Oon varmaan ollut liikaa ja liian kauan yksin kun parisuhteettomuus on alkanut hävettää. Ehkä tää on joku hetkellinen havahtuminen, koska normaalisti en ole kiinnostunut miettimään miltä muiden silmissä näytän. Liekö sit hyvä vai huono asia. Tai ihan sama, tänhetkiset vaihtoehdot on kaikki vääriä tai mahdottomia enkä kuitenkaan jaksa aktivoitua etsimään uutta. En ole edes varma kaipaanko suhdetta vai vain sitä, että saisin näyttäytyä arkena useammin miehen kanssa. Ja että oikeina hetkinä olisi joku. Tuttujen seurassa tää ei haittaa, kun tietävät kokonaistilanteen joka ei ole niin säälittävä kuin satunnaisesti valikoituneella hetkellä ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa. Sen takia menneisyyden ihmisten kohtaaminen onkin usein noloa.
Oman alennustilani aloin tiedostaa tossa keväällä, niinkin naurettavasta syystä kuin törmäämällä kotikulmillani mieheen jonka joskus tunsin ja muutaman kerran pyyteli mukaansa. Aikaa tuosta tuttavuudesta yli vuosi eikä siis kiinnostanut, veikkaan ettei hänkään erityisesti jäänyt kaipaamaan. En ollut vaivannut mieltäni muistelemalla kyseisen häiskän olemassaoloa, kunnes yllättäen kohtasimme lähikaupassa. Ilmeestä päätellen naamani muistettiin. Yritin teeskennellä etten huomaa, mikä teki tilanteesta jatkoa ajatellen entistä nolomman, sillä tapaamisten toistuttua ymmärsin asuvamme nykyään lähes naapureina. En tajua mikä mulla on. Joka kerta hänet nähdessäni tunnen häpeää ja alemmuutta. Hänellä on yleensä nainen käsipuolessa, nyt jo toinen menossa, joskus mukana joku kaveri. Itse olen aina onnistunut olemaan yksin. Vaikutan syrjäytyneeltä luuserilta. Silloin kun tunnettiin roolit oli toisin päin ainakin näennäisesti. Ei lohduta tieto että hän tuskin uhraa aiheelle ajatuksiaan kovin syvällisesti. Lisäksi hieman harmittaa etten suostunut tarjoukseen ja kokeillut :(
Muutenkin tuntuu että tapaan jatkuvasti entisiä tuttuja vastaavissa olosuhteissa eli minä yksin, heillä seuraa. Sama häviäjäfiilis joka kerta. Muiden elämä menee eteenpäin ja itse jumitan paikallani. En ole kateellinen tai harmissani tai edes kiinnostunut siitä mitä muilla mahdollisesti on. Ärsyttää vain tulla nähdyksi yksin. Tän myötä olen alkanut uskoa sellaiseen yliluonnolliseen huttuun kuin ennakkoaistiminen. Ensin tuntee jonkun olevan lähellä, hetken kuluttua kyseinen ihminen on näköpiirissä. Toimii pelottavan luotettavasti etenkin tiettyjen miesten kohdalla. Ja kun usein aavistan ja odotan kuolevani ties missä tilanteessa, niin tällainen taikausko lisää ahdistusta myös yleisesti, vaikka toistaiseksi vaistoni onkin ollut erehtymätön vain ihmisten olinpaikan suhteen.
Oma lukunsa on vielä sukulaiset, mikä tosin ei ole uutta. Nytkin pitäis lähteä näyttäytymään menestyjäserkkujen seurassa ja todistamaan omaa absoluuttista huonommuutta ainoana ilman puolisoa tai seurustelukumppania. Ärsyttää myös oma asenne kun näen tänkin tilaisuuden ensisijaisesti vertailuna ja kilpailuna enkä sinänsä tärkeänä tapahtumana ja tapaamisena mitä se muille kaiketi on. Ja jos jokin asia on varma, se on aivan varma että jos mulla ois mies tai kaikki kotona en kirjoittelisi tällasta paskaa tänne tähän aikaan. Haha.
Oman alennustilani aloin tiedostaa tossa keväällä, niinkin naurettavasta syystä kuin törmäämällä kotikulmillani mieheen jonka joskus tunsin ja muutaman kerran pyyteli mukaansa. Aikaa tuosta tuttavuudesta yli vuosi eikä siis kiinnostanut, veikkaan ettei hänkään erityisesti jäänyt kaipaamaan. En ollut vaivannut mieltäni muistelemalla kyseisen häiskän olemassaoloa, kunnes yllättäen kohtasimme lähikaupassa. Ilmeestä päätellen naamani muistettiin. Yritin teeskennellä etten huomaa, mikä teki tilanteesta jatkoa ajatellen entistä nolomman, sillä tapaamisten toistuttua ymmärsin asuvamme nykyään lähes naapureina. En tajua mikä mulla on. Joka kerta hänet nähdessäni tunnen häpeää ja alemmuutta. Hänellä on yleensä nainen käsipuolessa, nyt jo toinen menossa, joskus mukana joku kaveri. Itse olen aina onnistunut olemaan yksin. Vaikutan syrjäytyneeltä luuserilta. Silloin kun tunnettiin roolit oli toisin päin ainakin näennäisesti. Ei lohduta tieto että hän tuskin uhraa aiheelle ajatuksiaan kovin syvällisesti. Lisäksi hieman harmittaa etten suostunut tarjoukseen ja kokeillut :(
Muutenkin tuntuu että tapaan jatkuvasti entisiä tuttuja vastaavissa olosuhteissa eli minä yksin, heillä seuraa. Sama häviäjäfiilis joka kerta. Muiden elämä menee eteenpäin ja itse jumitan paikallani. En ole kateellinen tai harmissani tai edes kiinnostunut siitä mitä muilla mahdollisesti on. Ärsyttää vain tulla nähdyksi yksin. Tän myötä olen alkanut uskoa sellaiseen yliluonnolliseen huttuun kuin ennakkoaistiminen. Ensin tuntee jonkun olevan lähellä, hetken kuluttua kyseinen ihminen on näköpiirissä. Toimii pelottavan luotettavasti etenkin tiettyjen miesten kohdalla. Ja kun usein aavistan ja odotan kuolevani ties missä tilanteessa, niin tällainen taikausko lisää ahdistusta myös yleisesti, vaikka toistaiseksi vaistoni onkin ollut erehtymätön vain ihmisten olinpaikan suhteen.
Oma lukunsa on vielä sukulaiset, mikä tosin ei ole uutta. Nytkin pitäis lähteä näyttäytymään menestyjäserkkujen seurassa ja todistamaan omaa absoluuttista huonommuutta ainoana ilman puolisoa tai seurustelukumppania. Ärsyttää myös oma asenne kun näen tänkin tilaisuuden ensisijaisesti vertailuna ja kilpailuna enkä sinänsä tärkeänä tapahtumana ja tapaamisena mitä se muille kaiketi on. Ja jos jokin asia on varma, se on aivan varma että jos mulla ois mies tai kaikki kotona en kirjoittelisi tällasta paskaa tänne tähän aikaan. Haha.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tiedän sen tunteeen kiusallisuuden, kun liian usein joutuu osallistumaan joihinkin kissanristiäisiin ainoana yksinäisenä sutena. Joskus on tehnyt mieli jättää kokonaan menemättä.
Toisaalta ajatus siitä, että parisuhteessa olisi kyse jostakin varustelukilvasta tuttujen, sukulaisten saati sitten naapureiden tms. satunnaisten vastaantulijoiden kanssa on hyvin epämiellyttävä.
En oikein voi ajatella, että voisin ryhtyä suhteeseen muusta syystä kuin siksi, että oikeasti todella välitän juuri siitä ihmisestä.
Siinä tuli paremmin sanottuna ja tiivistettynä mitä ajattelin.
Toisaalta olen kyllä tosissani miettinyt, että alkaisin rakentaa suhdetta suhteen vuoksi erään saatavilla olevan tapauksen kanssa. Just nyt en edes haaveile mistään intohimoisesta rakastumisesta ja alkuhuumasta, vaan haluaisin olla vakiintuneessa suhteessa jossa kaikki on jo tuttua ja tylsää. Tai ainakin se toinen ihminen. Jotenkin arki ja kaikki muu vie jaksamisen niin täysin ettei kiinnosta tutustua kehenkään uuteen.
Mun sukulaiset ja tuttavat on kiinnostunu minussa ainoastaan siitä, että onko mulla jo nainen vai. Se on ilmeisesti ainoa asia joka määrittelee minut ihmisenä heidän mielestään.
jooo,itselläni on kanssa suvussa kauhean kova vertailu kenellä on seurustelukumppani,mitä koulua käy/käynyt,missä matkustelee,minkälaisessa kämpässä asuu jne.Eli tälläistä pinnallista meininkiä.
Joten multakin sitten aina kysellään että seurusteletko.Ei siinä mitään,saahan sitä kysellä.Ja ei mua sinällään kiinnosta mitä ne ajattelee asioista.Mulla on kuitenkin muuten asiat ihan kohtuu hyvin.
Sitten ajattelen myös itse silleen että mitä väliä jollain parisuhteella sinällään on jollei siinä ole molemmat aidosti onnellisia ja rakasta toisiaan.
Mm.mun pikku-serkuista löytyy sellaisia jotka ovat olevinaan menossa akateemiselle uralle ja seurustelevat kaiken aikaa.Todellisuudeessa,vaihtavat kaiken aikaa alaansa,eli eivät juurikaan etene asiassa.
Sitten seurustelu saralla vaihdetaan aina vuoden tai kahden välein seurustelukumppania.
Onko tämä sitten kuitenkaan niin hienoa.Olevinaan mennään asioissa eteenpäin mutta ei sitten kuitenkaan.¨
Joten,itse olen tyytäväinen siihen että ne asiat mitä olen aloittanut,olen vienyt loppuun.Ja sitten kun löydän sopivan neitokaisen niin tunnetta on pelissä molemmin puolin eikä ole mikään "feikki"suhde.
Kyllä normaali nainen löytää helpohkosti miehen, jos käyttää vaikka deittisivustoja.
Varmasti, mutta en ole kiinnostunut nettideittailusta tai deittailusta ylipäätään ja koen tutustumisen uusiin ihmisiin liian rasittavana ja pitkänä prosessina.
Tavallaan sinkkuuden ei luulisi hävettävän, jos ei edes etsi seuraa. Kukapa nyt livemaailmasta sitten seuraa löytäisi? Netissä tietää että toinenkin hakee seuraa. Kaikilla ei ole tuttavia, joiden kautta tutustua uusiin ihmisiin, mitä kai käyttäisit tapana tutustua.
"Kukapa nyt livemaailmasta sitten seuraa löytäisi?"
Yli 99% maailman ihmisistä.
Naiselle sinkkuus on merkki siitä ettei ole valinnut tarjolla olevista miehistä ketään.
Miehelle pitkä sinkkuus on symboli looseriudestaan parisuhdemarkkinoillamme ja ajautumista kohti totaali saamattomuutta.
Siinä on saletti ero. Kulttuurimme on julma osalle miehistä.
Sinkkuna oleminen minun mielestä ihan ok!
Periaatessa nautin olostani:)
Sitten kun parisuhde kiinnostaa, napsautat vain sormiasi ja sinulla on miehiä jonoksi asti edessäsi.
Eikö vain?
En jaksanut lukea tuota tekstiä kokonaan, mutta minua ainakaan ei hävetä mikään sosiaalistatus. Pitäisikö hävettää? Lapsiperheellisten ystävieni elämää kuunnellessani tajuan perheellisten elämässäkin olevan olevan arki koko ajan, enkä kaipaa perheellistä elämää itselleni ja miehenkin nyt saa jokaikinen tahansa, joka haluaa, eli whats' the problem sulla?
Sitten jos mulla ei viiskymppisenä olisi unelmieni miestä, sitten olisin ehkä surullinen, mutta muuten ei ole huolta. Kaikki ei halua mitään peruskaavaelämää. Kun nyt vaikka mä haluan vielä matkustella ulkomailla ja tehdä kaikkea kivaa, niin eiks se ole aika vastuullista ja normia multa, että en ole tähän hankkinut lapsia? Vai eri mieltä? No en ymmärrä mitään mistä näillä palstoilla puhutaan... Ällöttäviä kirjoittajia.
Mistäs minä tai kukaan muu tiedän miltä susta tuntuu tai pitäisi tuntua, eikä kiinnostakaan.
Alat selväseti olemaan siinä iässä missä naiset menettävät valtaansa (ulkonäkö) ikäisilleen miehille.
Alat seväsesth oaqheobaab siineg kunsohddi ettiG opejhti kirjotsmaa eöhi eg tovisbv appuldkoufl idioti.
Aloittaja on kateellinen jopa joidenkin henkisesti välittävistä sukualaissuussuhteista. Itse haluaisin ainoastaan , ettei yhtäkään kakkakikaretta hyväksyttäisi mun lähipiiirin. Mistä olet kuullut, että jollakin kiusaamallasi on läheiset sukusuhteet, nettiurkku?
Ps. Mua ei hävetä kävellä yksin.
Sinua minä kadehdin senkin luonnonoikku. Harvoin yhdistyy samalla tavalla äly, sivistyneisyys ja todellisuudentaju sekä kyky ilmaista itseään.