Yksi tarina:
15 vuoden liitto lopussa. Viimeiset vuodet yritin kaikkeni, olisin halunnut jatkaa, tajusin omat virheeni, olisin antanut mieheni 3 vuoden suhteen anteeksi jos hän olisi halunnut yrittää ja jättää toisen, olisin ollut valmis tekemään paljon töitä suhteemme eteen. Mies ei myöskään pystynyt reilusti lähtemään ja valitsemaan uuden elämän, vaan roikkui vedoten päätöksen mahdottomuuteen. Ammattiapua yritimme mutta mies nousi aina vain puolustuskannalle kun olisi pitänyt tehdä ratkaisuja. Enää en jaksa tätä tilannetta, nöyryyttämistä, loukkaamista, tyhjän päällä olemista, haluan yrittää rakentaa oman tulevaisuuteni niille raunioille mitä minusta vielä on jäljellä.
Meillä on 2 lasta, tarha- ja ala-asteikäiset. Mies muuttaa naisensa kanssa uuteen kotiin samaan kaupunginosaan, johon minä jään myös (lasten elämän sujuvuuden vuoksi). Nainen aloittaa uuden elämän muuttaessaan toiselta paikkakunnalta tänne. Lapset tulevat olemaan heillä 50 % ja minulla 50 %. Taloudellisesti minulla tulee olemaan erittäin tiukkaa, pelkään myös että mies jotenkin saa lapset puolelleen kun pystyy tarjoamaan aineellisesti enemmän (tyhmä pelko, mutta sitäkin tässä on tullut mietittyä). Pelkään yksin jäämistä, omat ystävät pysyvät, mutta perheystävistä osa siirtyy miehen uuteen kuvioon, muutenkin sosiaalinen elämä muuttuu täysin. Tietenkin on itsestä kiinni mitä siitä rakentaa, mutta ei se niin helppoa ole.
Kuinka jaksaa olla vahva lapsille, olla näyttämättä katkeruuttaan heille, säilyttää asiallinen suhtautuminen mieheen joka on satuttanut minua näin, ja jonka todennäköisesti tulen tapaamaan monta kertaa viikossa. Kuinka kestän kohdata tämän uusi nainen kun oksettaa ajatuskin hänestä mieheni kanssa? Kuinka saada neuvoteltua ne tuhat käytännön kysymystä miehen kanssa? Kuinka tästä voi päästä yli? Tuntuu mahdottomalta ajatuskin jostain laastarisuhteesta jonka hajoaminen on taas uusi raskas kokemus...sitä paitsi tunteet siitä ettei kelpaa kenellekään ovat aika hallitsevia.
Onhan tuota ammattiapua ja eroryhmiä mihin voi hakeutua, mutta te tämän nyt lukevat, samoja asioita kokeneet, kertokaa miten tästä selvitään?
15 vuoden liitto lopussa. Viimeiset vuodet yritin kaikkeni, olisin halunnut jatkaa, tajusin omat virheeni, olisin antanut mieheni 3 vuoden suhteen anteeksi jos hän olisi halunnut yrittää ja jättää toisen, olisin ollut valmis tekemään paljon töitä suhteemme eteen. Mies ei myöskään pystynyt reilusti lähtemään ja valitsemaan uuden elämän, vaan roikkui vedoten päätöksen mahdottomuuteen. Ammattiapua yritimme mutta mies nousi aina vain puolustuskannalle kun olisi pitänyt tehdä ratkaisuja. Enää en jaksa tätä tilannetta, nöyryyttämistä, loukkaamista, tyhjän päällä olemista, haluan yrittää rakentaa oman tulevaisuuteni niille raunioille mitä minusta vielä on jäljellä.
Meillä on 2 lasta, tarha- ja ala-asteikäiset. Mies muuttaa naisensa kanssa uuteen kotiin samaan kaupunginosaan, johon minä jään myös (lasten elämän sujuvuuden vuoksi). Nainen aloittaa uuden elämän muuttaessaan toiselta paikkakunnalta tänne. Lapset tulevat olemaan heillä 50 % ja minulla 50 %. Taloudellisesti minulla tulee olemaan erittäin tiukkaa, pelkään myös että mies jotenkin saa lapset puolelleen kun pystyy tarjoamaan aineellisesti enemmän (tyhmä pelko, mutta sitäkin tässä on tullut mietittyä). Pelkään yksin jäämistä, omat ystävät pysyvät, mutta perheystävistä osa siirtyy miehen uuteen kuvioon, muutenkin sosiaalinen elämä muuttuu täysin. Tietenkin on itsestä kiinni mitä siitä rakentaa, mutta ei se niin helppoa ole.
Kuinka jaksaa olla vahva lapsille, olla näyttämättä katkeruuttaan heille, säilyttää asiallinen suhtautuminen mieheen joka on satuttanut minua näin, ja jonka todennäköisesti tulen tapaamaan monta kertaa viikossa. Kuinka kestän kohdata tämän uusi nainen kun oksettaa ajatuskin hänestä mieheni kanssa? Kuinka saada neuvoteltua ne tuhat käytännön kysymystä miehen kanssa? Kuinka tästä voi päästä yli? Tuntuu mahdottomalta ajatuskin jostain laastarisuhteesta jonka hajoaminen on taas uusi raskas kokemus...sitä paitsi tunteet siitä ettei kelpaa kenellekään ovat aika hallitsevia.
Onhan tuota ammattiapua ja eroryhmiä mihin voi hakeutua, mutta te tämän nyt lukevat, samoja asioita kokeneet, kertokaa miten tästä selvitään?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oli niin riipaiseva tarina, että kukaan ei ehkä uskalla vastata. Poimit ajatuksistani ne mitkä sinulle sopii. Ensin lapset, noin pienillä rahallakin voi ostaa jotain, mutta äidin syli on aina arvokkaampi kuin vempeleet. Älä missään tapauksessa "löysää" kasvatustasi, lapset tarvitsevat turvaa, käytä samoja rutiineja, mitä teillä on ollut, joskus voit keksiä jonkun halvan yhteisen puuhan esim. vaikka eväsretki tai ongelle meno, lapsille se voi olla paljon suurempi elämys kuin tietokone. Lisäksi tämä 50/50 voi kostautua miehellesi, noinkaan pienet lapset eivät varauksetta hyväksy uutta ihmistä elämäänsä. Usein myös naisen on erittäin vaikea hyväksyä miehensä ed.liitosta olevia lapsia ja lapset vaistoavat tämän. Älä utele lapsilta, huomaat kyllä heidän käytöksestään, onko kaikki hyvin miehesi luona, toki voit tehdä tavallisia kysymyksiä, mitä olette tehneet, onko koulussa mennyt hyvin jne. Muista, että lapsille ei tule olemaan koskaan muuta äitiä kuin sinä.
Sitten sinä itse. Surutyö on tehtävä ja vain sinä itse määräät sen ajan. Käytä hyväksesi kaikki mahdollinen apu, ystäväsi ovat sitä varten, sukulaisesi ovat sitä varten ja yhteiskunnan apukin on sitä varten. Kirjoituksesi perusteella tunnut upealta, empaattiselta, järkevältä ihmiseltä, joten usko, että joskus et ole raunio vaan ehjä hieno linna.
Olen myös aika samanlaisessa tilanteessa. Olimme naimisissa 12v. Miehellä oli 5v kestänyt suhde. Muutti erottuamme sen naisen luokse. Tiesin tästä suhteesta melkein alusta asti, mutta yritin kynsin ja hampain pitää miehestäni kiinni enkä antaa heti periksi. Aikani ketkuteltua ja pelättyä uskasin ottaa eron edes puheeksi. Meillä on myös 2 tarhaikäistä lasta joiden huoltajuus jäi minulle. Ei tarvinnut siitäkään loppujen lopuksi tapella. Mies kun ei ole oikein koskaan ollut heidän kanssa. Nyt on muutaman kerran vanhemman lapsen ottanut yöksi.
Ärsyttää suunnattomasti et tämä nainen on myös siellä. Sanoin miehelle että yritän tehdä parhaani ja olla mustamaalaamatta akkaa lapsille. En halua heille tästä mitään taakkaa ja tehdä vaikeampaa kuin se on.
Itselläni menee jaksoittain hyvin ja olen onnellinen että olen vihdoin päässyt paskasta eroon. Odotan sitä päivää että tämä toka nainen saa maistaa omaa lääkettään. Tiedän sen tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin.
Välillä taas tuska repii. Ajattelen miksi kaikki alkoi, mikä meni peleen , miksi en riittänyt.. Olen ammattilainen kiduttamaan itseäni näillä ajatuksilla jos sille tuulelle satun. Sanoin miehelle kun hän sanoi jotai takertumisesta ja että olemme jo eronneet. sanoin sille et mielessäni erosin jo vuosia sitten ja paperin tulo
ei paljon enää hetkuttanut. Totta. Olin jo asennoitunut eroon ja valmis siihen, mutta silti halusisin vastauksia mutta en ehkä niitä koskaan saa.
Voimia sinulle, kyllä se elämä siitä alkaa vielä luistaa. Yritä olla ilonen että pääsit pettävästä miehestä eroon, hän ei ollut sinulle se oikea. Näin minäkin yritän elämään asennoitua.
Sinulla on vielä katkeruutta. Ei tämä toinen nainen ole yksin syyllinen, miehesi on se, joka on rikkonut avioliiton. Älä pilaa omaa elämääsi odottamalla, että joku saa maistaa omaa lääkettään. Turha miettiä, miksi en riittänyt, jos miehesi on sellainen ettei ymmärrä arjen tuloa avioliittoon ja voit uskoa, että näitä lapsukaisia on paljon. Rakenna itsellesi oma elämä, joka toivottavasti on hyvä, ei katkeruutta, tosiasioiden hyväksymistä, lapsista nauttimista, ehkä joskus sellaisen ihmisen kohtaamista, joka arvostaa sinua.
monta kertaa miettinyt sitä että milloin juuri tämä katkeruus menee ohitse. Toisaalta ero tuli voimaan vain kuukausi sitten. Tiedän että aika parantaa, sitten kun sen aika tulee. Yritän ajatella tulevaisuutta positiivisesti, ja ole varma että minulle on varattuna vielä paljon ihania asioita. Kunhan vain maltan odottaa.
Olen sitä mieltä että jos parisuhteessa on kaikki hyvin ei tule 3 ja 4 ihmisiä väliin!
Sillon kun yhteiselo alkaa rakoilla on tosi heikoilla hölmöilyyn!
Itse en ole osannut nähdä merkkejä silloin kun olisi pitänyt ottaa asiat vakavaan keskusteluun ...
En osannut hoitaa parisuhdettani!
Sillon kun toinen on itsestään selvyys on pahasti matkalla umpikujaan!
Mutta elämän on sellaista että huomistaan ei kukaan tiedä! Toivon itse että opin katsomaan eteenpäin ja olla katkeroitumatta menneestä! Elämä on elämistä varten ja nokka etiä päin!
Itse samanlaisessa tilanteessa...
Itse olen antanut itselleni luvan käydä tätä asiaa niin paljon läpi kuin on hyvältä tuntunut. Ja se on ollut paljon. Kaikki läheiset ja ystävät alkavatkin olla jo varmaan aika loppu, mutta ovat olleet aivan ihana tuki. Kun olen aistinut, etteivät he enää jaksa, olen kirjoitellut muistiin tuntojani.
Apua lastenhoitoon olen myös ottanut vastaan niin paljon kuin mahdollista. En kuitenkaan mieheltäni, koska häntä ei ole kovinkaan paljon enää kiinnostanut varsinainen lasten kanssa oleminen.
Noihin paskoihin syytöksiin ei pidä mennä mukaan. Useinhan pettäjä itse kuvittelee olevansa niin täydellinen eikä kestä kuulla itsestään pienintäkään kommenttia. Tällaisen helvetin läpikäynyt ihminen kasvaa tosi vahvaksi ja oppii itsestään tosi paljon. Uutta ihmissuhdetta ei varmaan kannata turhaan ajatella liian aikaisin. On muutakin ajateltavaa.
Hemmottele itseäsi vaikka väkisin kaikkein huonoimpinakin hetkinä. Onni löytyy kuitenkin hyvin pienistä asioista. Itse olen tämän sotkun kautta tajunnut elämästä ja onnesta loppuen lopuksi jotakin.
Älä missään tapauksessa rupea lapsenpiiaksi miehellesi, uusi vaimoke varmasti haluaa yhteisiä perjantai-lauantai-iltoja ja miehesi soittaa voitko hoitaa, silloin ainakin ensimmäisten kuukausien ajan ilmoitat, että sinulla on menoa, ei selityksiä, ei kuulu miehellesi, jos hänellä on hoitovuoro ja uskon, että on niin vastuullinen, ettei jätä lapsia yksin. Siellä perheessä on silloin kriisi ja oppivat arjen aika nopeasti. Opettele pieni sana: ei, joskus se voi tuoda itsetunnon takaisin.
Elämän kohta sama ikää 30 vuotta ja pienet lapset..Ajattelet juuri samoin kun minä! Mutta minä olen itse lähtemässä lasten kanssa kotoa!
Minuakin mietityttää kuinka voin toimia lasteni isän kanssa luontevasti ja suhtautua häneen siten ettei lapset saa käsitystä että vihaisimme toisiamme!
Minusta elämässä tapahtuu mitä vaan. On lapsilla kuitenkin oikeus molempiin vanhempiin ja heidän rakkauteensa lapsiinsa! Mutta kuinkahan usein se on mahdollista käytännössä..?
Itellä olen ystävä ja tuttava tilanteeni miettinyt niin, että jätän itselleni vain tärkeimmät yhteydet! Ja heidät haluan pitää ajan tasalla elämästäni.
Voimia sinulle! Kuuntele sydäntäsi ja ota välillä aikaa IHAN ITSELLESI!!!