- No joo, onhan kaksin aina parempi, ja onhan mulla vanhemmat tukena ja käytännön apuna.
Oon vaan tottunu pienestä pitäen hoitamaan tietyt asiat itsekseni, ja yrittää olla kuormittamasta muita hirveästi.
Ehkä toi halu pärjätä yksin juontaa juurensa mun lapsuuteen. Äitini sairastui nivelreumaan minua odottaessaan. Hänen sairautensa oli aktiivisena ollessani lapsi, ja myöhemmin teini. Äitini oli paljon sairaalassa, jossa hänelle tehtiin useita isoja leikkauksia, uusia lääkkeitä kokeiltiin, ja hän oli myös pitkiä aikoja huonokuntoisena kotona sairaslomalla.
Mitä vanhemmaksi tulin, opin sitä myöten tekemään kaiken itse, jos jotain halusin. Mennä yksin, jos halusin jonnekin. Konserttiin, leffaan, laskettelemaan, ja täysi-ikäisenä baariin yksin.
Mulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus. Asuin peräkylillä, josta on 15 kilsaa silloisen kunnan keskustaan, eikä busseja kulkenut kuin kahdesti päivässä. Jos halusi lähteä illalla jonnekin, piti pyytää aina kyyti vanhemmilta, koska muuten ei kylille olisi päässyt. Siihen aikaan kun olin yläasteella ja lukiossa, joka perjantai järjestettiin disko, jonka tuloilla esim. luokat keräsivät rahaa luokkaretkeä varten.
Yläasteen aikana kävin vain muutaman kerran diskossa. Jos sinne halusin, se tarkoitti sitä että yleensä isä heitti mut sinne 15 kilometrin päähän, ja tuli neljän tunnin päästä yhdeltätoista hakemaan. Yhteensä siis 60 kilsaa ajoa. Koska hän teki päivisin metsurinhommia maatilan pidon ohella, oli hänellä fyysisesti raskaat työpäivät, ja hän menikin yleensä ajoissa nukkumaan. Se, että isä toimi mulle kuskina, tarkoitti sitä, että hän joutui pitkän päivän päätteeksi valvomaan myöhään. En halunnut isäni joutuvan hirveästi valvomaan minun takia, joten siksi en käynyt juurikaan diskossa, vaikka muut luokkalaiseni kävivätkin.
Olen ollut parisuhteessa, jossa olen joutunut tekemään yksin kaiken hyvään parisuhteeseen vaadittavan työn. Tässä samassa kunnossa mitä olen juuri tällä hetkellä. Siitä syystä en ole pitkiin aikoihin seurustellut kenenkään kanssa, vaikka ottajia varmasti on ollut, ja yhdestä tiedänkin hänen itse kerrottua siitä. Mutta päätin pysyä mieluummin yksin, ettei kukaan joudu yksin kannattelemaan parisuhdetta, kun itse en omaa osuuttani pysty tekemään.
Kyllä mä varmaan jossain vaiheessa tunteistani hänelle kerron, jos siihen tulee mahdollisuus, mutta sen aika ei ole tällä hetkellä. En pysty käsittelemään mielessäni sen keskustelun tulosta tällä hetkellä. Siihen mulla ei ole tällä hetkellä voimia. Kirjaimellisesti ainoa este elämän ja kuoleman välillä on tällä hetkellä uni. Se, että saan jotenkuten nukutuksi, pitää mut hengissä ja estää sen, etten tapa itseäni koska pää ei kestä. Tuohon vielä päälle todennäköinen pettymys....en halua ottaa sitä riskiä että teen jotain itselleni, koska olen ylittänyt jaksamisen rajan.
Tällä hetkellä se raja on ollut muutaman päivän ajan todella lähellä. Se on auttanut jaksamaan, että olen saanut tänään purkaa tuntoja tänne, ja olo on jo vähän keventynyt siitä mitä se oli neljä tuntia sitten.
Kyseinen mies on 25v. Mä oon 41v. Ikäero ei ole este, vaan hidaste. Toinen iso hidaste on mun nykyinen vointi. Olen tiennyt kyseisen miehen jo muutaman vuoden, vaikka emme ole edes tuttavia. Hänellä on oma elämä josta en tiedä mitään. Hän on vielä nuori, ja hänellä on vielä paljon koettavaa. Annan hänen mennä ja elää elämäänsä. That's it. - Vaikka Suomen julkista terveydenhuoltoa ja Kelaa parjataan, mitä teen välillä itsekin, on se todellakin kuten sanoit, lottovoitto syntyä Suomeen. Toki niitä huonoja terveydenalan ammattilaisia löytyy, mutta aika harvoin kukaan jää täysin tyhjän päälle.
Ymmärrettävästi resurssit on julkisella puolella kovilla, etenkin tähän aikaan, eikä hoitoon ole välttämättä helppo päästä.
Mä suunnittelin kolmisen vuotta sitten, että hankkisin kolmannen ammatin, pääsisin osa-aika eläkkeelle, jolloin olisi pieni varma ja säännöllinen tulo taattu. Loput tulot hankkisin työskennellen kotona silloin kun siihen pystyn. Tuo suunnitelma ei ole toteutunut, eikä tule toteutumaan byrokratian takia.
Mulla kun ei ole päivääkään työkokemusta kummastakaan ammatista, koska valmistuessani kumpaankin, olin siihen jo valmiiksi työkyvytön. Näin ollen en saa senttiäkään työeläkeyhtiöstä. Kela ei maksa osa-aikaista eläkettä. Eipä siinä sitten ole enää motivaatiota opiskelemaan lähdöstä.
Mulla on onneksi ollut ymmärtäväiset sossut viimeisen kolmen vuoden ajan, ja työkkärissä ollaan oltu koko ajan tietoisia työkyvyttömyydestäni, joten siinä mielessä olen päässyt helpommalla, kun ei ole tarvinut mitään kursseja käydä siitä kuinka töitä haetaan. Ainoastaan on ollut stressi siitä, koska katkaistaan tulot.
Tänä keväänä kotikaupungissani pitkäaikaistyöttömät siirrettiin kokeilussa työkkäristä kaupungin vastuulle. Eli uusi taho, joka ei tiedä mun tilanteesta mitään. Pistin asiasta sähköpostia sinne minne mut siirrettiin, ja lähetin asiasta tekstarin sossulleni, joka on nyt vaihtunut kahdesti vai kolmesti kolmessa vuodessa. Sossu soitti mulle pian, ja kertoi olevansa se taho, joka hoitaa muun muassa mun keissiä työkkärin puolesta. Siinä vaiheessa tuli suuri helpotus, koska vaikka en ole kyseisen sossun kanssa tavannut kasvotusten, olemme soitelleet pari kertaa, ja edellisen kanssa säännöllisesti palaveerasimme ihan kasvotusten. Sossu tietää mun tilanteen, joten ei tarvitse pelätä joutuvansa tekemään sellaista, mihin ei pysty.
Vaikka en saakaan enää itse kivunhoitoon apua, koska kaikki on jo tehty mitä on voitu, on mulla asiat myös kohtalaisen hyvin hoidossa. Samoin kuin sulla.
Se helpottaa huomattavasti mieltä, kun on selvät kuviot hoidon ja lääkityksen suhteen. Ei tarvitse pelätä sitä, että lääkärit ja hoitajat kuvittelevat ettei mitään ongelmaa ole, että itse keksii kaikki jutut. Sillähän kovin moni hoitoa tarvitseva ei hae itselleen apua, tai kuvittelee parantuneensa, ja jättää kaikki lääkkeet ja hoidot kesken.
Se, mitä tarkoitin tuolla ylempänä kun sanoin että tee sitä mitä jaksat, ei koskenut sun töitä. Kerron itsestä esimerkin mitä tarkoitan. En ole mikään siisteysintoilija, vaan ihminen joka tuppaa levittämään tarvitsemansa tavarat ympärilleen, ja ne jää siihen. Pyrin imuroimaan silloin kun villakoirat alkaa ahdistamaan itseä. Mutta kämpän järjestelemiseen tarvitsen vähän paremman kipupäivän.
Jos suunnittelen että silloin ja silloin siivoan, mutta sinä päivänä totean etten pystykään siihen, annan siivouksen olla. Ja hyvällä omallatunnolla kulutan päiväni muutoin. Se on vaatinut opettelua hyväksymään sen, että jos ei johonkin pysty, niin siitä ei tarvitse soimata itseään.
Jos olet vaikka suunnitellut meneväsi käymään seuraavana päivänä kaupassa, mutta toteatkin kauppapäivänä ettei sulla ole voimia lähteä, sä voit hyvillä mielin antaa sen olla siltä päivältä, ja tehdä jotain muuta mitä jaksaa tehdä. Koko päivän sohvalla lojuminen, ja netissä surffailu on myös fine. - Minä vai?
- Kaikki haluaa sitä mitä ei saa, tai juuri sen, mitä ei tietyn ihmisen pitäisi kaiken järjen mukaan saada. Tämä näin yleisesti ajateltuna. On epävarma itsestään, ja siitä mikä on ja mitä haluaa. Lapsi/lapset voivat olla statuksen nostatusta, joka/jotka hankitaan siksi, että se kuuluu "normiin". Ajatukseen ja oletukseen siitä, että tietyn ikäisenä kuuluu olla tietyssä asemassa työelämässä, pitää olla puoliso ja perhe, pitää asua tietyllä asuinalueella tietynlaisessa talossa. Miksi näin? Siksi, koska niin muutkin ihmiset toimivat. Julkinen kuva, jossa kaikki on täydellistä, mutta yksityisesti helvetti.
Sellasta se yleensä tuppaa olemaan kun ei tunne omia voimavaroja. Kuvitellaan että pystytään jotakin hoitamaan ilman kenenkään muun apua, ja sitten kun haluamansa saa, oli se sitten mitä tahansa elävästä olennosta materiaan ja siltä väliltä, tuleekin elämän realiteetit esiin, jolloin joutuu pyörtämään lupaukset kun toteaa ettei siihen pystynytkään mitä kuvitteli.
Olen syyllistynyt siihen itsekin, ja todisteena siitä löytyy se viiksekäs töpöhäntä. Kuvittelin että pystyn hoitamaan koiran itse, mutta pari vuotta hankinnan jälkeen kävikin ilmi, etten siihen pysty. Siksi koirani asuu vanhemmillani, ja he hoitavat sen. Tunnen asiasta syyllisyyttä, ja siksi teen asioita vanhempien puolesta, joita en sillä hetkellä pystyisikään. Kuten hoitamalla koiraa heidän yhteisten menojen aikaan. Harvoin kieltäydyn, koska tunnen etten voi muutakaan tehdä korvatakseni heille töpöhännän hoitamisen. Maailman paras virhe, jonka hankkimista ei halua edes katua.
Oli kyseessä lapsi tai lemmikki, ei kaikki siihen liittyvät asiat ole negatiivisia, vaan niistä on myös iloa, ja jonka puolesta haluaa tehdä kaiken voitavansa.
Hyvä että saat purettua tuntoja, koska omakohtaisesta kokemuksesta *pientä ironia väliin* tiedän miten lopulta käy, jos ei mielessä pyöriviä ajatuksia ja tunteita pysty käsittelemään ja ylipäätään purkamaan itsestä ulos.
Etkä sä mikään epänormaali ole. Olet inhimillinen tunteva mies, jota vituttaa, koska itsekkäät ihmiset ovat onnistuneet käyttämään hyväkseen sitä sillä hetkellä tiedostamatta. Enkä missään nimessä tarkoita että olet heikko, naiivi, tai huono ihminen. Olet tunteva ihminen, joka on ajatellut toisen parasta, tietämättä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sulla on oikeus tuntea kuten tunnet, mutta muista ettei itsensä syyllistäminen auta pitkällä tähtäimellä. Se tuo vaan paskan fiiliksen.
Kiitos. Sait ajatukseni muualle omasta kurjuudestani. ☺ - Kuule, eläkkeen saamiseen vaaditaan aikalailla kirjaimellisesti pään kainaloon.
Terv. Vuodesta 2015 työkyvyttömänä työttömänä työnhakijana roikkunut, tuona aikana ainakin kolmesti työkyvyttömyyseläkehakemuksesta (toistaiseksi voimassa olevan) hylsyn saanut. - Autatte jo sillä, että kuuntelette. Ei mulla oikein ole tällä hetkellä ketään kelle puhua mieltä painavista asioista. Porukoita en halua kuormittaa, koska heillä on paljon muutakin meneillään tällä hetkellä. Siitä tyypistä en ole parin vuoden aikana kertonut kuin parille ihmiselle, ja yhdelle niistä sanoin jo viime kesänä yrittäväni unohtaa koko ihmisen.
Autatte jo sillä, että saatte mut ajattelemaan aivan muita asioita, ja kyllä...myös nauramaan makeasti, vaikka itku onkin purkautunut useasti tämän päivän aikana. Tosin se tekee vaan hyvää.
En mä toivoa paremmasta ole menettänyt. Se aika tulee kyllä vielä joskus, kun voi elää elämäänsä pelkän elossa olon sijaan. Tulihan se viimeksikin, vaikka siihen tosin meni edellisellä kerralla 8 vuotta.
Jokaisella on omat murheensa, ja jokaisen ongelmat ovat niitä oman elämänsä isoimpia vaikeuksia ja koettelemuksia. Eikä kokemuksia tai ongelmia pidä ruveta vertailemaan keskenään.
Mä en valita päätöksistäni, tai ylipäätään jaksa valittaa mistään pienestä. En edes tästä nykyisestä olotilasta, jota voinniksi kutsutaan. Tiedän selviäväni, ja tiedän pään kestävän niin kauan kun saan jotenkin nukuttua. Ja vaikka olenkin fyysisesti yksin, en koe itseäni yksinäiseksi. Onhan mulla palsta ja teidät, joiden kanssa pystyn vaihtamaan ajatuksia, ja sitä myöten saamaan sosiaalista kanssakäymistä, jota en irl aina edes jaksaisi aloittaa.
Kiitos teille kaikille. ❤ - Kiitos. Ajattelen lopputulosta, oli se kumpi sitten tahansa, koska en pysty sammuttamaan aivoja, vaikka haluaisin niin tehdä. Parempi näin.
- Mä oon vuosien saatossa oppinut tietämään ja tunnistamaan, mitä milloinkin jaksan ja pystyn kestämään, samoin kuin mitä pystyn milloinkin tekemään. Tällä hetkellä en kestä mitään muuta kuin nää kivut. En mitään muuta ylimääräistä ainakaan pettymysten suhteen. Sitä paitsi missä ylipäätään puhua, kun ei ole nähnyt pitkiin aikoihin. Itse asiassa vuoden aikana satunnaisesti, ehkä alle 5 kertaa, parin sekunnin kestoisena vilahduksena.
Se tän vuoden pettymyskortti on jo käytetty juhannuksena, kun istuin koko jussin yksin kotona, kun en pystynyt edes porukoille menemään. Samalla ymmärsin että suurin osa kesästä menee neljän seinän sisällä olemiseen, kun en muuhun pysty. En mä hirveesti ole voinnistani täällä puhunut, mutta se on huono. Enkä voi tehdä sille asialle mitään. - Ei kun ajattelen sitä, että mun päällä on tällä hetkellä paljon muutakin kestettävää, jaksamisen ollessa jo ennestään kovilla, enkä halua pakkeja tai mitään muutakaan lisäämään mielen kuormaa tällä hetkellä. Toivoin ja odotin viime kesän tavoin helteiden helpottavan kipuja, mutta toisin kävi. Helteet pahentavat niitä. Siinä on jo tarpeeksi kestettävää. Mieluummin olen kertomatta, ja yritän jaksaa päivä kerrallaan. Mä en elä pitempiä jaksoja.
Jos mun vointi olis toinen, olisin kertonut jo yli vuosi sitten. Mutta näillä mennään. - Ei musta oo tässä nykyisessä kunnossa mihinkään. Mitä järkeä silloin on edes kertoa. Hidasteet alkaa muodostua esteiksi, ja mun mahkut on todennäköisesti jo menny, jos niitä alun alkaen edes olikaan. En halua olla kenellekään taakka, ja se tällä hetkellä olen.
- Ei pysty, eikä jaksa. Sitä paitsi mun sydän on jo viety, tai jos ei ihan viety, niin ainakin saatu tulisesti sykkimään vuosien tauon jälkeen. En ole kertonut tätä hälle, enkä toistaiseksi kerrokaan. Hyvän pitkäkestoisen muistin kirous: ei pysty helposti unohtamaan juuri mitään.
- Voimia jaksamiseen. Tee mitä jaksat, tai ole tekemättä mitään ja vain lepää. Älä yritä väkisin silloin kun ei jaksa ja pysty. Tällä hetkellä tärkeintä on sinä itse ja sun oma jaksaminen, kaiken muun voidessa odottaa.
Oma jaksaminen on tällä hetkellä kortilla mullakin, vaikkakin eri syistä.
Päivä kerrallaan, turha pohtia vielä tulevaa. - Kuule, mun "leikkimielisyys" on ollut poissa perjantaista lähtien. Jaksaminen on kortilla, kivut pahenee päivä päivältä. Mä kävin tänään postissa ja kaupassa. Koko matkan, postista kodin vieressä sijaitsevaan kauppaan, irvistelin tuskasta, enkä uskaltanut hetkeäkään pysähtyä lepäämään, koska jos sen olisin tehnyt, en olisi selvinnyt kotiin asti. En juurikaan kattonu sivuille, vaan keskityin liikkumiseen. Eikä helle ollut siihen syynä.
Oon ollu muutaman päivän aika herkillä itkun suhteen. Nukuin viime yönä hyvin, ja sainkin tarpeellisen määrän unta, mutta maksan siitä kalliisti. Rukoilemalla tajunnan menetystä. Ei ole juurikaan ruokahaluja. Seuraavat kaksi päivää pysyn kotona, jotta pystyn lähtemään perjantaina kaupunkiin hakemaan piikkiä. Sen jälkeen olenkin tiukasti viikonlopun kotona, koska se tulee olemaan yhtä helvettiä.
Sattuu ihan vitusti, eikä asialle voi tehdä mitään. Se on vaan pakko kestää. Ei ole vaihtoehtoja. Joten..... - Se kuka juo, hankkii ja maksaa juomat. Hyvin yksinkertaista. Miksi maksaisin ja raahaisin niska limassa toiselle juotavaa, jota en edes itse joisi? Ja kiitokseksi tulisi vain huutoa, että "hae akka lisää kaljaa! " Jos itsekin joisin, olisi silloin eri tilanne.
Mä olen yhden miehen jättänyt osittain siitä syystä, että en jaksanut katsella kännistä ruikutusta ja syyttelyä että mun takia ei voida tehdä sitä ja tätä ja tota. Toisaalta mun lähisuvussa on ollut alkoholismia, ja olen pienenä pelännyt omaa pappaani. - Toistaiseksi en yhtään. Kun ei ole miestä, ei ole myöskään tarvetta roudata kaljaa kenellekään, ja itse en sitä juo enää. Ja jos vielä jonkun kanssa kimppaan menen, se mies saa itse raahata ja maksaa kaljansa mitkä juo. Maksimissaan voin sixpackin tuoda kaupasta tullessani, mutta sitäkin vaan silloin tällöin harvakseltaan.
- Mikä sitten estää?
- "Apinaorkesteri, aarniometsän suojassa harjoitteli,
Apinaorkesteri, hetken aikaa meitä viihdytti.... " 🐒🐵🙈🙉🙊🐒 - Noup. Yhden yhtäkään kaljaa en juonut. Nuorempana kalja kyllä maistui, kun opettelin sitä juomaan, mut enää en tykkää mausta, kun vuos sitten keväällä vuosien tauon jälkeen taas maistoin. Yhden breezerin join perjantaina, mutta siihen se sitten jäi.
- En oo kuule sellasia nähny mailla enkä halmeilla. En sitten pystynyt menemään ollenkaan porukoille. En yhtenäkään päivänä. Olin liian kipeä lähteäkseni.
Join muuten perjantaina sen jääkaapissa pitkään olleen yhen breezerin, ja eilen hain kaupasta kaksi lisää. Tosin molemmat eilen haetut pullot on edelleen koskemattomana jääkaapissa. - Dewivissy. Tai en mä tiedä onko se mitään herkkua, mut helteillä hyvä keino saada suoloja, jos ei hirveesti ole ruokahaluja. Eipä sitä mitään herkkuja tullut jussina syötyä, kun ei missään ollut. Kotona vaan nyhjötti.