäänne eli sibilantti on myös tavallinen suomalainen ässä, jonka ääntämys voi vaihdella laajoissa rajoissa. Koska suomesta puuttuu niin sanottu suhu-s [š], samoin kuin soinnillinen s [z] ja soinnillinen suhu-s [ž], puhumattakaan vieraammista sibilanteista, voi foneemin /s/ ääntämys vaihdella ilman väärinkäsitysten vaaraa.

    Kielenhuolto haluaa kuitenkin elää kuvitelmassa, jonka mukaan [š] ja jopa [ž] kuuluu suomen äännejärjestelmään, ja pitää siksi kiinni vaatimuksesta, että niille on omat kirjaimensa, hattukirjaimet.

    En tiedä, syötkö todellisuudessa jukurttia, käytätkö samppoota ja pelaatko sakkia, mutta jokseenkin varmaa on, että objektiivinen tutkimus osoittaisi, että sinäkin lausut [jukurtti], [samppoo] ja [sakki]. Pientä suhinaa voi kuulua kahdessa jälkimmäisessä, mutta aivan riittämätöntä pitämään s:n ja š:n eri foneemeina.

    Kirjoituksen normit ovat eri asia. Osa niistä on vakiintuneita, ja niitä on noudatettu hyvässä asiatyylissä. Tosin kielenhuollon haparoiva ja ”salliva” linja on viime vuosina lisääntyvässä määrin rapauttanut suomen normistoa, myös tällaisissa asioissa, ks. koostetta normien muuttelusta:
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/normit.html

    Kirjaimet b, d, f ja g tuskin häviävät mihinkään. Vakiintuneita kirjoitusasuja noudatetaan, vaikka b yleensä ääntyy [p] ja g yleensä [k] paitsi ng-yhdistelmässä. Kirjain d on vakiintunut aivan suomalaisiinkin sanoihin, mutta vierassanoissa se saattaa ääntyä [t], tosin suhteellisen harvoin. Kirjaimen f ääntäminen [v]:nä on sekin melko harvinaista, mutta on hyvä huomata, että suomen [v] ja [f] poikkeavat useiden kielten (mm. englannin) lähinnä vastaavista äänteistä: suomessa ne ovat heikompia, approksimanteiksi luokiteltavia, kun taas muissa kielissä ne ovat usein frikatiiveja eli hankausäänteitä eli niissä kuuluu selvästi alahuulen ja ylähampaiden välisessä kapeassa raossa syntyvä hankaus. Lisäksi suomen [v] ja [f] poikkeavat toisistaan suhteellisen vähän; on kyseenalaista, edustavatko ne eri foneemeja.
  4. Asu ”jugurtti” otettiin sanakirjaan vuonna 2012 – jokseenkin turhaan, sillä se ei vastaa sen enempää kielen vanhoja normeja kuin ääntämystäkään. Ääntämyshän on todellisuudessa ”jukurtti”, ja sen mukainen kirjoitusasu on sallittu jo 1990-luvulta alkaen.

    Šakkia koskevat normit ovat ristiriitaisia ja sekavia, mutta suositukseksi on tulkittava lähinnä ”šakki”, kun taas ”shakki” on sallittu rinnakkaismuoto (joidenkin ohjeiden mukaan oikea muoto – ja käytännössä varsin tavallinen).

    Šakin suomenkieliseksi nimeksi voitaisiin mainiosti sopia ”sakki”. Ei tarvitsisi ihmetellä kirjoitusasua tai sitä, miten jossain tilanteessa saadaan š aikaan. Eikä tarvitsisi yrittää suhistaa alkuäännettä – todellista suhuässää käytetään suomessa aika harvoin, ainakaan luontevassa puheessa.

    Sekaannusten vaara on teoreettinen tai olematon. Kieli sietää suuren määrän homonymiaa etenkin, jos asiayhteys tekee selväksi, mitä sanaa tarkoitetaan. Osaisikohan joku esittää edes yhden esimerkin tilanteesta, jossa jotenkin voi kuvitella, että ”sakki” pelin nimenä sekoittuisi arkikielen ihmisjoukkoa tms. tarkoittavaan sanaan ”sakki”? Siis ilmaus ”helposti sekoittaa” on lievästi sanoen liioitteleva.
  5. You should really hire professionals to translate your slogan *and* give them information about the context and intended message.

    If this is for business purposes, the cost of professional translation is less than marginal when compared with the money spent in creating advertizing and campaigns that use the slogan.

    If not, forget it. Don’t try to look multilingual if you can’t afford being multilingual.

    Using “free” translations given to you is probably a fast-track route to making prospective customers think you’re bogus.
  6. Olikohan tämä tarkoitettu vastaukseksi johonkin? Menikö jotain solmuun, vai poistiko ylläpito alkuperäisen kysymyksen (ehkä siivotessaan pois häirikköviestejä, liian isoa luutaa käyttäen)?

    Kieltoverbin taipumattomuus ei aina ole vahinko, vaan se saattaa olla vain puhekielisyys. Ks. esim. Iso suomen kielioppi, § 1289 Esimerkkejä kieltosanan inkongruenssista:
    http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1289
  7. ”Ensi” tarkoittaa (tällaisessa yhteydessä) seuraavaa. Kielitoimiston sanakirja ilmaisee tämän kuvauksella ”nykyhetkestä lukien lähinnä seuraava, tuleva, lähin”.

    Jos siis joku sanoo lauantaina ”ensi sunnuntaina” ja tarkoittaakin kahdeksan päivän päässä olevaa sunnuntaita, hän käyttää ensi-sanaa väärin.

    Koska toisaalta väärinkäyttö on melko tavallista, on parempi sanoa lauantaina ”huomenna, sunnuntaina” tai ”viikon päästä sunnuntaina” sen mukaan, kumpaa tarkoitetaan.
  8. Pikemminkin ”sioux” on alkujaan ranskalaisperäisen väestön käyttämä nimitys, joka on leikattu erään toisen intiaaniryhmän sioux’ille eli dakotoille antaman nimen lopusta. Tämä selittää sen, että ”ou” ääntyy [u] tai [uu] ja että loppu-x ei äänny.

    Ranskalaiset eivät kai jätä i:tä ääntämättä, vaan lausuvat sanan suunnillen [sjuu]. Brittiläisperäinen väestö yksinkertaisti ääntämystä.

    Suomalaiset sitten keksivät lausua sanan yleensä kuten se kirjoitetaan, siis [siouks]. Kielitoimiston sanakirja tunnustaa tämän, joskin esittää sen rinnalla myös vaihtoehdon [suu]. Edellä kirjoitin aprillihengessä ”sioux’ille”, joka on oikein, jos ääntämykseksi kuvitellaan [suu]; normaalisti tietysti kirjoitetaan ”siouxeille”.
  9. En tiedä, miksi ne ärsyttävät myös puhekielessä, koska en ole tavannut ketään, joka olisi sanonut niiden ärsyttävän myös puhekielessä. Voin kuitenkin spekuloida, että muodon ”ketä” käyttö nominatiivin tehtävässä ärsyttää murteellisuutensa takia niitä, joiden kotimurteeseen se ei kuulu.

    Muoto ”kauaa” on nykyisin hyväksytty kirjakieleenkin. Suomen kielen säännöt ovat 2000-luvulla muuttuneet enemmän kuin useimmat tajuavat; tässä tapauksessa muutos on varsin tuore. Ks. koostetta kielen sääntöjen muutoksista: http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/normit.html

    Kirjakieleen hyväksymisestä huolimatta ilmaus saattaa edelleen ärsyttää, eivätkä kielenhuollon päättämät normien muutokset välttämättä vastaa valistuneiden kielenkäyttäjien käsityksiä siitä, mikä on suomen kirjakieltä.
  10. Google-kääntäjässä on ties miten monta vuotta ollut mahdollisuus tarjota omia, parempia vastineita sanoille (mm. Ehdota muokkausta -painike käännöstuloksissa). Nyt Google vain kalastelee ilmaista työvoimaa uusilla tavoilla.

    Lukaisin vuonna 2008 kirjoittamani artikkelin ”Google kääntää – kuka vastaa
    laadusta?” http://www.kaj.fi/files/114/kajawa_nro_4_2008.pdf ja totesin, että se pätee edelleen. Google-kääntäjässä ei ole tapahtunut mullistavaa edistysaskelta.

    No nykyisin sentään Google kirjoittaa ”Google-kääntäjä” eikä englantia matkien ”Google Kääntäjä”. ☺
  11. Perusongelma tässä on, että et ymmärrä kielteisen lauseen merkitystä silloin, kun subjekti sisältää kaikki-tyyppisen kvanttorin. Lause ”Kaikki eivät ole tyhmiä” ei tarkoita ’100 % ihmisistä ei ole tyhmiä’, vaan ’ei ole totta, että kaikki ihmiset ovat tyhmiä’ (eli ’enemmän kuin 0 % ihmisistä ei ole tyhmiä’).

    Mainitsemassasi tutkimuksessa ei lainkaan käytetä prosentin käsitettä, ja hyvä niin: useimmat lehtijutut ja vastaavat, joissa puhutaan prosenteista, ovat huuhaata. Hyvin harva toimittaja ymmärtää, että prosentti on vain luvun 0,01 erityisnimi, ja vielä harvempi tekee tästä ilmeiset päätelmät.

    STT:n ja Aamulehden jutun kyseenalaisin osa on se, jossa kritiikittömästi pidetään jotain tiettyä D-vitamiinin saantia ”oikeana”. Minkä tahansa ihmisryhmän D-vitamiinin tai muun ravintoaineen saanti saadaa riittämättömäksi asettamalla kriteeri tarpeeksi korkealle. Juttu on muuten melko asiallisen näköinen, mutta on siinä sentään yksi lievähkö huuhaaindikaattori: vaihteleva kirjoitusasu D-vitamiini ~ d-vitamiini. Tämä on itsessään pieni asia, mutta se, että sanomalehden toimitus ei ole keskenään samaan mieltä asiasta, kertoo paljon. (Ehkä lähinnä sen, että juttu on kasattu eri kirjoittajien palasista ilman, että kukaan on tarkistanut kokonaisuutta edes kielellisesti.)
  12. Yleisten oikeinkirjoitussääntöjen mukaan yhdysmerkin käyttö (levyseppä-hitsaaja) olisi oikein, koska kyseessä on rinnasteinen yhdyssana, kuten parturi-kampaaja ja näyttelijä-ohjaaja. Ks. esim.
    http://www.kielitoimistonohjepankki.fi/haku/yhdysmerkki/ohje/130

    Kuitenkin Opetushallituskin kirjoittaa sanan lähes johdonmukaisesti ilman yhdysmerkkiä. Ks. esim. http://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/opetussuunnitelmien_ja_tutkintojen_perusteet/ammatilliset_perustutkinnot/kv_todistusliitteet/tekniikan_ja_liikenteen_ala

    Voi kysyä, miksi nimike ei ole vain ”hitsaaja” tai vain ”levyseppä”. Verbin ”hitsata” merkitys on Kielitoimiston sanakirjan mukaan ’yhdistää metallikappaleita toisiinsa liitoskohtia kuumentamalla (ja puristamalla t. käyttämällä sulaa lisäainetta)’. Sanan ”levyseppä” merkitys taas on sen mukaan ’metallilevyistä eril. rakenteita t. esineitä valmistava ammattimies’. Merkitykset eivät mene ihan päällekkäin, mutta kumpikin kyllä riittäisi yksinään. Taustalla on ehkä jotain ammatin historiaa; ”levyseppä” on ehkä ennen viitannut ennen muuta taloustavaroita yms. tekevään, ”hitsaaja” taas enemmänkin koneiden, rakenteiden yms. valmistuksessa hitsaustyötä tekevään.

    Ehkä nimitykseen on siis päädytty kompromissin kautta, ja kun ei oikein osata sanoa, mikä sanan osien suhde toisiinsa on, sen kirjoitusasukin horjuu.

    (Kompromissi: menettely, joka yhdistää ehdotettujen vaihtoehtojen huonot puolet ja lisäksi luo ongelman, jota kummassakaan niissä ei ollut.)
  13. Venäjän joo-kirjain (ё) otettiin käyttöön vasta 1700-luvun lopulla, eikä sen käyttö ole koskaan ollut vallitseva tapa. Sen käytön yleisyys on vaihdellut, ja se saattaa olla yleistymässä. Sitä käytetään kieliopeissa, sanakirjoissa yms., mutta muualla sen tilalla on useimmiten jee-kirjain (е).

    Joo-kirjaimella oli tarkoitus poistaa osittain se venäjän kirjoitusjärjestelmän puute, että sama kirjain (е) ääntyy eri tilanteissa hyvin monilla tavoilla. Tässä ei siis koskaan kunnolla onnistuttu.

    Tarkemmin ks. http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/iso9.html8#jo
  14. Venäläisten nimien painon selvittämisessä Wikipedia auttaa varsin usein. Toki sinne voi kuka tahansa kirjoittaa mitä vain, mutta tällaisia asioita ihmiset tuskin viitsivät kirjoitella väärin. Paino on usein merkitty akuutilla aksentilla nimen yhteen esiintymään, esimerkiksi Каба́ева sivulla https://ru.wikipedia.org/wiki/Кабаева,_Алина_Маратовна .

    Voit siis lausua ”kabaajeva” suomea puhuessasi. Venäjän painon soveltaminen suomenkielisessä puheessa kuulostaa yleensä omituiselta, jopa keikaroivalta. Venäjää puhuttaessa ääntämys on IPA-merkinnöillä esitettynä suunnilleen [kʌˈbajɪvə].
  15. Fraasi ”saada aikaiseksi” ei ole sen älyttömämpi kuin ”saada aikaan”. Kumpikin on sanonta, eikä pidä tuijottaa sanojen ”aikainen” ja ”aika” perusmerkityksiin. Eihän ”aikaan saaminen” ole aikaan (= todellisuuden tiettyyn ulottuvuuteen) saamista – tai jos on, niin ”aikaiseksi saaminen” on vähintään yhtä hyvin perustein aikaiseksi (= aikaan kuuluvaksi, ajassa olevaksi) saamista.

    Fraasi ”saada aikaiseksi” on määritelty murteellisuudeksi (näin jo Nykysuomen sanakirjassa s.v. aikainen 4), eikä tätä ole toistaiseksi muutettu.

    Toisaalta ”saada tehtyä” on hyväksytty yleiskieleen jo vuonna 1973, ks.
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/normit.html#tehtya

    Mitään erityistä logiikkaa tässä ei ole. Kirjakielen luominen merkitsi sitä, että eri murteiden mukaisista vaihtoehdoista yleensä yksi otettiin kirjakieleen. Sittemmin tästä on lipsuttu joissakin tapauksissa. Näin syntyy monenlaista sekaannusta. Tarkoittaako ”saada tehtyä” aivan samaa kuin ”saada tehdyksi”, vai onko ilmauksilla jokin vivahde-, sävy- tai jopa merkitysero? Murteissa tällaista ongelmaa ei ole, koska niissä vain toinen ilmauksista on käytössä.
  16. Päätteiden synnystä kai edelleenkin paras lähdeteos on Hakulisen ”Suomen kielen rakenne ja kehitys”, joka löytyy yleensä hyvinvarustetuista kirjastoista. Se on kyllä aika vanha jo.

    Muistinvaraisesti sanoisin, että Hakulisen mukaan -inen-pääte on syntynyt päätteiden -i ja -nen yhdistymisestä, ja -nen taas on taivutukseltaan suppletivistinen eli yksikön nominatiivin -nen ja muiden muotojen -se- (eräissä tapauksissa lyhentyneenä -s-) ovat eri alkuperää. Äänteenmuutoksia n → s tai s → n ei tunneta suomen kielen tai sen edeltäjien historiasta.
  17. ”Nykysuomen sanakirjassa”, joka kuvaa lähinnä 1930-luvun kieltä, sanalla ”piuha” on vain merkitys ”kapeaa lapiota muistuttava turpeennostoväline”. ”Nykyslangin sanakirjassa”, joka on julkaistu vuonna 1979, selityksenä on ”sähkö- tms. johto, karva”, mutta toisena käyttöesimerkkinä on ”Sillä on pienet piuhat” ja sen selityksenä ”hidas järjenjuoksi, ei (polla) säteile”. On vaikea hahmottaa, mihin ”pienet piuhat” on tässä alkujaan viitannut. ”Kielitoimiston sanakirjassa” http://www.kielitoimistonsanakirja.fi selitys on yksinkertaisesti ”ark. [= arkikielessä] sähkö- tms. johto”.

    Vanha työkalumerkitys on tietysti nykyisin kadonnut yleiskielestä, mutta ehkäpä uusi merkitys on alkujaan jotenkin johtunut siitä: kapean (tosin vain suhteellisen kapean) työkalun nimitystä on, aluksi ehkä leikillisesti, käytetty tarkoittamaan jotain muutakin kapeaa tai ohutta. Tämä on kuitenkin ihan arvailua.

    ”Nykysuomen etymologinen sanakirja” ei kerro mitään piuha-sanasta. Sen sijaan etymologisesta viitetietokannasta http://kaino.kotus.fi/sanat/evita/index.php löytyy tieto, että sanan alkuperää on käsitelty tai sivuttu teoksessa ”Suomen sanojen alkuperä” (SSA), 2. osassa sivuilla 379 ja 453, sekä Virittäjä-lehdessä vuonna 1997 sivulla 303. Tosin Virittäjä-lehden hakemistosta selviää, että kyseessä on Osmo Nikkilän kirjoitus ”Suomen sanojen alkuperät laahaamisesta pööveliin”, joka arvostelee SSA:n 2. osan, eikä hakemiston tiedoissa olevassa käsiteltyjen sanojen listassa ole piuha-sanaa: http://ojs.tsv.fi/index.php/virittaja/article/view/38972

    Ensisijaisesti siis kannattaisi katsoa SSA:sta. Sitä ei ole ihan joka kodin kirjahyllyssä (eikä minulla), mutta hyvin varustetusta yleisestä kirjastosta se löytyy, lainattavana tai lukusalissa luettavana. Pitää ehkä varoittaa, että SSA on jossain määrin vaikealukuinen: sitä ei (toisin kuin ”Nykysuomen etymologinen sanakirja”) selvästikään ole tarkoitettu suurelle yleisölle, vaan (suomen) kielen tutkijoille, ja se käyttää omia lyhenteitään, merkintöjään ja termejäänkin.
  18. Niin, se ettei tiedä asiasta mitään, olisi tietysti kehno syy olla vastaamatta kysymykseen netissä! Toteanpa kuitenkin, että urbaanilegenda vai oliko se nyt -sanakirja ei juuri nyt väitä mitään sellaista, mitä sanot siinä olevan tietona. Tämähän ei hämmästytä, koska sinne ilmeisesti kuka vain voi kirjoittaa mitä vain ja myös muuttaa sisältöä.
  19. Kyse ei ole diminutiivipäätteestä; eihän ole sanoja ”Pe”, ”Tuu”, ”Ju” ja ”Il”. Sen sijaan kyseessä on sanan epäsäännöllinen – joskin usein muista sanoista mallia ottava – muuntelu. Esimerkiksi ”Jukka” kuuluu laajaan joukkoon variantteja (Juha, Juho, Jussi ym.), joissa nimen loppuosaa muunnellaan aika railakkaasti.

    Etunimenä ”Ilkka” lienee melko uusi ja perustunee paljolti sukunimeen ”Ilkka”, erityisesti sankarina pidetyn Jaakko Ilkan nimeen. Sukunimen alkuperää ei ole selvitetty. Mikkosen ja Paikkalan kirjan ”Sukunimet” mukaan mahdollisia selityksiä on ainakin kaksi: muinaisskandinaavinen henkilönnimi ”Illughi” ja muinaissuomalainen nimipesye ”Ilo-”, ”Ila-”, johon kuuluvat muun muassa sukunimet (alkujaan varmaan talonnimet) ”Ilanen”, ”Ilo” ja ”Ilola”; kyseisen pesyeen voisi arvella johtuvan sanasta ”ilo” tai sanavartalosta ”ila-” (joka esiintyy mm. verbissä ”ilahtua”).
  20. Muistaakseni joku viisas sanoi joskus, että terve järki on se, joka sanoo, että Maa on pannukakku.

    Tavaramerkin Gallup käyttö yleisnimenä on asiatonta, oli se miten yleistä tahansa.

    Asiatonta on myös väittää. että uutisissa esitettäisiin sellaisia kannatusosuuksia kuin 21,4156 %. Toimittajat hölmöilevät ihan tarpeeksi; ei sitä tarvitse miljoonakertaisesti liioitella.

    ”Pienimmätkin mahdolliset muutokset” ovat huuhaata. Jos mielipidetutkimuksen mukaan jonkin puolueen kannatus oli aiemmin 21,0 % ja on nyt 21,4 %, se ei todellisuudessa merkitse, että kannatuksen tiedettäisiin nousseen. Kuten toteat, ”tarkkuudeksi” eli virheeksi arvioidaan yleensä pari prosenttiyksikköä. Sekin on vain arvio. On siis täysin mahdollista, että todellinen kannatus olikin 23,0 % ja on nyt 19,4 %. Todennäköistä se ei ole, mutta mahdollista. Esimerkkitapauksessa on hiukan todennäköisempää, että kannatus on noussut (vaikka emme tiedä paljonko) kuin että se on laskenut. Mutta toimittajat eivät saa palkkaa siitä, että kirjoittavat sellaista.

    Teknisessä suunnittelussa ilmoitetaan joko virhearvio tai toleranssit, sen mukaan, mitä oikeasti ollaan tekemässä. ”Virherajoja” ei todellisuudessa voi ilmoittaa, ainoastaan arvioita, kuten että todellinen arvo on tietyllä todennäköisyydellä tietyllä välillä.
    21. 3 / 141
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt