Erota vai ei?

Ollaan oltu mieheni kanssa yksissä kohta 5 vuotta.Varmaan voisi sanoa,että elämäni ensimmäinen oikea rakkaus(niin molemmat ollaan 22-vuotiaita).Ja sillon alussa olin kyllä totaalisen rakastunut ja ihastunut.Mutta nyt sitten oon alkanu taas kaivata sitä ihastuksen tunnetta ja niitä perhosia vatsassa.

Tuntuu etten mieheltäni saa tarpeeksi huomiota,yhteiselomme on vain tylsää arkea ja molemmat varmaankin jo pidämme toisiamme aivan liian "itsestäänselvyyksinä". Näistä jutuista on puhuttu ja puhuttu ja puhuttu moneen kertaan.Tarkemmin ajatellenhan meillä menee hyvin,sehän on ihan tavallista ,että jokaisessa suhteessa arki tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. Voin luottaa mieheeni täysin ja olemme molemmat olleet uskollisia koko ajan, riitoja on joskus,mutta sellaista parisuhdetta ei olekkaan missä niitä ei olisi.Kaikki on kaikinpuolin hyvin,mutta silti kuitenkin tuntuu,että kaipaan jotain muuta.

Välillä tuntuu,että haluaisin olla taas sinkku ja vapaa tekemään mitä vain.Haluaisin olla itsenäinen nainen ja täysin päättää omasta elämästäni,enkä olla riippuvainen kestään miehestä.Kaipaan myös huomiota muilta miehiltä,vaikka pelkkä toisten miesten ajattelukin saa minut tuntemaan syyllisyyttä.Mutta sitten taas yksinjääminen jollain tavalla pelottaa ja ahdistaa.

Näitä ajatuksia oon käyny jo läpi jonkunaikaa.Oon joskus miehellekkin heittänyt riidan keskellä ajatuksen,että jos harkittais muuttoa eriosotteisiin,mutta en usko,että hän on sitä tosissaan edes ottanut.Välillä nykyään tuntuu,ettei meidän ajatusmaailmat lainkaan kohtaa.Rakastan miestäni paljon ja olen viimeiset 5 vuotta ajatellut,että hänen kanssaan vietän koko loppuelämäni.Onkohan tämä vain joku ohimenevä vaihe vai jäänkö miettimään näitä asioita niin kauan,että ero on väistämättä edessä. Jollain tavalla haluaisin erota,mutta sitten toisaalta taas en.Kyllä ihmisen ajatusmaailma on sokkeloita täynnä.

Jos teillä on samanlaisia kokemuksia tai ajatuksia niin kertokaahan.
Hölmöähän tämä on avautua ventovieraille,mutta joskus se on vain helpompaa.