morpheuz

Vapaa kuvaus

Ihminen. Tollo. Akateemisesti kouluttautunut.

Rakastan ihmisiä. Inhimillisyyksineen.

Sosiaalinen erakko eli niin paljon yksinolosta pitänyt, etteivät kaikki sosiaaliset säännöt päde kohdallani. Olen utelias, mutta ujohko; tarpeen tullen suorasanainen. Kiinnitän huomiota usein rivien väliin yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja juttelen mielelläni asioista, joista ei normaalisti puhuta tai asioista, joista pidetään paljon asenteellista ääntä, muttei oikeastaan keskustella kunnolla. Tätä havaitsee paljon esimerkiksi poliittisessa talouspuheessa ja keskustelussa maahanmuutosta.

Elän hyvistä keskusteluista. En kuitenkaan aina kaipaa uutta ajateltavaa, vaan mulle kelpaa mainiosti mukavat ihmiset, jotka pitävät mukavista jutuista. Akateemisen ja inhimillisen kiinnostuksen kohteita on useita: kulttuurit, viestintä, kansantalous, lääketiede, politiikka, ihmispsyyke, pakkomielteet. Akateemiset työni ovat käsitelleet addiktioita, sanatonta viestintää riita- ja sotatilanteissa sekä rahaa.

Harrastan musiikkia, elokuvia, liikuntaa, kirjoittamista, lukemista, pölöilyä ja järjestötoimintaa. Musiikki on tärkeä osa elämääni. En soita tai laula, mutta pyörin kuvioissa ja kuuntelen melko laaja-alaisesti. Suosikkejani ovat mm. Muse, Opeth, Pink Floyd, a-ha, The Beatles, Rammstein, Amorphis, Katatonia, Porcupine Tree, David Guetta, Anathema, Metallica, 30 Seconds to Mars, Korn, Queen, Peter Gabriel, The Moody Blues, Deep Purple, Devin Townsend, Depeche Mode, Chisu, Air, Amplifier, George Michael, Marilyn Manson, In Flames, Coldplay, Madonna, Dream Theater, Jenni Vartiainen, The Prodigy, David Bowie, Pendulum, Volbeat, Megadeth, Stevie Wonder, Bee Gees, Linkin Park, U2, Fear Factory, Nightwish, Alter Bridge, Michael Jackson, Def Leppard, Black Sabbath, Eminem, Lady Gaga, The Kinks, Black Eyed Peas, Massive Attack, Kamelot, Killing Joke, Elton John, Robbie Williams, Goldfrapp, Lana Del Rey, Bruce Springsteen, Green Day, Adele, VNV Nation, Led Zeppelin, Blackfield, Radiohead, Duran Duran, Beck, Hans Zimmer, Threshold, The Hollies, New Order, Simon & Garfunkel, Hurts, Leprous, Elbow, Justin Timberlake, Daft Punk, Carpark North, Shinedown, Pixies, Die Antwoord, Ultravox, Paradise Lost, Kotiteollisuus, Alphaville, Chase & Status, The Shins, Septicflesh, Woven Hand, The Chemical Brothers, ZZ Top, Static-X, PMMP, Lacuna Coil, Mastodon, Pain, Björk, Infected Mushroom, Röyksopp, Gotye, Circus Maximus ja Cat Stevens.

Suosikkileffoja mm. Nykyaika (Modern Times), Koyaanisqatsi, The Wall, Monty Python-elokuvat, Rita Hayworth - Avain pakoon (Shawshank Redemption), Fight Club, Hohto (The Shining), Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream), Se7en, The Grand Budapest Hotel, Epällyt (The Usual Suspects), Alien, Léon, 2001 - Avaruusseikkailu, Piukat paikat (Some Like It Hot), Spartacus, Hyvät pahat ja rumat (The Good The Bad & The Ugly), Mr. Nobody.

Muutama ajatteluuni vaikuttanut oppinut: Jon Elster, Bruce K. Alexander, Zygmunt Bauman, Friedrich Nietzsche, Leon Festinger, Arlie Russell Hochschild, Clifford Geertz, Neil Postman, David Harvey, Philip Goodchild, John Kenneth Galbraith, William James, Charles Saunders Pierce ja George Herbert Mead.

Vapaa-aikanani: Seison, istun, Kävelen (ja luen samalla), makaan.
Katson tv:stä mieluiten: Dokkareita ja kisoja.
Kotieläimet: Villakoirat nurkissa.
En pidä: Nuhasta.
Parhaat matkakohteet: Ruokakauppa.
Ruoka & juoma: Lähes kaikki. Alkoholiton ja kofeiiniton. Myös kasvisravinto.
Koulutus: Yliopisto/korkeakoulu
Ammatti: Viestintä/media/kulttuuri
Ase tai siviilipalvelus: Käyty
Yhdistykset/kerhot: Reilukerho

Siviilisääty: SinkkuLapset: 0.

Aloituksia

4

Kommenttia

162

  1. Oikeaa, oikeaa kauhua haet... Mitähän noita sitten suosittelisi? Zombieleffoista George A. Romeron elokuvat ovat ihan ok, niissä ei verellä niin paljoa mässäillä, ainakaan alkuajan tuottannossa. Sitten vaikkapa tuoreammista Saw. Japanin tuotannosta Dark Water, Koreasta The Eye. Yksi mielenkiintoinen, pikemmin mysteeritarina on korealainen Spider Forest. Näistä uudemmista olen käynyt katsomassa Emily Rosen manauksen ja se ei ehkä luokitu kauhugenreen välttämättä, mutta on siinä kohtansa. Sen lisäksi, että pistää miettimään, mitä se yliluonnollinen todellisuudessa on.

    Mitähän näitä vielä voisi olla. Ju-on on japanilainen leffa, jonka pohjalta tehtiin The Grudge. Scifipuolelta löytyy joitain ihan näppäriä sivalluksia, mutta ne eivät aina putoa varsinaisesti kauhugenreen. Yksi, joka tulee mieleeni on Vin Dieselin tähdittämä Pitch Black. Onhan noita muitakin, mutta tuossa operoidaan vähän erilaisilla asioilla kuin yleensä. Alienit on jo todennäköisesti moneen kertaan nähty, eikä ykkös- ja kakkososan jälkeen ole jaksanut pelätä.

    Vanhemmasta tuotannosta tietysti löytyy aika paljon klassikkoja, jotka eivät ehkä nykykauhun ystävillä niin kummoisesti kolahda. Ehkä nämä voidaankin liittää jollain tavalla ns. pop-kauhuun. Tobe Hooperin leffoista: Texasin moottorisahamurhaaja, Salem's Lot ja Poltergeist. Tai Wes Cravenin elokuvia: The Last House on the Left, The Hills Have Eyes, Painajainen Elm Streetillä, Chiller ja Shocker. John Carpenterin elokuvia: Halloween, Usva (The Fog, joka hiljattain uudelleenfilmatisoitiin) ja Christine.

    Omaa tekijäkaartiaan on sitten myös eurooppalaisilla tekijöillä. Jos en nyt listaa aivan kaikkea, vaan ehkä sen, jonka tuotantoon on ihan hyvä kauhufriikkien tutustua, jos ei vielä ole ehtinyt tutustua: Dario Argento. Helpoiten löydettävissä saattavat olla sellaiset elokuvat kuin Suspiria, Inferno, Tenebre ja Phenomena.

    Sitten on nostettava vielä omaksi luvukseen Stephen Kingin rinnalle se ehkä vielä syvemmälle lihallisen, makaaberin kauhun syövereihin sukeltava kirjailija, mutta myös ohjaaja: Clive Barker. Hänen tuotannostaan löytyvät Hellraiserit, mutta lisäksi Yön kansa ja Lord of Illusions.

    Eiköhän noista nyt jo jotain saattaisi irrota...
  2. En ole aivan varma, jos tämä on ihan oman tien kulkemista, koska se ei ole valintani. Voisin tietoisesti valita roolini, mutta kun se tulee niin selvästi siitä, mitä olen kokenut ja miten olen kasvanut. Silloin se ei ole ainoastaan 'elämäntehtävä', vaan se on asia, jolle ei voi mitään. Voihan tuota kutsua kohtaloksi, mutten pitäisi läheisriippuvuutta kuitenkaan mukavana kohtalona.

    Kääntöpuolihan tässä on se, että vaikka muita ihmisiä auttaisi, miten paljon, oma vointi on aina jollain tavalla toissijainen. Silloin on lopulta vaarana se, että auttaja itse on enemmän avuntarpeessa kuin autettavansa. Se on ikäänkuin suossa seisomista, hiljattaista uppoamista ja kyvyttömyyttä huutaa apua tai tehdä asialle mitään. Oma vointi kuitenkin ratkaisee pitkälle sen, miten paljon voi olla toisille ihmisille avuksi. Halusta huolimatta en usko, että tällä hetkellä kykenisin aivan tavattomasti muita auttamaan.

    Mutta eiköhän maailma tarvitse niitä ihmisiä, jotka välittävät, jotka edes yrittävät ymmärtää ihmisten ongelmia. Uskoisin ainakin niin.
  3. Mä en itseasiassa itse mielelläni puhu seksin harrastamisesta, vaan rakastelusta. Rakastaminen vain tuntuu olevan perin suhteellinen asia.

    En kutsuisi lopulta edes omia suorituksiani seksinharrastamiseksi, vaan rakasteluksi, mutta kyseenalaistan ehkä rakkauden monilta osin. Ehkä siitä syystä, että kun on tietämättään jotenkin masentunut ja läheisriippuvainen, sitä luo itselleen jotenkin tunteita, joista ei voi olla täysin varma.

    Itse purin omaa ahdistustani nettiseksin/-pornon avulla. Se on helppoa ja jotenkin kivutonta, siinä ei toisen tunnepuoli ole olevinaan mukana, eikä sukupuolitautitartuntojen vaaraa. Lopulta vain siitäkin on tullut suoritus, eikä sitä ole tullut tehtyä oikeista syistä. Nyt siis hakusessa on se oikea tunne, tutustumisen kautta ennen kuin sitä ryntää sänkyyn kenenkään kanssa tai mihinkään muihin toimiin.

    Oma kysymykseni lähinnä kuuluu, mistä tietää, että toista oikeasti Rakastaa? Milloin seksi ei ole seksiä toisen mielihyvän vuoksi, velvollisuudesta, toisen 'kiinnittämiseksi itseensä' ja tunteiden luomista varten. Lopulta sitä voi käydä niin, että tutustuu johonkin herttaiseen ihmiseen, päätyy sänkyyn ja tunteet alkavat voimistua vasta sen sänkykokemuksen jälkeen. Tarkoitan vain, että seksissä on aina tunteet mukana, arvaamattomalla tavalla ja lopulta voi käydä niin, että seksi vie tilaa siltä syvällisemmältä tutustumiselta.

    Sanoo ihminen, joka on päätynyt yleensä melko pian sänkyyn seurustelukumppaniensa kanssa.
  4. Olen hiljattain eronnut avopuolistostani. Olimme yhdessä vain 3 1/2 vuotta, mutta sinä aikana ehdittiin kokemaan ja käsittelemään paljon asioita. Ehkä kietouduimme henkisesti jotenkin toisiimme tai minä kietouduin häneen, koska autoin häntä suhteen alussa aika rajusti nousemaan henkisesti jaloilleen.

    Olen omasta mielestäni pystynyt käsittelemään tuota eroa, mutta toisaalta niin moni muu asia limittyy siihen, etten oikein tiedä, mistä päästä asiaa pitäisi purkaa. Saan ahdistuskohtauksia jotakuinkin kolme kertaa päivässä, olen masentunut. Paniikkikohtauksista en tiedä, millaisia ne ovat, mutta ainakin eilen kun lähdin ulos tuntui siltä, etten haluaisi olla siinä. Haluan kaivautua johonkin maan alle ja pysyä siellä.

    Mun tilannettani ehkä hieman auttaa se, että pari päivää avopuolison eropäätöksen, hajotettujen tavaroiden jälkeen hakeuduin lääkärille, joka passitti akuuttina tapauksena psyk. sairaanhoitajan puheille. Tilannettani on säännöllisesti evaluoitu ja minulle määrättiin lääkitys, jotta pystyisin nukkumaan ja toisaalta, että selviytyisin eroahdistuksesta. Selvisin siitä tuossa välillä, kun oli niin hemmetisti tehtävää, mutta nyt tilanne on uudelleen päällä.

    Olen kuitenkin menetysten kanssa tullut jo elämän aikana jokseenkin sinuiksi. Kuolema on lopullinen ero, se on menetys, joka on pakko hyväksyä. Eron kohdalla voi aina jossitella ja sen sijasta, että nopeasti käsittelisi kuoleman jälkeen omia syyllisyyden tunteitaan, erosta saattaa lähteä käyntiin monien asioiden purkautuminen, jos vain antaa itselleen mahdollisuuden sille. Siksi omaan erooni on liittynyt paljon muutakin prosessia kuin eroprosessia.

    Joka tapauksessa ajoittain on alkanut tuntua paremmalta tai tasapainoisemmalta. Hetkellisesti on tuntunut jopa hyvältä tai 'normaalilta', mutta sitten se onkin aamulla, iltapäivällä tai lllalla lähtenyt jälleen käyntiin. Eikä välttämättä mitään selvää syytä ole, ajatus vain tekee spurtin ja lopulta vatsa on kipeä, rintakehässä on paine, päässä säteilee ja kaikki on tunnepuolella aivan sekaisin. Tiedän kyllä tästä toipuvani ja pääseväni pystyyn, mutta jos olet itse käsitellyt asiaa 4 kuukautta ja mulla tässä kaiketi viedään kolmatta kuukautta, niin... voin olla vielä tovin aikaa melko pihalla.

    Voin kyllä vertaistukea, sikäli kuin osaan ja kykenen. Mies minäkin ja päässä soi: "diddidii".
  5. On kirjoittaa siitä, miten ihminen on tehnyt rauhan itsensä kanssa ja on menneisyytensä kanssa sujut. Moni ihminen tekee hidasta tai nopeaa kuolemaa koko elämänsä ajan. Ei ole hyvä elämä kuolla alkoholistina tai narkomaanina kokeilunhalunsa tai häpeällisten muistojen, tekojen vuoksi. Jos ihminen pystyy jollain tavalla käsittelemään menneisyytensä ja olemaan sujut itsensä kanssa, kyllä se on silloin parempi kuolema. Yleensä tähän liittyy se, että aika moni asia, erityisesti moni anteeksi- ja kiitos-sana on jäänyt sanomatta.
  6. Päihteitä ne ovat molemmat. Alkoholi taitaa kuulla luokituksessa lähemmäs huumeita kuin kannabis, mutta sekin riippuu alkoholin vahvuudesta ja toisaalta siitä, mitä käyttäjä pilvenpoltolla ja dokaamisella hakee?
  7. Puhutaan kyllä samasta asiasta, mutta eri äänenpainoin. Itse en käytä, joten en mene kannabiksen puolelle sen enempää kuin sitä vastaan. Alkoholin tuhoja olen nähnyt koko ikäni, joten tiedän kyllä, mitä se tekee. Toisaalta uskoisin alkoholinkäyttäjiä olevan suhteessa aika paljon enemmän kuin kannabiksen käyttäjiä. Kyllä kannabiksessakin haittapuolensa on, mutta se vaikuttaa aivan eri tavalla kuin alkoholi.

    Kuten taisin kirjoittaa, asenne ratkaisee. Itselläni ei ole mitään syytä sen enempää dokata kuin polttaa pilveä, joten... miksi pitäisi?
  8. Voihan tuo olla vahvarissa ongelma, jos päästää 'prauuuu!'-ääniä, mutta kuulostaa melko klassiselta soittajan ongelmalta. Voi olla, että kannattaisi koettaa soittaa vessassa, tulee aika paljon kumeammat soundit.

    Kiitos noista merkkitiedoista. Koetan löytää käsiini. Paljon omasi maksoi?
  9. Tokipa ihminen on joskus riippuvainen muista ihmisistä. Taidan olla itse vahvemmin kuin suurin osa, mutta olen myös tietoinen siitä. Joten toisaalta saan itse syyttää itseäni siitä, mihin pisteeseen olen itseni ajanut.

    En kuitenkaan elä päiväunissa. Tuo kainalosauvajuttu on siitä monimutkainen, että joskus sitä on muille tukena ja toisena hetkenä muut ovat mun tukenani. Vaakakuppi taitaa kuitenkin olla siihen suuntaan enemmän kallellaan, että olen saanut tukea enemmän muiden pitämisestä pystyssä kuin päinvastoin.
  10. Sen verran olen ehtinyt jo elää ja nähdä, että tiedän kaiken väliaikaisuuden. Myös tämän oman prosessini. Kun isäni kuoli tiesin alusta lähtien, että suruprosessi kuuluu asiaan ja toisaalta menetysten olevan osa elämää.

    Tämän hetken tilanne vain on hieman erilainen. Asua yksin asunnossa, jonka exäni valitsi, eikä aluekaan ole niitä kaikkein kauneimpia. Talo, jossa asun on yksi Suomen pahamaineisimmista. Toiseksi olin jatkuvan työpaineen alla ensimmäiset kaksi kuukautta, sitten kun paine laukesi mulla oli taas aikaa miettiä. Se oli toisaalta hyvä asia, toisaalta se on ehkä syy siihen, missä tilassa nyt olen. Tästä päivästä lähtien olen kaupan päälle työtön, ja kuun lopulta lähtien asunnoton, jos uutta kämppää ei löydy.

    Kun sitten kaikki asiat on kuitenkin sellaisia, jotka pitää tavalla tai toisella hoitaa, itsensä kokee enemmän kuin rajalliseksi. Aikaa ja energiaa löytyy kaikkeen sellaiseen, mikä käytännössä vain purkaa ahdistusta. Sitten kun on tekemättä, niin mieli on rutussa ja kyynel silmässä. Se ahdistuksen purkukin vain sattuu olemaan aika usein sellaista, ettei siitä ole käytännön hyötyä itselle.

    Koetan oppia taas tulemaan itsekseni toimeen. Sanotaan nyt niin, että ennen tätä suhdetta elin kuitenkin omillani kymmenen vuotta, joten tilanne on hyvinkin tuttu niiltä osin. Sen sijaan kaikilta muilta osin, melkolailla uusi.

    Tiedän itsekin, ettei ehkä nyt ole kovin järkevä aika alkaa miettiä uusia suhteita. Uusia ystävyyksiä toki saisi mielellään tulla, ystäviä ei ole koskaan liikaa. Mutta mitä tehdä kun ihastuu, miten estää se? Mä olen kyllä ennen toiminut niin, etten anna ihastusten paljoa haitata, vaan olen kertonut tunteistani ja jotakuinkin unohtanut ihastukseni siitä hetkestä. Nyt vain jotenkin kaikki asiat on päällä ja kimpussa samaan aikaan, ettei pysty hallitsemaan sen enempää ihastusta, ahdistusta, iloa kuin surua. Miten voisi hallita?
  11. Ammattiavun puoleen olen jo kääntynyt. Siitä syystä toisaalta lääkitys univaikeuksiin ja ahdistukseen. Mulla oli huomattavasti parempi vaihe tuossa välillä, mutta sitten taas koko rakennelma romahti. Ajatusten selvittämiseksi mun on pakko tehdä joitain omia valintojani, että mä jaksan eteenpäin. Yksi ongelmistani on selvästi läheisriippuvaisuus, joka on tullut äidinmaidossa. Ymmärrän ongelman, melkein tiedän, mitä asialle pitäisi tehdä, mutta se langan toinen pää katoaa aina käsistä, kun sitä lähestyy.

    Mitä eniten pelkään elämässäni on se, että ihmiset kadottavat omat unelmansa ja mahdollisuutensa. Olen aina ihmisten tukena, kun heillä on paha olla ja kannustan eteenpäin. Nyt vain on herännyt kysymys, mitä on tapahtunut mun unelmilleni ja mahdollisuuksilleni, mitä mä olen tehnyt omaksi hyväkseni. Ja vaikka tuokin kysymys on selvää jatkumoa, mä en ymmärrä, minkälaista kehää mun tunne-elämäni tekee ja mihin se on matkalla...
  12. Tekstisi oli mielenkiintoinen ja hyvä.

    Uskoisin, että vapaus uskonnoista on mahdollinen vain silloin kun ihminen oivaltaa olevansa vapaa. Jokainen uskoo joka tapauksessa tavallaan, eikä meidän ihmisten hallussa ole se, miten kukin haluaa uskoa. Lopulta uskossa, kuten siviilielämässä se ratkaisee, miten itseään ja toisia ihmisiä kohtelee. Rakkautta voi jakaa vain rakastamalla ihmistä ihmisenä, ei surkean kohtalon kokeneena, hinduna tai hevosfarmarina.

    Itse asetan rajan hyvän ja pahan uskon (ei ainoastaan uskonnon) välille siinä, että paha uskonnollinen on vahingollinen ihmiselle itselleen ja muille ihmisille. Esimerkkejä löytyy pilvinpimein. Riittää jo se, että uskoo olevansa kunnossa, muttei kykene millään myöntämään aviopuolisolleen olevansa joskus väärässä, vaan vänkää asioita aina siihen pisteeseen, että turhautuu, lähtee vetämään pään täyteen tai kolkkaa vaimon hiljaiseksi luuvitosella.

    Meidän tehtävämme ei ole määritellä se, mikä on totta, koska se on meistä riippumatonta. Ihmisten pitäisi tässä vaiheessa kehitystään hiljalleen ymmärtää, mitä varten niin monet jumalat ovat tähän maailmaan putkahtaneet. Ja erityisesti se, miksi ihmiset kisailevat siitä, mikä on enemmän Totta ja mikä vähemmän Totta. Vähän sama kuin ihmiset tappelisivat joko siitä, kumpi on todellisempi hammastahna vai -harja tai kumpi on vähemmän todellisempi Moby Dick vai Pinokkio.

    Luonnollisesti ihmisen tietää olevan henkisesti aikuinen siinä vaiheessa, kun nurisee aviopuolisolleen vessanpytynkannen oikeasta asennosta, sillä se on näin.
  13. Ihmiset ovat siitä jänniä, että käytännössä koko maailma, jonka me koemme on aivojemme suodattamaa. Miten ihminen reagoi maailmaan silloin kun on aivokuollut tai täysin aivoton? Tuskin ainakaan kovin tunteikas ja eläväinen on.

    Mistä syntyy ajatus siitä, että koko ympäröimämme maailma on mielikuvitusta, meidän päänsisäinen todellisuutemme? Kyllä sille varmasti löytyy perusteensa. Ehkä juuri siitä, me se, miten me koemme maailman on aina yksilöllinen, havainnoimamme todellisuus on nimenomaan todellisuus, jonka tulkitsemme sitten niillä työvälineillä, jotka meillä on.

    Kun buddhalaiset etsivät tapaa vapautua egosta, heitä sitoo heidän kulttuuriperimänsä. On heille ominaista hakea vapautusta meditoimalla, mutta millainen heidän kokemansa maailma tarkalleen on?
    Onko heidän kokemansa ego toisenlainen kuin länsimaalaisten ego. Jos länsimaalainen yrittää vapautua egostaan, onko se jotain muuta kuin buddhalaisten ymmärtämä ego? Samalla sanalla kuvataan useitakin asioita, ymmärtävätkö kaikki ihmiset esimerkiksi sanan "rakkaus" samalla tavalla?

    Tao tarkoittaa ihmisen ja luonnon tapaa toimia. Kun sanoit, että ehkä haluaminen loppuu luonnostaan, kun ihminen ymmärtää, ettei kyseessä ole hänen halunsa. Ehkä se haluaminen loppuu tyystin siihen, kun ymmärtää, että halu on luonnollista, mutta itsessään arvotonta. Mitä tarkalleen saamme siitä, että meillä on uusi Mercedes Benz takapihallamme? Suhteessa siihen, mitä saisimme, jos käyttäisimme vaikkapa jalkojamme, joita ihmiskunta on käyttänyt historiansa alusta lähtien? Vapaudentunteella on aina hintansa, sen lisäksi, että miten suhteuttaa vapautta, jos emme tiedä ja tiedosta, mitä on vankeus (vrt. keskitysleirien juutalaiset).

    Ihmiselle itselleen tietysti ylin ja tärkein asia on aina hänen oma kokemuksensa. Sitä tulee edes harvemmin kyseenalaistettua. Kun minä tunnen olevani onnellinen, miksi kyseenalaistin sen kysymällä: miksi olisin onnellinen, mitä onnellisuus ylipäätään on? Ja kuka MINÄ tässä tarkalleen olen?

    Miksi ei mennä helpoimman kautta eli sanotaan: egosta voi vapautua vain vapautumalla egosta, meditaatiosta vain olemalla meditoimatta.
  14. Olen itse masennus- ja ahdistustapaus. Olen ollut jo pidemmän aikaa, myös silloin kun seurustelin ja olin avoliitossa exäni kanssa. Näin jälkikäteen tuntuu, että exäni ajattelee myös, että meidän eromme johtuu minun sairaudestani. Ongelma vain on siinä, että hän ei ottanut asiaa esille kuin sivulauseissa ja muutamissa keskusteluissa. Vihjeet eivät taida riittää suhteessa, vaan on puhuttava suoraan.

    Oma exäni on vielä melko jäävi puhumaan minun masennuksestani ja ahdistuksestani. Hän lähti luotani, koska oli ahdistunut. Olimme kaksi masennuspotilasta. Tuin häntä suhteen alussa, siinä määrin, että paloin loppuun ja hän kun itse rämmin henkisessä ryteikössä, hän ei kyennyt olemaan minun tukenani, keskustelemaan asioista. Mitä meidän suhteessamme sitten olisi voinut tapahtua. Hänen valintansa oli häipyä vähin äänin, käytännössä ilman ennakkovaroitusta.

    Tila, johon exäni minut jätti oli melko hankala. Ahdistus tuli päivän sisällä erosta ja purkautui aggressioina. Hajotin tavaroita, heitin kylmästi tavaraa roskikseen, painoin käytännössä klo 8-23 tavaraa ulos ja sisään, pyörin parvekkeella katsomassa, jos ex tulisi takaisin ja nukkuminen oli lähes mahdotonta. Hakeuduin itse lääkärille ja sain lääkityksen ahdistukseen ja nukkumisvaikeuksiin. Ongelma vain on siinä, ettei se lääkitys poista perusongelmaa. Ensimmäisen ahdistuslääkkeeni jälkeen vatsastani katosi se ahdistava tunne ja tunteeni vapautuivat. Käytännössä se tarkoitti sitä, että haukuin exäni pystyyn, itkin ja nauroin samaan aikaan.

    Lääkkeen ottaminen on kuitenkin sen ihmisen vastuulla, jolle lääkitys on määrätty. Alaikäisten kohdalla tilanne lienee eri. Mutta mitä ylipäätään minun exäni tarkalleen sillä tiedolla tekisi, otanko lääkkeeni. Ei se enää hänen huolensa ole. Meidän tilanteemme saattaisi olla radikaalisti toisenlainen, jos exäni olisi uskaltanut keskustella asioista, tunteistaan, eikä aina olisi alkanut etsiä syyllisiä milloin millekin. Jos hän koki, että olin toista mieltä, hän käänsi asian välittömästi näin: "okei, mä olen väärässä, sä olet oikeassa, mun vika." Keskustelu oli hienosti jäädytetty tuolla tokaisulla ja häntä alkoi ahdistaa se, että jyräsin hänet keskusteluissa.

    Kun exäsi sanoo, ettet osaa kuin haukkua ja olla inhottava, mistä hän on sellaisen käsityksen sinusta saanut? Jos keskustelussa on menty henkilökohtaisuuksiin, inhottavuuksiin, ongelma ei ole silloin vain masennustapauksessa. Turhautuminen on yksi asia, joka johtaa harkitsemattomiin sanoihin ja tekoihin. Mistä turhautumisen tunne tulee? Kun minä turhaudun, tiedän jonkin asian ahdistavan minua. Sen sijasta, että pitäisi ehkä puhua omasta tunteestaan silloin, sitä ehkä omaa kyvyttömyyttään tulee paiskottua tavaroita tai haukuttua toista.

    En kuitenkaan itse lähtisi siitä, että ihmiset eroavat vain, koska toinen on ollut paska. Ehkä ihmiset eivät joissain tapauksissa vain ole toisilleen sopivat. Ihmiset saattavat antaa periksi unelmistaan ja päätyä sellaisten ihmisten kanssa suhteeseen, jotka eivät kykene tuomaan suhteeseen mitään palkitsevaa. Mutta syy on aina kahdessa ihmisessä siinä suhteessa. Minun depressioni ja ongelmani ovat olleet painava syy exäni eroon, mutta miten hän pesee kätensä omasta ahdistuksestaan ja puhumattomuudestaan? Nössöydestään?

    Jos olet päättänyt, ettet taida olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä, niin eiköhän tilanne ole siltä osin jo ohi. Olet tehnyt valintasi, exäsi tekee omansa. Niiden valintojen kanssa on vain opittava elämään.
  15. Tasapainotellessa erilaisten ongelmien, kuten syömishäiriön kanssa on aina vaaka kallellaan jompaan kumpaan suuntaan. Ensimmäinen kysymys, joka herää on: jos olet luovuttamassa taistelun, miksi ylipäätään taistelet, koska se on todella kuluttavaa ja pettymyksiä tulee joka tapauksessa.

    Ymmärrän omasta menneisyydestäni tuon taistelun. Se johti omalla kohdallani unettomuuteen, pahaan masennukseen ja mikään ei oikein tuntunut miltään. Ratkaisin asian - kuten ehkä hienoisesti ehdotat - häviämällä kuvioista. En suinkaan vaihtanut hiippakuntaa, vaan paikkakuntaa. Miten kauan ihminen kestää toista ihmistä, jolla on ongelmia ja, joka ei hoida niitä ongelmiaan? Toinen ihminen ei kestä sitä rajattomasti, eikä sinun vastuullasi ole toisen ihmisen valinnat. Poikaystäväsi täytyy ymmärtää itse tilansa ja valitettavasti tuollaisissa tapauksissa aika usein tilanne menee niin, etteivät he kuuntele järjen sanoja, joten siltä osin sinun täytyy tehdä oma valintasi, omaksi eduksesi ja lopettaa poikaystäväsi tilanteen miettiminen.

    Syömishäiriöisten ongelma on usein se, että he ovat kilttejä, hyviä ihmisiä. He huolehtivat muista yli omien rajojensa, eivätkä pysty keskustelemaan tunteistaan muiden ihmisten kanssa avoimesti. Se on yksi haaste sinulle, puhu tunteistasi ihmisten kanssa. Sinun on aika lopettaa muista huolehtiminen ja antaa muiden huolehtia itsestään. Lisäksi sinun täytyy muistaa, että vain rehellinen, avoin puhe tunteista on loppupeleissä ymmärrettävää. Jos ei pysty puhumaan tunteistaan, peloistaan jne. niin aika huonosti se toinen ihminen sinua lopulta ymmärtää. Sama ongelma tietysti myös toisinpäin, et voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät puhu.

    Mitä tulee siihen, että voiko toinen ihminen auttaa lopulta toista. Luulen avainkysymyksen olevan se, että uskaltaako autettava olla autettava, pystyykö hän nöyrtymään sillä tavalla, että auttaa itse itseään ja tekee elämässään toisenlaisia valintoja. Toinen ihminen ei pysty kuitenkaan olemaan kuin tukena ja kuuntelevina korvina.
  16. ...jos ammattisairauksista mitään tietää, niin ehkä sieltä löytyisi pumpattava barbara, 50 litraa viinaa ja vuosien 1994-2005 Erotiikan Maailman vuosikerrat. Mutta niissähän ei ole mitään vikaa, mutta miettikää nyt, että joku viitsii olla ammatiltaan toimittaja.
  17. Kyllä mun edes osittainen toipumiseni on lähtenyt siitä, että mä aloin ensin omatoimisesti hakeutua psykiatrille. Kun sitten se suunnitelma ikäänkuin romuttui, häivyin paikkakunnalta ja aloin psykiatrin puhua uusien tuttavuuksieni kanssa melko avoimesti siitä kuka mä olen, mistä tulen, mitä olen kokenut, millaista elämää elänyt. Sitä kautta mä löysin muutamia, joiden elämä ikäänkuin sivusi omaani. Jos aiemmin koin olleeni jotenkin yksin maailmassa ja se hieman vei jotenkin syytä elää, niin huomasin, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka voivat pahoin. Kun sitä pahoinvointia sitten vähän jakoi muiden kanssa, niin hiljalleen olo helpottui.

    Vaikka sitten lopulta mä luulen, ihminen on elinikäisessä prosessissa. Ihminen ei voi tuntea itseään ja tulevaisuuttaan, joten aina tulee eteen asioita, jotka romahduttavat. Mun tapauksessani viimeisimpiä niittejä tuon jälkeen ovat olleet isän kuolema, yhden tutun itsemurha, ero puolisosta. Ne ovat jokainen ravisuttaneet mun elämäni puujalkoja aika pahasti, mutta aina niistä olen tullut jaloilleni. Ehkä olen oppinut luottamaan siihen, että elämä tulee sellaisena kuin se on tullakseen ja itseasiassa pahiten ihmistä pettävät itsestäänselvyydet ja usko jonkinlaiseen varmuuteen. Kun oppii elämään hieman varpaillaan, epävarmuudessa, sitä pärjää huomattavasti paremmin. Mutta, miten sitten sekin luottamus elämään ja itseen löytyy, en osaa sanoa.

    Tällä hetkellä olen aika rajussa prosessissa eron jälkeen. Jokainen päivä on taistelua jotain olemattomia vastaan, itseäni. Joinain päivinä en osaa oikein muuta tehdä kuin itkeä. Syön ahdistuslääkkeitä, että pysyisin jotenkin toimintakykyisenä, mutta jos miettii tuota keskittymiskykyä ja sen puutetta. Ehkä masentuneena ihminen elää jatkuvassa epävarmuudessa, joka hajauttaa ihmisen ajattelua sillä tavalla, ettei keskittyminen yhteen, vaikeaan ja isoon asiaan ole mahdollista.

    Kyllä Suomen koululaitoksesta on varmasti aika monta opiskelijaa ja koululaista lähtenyt huonoilla arvosanoilla, kun koulujärjestelmä ei tunne, se on tunnoton. Jos jollain opiskelijoista napsahtaa pää kesken opiskelun, masennus iskee päälle tms. niin ei opiskelusta vain tule kovin hyvää jälkeä. Jokaisessa koulussa voisi olla pari psykiatria valvomassa opiskelijoiden mielenterveyttä ja taatusti löytyisi kysyntää. Vuoden päästä täytyisi palkata pari lisää...
  18. Tuonkohan tähän asiaan jotain uutta vai toistanko vanhaa. Voin sanoa olevani jollain tasolla seksiriippuvainen. Parisuhteessa olen aina kunnioittanut toisen haluja niin, että kun toisen tekee mieli tai hänestä on hyvä hetki päästellä vähän höyryjä makuuhuoneen/auton/suihkun puolella, niin ollaan rakasteltu.

    Toisaalta seksi on ollut minulle selvästi kaksipiippuinen juttu. Olen halunnut olla naisilleni mieliksi, joten olen antautunut heidän seksilelukseen pikemmin kuin toisinpäin. Tämä on tarkoittanut käytännössä sitä, etten ole saanut seksistä sitä tyydytystä, jota siitä yleensä haetaan. Olen itse hakenut ehkä kuitenkin kaiken aikaa enemmän henkistä yhteyttä, joka on jäänyt kuitenkin puuttumaan.

    Olen ahdistustapaus. Tällä hetkellä käytän lääkitystä ahdistukseeni, koska erosin hiljattain. Monet asiat jyräväät päälle niin, etten saa hengitettyä ja olen oivaltanut jotain tänä aikana. Seksi, missä tahansa muodossa toimii samalla tavalla kuin ahdistuslääkkeet. Seksin vaikutus on ehkä hieman lyhytkestoisempi kuin ahdistuslääkkeiden, mutta toisaalta lääkityksen alla ajatukset saattavat edelleen kulkeutua samoihin juttuihin. Seksi taas saattaa hetkeksi suistaa ajatukset aivan toisiin asioihin ja sitä on toimintakykyisempi pidempään.

    Olen nyt tietoisesti tunnustellut tuntemuksiani, kun minua ahdistaa ja, miten se toimii suhteessa seksiin, seksistä ajatteluun jne. Voin sanoa seksin ja netin olevan tietynlainen loukku, ihan siinä missä himourheilun, pelien jne. Jokaisen tavoite on käytännösä sama: saada ihminen ajattelemaan jotain muuta, aktivoitumaan passivoitumisen sijasta. Jokainen näistä toiminnoista omalla tavallaan lievittää perusahdistusta, joka on ainakin itsessäni pirun syvällä, vaikken ole aiemmin tuntenut olevani mikään ahdistustapaus.

    Lopulta juuri se ahdistus ja oma passivoitumiseni on ollut osasyynä esim. viimeiseen erooni. Seksi on joskus todella helppo keino saada ihminen onnelliseksi, toimimaan haluamallaan tavalla ja toisaalta hoidattaa omaa pahaa oloaan. Mutta olisiko se niin paha asia, että jättäisi sellaiet suhteet, joissa hoidattaa vain pahaa oloaan fyysisellä kosketuksella ilman syvempää, henkistä kosketusta? Olisiko se paha, että hyvin ristiriitaisen seksin sijasta odottaisi siihen asti, kun on saanut omat tunteensa tasapainoon, eikä tee mitään vain sen vuoksi, että tiedostamattaan on muuten ahdistunut tai ehkä juuri ahdistus nousee siitä, että harrastaa seksiä ihmisen kanssa, jota ei halua.

    Statistiikkaa en viitsi tässä yhteydessä alkaa purkaa. Voin vain sanoa, että tälläkin hetkellä ylävatsassa tuntuu raskaalta, hengitys on vaikeampaa kuin normaalisti ja se, mitä tunnen alavatsassa on enemmän kipua kuin halua. Ei sillä, ettenkö tälläkin hetkellä voisi katsella alastonkuvia tai pornoa, saisipa ajatukset pois oravanpyöristä, joita elämäni on ollut täynnä. Olen toiminut niin vuosikausia, siinä määrin, että koneeltani on saattanut jossain vaiheessa löytää tuhansittain kuvia, satakunta pornopätkää jne. Ajatukset seksistä ovat olleet päällä suurimman osan päivästä, tällä hetkellä koetan tunnistaa ja ymmärtää, miksi näin on ollut.

    Haluan uskoa siihen, että jonain päivänä en vain ihastu ja rakastu fyysisen kosketuksen vuoksi, vaan jostain syvemmästä syystä, jolloin seksillä ja kaikella siihen liittyvällä on jotain merkitystä. Ei vain toisen tai oman nautinnon saaminen, vaan ehkä jollain tavalla yhdeksitulemisen kokemus...
  19. Totuus on puolisostasi riippumaton, sinun kokemuksesi on sinulle tosi. Onko puolisosi lukenut tänne kirjoittamasi viestin? Kerro hänelle ajatuksistasi ja peloistasi.

    Mitä tulee pelkoon siitä, että toinen tuntee olevansa syyllinen toisen pahaan oloon... jos siihen ei todellakaan ole aihetta, olisi parempi, että puhuisitte masennuksesta enemmän ja ehkä niistä asioista, jotka ovat masennukseesi johtaneet. Omalla kohdallani se juontuu lapsuudestani ja monet asiat olen oppinut lähipiiristäni. Puolisosikin tietää, että olet ollut masentunut ennenkin, joten olisi ehkä parasta, jos kysyisit tunteeko hän olevansa syyllinen pahoinvointiisi.

    Mitä tulee peittelyyn ja puolison suojeluun totuudelta, totuus on totuus. Se on kylmä fakta, jonka jotkut kykenevät ottamaan sellaisenaan vastaan ja toiset eivät. Peittely ja salailu eivät kuitenkaan auta loppupeleissä yhtään. Ne lähinnä ovat syy jatkaa kierrettä eteenpäin ja lopulta saatat ahdistua hiljaisuudesta ja omista peloistasi niin, ettei ulospääsyä ole. En voi antaa muuta neuvoa kuin, että keskustelkaa asiasta, keskustelkaa lisää.
  20. Kaikki eivät lapsuudessaan saa aivan kaikkea, mutta se on aikaa jolloin opitaan valmiudet aikuiselämää varten. Siinä on vain sellainen pieni ongelma, että usein vanhemmat ovat itsekin varsin keskeneräisiä tullessaan vanhemmiksi. Isät ja äidit ovat joko unohtaneet oman prosessinsa tai sitten ovat sen keskellä aina ikävuoteen 67.

    Lapsi voi kasvaa epävakaissa olosuhteissa, eikä koskaan saa tarvitsemaan suojaa. Itse olen ajautunut elämässäni lopulta suhteisiin, joihin lapsuusajan oppini minut on kasvattanut ja valmistanut. Olen joutunut katsomaan läheltä anorexiaa, insestin, perheväkivallan ja raiskausten vaikutuksia, itsetuhoista käyttäytymistä, jota on tietysti kovin monen tasoista ja näköistä.

    Mitkä ovat olleet minun mahdollisuuteni saada ja antaa. Luopumaan olen joutunut lapsuudestani lähtien, aina lapsuudestani lähtien. Aloin olla vanhempieni tuki ja sontasuodin 7-vuotiaasta, kuuntelin heidän aviollisia ongelmiaan. Äitini saattoi isän poissaollessa haukkua isääni siaksi, isä taas puolestaan äidin poissaollessa äitiäni huoraksi. Mahdollisuuteni vaikuttaa elämääni ja toisaalta tulkintaani olivat aika minimaaliset tuossa vaiheessa. Nyt kun tiedän paremmin, osaan ehkä paremmin suhteuttaa asioita, mutta mitä lopulta elämältä olen saanut ja mistä olen luopunut?

    Elämänkokemus karttuu jokaisesta menetyksestä, jokaisesta omasta päätöksestä. Niin kauan kuin roikkuu muiden perässä, on kiinni heidän päätöksissään ja elämässään. Ihminen voi luopua elämästään läpi elämänsä, kun ei hoidata itseään kuntoon. Mitä sitten siinä matkalla voi saada? Elämänkokemukseni nojalla uskaltaisin sanoa, että ihminen voi saada vain sellaista, mistä joutuu ennemmin tai myöhemmin luopumaan, viimeistään silloin kuin itse kuolee. Enkä pidä tuota lohduttomana ajatuksena, se on elämää.

    On tietysti niin, että ihmisillä on elämänkokemuksensa ja kohtaamiensa asioiden vuoksi hieman erilaiset valmiudet tehdä valintoja omaksi hyväkseen. Olen itse elänyt pitkälti sosiaalisten normien vastaisesti, mutta on elämässäni ollut ne hetket, jolloin on tehty sitä, mitä ikäiseltään on voinut odottaa. Silti mikään niistä asioista ei ole tuonut sellaista tyydytystä kuin henkinen kasvu ja itsensä oivaltaminen. Kuulostanee melko hihhulilta, mutta miten nauttia mistään asioista, jos ei edes tiedä, mistä oikeasti nauttii? Miten arvostaa saavutuksia tai surra menetyksiä, jos ei oikeasti tiedä, mitä on menettänyt tai saavuttanut?

    Elämä on raakaa, se on hyväksyttävä sellaisena kuin se tulee. Jos meistä joku on valmis hautaan menetettyään poika- tai tyttöystävänsä, miten suhteuttaa yksittäinen menetys keskitysleireiltä selviytyneiden, perheensä menettäneiden, raiskattujen, kidutettujen ja orjuutettujen juutalaisnaisten kokemuksia? Elämmekö me lopulta niin hyvinvoivassa yhteiskunnassa, että meidän täytyy hankkia itsellemme ongelmia, jotta tietäisimme elävämme?

    Olen nähnyt väkivaltaa ja raiskauksia jo ennen teini-ikääni. Olen joutunut käymään kovan tien ollakseni siinä pisteessä, jossa nyt olen. Pystyn puhumaan kokemuksistani. Esimerkkinä vaikkapa se, miten eräs naisystäväni, joka ei ole kuulemma julkisesti itkenyt. Kerroin hänelle taannoin erään kokemukseni ja joko hän oli aivastamaisillaan, yrjöämäisillään tai viimeinen, epätodennäköisin vaihtoehto (?), hän oli alkaa itkeä... Voin allekirjoittaa sen, että jokainen meistä voi pahoin ja olisi tärkeää pystyä puhumaan niistä 'oikeista' asioista, löytää ne oikeat ihmiset, joiden kanssa asioista voi puhua ilman turvallisessa ilmapiirissä. Olen koettanut luoda sitä ilmapiiriä jokaisessa ihmissuhteessani, mutta olen minäkin epäonnistunut, ihminen vain.

    Ja kyllä, ihmissuhteet ovat lopulta vain puhallus tuulessa. Ne ihmiset, joista haluamme pitää kovaa kiinni, katoavat sitä varmemmin, mitä kovempi puristuksemme on. Niin se valitettavasti on. Toinen vaihtoehto on erakoituminen, jolloin muista ihmisistä tulee samantekeviä. Omassa elämässäni on ollut jaksoja, jolloin olen ollut totaalisen yksin ja vaiheita, kun olen ollut ryhmän huomion keskipiste. Enkä osaa sanoa, kumpi on ollut parempi vaihtoehto. Ehkä kaikkein parasta on ollut se, että on ollut edes yksi luotettava ihminen, jolle on voinut kertoa kaiken...
    21. 7 / 9
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt