Hallitsen bulimiani

No voi wau,ku kuullostiki muka helpolta. Kyllä kyse on paljon muustaki entä tahdosta... No kiva että sulla oli noin helppoa ja kyse vaan tahdosta,mutta vanha viisaus älä yleistä. Jumankekka ku rupes rieppaan... 10 vuoden bulimia taistelulla,vituttaa tollaaset tahto lässytykset! Omalla kohdalla vaan "diagnoosi" muuttuu...

hei onneks olkoo! tosi kiva kuulla selviytymistarinoita=) tsemppiä jatkoon!

Kyse on tahdosta? Joopa joo, bulimia on sairaus, se on jumalavita sielä pään sisällä ei se tahdonvoimalla sieltä minnekkään lähde. Jos onnistun lopettamaan oksentelun se tarkoittaa siinä vaiheessa syömisen lopettamista lähes kokonaan koska lihomisen pelko on niin kova. Well hello anoreksia. Jos pakotan itteni syömään sen verran että palaan normaalipainoon ilman että mun psyykettä hoidetaan, tappaisin luultavasti itseni koska en pystyisi elämään mun itseinhon kanssa. Mutta kiva jos se sulla onnistui tosta noin vaan.

olen itsekin miettinyt, onko bulimiani seuraus yksinkertaisesti "heikkoudestani", siitä, että valitsen itteleni helpoimman tien..yritän laihtua tekemättä sen eteen työtä ja saada nautintoa kärsimättä siitä (lihomatta)?? onko se vain pakotie kaikilta ongelmilta, joita en halua ratkaista järkevästi, koska se olisi vaikeampaa..en rehellisesti sanoen tiedä..kai se on myös tätä kaikkea..tottakai tämän kaiken takana juuri onkin psyykkisiä ongelmia, joita juuri pelkäänkin tai en vain osaa ratkaista..olen totta puhuen jo aika sekaisin näissä syy-seuraus pohdinnoissani..mutta oikeastaan kaikissä järkeilyissäni olen jotenkin päätynyt siihen, että kaiken juuri on se, etten osaa olla muiden ihmisten seurassa..ahdistun siitä, en osaa hankkia ystäviä tai tarkemmin sanottuna pitää yhteyttä tuttuihini..välttelen niitä..etenkin mua ahdistaa, jos joudun hengaamaan jonkun kanssa kahdestaan..vaikka ihminen olisikin mulle hyvin tuttu/kaveri..en tiedä mistä tämä johtuu..olen vain jo niin oppinut olemaan yksin tai pelkästään siskojeni kanssa..tavalliset sosiaaliset tilanteet ahdistaa mua,eristäydyn..ja kait mä sit ruuan avulla olen oppinut korvaamaan kaiken sosiaalisen elämän ja sit ku yhes vaihees tajusin miten lihava olen (pahimmilaan olen ollut n. 155cm/92 kg), halusin laihtua, mikä ei multa kovin hyvin onnistunut (lihoin aina talvisin kaikki kilot boonuksineen takaisin) ja sitten keksin tämän oksentelun..kai se niin on mennyt..ihmeellista on se, miten yksinkertaiselta se tässä kirjoitettuna vaikuttaa..ja luulisi, että miten helppoa tämän kaiken sotkun olisi ratkaista,kun kerran tietää ongelman juuren..mutta kun ei vaan..välillä musta tuntuu, etten edes oo sairas..että keksin tämän kaiken ittelleni, että tää on vain joku päähänpisto..että, jos oikeesti haluan,pääsen siitä eroon heti..mutta kun sitten taas vajoo siihen p****seen tilaan..kun mieli on ihan maassa ja inhoo ittensä ja tuntee täydelliseks epäonnistujaks vailla tahtoa..kyl silloin tuntee ittensä tarpeeks sairaks..niin, en tiedä olemmeko me bulimikot vain typeriä ja laiskoja vai onko tämä OIKEASTI SAIRAUS..siis ihan oikeasti mielenterveyssairaus, joka joskus vain sattuu joidenkin ihmisten eteen..en tiedä..mitä ajattelette? ja mitä luulette teillä syynä alkamiseen ja esteenä lopettamiseen???

"välillä musta tuntuu, etten edes oo sairas..että keksin tämän kaiken ittelleni, että tää on vain joku päähänpisto..että, jos oikeesti haluan,pääsen siitä eroon heti.."

"olen totta puhuen jo aika sekaisin näissä syy-seuraus pohdinnoissani.."

Tutulta kuulosta... mutta kysymykseesi mikä olis syynä ongelman puhkeamiseen ja esteenä lopettamiseen en pysty vastaamaan omalta kohdaltani lyhyesti enkä täysin selittävästi. Välillä keksin useampiakin tähän johtaneita syitä (esim. kotoa saatu malli siitä miten kaikkea hyvää syödään aina niin että napa paukkuu, omien huonommuudentunteiden (ja muiden hakalien tunteiden) turruttaminen ruoalla, liiallinen pyrkimys itsekontrolliin ja täydellisyyteen...), mutta loppujen lopuksi saan tutkiskella syy-seuraussuhteita vaikka hamaan loppuuni asti - siitä ei ole minulle mitään hyötyä. Auttaahan se toki ymmärtämään itseä, mutta auttaako se muuttamaan omaa ajattelua ja käyttäytymistä? no ei...

Esteenä lopettamiseen... hm... väsyminen? sinnikkyyden ja hankalien tunteiden sietämisen haluamisen puute? motivaation puute? totutun tavan muuttamisen vaikeus? En usko ja luota itseeni niin että kykenisin vastustamaan kiusauksia? "Minun on pakko" tai "en kuitenkaan onnistu" -ajatukset? (Nuokin ovat vain ajatuksia, ei tarvis ottaa totena...) Pitäis oikeastaan miettiä enemmän tätä että mitä hyvää saan siitä että voitan itseni, tänään/huomenna/ kymmenen vuoden päästä... millä muilla keinoilla voisin rentoutua/ palkita itseäni/ lohduttautua/ hemmotella itseäni jne....??

"Pitäis oikeastaan miettiä enemmän tätä että mitä hyvää saan siitä että voitan itseni, tänään/huomenna/ kymmenen vuoden päästä... millä muilla keinoilla voisin rentoutua/ palkita itseäni/ lohduttautua/ hemmotella itseäni jne....?? " Olenkin miettinyt tätä samaa..jos saan ruuasta mielihyvän-tunteen, pitäisikin kait nimenomaan mieittiä mistä muusta voisi pystyä nauttimaan samalla tavalla tai edes riittävästi saadakseen tyydytystä..olen monesti esimerkiksi sortunut sen takia, että mietin, että "okei, jätän nyt ahmimatta ja oksentamatta. Syön kulhollisen salaattia ja leipää ettei ole nälkä ja se on siinä." mut sit mietin et okei, no mitä mä sitten teen?? mitä tekisin sen syömisen ja oksentamisen sijaan?? voisi esimerkiksi tehdä koulutöitä..No..onko se yhtä hyvä vaihtoehto? saanko siitä edes jotain nautintoa? ei. kasaantuneet koulutyöt ahdistavat muutenkin.Okei, voisi vaikka mennä näkee jotain tuttua..ei huvita...ja mistä juttelisinkaan sen kanssa,kun ei ole mitään kerrottavaa,kun ei ole mitään elämää kuin syömistä ja oksentamista..?? Voisi mennä salille ja saada hyvän olon treenien jälkeen..Niinpä..JÄLKEEN..ei jaksa..väsyttää..voimia ei ole..Siispä en löydä mitään yhtä "nautinnollista", millä voisin korvata tuon ahmimisen, ja valitsenkin lopulta sen..loppujen lopuksi jo se, että torjun ajatuksen esim. tutun näkemisestä tai kouluhommien tekemisestä tai salille menemisestä saa tuntemaan itteni epäonnistujaks..petyn itseeni ja ahdistun..ja ahmin...

"koulutöitä - - saako siitä edes jotain nautintoa??" - hm... ehkä ei nautintoa mutta hyvän omantunnon ja mielen siitä että on "tehnyt sen mitä pitää", ollut reipas ja hyvä ihminen - paremmin opiskelu silti varmaan itsetuntoa/ itsekunnioitusta tukee kuin ahmiminen ja oksentaminen. Aina ei voi vain tehdä "kivoja juttuja". Ja tiedän toki että "helpommin sanottu kuin tehty". Mulle itelle on nykyään iskeny saamattomuus kotitöiden suhteen, olen alkanut laistaa niistä sen ajatuksen varjolla että "ei ole pakko jos ei jaksa" --> no, tahtovat jäädä sitten kokonaan tekemättä ja aika menee syöpöttelyyn tai oman itsen analysointiin/ tarkkailuun sillä seurauksella että olo/ ahdistus vaan pahenee ja itsetunto laskee. Kuten Aki Sirkesalokin lauloi: "jos odotat aikaa, parempaa aikaa (tehdä asioita) niin odotat seuraavaa elämää...". Vastuun kantaminen tekee hyvää vaikka välillä onkin vaikea tarttua toimeen ;)

Stemppiä ja päättäväisyyttä sekä Voimia joulunaikaan kaikille syömishäiriöisille!!