30 v. Kriisi, kertomuksia!

Maikkarilla oli tällainen http://www.mtv3.fi/helmi/hyvinvointi/artikkeli.shtml/2011/07/1362523/kolmenkympin-kriisi-rikkoi-ihmissuhteet-ja-mielenterveyden

juttu. Ja pidän sitä hauskana, koska itse olen ylittänyt tuon maagisen virstan pylvään. Ensin ei ollut mitään, mutta olen huomannut, että itseasiassa, vasta nyt, muutaman vuoden sen jälkeen on iskenyt kriisi.
Tunnistan tuon "muitten aiheuttaman paineen". Itse olen tyytyväinen, mutta gyne on tehnyt selväksi 26-vuotiaasta lähtien, että lapsia pitäisi tehdä: minulle on jo 8 vuotta sitten tehty selväksi, että minä olen vanha ja kohta elämäni on ohitse. Mutta muutkin tietty hokevat lapsi-asiaa, ja kaverini saavat lapsia ja löytävät kumppaninsa.

Ongelmaa ehkä (?) ei olisi, jos en haluaisi lapsia, mutta olen aina halunnut lapsia. En vaan ole löytänyt sopivaa puolisoa. Joten pientä kriisiähän siitä sitten pukkaa... Olisin kyllä tietty halunnut sen omakotitalonkin, mutta en sitäkään hinnalla millä hyvänsä: siis haluan löytää uran ja tien, mikä on Minun. Mutta kyllähän se hassulta tuntuu...

Toisaalta, elän parasta ainaa. Moni unelma on ohi eikä suurimmat koskaan toteutuneet, olen surrut niitä, mutta toisaalta, ohi on ja se siitä. Olen opiskellut uuden ammatin minäkin (joku noissa tarinoissakin), hankkinut uusia kuvioita, oppinut rauhottumaan nauttimaan ihan tavallisesta työstä ja alkanut löytää siihen samaa iloa, kun joskus alle 20-vuotiaana. Siinä välissä oli kaaosta, eksymistä, turhautumista...
No, tietenkään en näytä samalta kuin nuorena, mutta olen itseeni tyytyväinen ja olen parempi kroppainen kun koskaan nuorena. Kasvot kun saisi 23-vuotiaana olleelta minältä, ja tämän kropan :D

No, paljon ristiriitaisia ajatuksia, paljon on tehty ja paljon tekemättä. Tuntuu oudoltakin, koska en huomaa että olisin jotenkin Vanhentunut 10 vuodessa: luulin, että se tuntuisi enemmän jossain! Mieleni ei ole ymmärtänyt että olen 10 vuotta vanhempi. Ja 20-vuotiaana minulla oli rankempia kokemuksia, vanhempani kuolivat silloin ja muutenkin elämä oli kyllä yhtä painajaista, joten... Tuntuu myös kuin elämäni olisi alkanut 30kympissä.

Mutta. Miten sinulla? Mitä kuuluu muille kolmekymppisille, tuliko kriisi, vai rillumarei? Onko elämä uinut uomissaan vai kaikki muuttunut? Olisi kiva kuulla toistenkin tarinoita, onko tämä maaginen raja tuntunut missään ja kuka uskaltaa tunnustaa jos on?

PS. Ja muuten: ei, sitä ei ymmärrä nuorempana, ihan oikeasti! Mä en ymmärtänyt vielä 29-vuotiaanakaan. Enkä sitäkään, miten ihmisten ilmeet muuttuu, kun ne kysyy ikää ja luulee, että sä olet 25-vuotias ja sä heität siihen 10 vuotta päälle. Joillekin se on selkeästi jopa pettymys!!! No, naureskellaan niille, mutta lisänä vaan.