Suhteissa syntyy aina ongelmia.Näin pitkässä suhteessa ollessani on monet ongelmat ollut ja mennyt.Ja osa jatkuu yhä.Ne kasaantuu jos niitä ei käsitellä loppuun.Kun syntyy ongelma ongelman perään siitä aiheutuu kriisi suhteessa.Prosessi voi olla pitkä ennen kuin molemmat löytävät tasapainon.Meillä on käynnyt näin.Tuntuu ettei löydä ulostietä.Muutama päivä menee hyvin,sitten palaa taas se ahdistuneisuus.Meidän ongelmat lähtee monen vuoden takaa.Pieniä lapsia ja raha-ongelmat.Mies lähti ulkomaille töihin.Siinä vierähti muutama vuosi.Ns.yksinhuoltajana elin,mutta minulla ei ollut niitä yksinhuoltajan-oikeuksia.Kyllä meidän välille kasvoi kuilu.Ihastuin toiseen mieheen,hän eli myös suhteessa.Suhde ihastukseen katkesi.Ja elin väliin yksin.Meillä tuli välirikko kun halusin erota.Olemme yhä yhdessä.Olen siitä asti taistellut itseni kanssa.Rakastan miestäni ja samalla haluaisin väliin elää yksin.Jatkuvaa taistelemista oman itseni kanssa.Kun suhde on voimia kuluttava väliin ja tunnen että voisin paljon paremmin yksin ja kaipaan jotain muutakin elämään niin joudun kamppailemaan itseni kanssa alituisesti.
En tiedä johtuuko tämä jostain 40-kriisistä??
Tämä on rankkaa kun väliin tunnen että tämä on sitä elämää jota haluan kun olemme perhe yhdessä ja taas väliin tulee tunne että haluan kulkea ja olla vapaa.Kun kerran täällä vain eläämme.Minun ongelma on nyt vaan se että haluan todellakin panostaa mun perheeseen ja tuntea varmuutta siitä.Ja haluan päästä ajatuksista pois että haaveeni olisi yksineläminen ja kulkeminen.
Mutta kun se on helpompi sanoa kuin tehdä.Kertokaa te samaa kokeneet miten olette päässeet sen vaiheen ohi.Mistä olette löytäneet sen voiman panostaa siihen perhe-elämään ja unohtaa sen muun elämän mikä löytyy aidan toiselta puolelta.Antakaa käytännön neuvoja myös.
Uskottomuus nousee herkästi pinnalle kun tilanne kotona kärjistyy.En muuta halua kuin sen tunteen takaisin mikä meillä oli alkuaikoina.Molemmat tykätään toisistamme mutta kun ne tunteet on kaivautunut niin syvälle ja niitä on tosi vaikea tuoda molemmilla esiin.En tiedä mitä tehdä ja väliin vajoan niin synkkyyteen.Mieli on maassa ja silti täytyy yrittää lasten kanssa olla tasapainoinen.Tuntuu että olen tässä maailmassa vain ja ainoastaan toisten tarpeita tyydyttämässä kun alakuloisuus iskee.Minä itse jään aina taka-alalle.Ja jos toisinaan päätän ajatella vain ja ainoastaan itseäni,siitä vedän syyllisyyttä.Että millainen äiti ja vaimo minä olen.Minua ei auta se vaikka kuinka toitotetaan että täytyy ajatella itseään väliin jotta jaksaa.Ne ovat minulle vain sanoja.Se täytyy lähteä sisältä se tunne.Mutta en saa siihen otetta.Onko tämä teksti kenellekkään tuttua ja jos niin olisin todella kiitollinen lukemaan toisten tarinoita!!!!
P.S Alkoholi on alkanut vaikuttaan enemmän ja enemmän mun elämässä.Siitäkin olen todella huolissaan.Kärsin siitä.
En tiedä johtuuko tämä jostain 40-kriisistä??
Tämä on rankkaa kun väliin tunnen että tämä on sitä elämää jota haluan kun olemme perhe yhdessä ja taas väliin tulee tunne että haluan kulkea ja olla vapaa.Kun kerran täällä vain eläämme.Minun ongelma on nyt vaan se että haluan todellakin panostaa mun perheeseen ja tuntea varmuutta siitä.Ja haluan päästä ajatuksista pois että haaveeni olisi yksineläminen ja kulkeminen.
Mutta kun se on helpompi sanoa kuin tehdä.Kertokaa te samaa kokeneet miten olette päässeet sen vaiheen ohi.Mistä olette löytäneet sen voiman panostaa siihen perhe-elämään ja unohtaa sen muun elämän mikä löytyy aidan toiselta puolelta.Antakaa käytännön neuvoja myös.
Uskottomuus nousee herkästi pinnalle kun tilanne kotona kärjistyy.En muuta halua kuin sen tunteen takaisin mikä meillä oli alkuaikoina.Molemmat tykätään toisistamme mutta kun ne tunteet on kaivautunut niin syvälle ja niitä on tosi vaikea tuoda molemmilla esiin.En tiedä mitä tehdä ja väliin vajoan niin synkkyyteen.Mieli on maassa ja silti täytyy yrittää lasten kanssa olla tasapainoinen.Tuntuu että olen tässä maailmassa vain ja ainoastaan toisten tarpeita tyydyttämässä kun alakuloisuus iskee.Minä itse jään aina taka-alalle.Ja jos toisinaan päätän ajatella vain ja ainoastaan itseäni,siitä vedän syyllisyyttä.Että millainen äiti ja vaimo minä olen.Minua ei auta se vaikka kuinka toitotetaan että täytyy ajatella itseään väliin jotta jaksaa.Ne ovat minulle vain sanoja.Se täytyy lähteä sisältä se tunne.Mutta en saa siihen otetta.Onko tämä teksti kenellekkään tuttua ja jos niin olisin todella kiitollinen lukemaan toisten tarinoita!!!!
P.S Alkoholi on alkanut vaikuttaan enemmän ja enemmän mun elämässä.Siitäkin olen todella huolissaan.Kärsin siitä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kriisit on juuri sitä, että jokin meissä on muuttumassa, ja ainoastaan kriisien eli muutosten kautta me voimme kasvaa ihmisinä. Kriisi ei siis missään nimessä ole pelkästään negatiivinen asia!
Pitkässä suhteessa todellakin riittää kaikenlaisia periodeja, jotka koettelevat ihmistä niin yksilönä kuin kumppaninakin sekä myös elämän muissa rooleissa (vanhempana, ystävänä, jne). Niistä pääsee aina eteenpäin vain olemalla rohkea ja rehellinen ja lähtemällä etsimään realistisia vaihtoehtoja nykyiselle elämäntilanteelleen. Niin kuin sinäkin teet juuri nyt.
Muutoksen ei kuitenkaan aina tarvitse olla konkreettinen ja dramaattinen, kuten avioero, vaan se voi olla sisäinen olotilamuutos, joka tapahtuu pikkuhiljaa oivallusten kautta.
Jos haluat takaisin siihen tilaan, joka sinussa oli läsnä suhteenne alkuvaiheessa, tulee sinun löytää itsestäsi uudelleen rakkaus. Halu ja tarve rakastaa itseä ja sitä ihmistä, jonka vierellä tietään kulkee on ensiarvoisen tärkeää, jotta muutos yhteiseen parempaan lähtee tapahtumaan.
Itse olen kokenut sen pari kertaa oman 18 vuotta kestäneen liittoni aikana. Olen rakastunut mieheeni yhä uudelleen pienten oivallusten kautta. Olen tajunnut mitä minulla JO on ja mitä kaikkea voin yhäkin kokea ja saavuttaa sen kaiken "päälle"...
En tarkoita rakastumisella sitä samaa tunnetta jonka koin ensirakastumisessani mieheeni. Tämä seuraava rakastuminen ei perustu rajattomalle idealismille vaan realismille ja halulle nähdä toisessa hyvää ja rakastamisen arvoista.
Jos koko ajan vain ruokkii itsessään toista kohtaan tuntemiaan negatiivisia tuntemuksia, ei pian näe mitään syytä jatkaa matkaansakaan hänen rinnallaan.
Rakastuneina me annamme itsellemme ja toisillemme paljon anteeksi ja me uskomme yhteiseen tulevaisuuteen. Rakkaus tukee itseluottamusta ja sitä kautta myös uskoa omiin kykyihin selviytyä kriisitilanteidenkin yli.
Sitä rakkautta kohti tulisi aina pyrkiä, eikä luopua siitä vain siksi, että aika ajoin on niin vaikeaa - jopa rakastaa.
Oli tosi kauniisti kirjoitettu! Piristi päivääni, koska itse yhden kriisin keskellä yritän ajatella juuri noin. Ja samalla sydämessäni tiedän että olen löytänyt elämäni miehen:=)
Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki, yhdessä kuljetaan...
tai tunne, joka on joskus suhteen alussa ollut ei koskaan enää sellaisenaan voi palata. Näin siksi, että elämän varrella kaikki muuttuvat eikä itsekään ole samanlainen kuin oli joskus vuosia sitten. Siksi ei kannata haikailla menneeseen vaan suunnata eteenpäin.