Olen ollut itseäni 5 vuotta vanhemman miehen kanssa reilun viikon parisuhteessa. Mutta kuitenkin joudumme elämään kaukosuhteessa. Välimatkaa on reilu 50km, autolla siihen menee reilu tunti ja julkisilla matkaa menee 1,5-2 tuntiin.
Olin miehen luona viime viikonlopun ja eilen iski todellinen ikävä. Ikävää on esiintynyt päivittäin mutta viime tapaamisen jälkeen todella vahvana. Seuraavan kerran näemme elokuun alkupuolella. Onhan olemassa netti ja puhelin, mutta on vaikeaa pitää yhteyttä kun erilaiset työajat. Ja mies on jonkin verran säästeliään pihi.
Kun olen todella surullinen, silloin syön suruuni.
Olin miehen luona viime viikonlopun ja eilen iski todellinen ikävä. Ikävää on esiintynyt päivittäin mutta viime tapaamisen jälkeen todella vahvana. Seuraavan kerran näemme elokuun alkupuolella. Onhan olemassa netti ja puhelin, mutta on vaikeaa pitää yhteyttä kun erilaiset työajat. Ja mies on jonkin verran säästeliään pihi.
Kun olen todella surullinen, silloin syön suruuni.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Meillä poikaystävän kanssa 90km välimatkaa. Elokuussa tulee puolitoista vuotta täyteen. Ei oo meitä häirinny välimatka vaikka nähää vaan viikonloppusin tai jokatoinen viikonloppu. Täytyy olla todella sinnikäs ja luottaa toiseen nii kyll se siitä. Ensikuussa muutamme yhteen jota odotan innolla :)
Onnea ja voimia sinulle!
Meillä on n.80 km välimatkaa. Olemme yhteydessä päivittäin, mutta silti tuntuu kuin jäisin huomiotta. Olen löytänyt itsestäni inhottavia piirteitä, jotka tekevät olostani pahemman. Onneksi en enää hae lohtua ruuasta. Liikkuminen on parempi (ja terveellisempi) vaihtoehto... Vielä kun saisin mustasukkaisuuden irroittamaan otteen, niin olisi hyvä.
meillä on 400km. Vaikka nähdään joka kuukauisi nii silti ne tuntuu liian harvoilta. Ja pelottaa että miten sitte asiat menee kun mun opiskelijakortti menee umpeen..Sitte ei oo enää varaa joka kuukausi matkustaa junalla ja maksaa yli 120e/kk
Meillä oli aikoinaan 160 km välimatkaa. Kirjoiteltiin kirjeitä, koska silloin ei vielä ollut sähköpostia. Ja seurustelimme melkein vuoden. Nykyään olemme naimisissa.
Toisaalta siihen aikaan kuului malttamattomuus ja odotus, toisaalta se oli ihan kivaa. Ei kyllästynyt, kun näki vain viikonloppuisin.
Osittain kysymykseen minulle tulee myös raha, kun ei ole kauheasti töitä. Ja lisäksi rahaa kuluu kun asun yksin. Lisäksi maksan kaikki julkisten kustannukset itse, kun koulumatkani on liian lyhyt.
Olen huomannut kuinka ikävä on alkanut ilmentyä monena erilaisina muotoina. Onneksi ei ole enään ku 15 pv, kun nähdään
Olen ollu nyt 2 vuotta etäsuhteessa ja mun mies asuu 150km päässä musta.
Hyvin tämä o meiltä sujunut. Vaatii meijän mielestä vähän luonnetta ja omistautumista mutta en valita.
Se Oikea saattaa asustaa toisessa kaupungissa ( ja jopa toisessä läänissä) mutta rakkaus voittaa :)
Rakkaus voittaa,
Koska rakkaus on kaikista tunteista vahvin.
meillä on vielä virallisesti välimatkaa 150 km, mutta välillä pystyn olemaan miesystävän luona hyvin pitkiäkin aikoja kerrallaan nyt. Alkuaikoina se oli kyllä raastavaa, kun sai nähdä vain kerran viikossa. Pää oli aivan sekaisin ikävästä eikä ajatusmaailmaan oikein mahtunut paljoa muuta kun mietti toista taukoamatta ja tuntui ettei henki kulje jos ei toisesta kuule hetkeen.. Onneksi on puhelin, nettikamera ja mesengeri keksitty, sekä mikrofoni. Silloin tuli puhelimessa puhuttua huomaamatta iltaisin vaikka neljäkin tuntia kun oli niin rakkaudesta sekaisin.
Nykyään melkeinpä päivittäin yhdessä, välillä erossa jos velvollisuudet kutsuvat sinne toiselle paikkakunnalle. Erossa olo kyllä piristää suhdetta kummasti. Kun joutuu lähtemään niin ei malttaisi olla poissa. Toisaalta tuntuu hyvältä muutenkin "saada" välillä joskus hengähtää yksinään. Yhdessä asumisessa ja etäsuhteessa on molemmissa omat hyvät ja huonot puolensa... usein erossa ollessa on tullut heti "eron" hetken jälkeen niin mieletön ikävä että seuraava ilta on mennyt itkiessä ikävästä. Nyt se jo vähän on helpottanut yli kahden vuoden jälkeen, ehkä se ei ole hyväkään, ehkä on. Kyllä varmaan tuntuu piinaavalta jos ei saa toiseen yhteyttä silloin kun ikävän tunne iskee... sitä voi vaan innolla odottaa sitä seuraavaa tapaamista ja miettiä vaikka yhteistä tekemistä
Onko normaalia, jos ikävän tunne rakastettuaan kohtaan välillä kaikkoaa? Tänään en ole kauheasti tuntenut ikävää. Mutta silti yhdessä kohtaa päivää olisin kaivannut häntä todella paljon.
Ei se rakastaminen tarkoita sitä, että voi koko ajan huonosti jos rakastettu ei ole paikalla. Sellainen on vain riippuvuutta.
Siis hetkinen... Aloituksessa kirjoitat olleesi parisuhteessa REILUN VIIKON ?
Selvennäpä hieman, mitä tuolla tarkoitat ?
Ollaan oltu reilun viikon parisuhteessa, ennen sitä tutustuimme kolmisen viikoa toisiimme.
Kun tapasin eksän, oltiin 2kk yhdessä, jonka jälkeen alkoi kaukosuhteilu:
Meillä oli parhaillaan yli 10000km välimatkaa, puolen vuoden ajan. Sen jälkeen hetki yhdessä ja sitten vajaa 10000km välimatka, parisen kuukautta. Sitten vuos saman katon alla, mutta mun duunit vei mut viikoiksi satojen kilsojen päähän. Vajaan kolmen vuoden suhteesta oltiin enemmän erillään kun yhdessä :D Molemmat siis Suomesta.
Kaukosuhteet toimii, riippuu tietty asianomaisten luonteista ja asennoitumisesta koko hommaan. Itselleni kaukosuhde antoi ilmaa hengittämiseen :) Tietty toista oli ikävä, mutta ikävä onkin suruista kaunein :) Sitä hienommalta se tuntu saada aina toinen ihoa vasten, nähdä hymy, tuoksutella toisen tuoksua ja vaan olla!!!
Rohkeutta ja kärsivällisyyttä, sitä se vaatii. Luottamusta tottakai, niin kuin suhteet aina. Onnea vaan teille teidän yhteistä matkaa varten :) Kaukosuhde antaa paljon, mutta välillä se kyllä vaatiikin.