Tilannetta on vaikea kuvailla, mutta menee suurin piirtein näin: avomieheni pitää lapsiani huonosti kasvatettuina, vaikka kyse ei ihan ole siitä. Toisella on Aspergerin oireita ja neurologi on sanonut, että hänellä olisi todellakin Asperger, vaikkakin varsinaisesti sitä ei ole diagnisoitu. Hän tekee jäynää ja kiusaa miehelleni ja on muutenkin kovaääninen ja omaehtoinen ja varmasti olisi oikein tyytyväinen, jos mies lähtisi. Hän on ihana ja suloinen lapsi, mutta osaa olla ihan riittävän vaikea. Mies taas reagoi juuri niin kuin lapseni toivoo eli suuttuu minulle. Näin riitaannumme miehen kanssa eikä hän halua viettää vapaa-aikaa kanssamme. Tämähän on juuri lapseni toive, saada minut kokonaan itselleen mustasukkaisuudesta. Itse asiassa tämä kuvio oli jo lapsen isän kanssa ennen eroa. Lapsi oli hankala, mies suuttui siitä minulle ja kuvio oli sitä rataa.
Tämä johtaa noidankehään. Mies ei halua viettää vapaa-aikaa kanssamme, lähtee kotoa teille tietymättömille ja saan olla vapaa-ajan yksin. Jos haluan mennä johonkin, saan kuljettaa lapset mukanani yksin ja olen siis samassa tilanteessa kuin yksinhuoltajana. Se taas ei tuota minulle hyvää mieltä ja saman aikaisesti epäilykset heräävät siitä, missä mies luuhaa. Kysyn mieheltä, mihin menossa tai yritän suostutella häntä tulemaan jonnekin kanssamme tuloksetta, ja hän suuttuu minulle. Näin riita minun ja miehen välillä syvenee vaikka itse en ole sitä aloittanut. Mies moitiskelee minun olevan huono ja ruma (tarkoittaa sydämestä/sisältä rumaa), toistelee, että ellen muuta itseäni ja lapsiani niin hän lähtee (ja sehän olisi riemuvoitto tälle toiselle lapselleni). Itselläni ei ole tapana haukkua toista eli riita ei ole mielestäni vastavuoroista, vaan mies on aina niskan päällä. Emme huuda toisillemme vaan "riita" on enempi "keskustelua", mutta epämiellyttävää keskustelua, josta jää paha mieli. Mies saattaa jopa hymyillä/nauraa kesken riitamme.
Toiselle lapselleni mieheni taas on tärkeä ja hän kärsisi, jos mies lähtisi. Hän on hyvin pieni ja mieheen kiintynyt.
En osaa saada miestä "liittolaisekseni" toisen lapsen kasvatuksen suhteen. Toisen suhteen paremmin. Mutta tänäänkin kun minulla oli vapaapäivä ja hänellä, niin ehdotin kivaa tekemistä, johon voisi osallistua koko perhe. Pyyntöni johti lähes välirikkoon, koska mies ei yleensä halua tulla lasteni kanssa mihinkään. Ja samalla hän haukkuessaan minut toi taas esiin sen, miten halveksii sitä, että minulla on lapsi kahden eri miehen kanssa. Tilanteeni nyt vain on sellainen, kun ensimmäisen aviomiehen kanssa tuli ero yli 10 yhteisen vuoden jälkeen ajauduttuamme eroon toisistamme (eron ponnahduslauta oli vaikea ja riskaabeli synnytys) ja toisen lapsen isällä oli narsistinen persoonallisuushäiriö ja oli parempi erota. Mutta nykyinen mieheni pelkää kasvojen menetystä, kun hänet nähdään näinkin "huonon" naisen seurassa kadulla eli pelkää liikkua yhdssä minun ja molempien lasteni kanssa.
Olen umpikujassa tämän suhteen kanssa. Rakastamme toisiamme mutta emme osaa "liittoutua" lasten kasvatuksessa vaan lasten toilailut ja myös miehen puolestani tuntema häpeä ajavat meidät erillemme. Monta kertaa olen jo ollut luovuttamassa, tänäänkin, ja jatkuvasti yritän opettaa sydäntäni luopumaan miehestä. Se vain on kovin vaikeaa, kun rakastaa.
Tämä johtaa noidankehään. Mies ei halua viettää vapaa-aikaa kanssamme, lähtee kotoa teille tietymättömille ja saan olla vapaa-ajan yksin. Jos haluan mennä johonkin, saan kuljettaa lapset mukanani yksin ja olen siis samassa tilanteessa kuin yksinhuoltajana. Se taas ei tuota minulle hyvää mieltä ja saman aikaisesti epäilykset heräävät siitä, missä mies luuhaa. Kysyn mieheltä, mihin menossa tai yritän suostutella häntä tulemaan jonnekin kanssamme tuloksetta, ja hän suuttuu minulle. Näin riita minun ja miehen välillä syvenee vaikka itse en ole sitä aloittanut. Mies moitiskelee minun olevan huono ja ruma (tarkoittaa sydämestä/sisältä rumaa), toistelee, että ellen muuta itseäni ja lapsiani niin hän lähtee (ja sehän olisi riemuvoitto tälle toiselle lapselleni). Itselläni ei ole tapana haukkua toista eli riita ei ole mielestäni vastavuoroista, vaan mies on aina niskan päällä. Emme huuda toisillemme vaan "riita" on enempi "keskustelua", mutta epämiellyttävää keskustelua, josta jää paha mieli. Mies saattaa jopa hymyillä/nauraa kesken riitamme.
Toiselle lapselleni mieheni taas on tärkeä ja hän kärsisi, jos mies lähtisi. Hän on hyvin pieni ja mieheen kiintynyt.
En osaa saada miestä "liittolaisekseni" toisen lapsen kasvatuksen suhteen. Toisen suhteen paremmin. Mutta tänäänkin kun minulla oli vapaapäivä ja hänellä, niin ehdotin kivaa tekemistä, johon voisi osallistua koko perhe. Pyyntöni johti lähes välirikkoon, koska mies ei yleensä halua tulla lasteni kanssa mihinkään. Ja samalla hän haukkuessaan minut toi taas esiin sen, miten halveksii sitä, että minulla on lapsi kahden eri miehen kanssa. Tilanteeni nyt vain on sellainen, kun ensimmäisen aviomiehen kanssa tuli ero yli 10 yhteisen vuoden jälkeen ajauduttuamme eroon toisistamme (eron ponnahduslauta oli vaikea ja riskaabeli synnytys) ja toisen lapsen isällä oli narsistinen persoonallisuushäiriö ja oli parempi erota. Mutta nykyinen mieheni pelkää kasvojen menetystä, kun hänet nähdään näinkin "huonon" naisen seurassa kadulla eli pelkää liikkua yhdssä minun ja molempien lasteni kanssa.
Olen umpikujassa tämän suhteen kanssa. Rakastamme toisiamme mutta emme osaa "liittoutua" lasten kasvatuksessa vaan lasten toilailut ja myös miehen puolestani tuntema häpeä ajavat meidät erillemme. Monta kertaa olen jo ollut luovuttamassa, tänäänkin, ja jatkuvasti yritän opettaa sydäntäni luopumaan miehestä. Se vain on kovin vaikeaa, kun rakastaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Surullinen tarina.
Mutta miksi kirjoitit sen tälle palstalle ???
Et ainakaan sanonut, että kyseessä olisi monikulttuurinen suhde.
Todella raskaassa tilanteessa olet. Toivon kuitenkin, että jaksat laittaa lapsesi etusijalle koko "sopassa". Sinulla taitaa olla kaksi suhdetta, mieheesi ja lapsiisi? Sinun on vain mietittävä voiko molemmat jatkaa samaan aikaan. Lapsesi jatkavat kuitenkin, ja jos miehesi ei siihen täysin pysty, niin sinun on pystyttävä. Muista myös kuinka tärkeä osa elämää se on sinulle... ei ole tärkeämpää. Ero on aina hirvittävän vaikea ratkaisu, mutta joskus se on myös oikea valinta. Parhaassa tapauksessa ex voi "etäältä" antaa enemmän kuin kuin läheltä. Tämä koko viesti kuulostaa viisastelulta, mutta samoja olen elänyt... Voimia! Ja ota niitä pienistä asioista, mutta älä unohda suuria...:)
Valitettavasti en tätä juuri seuraa...
Surullinen tarina kyllä vain.
Sitten realismiin ja tosimaailman kuvioihin takaisin.
Et tule koskaan saamaan tasapainoista ihmissuhdetta jos annat lapsesi määrätä parisuhteesi rajat.
Vaikka lapsi tuleekin asettaa etusijalle, hän on silti lapsi eikä hänellä ole mitään oikeutta määrätä vanhempien parisuhteessa yhtään mitään.
Miehesi on suuttunut sinulle aivan aiheesta.Lapselle hän ei voi kiukutella, koska kyseessä on lapsi.
Sinun velvollisuutesi on keksiä keinot ja selittää lapsellesi missä kulkee raja ja ettei hän voi käyttäytyä miten huvittaa.Hassua ettet tätä jo tiedä.
Mies ei voi tehdä tuossa tilanteessa mitään, muuta kuin yrittää saada sinua puuttumaan asiaan.
Jos et tee asialle mitään, olet tuomittu elämään sitten yksin.Lapsi tuhoaa jokaisen suhteesi jonka saat aikaiseksi, ellet aseta rajoja.