Sitoutuminen on minulle erittäin vaikeaa. Mikä sitä voisi helpottaa?
Mietin aina eroa ja sen kivuliaisuutta, ja mitä parempi suhde, sitä pahemmalta tuntuu. Tai näin sen kuvittelisin olevan.
Yritin entisessä suhteessani vaihtaa naiseen, josta en välittäisi, mutta joka kuitenkin olisi muuten okei. Se tuntui hyvältä, ei kiinnostanut pettääkö vai ei, tai lähteekö vai ei.
Tällähän tavalla rakkaus on minulle mahdotonta. Haluan sen olevan mahdollista.
Seurustelen nyt naisen kanssa, jota rakastan, sen verran saan itseni sanomaan. Olin erittäin vahva muutaman päivän ajan, ja sain ajatukseni selväksi, ja tajusin että nainen on se mitä haluan. Nyt on mennyt muutama päivä, ja minua sattuu jokainen pienikin asia, jokainen pienikin mahdollisuus haitalle. Tuhoan itse tämän suhteen kohta ja jos tämä loppuu niin kuolen henkisesti ihan täysin. En saa parempaa, tai ehkä saan mutta ehkä en? En halua "parempaa", mikä ikinä se sitten enää lienee tai edes voi olla.
Jotenkin luovutan täysin, ettei ole mitään, mitä voisin tehdä estääkseni häntä tekemästä minulle pahaa. Miten elää asian kanssa, että joku pitää sormea liipasimella koko ajan? Hän voi minut hetkellä millä hyvänsä tuhota, ja än tietää sen, kerroin änelle kaiken, senkin kuinka paljon hän on minulle, ja nytkö pitäisi vain toivoa etteihän aio pahaa?
Aaaargh...
Miten voin elää, neuvoja ja tukea kiitos..
Mietin aina eroa ja sen kivuliaisuutta, ja mitä parempi suhde, sitä pahemmalta tuntuu. Tai näin sen kuvittelisin olevan.
Yritin entisessä suhteessani vaihtaa naiseen, josta en välittäisi, mutta joka kuitenkin olisi muuten okei. Se tuntui hyvältä, ei kiinnostanut pettääkö vai ei, tai lähteekö vai ei.
Tällähän tavalla rakkaus on minulle mahdotonta. Haluan sen olevan mahdollista.
Seurustelen nyt naisen kanssa, jota rakastan, sen verran saan itseni sanomaan. Olin erittäin vahva muutaman päivän ajan, ja sain ajatukseni selväksi, ja tajusin että nainen on se mitä haluan. Nyt on mennyt muutama päivä, ja minua sattuu jokainen pienikin asia, jokainen pienikin mahdollisuus haitalle. Tuhoan itse tämän suhteen kohta ja jos tämä loppuu niin kuolen henkisesti ihan täysin. En saa parempaa, tai ehkä saan mutta ehkä en? En halua "parempaa", mikä ikinä se sitten enää lienee tai edes voi olla.
Jotenkin luovutan täysin, ettei ole mitään, mitä voisin tehdä estääkseni häntä tekemästä minulle pahaa. Miten elää asian kanssa, että joku pitää sormea liipasimella koko ajan? Hän voi minut hetkellä millä hyvänsä tuhota, ja än tietää sen, kerroin änelle kaiken, senkin kuinka paljon hän on minulle, ja nytkö pitäisi vain toivoa etteihän aio pahaa?
Aaaargh...
Miten voin elää, neuvoja ja tukea kiitos..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei suhde ole mitään valtataistelua eikä peliä. On tärkeää ja välttämätöntä luottaa toiseen ja hänen sinuun, jotta suhteenne voi rakentua normaaliksi ja terveeksi tasapainoiseksi suhteeksi. Oletko kuullut sanonnan; " Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa." tai " Sitä saa mitä tilaa." tai "Onni ei ole päämäärä vaan matka." Se teetkö matkan yhdessä vai yksin on sinun päätöksesi.
Jos rakkaasi ei ole sinua satuttanut tähän mennessä, niin miksi ihmeessä hän satuttaisi sinua tulevaisuudessakaan?
Ei tuo ole rakkautta. Rakkaus ei ole pelkoa, vaan vapaus peloista. Rakkaus ei ole ahdistusta, vaan lievitys ahdistuksiin. Rakkaus ei ole jännittämistä, vaan helpottumista. Lähdit pelkoa pakoon ja mihin päädyit, pahempiin pelkoihin, mitä odotit. Rakkaus parantaa haavoja, ei tuo niitä lisää.
Ei tuossa ole kyse naisestasi tai siitä mitä hän voisi tehdä. Kyllä se ongelma on siinä, että et usko kestäväsi, mikäli joku sinua satuttaa. Ilmeisesti elämässäsi on tapahtunut asioita, joissa olet tullut loukatuksi/hylätyksi ja ne vanhat kivut ja tunteet nousevat pintaan kun joudut tilanteeseen, jossa tuollainen uhka on olemassa. Taitaapi olla ainoa keino se, että koitat selvittää sen, mikä on se alkuperäinen asia, josta tuollainen luottamuspula juontaa ja koittaa käydä läpi niitä seikkoja. Kyse taitaa kuitenkin olla enemmän siitä, ettet luota itseesi tarpeeksi. Ei niinkään siitä, ettei voi luottaa muihin ihmisiin. Koitat suojella itseäsi ja tosiasiassa päädyt vain tekemään itsellesi pahaa...
Todettakoon nyt kuitenkin, että hengissähän sinä olet ja elämääsi elät, joten olet jo tavallaan selvinnyt monista karikoista. Nyt vaan pitää päästä käsiksi niihin tunteisiin, jotka sieltä jostain kumpuavat ja saada niihin jotain tolkkua. Ei muuten ole yhtään häpeäksi hakea tuohon hommaan ulkopuolista apua, jos tuntuu, ettei mitenkään pääse eteenpäin. Pahinta olisi se, että elämäsi jäisi elämättä tuollaisten pelkojen tähden. Kyllähän sitä voi asua ikänsä bunkkerissa ollakseen turvassa, mutta aika ankeaahan se sellainen elämä olisi...