qotd
Ohjelmoija ja kirjailijanalku. Blogaan kirjoittamisesta ja kustannusmaailmasta osoitteessa: https://www.kirjailija.blog/
Liittynyt sitten
Muokkaa profiilia13 aloitusta · 228 kommenttia
- Näin minut halutaan saada uskomaan, mutta sattumalta intellektuelli mieleni sanoo minulle, että jos voit selittää saman ilmiön loogisesti ja mystisesti, älä usko mystistä. Minuun ja suhtauduttiin varsin vihamielisesti, kun väitin tietäväni paremmin. Tiesin miten minuun suhtauduttaisiin jo ennen kuin avasin suuni ja se ahdisti minua niin, että se sai minut eräänä sunnuntaina itkemään. Henkilökohtaisesti rakastan symboliikkaa ja rituaaleja ja pidän niitä (kuten olen jo sanonut) viehättävinä. Kuitenkin sillä hetkellä kun minut halutaan saada uskomaan, että ne ovat absoluuttinen totuus ja todisteista huolimatta Jumalan ilmoitusta, en halua enää olla osa niin kapeakatseista järjestelmää.
PS. Vapaamuurarius syntyi vasta keskiajalla ja on ajalleen tyypillinen luomus. Se, että Smith on kenties vilpittömästi uskonut toisin, ei saa siitä jumalallista tekemälläkään. - Toisaalta ironinen aspekti mormonismissa on se tapa, jolla se salakavalasti väheksyy Raamattua ja muita kristittyjä liikkeitä. Siitä huolimatta, että Raamattu varsin selkeästi on "oikein käännetty" kirjaa on helppo virheellisyys-argumentin avulla lukea valikoivasti ja tehdä tulkintoja oman päänsä mukaan. Näistä itselleni tutuimmaksi on tullut Hesekielin viittaus Joosefin ja Juudaan sauvaan, joiden Smith on opettanut Mormonin kirjassa viittaavan - mihinkäs muuhunkaan kuin - Mormonin kirjaan (huomatkaa, hyvät lukijat, kehäpäätelmä). Juudaan ja Israelin kuningaskuntien historiaa tuntevana voin vailla mystiikkaa sanoa, että puhe on kauan odotetusta messiaasta, voidellusta kuninkaasta joka yhdistää valtakunnat uudelleen. Kaikki me varmasti tiedämme, että sauva on vallan merkki, eikä väliin kaivata selityksiä kirjakääröjen keskellä olevista sauvoista. Näin on jälleen yksi mystinen profetia paljastunut myöhemmäksi keksinnöksi. Tämän jatkuvan väheksynnän tuloksena olen kuitenkin oppinut näkemään myös muiden uskontojen heikkoudet, missä mielessä voit kiittää oman uskontosi opetuksia - jokseenkin kyseenalaisesta - ateismistani.
Vielä sananen sisäistämisestä. Sisäistäminen on sitä, että ymmärtää mikä jokin todella tarkoittaa. Surullisen usein uskonnot kuitenkin pyrkivät (miksiköhän) opettamaan, että pelkkä usko riittää. Sinun ei tarvitse tietää että maailma on pyöreä, kunhan uskot siihen. Sinun ei tarvitse tietää, miksi Jumala (uskontosi johtajat) tekee niin kuin tekee, kunhan uskot että hän tietää mikä on parhaaksesi. Minulla on matematiikan opettaja, jota olen oppinut arvostamaan siksi, että hän opettaa meille, MIKSI jokin toimii, ei MITEN jokin toimii. Tätä on syvällinen sisäistäminen ja mitä ikinä haluatkaan uskoa (koska sinun täytyy), minä ymmärsin ja noudatin niitä opetuksia, joita vanhempani olivat minulle opettaneet. Olkoon se minun lankeemukseni. - Tässä on hyvä esimerkki siitä, miksi minä olen eronnut ja sinä et. Opit Jumalasta ja kristinuskon totuudesta ovat juurtuneet sinuun niin syvälle, ettet kykene katsomaan niiden ulkopuolelle. Tiedän hyvinkin, että temppelirituaalit ovat vertauskuvallisia, mutta sen alkuosa on lainattu 2. Mooseksen kirjan pappien vihkimisestä, toinen taas sisältää pääasiassa Youngin laatiman kertomuksen maailman luomisesta (josta myöskin on poistettu poliittisesti epäkorrektia materiaalia) sekä vapaamuurarisymboliikan, johon Smith oli tutustunut - ellen vallan erehdy - pari viikkoa ennen endowmentin ilmoittamista. Näillä tiedoilla ikuisesta, muuttumattomasta ja pelastukselle välttämättömästä toimituksesta jää jäljelle vain irvikuva. Henkilökohtaisesti pidän Mooseksen aikaisia tapoja viehättävinä ja paikoin syvällisinäkin (kuten alkuperäinen kaste, mikvah) mutta välttämättömiä ne eivät ole.
Aidosti uskossaan vilpitön henkilö käy helposti läpi tietyn kehitysketjun suhteessaan Jumalaan. Alussa, kenties lapsena, tämä pyytää Jumalalta kaikenlaisia mahdottomia asioita, kuten lottovoittoa tai kuumatkaa. Myöhemmin tämä tajuaa, ettei niin hankalilla asioilla kannata vaivata Jumalaa ja tämä alkaa pyytämään maanläheisempiä asioita: hyvää työpaikkaa, terveyttä, pärjäämistä elämän vaikeuksissa ja niin edelleen. Tämän jälkeen, jos henkilö on todella vilpitön, hän saattaa tajuta pyyntöjensä olevan paitsi vähäpätöisiä, myös turhia hänen pelastukselleen. Niinpä hän alkaa vain etsimään sitä, mikä on Jumalan tahto. Näin tehdessään hän havahtuu tietoisuuteen siitä, että tärkeintä on rakkaus. "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Tällöin oppiessaan rakastamaan muita ihminen hylkää maailmankuvan, jossa asettaa itsensä "hyvänä henkilönä" muiden yläpuolelle ja käsittää yhä syvemmin, mikä on todellinen elämän tarkoitus. Kukaan rehellinen ihminen ei voi väittää, että sääntöjä sokeasti seuraava uskovainen olisi kristillisempi - saatika jumalallisempi - kuin ihminen, joka käsittää että elämän tarkoitus on oppia rakastamaan. Säännöille uskollisille (kutsukaamme heitä fariseuksiksi) tulee usein järkytyksenä se, että irroittautuessaan riiteistä ja säännöistä rakastamaan pyrkivät (kutsukaamme heitä Kristuksen kaltaisiksi) huomaavat järjestäytyneen uskonnon tuottavan enemmän haittaa kuin hyötyä ja irroittautuvat sen vaikutuspiiristä. Tämä kävi minulle jo varhain.
Näin siis osoitan jälleen kerran, kuinka olet erehtynyt. Väitteeni, etten olisi sisäistänyt evankeliumin opetuksia, on paitsi virheellinen myös osoittaa surullisella tavalla uskovaisen ihmisen kapeakatseisuutta. Itsekin näytät melkein kykenemään hyväksymään väitteeni, sillä - kuten kaikki joiden kanssa olen asiasta keskustellut - peräännyt ja vetoat siihen, kuinka paljon hyvää kirkossa pystytään tekemään. Minä kuitenkin sanon, että palvelukset, joita MAP-kirkon jäsenet tekevät toisilleen, eivät ole aitoja. Heitä ensinäkin painostetaan erilaisilla ohjelmilla ja ryhmäpaineella tekemään "hyviä tekoja", toiseksi heille ei ole minkäänlainen todellinen uhraus mennä ystäviensä luokse apuun (tätä muut ihmiset tekevät pelkkää hyvää hyvyyttään!) ja kolmanneksi, vaikka temppelityötä kuinka kehutaan, kaksi ja puoli tuntia penkissä istuminen myhäillen siitä, kuinka olet hyvä ihminen EI TEE SINUSTA PAREMPAA IHMISTÄ. Kirkossa opetettava kuva hyvästä ihmisestä on mätä ja sinä, Tapani, olet muiden jäsenten tavoin sen iljettävä, omahyväinen tuote. Sinunlaistesi ihmisten vuokse minä en enää halua itseäni kutsuttavan kristityksi. - Nämä on kaikki dokumentoitu, yhä uudestaan ja uudestaan. Joissakin tapauksissa kirkon omat sivut tekevät oppimisesta helpompaa, kun FamilySearchin sivuilla Smithin vaimot, Emmasta aina viisitoistavuotiaaseen Nancy Winchesteriin, löytyvät kaikkien nähtävillä. Tähän kaikkeen informaatioon, jonka kirkko on "jäsentensä parhaaksi" peittänyt (tai jättänyt unholaan kuten Youngin "Journal of Discourses" koska se sisältää poliittisesti epäkorrekteja mielipiteitä) törmäsin niinkin viattomassa lähdeessä kuin Wikipediassa ja mitä enemmän opin, sitä enemmän järkytyin (sillä uskoinhan minäkin, kuten kaikki muutkin, ettei uskonnollani ollut mitään peiteltävää). Olen vuosia seurannut Wikipedian toimintaa ja vaikka olen tietoinen siitä, että monet kirkon jäsenet väheksyvät tuota uskomatonta pyrkimystä levittää tietoa, minä olen aina luottanut siihen informaatioon, joka kykenee todistamaan tulevansa luotettavasta lähteestä. Wikipedian tapauksessa viiteluettelot ovat varsin kattavat. Samoin kaikki kirkon ulkopuoliset tutkijat, dokumenteissa, kirjoissa, julkaisuissa ovat yhtä mieltä siitä, mitä todella tapahtui.
Sattumalta myös kaikki tietämäni arvostetut tutkijat suhtautuvat varsin väheksyvästi - vaikkakin monesti kunnioittavasti - uskontoon. Nähtyäni pienen palan siitä, mitä he tietävät, ymmärrän hyvin miksi. En usko kykeneväni kuvaamaan sinulle sitä suuruuden tunnetta joka sitä ajatellessa seuraa, verrattuna niihin vähäpätöisiin ja epätäydellisiin rituaaleihin, joita mormonismi kuvaa suurimmiksi asioiksi, joita maa päällään kantaa. Olisin kenties jäänyt kirkkoon kaikkene tietoineni, kaikkine "vaarallisine mielipiteineni" jotka saivat piispan julistamaan minulle että olen erehtynyt (vaikkei ollut edes perehtynyt koko asiaan, luottaen pelkästään omaan sisäiseen ääneensä) mutta sillä hetkellä, kun astut illuusion ulkopuolelle ja näet kaiken, et uskovaisen silmin, vaan sellaisena kuin asiat todella ovat, MAP-kirkon kaltaisilla instituutioilla on sinulle hyvin vähän annettavaa.
Joten en voi sanoa hukanneeni oikeaa polkuani, vaan enemmänkin ravistaneeni yltäni sen, mikä on pitänyt minua paikoillaan. Voit kenties olla järkyttynyt siitä, että olen todellisuudessa ytimiäni myöten pakana, mutta sinulla ei ole mitään oikeutta väittää, etten ole tiennyt, mitä oppeja olen seurannut. Sellaisen sanominen minunlaiselleni, joka vilpittömästi uskoi ja pyrki kehittymään uskossaan, on paitsi loukkaavaa myös hävytöntä. Jos siihen lankeat, se on jälleen yksi todiste lukijoillemme siitä, miksi minä olen oikeassa ja sinä pahasti erehtynyt. - Se, että vastustan järjestäytynyttä uskontoa (ja juutalaisten oppineiden 600-luvulla eKr kehittämää jumalkuvaa), koska olen omakohtaisesti nähnyt, mitä se aiheuttaa, ei estä minua olemasta hengellinen, mystiikasta kiinnostunut ihminen. Olen ollut kaappipakana - luonnonuskova, jos niin haluat - koko teini-ikäni eikä minulla toisin kuin mormonismissa ole minkäänlaisia vaikeuksia yhdistää sitä tieteen ja sekulaarin humanismin kanssa. Voit toki sanoa itsellesi minun erehtyneen tai olleen heikko uskossani, mutta silloin sysäät välinpitämättömästi syrjään sen faktan, että minä olin (ja olen yhä) yksi niistä jotka ymmärsivät mormonismin opetukset parhaiten. Tunnen Raamatun, Mormonin kirjan ja muut kirjoitukset ulkoa, tiedän missä mikäkin oppi on ja miten kirkko siihen suhtautuu. Seurasin ja yritin ymmärtää näitä oppeja parhaani mukaan ja niin teinkin siihen päivään asti, että menin ensi kertaa saamaan endaumenttini temppeliin. Jos olen jonkin synnin tehnyt, on se ollut itsenäinen ajattelu. Olen akateeminen luonne - mistä varmasti voin syyttä perimääni - ja näinollen olen jo kauan sitten käynyt läpi kaiken, mitä kirkko antaa jäsentensä eteen.
Viisitoistavuotiaasta alkaen minusta tuntui, etteivät muut jäsenet todella sisäistäneet, mitä heille opetettiin. Monet heistä ovat välinpitämättömiä, itsekkäitä lammassieluja, jotka kuvittelevat olevansa hyviä ihmisiä. Itse yritin aina korostaa rakkauden merkitystä, Jumalan henkilökohtaista tuntemista ja siirtymistä käskyjen sokeasta noudattamisesta niiden seuraamiseen, koska tietää miksi ne ovat siellä. Tämän prosessin aikana irroittauduin jo aikaisin kirkon väitteistä toimitusten pelastavasta voimasta: yksikään ulkoinen rituaali ei merkitse muuta, kuin välinettä joiden avulla voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Mitään maagista niissä ei ole. Näinollen ei kenties ole kovin ihmeteltävää, että käydessäni läpi temppelirituaalit näin, mistä ne oli lainattu ja tiesin, mitä kukin niistä on alun perin merkinnyt. Minulle niissä ei ollut mitään mystiikkaa.
Jumalallisuus (jumalattomuuden vastakohta) sellaisena kuin sinä sen pääasiassa käsität, perustuu ihmisen perusluonteeseen. Yksikään terve ihmisyksilö ei tapa, ei varasta, ei hylkää lapsiaan, yrittää huolehtia läheisistään ja niin edelleen. Moraali on meihin sisäänrakennettua ja on lapsellista kuvitella kyseessä olevan Kristuksen henki, kun tutkijat tietävät, että se on evoluution tulos. Minä olen smithisen filosofian hedelmä ja arvostan monia hänen aatteitaan oppimisesta ja kehityksestä vaikka tiedänkin nykyään, miten mormonismi syntyi. Sen sijaan halveksun Brigham Youngia, joka Paavalin tavoin käänsi radikaalin ja rohkean uskonnon nurin ja lisäsi kirkkokulttuuriin lukuisia pakotteita, kuten jokasunnuntainen kirkossakäynti, siisti pukeutuminen ja niin edelleen. Voisin uskoa sen olevan se siemen, joka lopulta tuhosi koko systeemin, ellen olisi tietoinen myös Smithin varsin kyseenalaisista toimista ja siitä, että hän itse lopulta aiheutti oman kuolemansa pyrkiessään peittelemään moniavioisuuttaan. - Me kaikki tiedämme, ettei elämä ole oikeudenmukainen. Ajatus ylemmästä voimasta, joka vanhemman tavoin huolehtii siitä että "leikki on reilua" on lapsellinen ja siirtää vastuun teoistamme kauemmas meistä. Jos me emme itse puolusta itseämme, jos emme tee töitä hyvinvointimme edestä, jos emme huolehdi muista ihmisistä ja ennen kaikkea maasta, jossa elämme, meistä tulee nurkkaan ajettuja, ahdistuneita, minuutensa menettäneitä raukkoja, joilla ole sen enempää elämää kuin elämänhaluakaan. Tämä on se kaava, jolla ihminen mitä varmiten ahdistuu ja masentuu. Tämän tiede tietää, mutta uskonto kieltäytyy tunnustamasta. Yhdysvaltojen valtioista Utah loistaa kahdessa tilastossa: pornografian ja masennuslääkkeiden käytössä. 70% Utahin väestöstä ovat mormoneja.
Tohtori Kent Ponder vetosi 2003 kirkon johtajiin erityisesti naisten puolesta, jotka kärsivät mormonismin opetuksista eniten. Liitän oman ääneni niihin, jotka julistavat, että yksilön oikeus antoisaan ja itsenäiseen elämään on pyhä. Pelko synnistä ja ikuisesta tuomiosta eivät kuulu siihen.
Onnellinen ihminen on luonnollinen: niin ajatuksissaan kuin teoissaan. Hän on vapaa sanomaan mitä haluaa, AJATTELEMAAN mitä haluaa, menemään ja tekemään mitä haluaa ja kärsimään teoista, jotka satuttavat häntä tai hänen läheisiään. Onnellisella ihmisellä on perhe, joka muodostuu ihmisistä, jotka rakastavat häntä. Hän on vapaa rakastamaan ja antamaan rakkautta - siinä muodossa kuin itse haluaa. Jos hänellä on velvollisuus, se on edistyä ja edistää. Ihmissuvulla on ainutlaatuinen kyky parantaa maailmaa, oppia kuinka universumi toimii ja käyttää tietoaan auttamaan kaikkia tämän maailman asukkaita. Uskonto on kapeakatseinen, se riistää vallan itselleen samalla kun se korottaa ihmisen muuta luomakuntaa ylemmälle tasolle. Tämä ei todista Jumalan suuruudesta, vaan ihmisen itsekkyydestä ja pelosta ihmislajin luontaista toimintaa kohtaan. Meidän velvollisuutemme on pyrkiä irroittautumaan tällaisesta pahasta. Ihmissuku on sen arvoinen.
Minä olen onnellisempi ilman Jumalaa kuin Jumalan alaisuudessa. Asetan itse omat sääntöni ja olen onnellinen joka kerta, että pystyn että. Luotan vaistooni, en näkymättömään henkeen. Itsevarmuuteni on kasvanut, sekä rakkauteni kaikkia kanssaeläjiäni kohtaan. Vapauduttuani uskonnon kapeakatseisesta, valheiden ylläpitämästä maailmankuvasta olen nähnyt, kuinka mitätön ajatus taivaasta todella onkaan. Kuinka paljon suurempaa onkaan tietoisuus siitä, että me ja koko muu maailma olemme todellakin yhtä! Me olemme tähtien lapsia ja jos olemme velkaa jollekulle, se on kosmokselle, joka meidät synnytti.
Ihminen on kauniimpi ilman Jumalaa. - Kirjoitan tämän nimimerkillä, jonka palstan tuttuni tuntevat - samoin kuin isoisäni Toivottavasti se sanoo heille jotakin.
Erosin MAP-kirkosta vähän päälle kuukausi sitten. Nykyään tiedän olevani kirkossa olevien liberaalimpien arvojen - kuten itsenäisen oppimisen - kasvatti, mistä tulen ikuisesti kiittämään isääni. Koko nuoruuteni kärsin ulkopuolisuuden ja alempiarvoisuuden tunteesta ja jouduin vuosia taistelemaan saadakseni sukulaiseni hyväksymään pahoina pitämänsä harrastukseni, kuten roolipelit. Olen joutunut uskonnon pelossa vaikemaan siitä, kuka olen ja kenen seurassa liikun. Äitini halveksi pitkään syyttä tapaamiansa ystäviäni, kunnes hyväksyi tapani elää. Olen pahoillani kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka uskonto tuudittaa ylemyydentunteeseen niin, etteivät he kykene auttamaan ihmisiä auttamisen itsensä tähden. Olen myös omakohtaisesti, yhä uudestaan ja uudestaan, nähnyt kuinka kirkon "palveluohjelmat" kääntyvät rakkauden oppia vastaan.
Tiedän olevani hyvä ihminen, riippumatta siitä uskonko Jumalaan vai en. Hyvyyteni ei ole ulkoisen voiman hyväksymä ja se tekee siitä minulle rajattomasti arvokkaampaa. Minulla on valta itseni ja ajatusteni yli joutumatta kokemaan, että koska olen (uskovaisten silmissä) erilainen, olen alempiarvoinen (pimeämpi, likaisempi) kuin muut. Voin omalta kohdaltani yhtyä R. Sitian sanoihin uskonnon tarpeesta pelotella ihmisiä. Uskonto rajoittaa tunteitamme, vaikeuttaa aitojen ihmissuhdeiden rakentamista, vääristää persoonallisuutemme ja synnyttää pelkoa niin muita ihmisiä kuin itseämme kohtaan. Parhaiten tämä näkyy terveen seksualisuuden kieltämisenä niin, ettei nuori opi hyväksymään itseään tai ruumistaan.
Ihminen joka tarvitsee Jumalaa tarvitsee holhoajaa samoin kuin oikeuttajaa itsekkäille haluilleen. Uskonnollinen ihminen haluaa pakottaa muut seuraamaan samoja sääntöjä, joita itse noudattaa. Instituutiona uskonto pyrkii kahlitsemaan jäsenensä: sensuuri, historian valkopesu, vaatimukset, tiukka hierarkinen systeemi, sulkeutunut (tai siihen pyrkivä) yhteisö samoin kuin lukuisat ajalliset ja taloudelliset uhraukset, joiden avulla se Jumalan nimissä kahlitsee ihmisiä, jotka eivät kykene irroittautumaan. Informaatiota pyritään rajoittamaan "jäsenten uskon säilyttämiseksi" ja tarinat muokataan "uskoa vahvistaviksi". Tämä johtaa valehteluun ja riistää ihmisiltä heidän vapaan tahtonsa. Se on moraalitonta! - Ennen kuin edes viitsin lukaista tämä muiden jättämät kommentit (jotka ensinäkemältä vaikuttivat negatiivisilta) annan yksinkertaisen neuvon: älä kuuntele kilpailijoita. Olit sitten hyvä tai huono, se vain pahentaa oloasi.
Löysin tuossa jokin aika sitten nettisivun, joka kehuu olevansa ilmainen arvostelupalvelu, joka julkaisee netissä hyviksi näkemänsä teokset. Palvelu vaikutti toimivalta ja idea oli hyvä, joten heitän linkin tähän: http://www.siltu.fi/
Jos vaikka tuolta saisit rehellistä, rakentavaa palautetta. Sain äskettäin kuulla dialogini olevan puhdasta roskaa. Katselin sitä hetken ja totesin, että asia taitaa tosiaan olla niin. Joten ei kun ottamaan selvää, miten tehdä ensi kerralla paremmin. Ei se maailma kritiikkiin kaadu, jos se on rakentavaa.
PS. Tietenkin voi kirjoittaa, vaikka olisikin huono. Silloin on suorastaan pakko kirjoittaa, että oppii. - Syvimmät sympatiani sinulle. Olen onnellinen siitä, että olet päässyt jo noin pitkälle. Toivottavasti loputkin selviää.
Neuvon samaa kuin muutkin, eli keskustele asiasta kustantajan kanssa. He toivottavasti tietävät mitä tehdä, tai osaavat varmasti antaa parhaat neuvot. - Lasken itseni aivan tuonne romantiikan pariin, mutta pyrin pitämään henkilökohtaiset mieltymykseni erossa päätöksistäni kun päätän, millä tyylillä jotakin kirjoitan. Minusta erilaiset tarinat vaativat erilaisen kirjoitustyylin. Moderniin ympäristöön sijoittuvaan kirjallisuuteen suorasukainen realismi tulee kuin luonnostaan. Nautin myös siitä, että voin muunnella retoriikkaani kirjan henkilöiden näkökulman mukaan - pyrin siis kuvaamaan maailmaa sanoin, jota seuraamani henkilö käyttää ajatuksissaan.
Taiteessa ei ole mitään oikeaa ja väärää. Raadollisesti ajatellen on vain sitä mikä myy ja sitä mikä ei myy. Jos tuntee kohderyhmänsä, on uskollinen sille eikä kirjoitussäännöille.
Sitten minun täytyy vielä huomauttaa, että meillä on Suomessa pitkä realismin perinne. Aika-ajoin kaivamme romantiikan esiin, mutta luisumme siitä pian taas muualle. Euroopassa 1800-luvulla vallinneista taidesuuntauksista vain kansallisromantiikka on ollut meillä vahvana. Tämä tietenkin kertoo jotakin meidän suomalaisten mausta, mutta mikä estää kirjoittamasta välillä jotakin muutakin? - Komppaan Oikeusoppinutta. Minun neuvoni on, että kirjoitat kirjasi kaikessa rauhassa juuri sellaiseksi kuin minkälaiseksi olet sen kuvitellut. Sen jälkeen lähetät sen kustantajalle, joka tietää miten toimia jos kirja julkaistaan. Luovaa työtä ei kannata rajoittaa noin (suhteessa) vähäpätöisen asian takia.
- Novellin ja romaanin näkyvin ero on niiden pituus. Usein kirjassa julkaistaan yksi romaani tai monta novellia. Novellin tyypillisiä tunnuspiirteitä ovat kuitenkin pituuden lisäksi kerrontatyyli, jota voisi kutsua tiivimmäksi kuin romaanin paikoin hieman rönsyileväkin kerrontatapa. Myös henkilöhahmoja on perinteisesti harvempi.
Englannin kielessä on käytössä myös huomattavasti laajempi kirjo termejä, joihin voi tutustua Wikipediassa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Novelli - Voisin jakaa kanssanne ajatuksen, joka epäsuorasti liittyy puheenaiheeseenne. Minulla nimittäin on kirjan ostamisen yhteydessä tapa tehdä pari pistokoetta kirjalle. Pelkästään sen perusteella ostan/luen kaikki kirjat (välillä joudun tietenkin lukemaan sellaisiakin, jotka eivät läpäise pistokoetta). Menetelmä ei ole kertaakaan epäonnistunut (tarkoittaen sitä, että kirja on juuri sitä, mistä pistokokeista voi olettaa).
Mitä vaatimuksia tämä asettaa kirjailijalle? Ainakin sen, että teksti pysyy koko teoksen halki mielenkiintoisena. Toisinaan avaan kirjan ensin ja luen takakannen vasta sitten - jos muistan. Tämä tietenkin merkitsee sitä, ettei juonella ole pääpainoa päätöstenteossani, vaan kerronan mukaansatempaavuudella.
Jos tarina on hyvä, lukija kyllä huomaa sen.
Jatkakaa. - Graafisen koulutuksen läpikäyneenä en henkilökohtaisesti osaa olla muotoilematta tekstiäni mahdollisimman lähelle täydellisyyttä jo kirjoitusvaiheessa. Suosikkifonttini on Book Antiqua, joka on Wordin vakiofonttia Times New Romania suurempi ja on ruudulla selkeämpi kuin serkkunsa. Sen lisäksi zoomaan sivun 90%:iin, koska vaikka 12 on fonttikokona paperilla täydellinen, ruudulle se ei käy.
Mitähän vielä... Sitten käytän tietenkin kursivointeja ja muita erikoismerkkejä tarpeen mukaan. Kustantajalle joudun mitä ilmeisimmin tekemään erillisen tiedoston, koska useimmat pyytävät saada tekstin "raakana". Kirjoitusvaiheessa tekstin ulkonäkö on minulle tärkeä, koska tekstin lukeminen ja korjaaminen helpottuu.
Olen pohtinut, pitäisikö minun lähettää kustantajalle kaksi versiota, jossa tulostettu on "kaunisteltu" ja mukana on digitaalisessa muodossa raakateksti, mutten ole ainakaan vielä toteuttanut ajatusta. - Oletko kokeillut hakea asennustiedostoa eri palvelimelta? Yksi vaihtoehto on myös hylätä MSN:n oma mese kokonaan ja siirtyä vaikka Pidginiin (josta muuten pääsee olemaan yhteydessä myös Facebookiin, samasta ikkunasta).
Mesen nykyinen asennus tuntuu olevan siinä mielessä herkkähipiäinen, että se haluaa suljettavaksi mm. Firefoxin asennuksen ajaksi. Yksi mitä voit kokeilla on, että suljet kaikki ohjelmat, joita et sillä hetkellä tarvitse - selainta myöten.
Virhe tosin näyttäisi olevan asennustiedostossa itsessään. Kannattaa etsiä asennustiedosto muualta. - Tarkista ensin palomuurin asetukset. Sen jälkeen ota selvää, onko käyttöjärjestelmän omissa palomuuriasetuksissa jokin natsi-modi päällä. Sitten selvitä selaimessa sama.
Sen jälkeen vaihda selainta. Jos ei vieläkään toimi, googleta virheilmoituksen viesti tai palaa tänne valittamaan. - Voitte kutsua minua kalkkikseksi jos haluatte, mutta älkää lapset pistäkö meseosoitteitanne julkiseen levitykseen ihan minne sattuu. Jos teillä on sama tapa kuin useimmilla, listoillenne päätyy ennemmin tai myöhemmin kasa idiootteja, joista on välillä tosi rasittava hankkiutua eroon.
Pistäkää yksityisviestillä tai jollakin se osoite perille. Se vaatii rekisteröitymisen, mutta on varmasti sen arvoista.
Tai, olkaa kilttejä, kirjoittakaa edes (at) @-merkin tilalle. Te oikein kerjäätte roskapostia, kun nettiä haravoi joka hetki tuhansia botteja, jotka oikein etsivät tämäntyyppisiä ketjuja. - Ensinkin, niin asetuksista voi muuttaa, näkyykö yhteystietolistassa kunkin näyttökuva.
Toiseksi, keskusteluikkunan vasemmassa laidassa näkyy pieni nuoli, jota klikkaamalla saa esiin keskustelijoiden kuvat. Samasta nuolesta kuvat saa piiloon.
Auttoiko tämä, vai onko ongelma monimutkaisempi? - En usko yhdenkään itseään kunnioittavan taiteilija osaa kutsua yhtäkään teostaan täydelliseksi -- kovinkaan kauaa. Omat heikkoudet ja vahvuudet on tärkeä löytää ja niiden kehittäminen on yhtä suuri osa taiteellista prosessia kuin itse lopputulokseen pääseminen. Taiteilijalle on myös tärkeä oma tyyli, identiteetti, joka on eräänlainen tukiranka kaikelle taiteelle. Tämä ranka elää ja muuttuu taiteilijan mukana, mutta tyylissä ei ole oikeaa eikä väärää.
Meille kirjailijoille (ja kirjailijanaluille) on mielestäni tärkeä ymmärtää, ettei tyylimme ja lahjakkuutemme välttämättä kata kaikkia kirjoittamisen osa-aloja. Yhdelle meistä henkilöhahmot ovat ne, jotka luovat taiteemme "sielun". Toiselle se on retoriikka, toiselle sujuva dialogi. Tapamme jakaa tarinamme osiin erottaa meidät, kerromme asioita vähän eri järjestyksessä -- kaikessa näkyy persoonallinen kädenjälki. Tätä persoonallisuutta kannattaa rakentaa ja vaalia.
Jos tuntuu, ettei osaa jotakin asiaa, kannattaa ensinkin miettiä, onko aivan puolueeton omassa kritiikissään. Itsekritiikki on elintärkeää, mutta ylenpalttisena se voi tuhota luovuutemme. Sen jälkeen ei auta kuin harjoitella. Kirjoittaminen on samanlaista kuin piirtäminen siinä mielessä, että jokainen viiva (tai lause) on parempi - ja erilainen - kuin edellinen. - Tämä menee nyt jo jonkin verran offtopiciksi, mutta olen huomannut että varsinkin modernissa kirjallisuudessa sivuhenkilöt saavat paikoin enemmän sivutilaa kuin odottaisi: siis niin, että tarinan sankari/sankaritar vain elää muiden henkilöiden tekojen pyörteissä. Minusta tällainen lähestymistapa on mielenkiintoinen, muttei tietenkään välttämättä sovi kaikkien tarinaan.
Pointtini kuitenkin on, että minusta ei pidä säikähtää sitä, että jokin sivurooliin ajateltu hahmo nouseekin yhtäkkiä tärkeämpään rooliin. Jos se tekee tarinasta pahemman, miksi hylätä edellistäkään päähenkilöä? Tämä tietenkin vain siinä tapauksessa, että kokonaisuus tosiaan toimii.