Uusi ketju varsinaiselle keskustelulle, kun edellinen kävi jo turhan pitkäksi.
Kuinka moni on saanut kirjan käsiinsä ja päässyt aloittamaan?
Kuinka moni on saanut kirjan käsiinsä ja päässyt aloittamaan?
Jane Austen -lukupiiri: Vol. I
also_sprach_jungfrau
71307
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 71
Vanhimmat
Alku kirjassa vähän kangerteli, mutta 10-kappaleen tienoilla se alkoi jo parantua. Tietysti hahmoja tulee heti alkuun paljon ja niiden kanssa on äkkiä aika sekaisin. Myös kerronnan tyyli eroaa huomattavasti siitä, mihin olen tottunut. Tämä luultavasti selittyy sillä, etten ole parisataa vuotta vanhaa kertomakirjallisuutta hirveästi lukenut. (No. Genjin tarina, mutta se taitaa olla vielä huomattavasti vanhempi..)
Nyt olen todennut, että tähän mennessä koko kirjassa on ehkä kaksi hahmoa, joista pidän. Elinor ja Colonel Brandon. Muut ovat jollakin lailla yksinkertaisia, tai lapsellisia, mutta toivottavasti hahmojen pään sisään pääsee myöhemmin hieman paremmin, ja hahmonkehityskin pääsee vauhtiin. Toisaalta mua vähän epäilyttää, että kirjoittaja on jotenkin tarkoituksella tehnyt muista jotenkin ärsyttäviä, että lukija tykästyisi nimenomaan pariin hahmoon..
Ainakin kymmenen ensimmäisen luvun ajan ollaan käsitelty lähinnä neljän englantilaisen maalaisaatelisen naisen koostaman perheen muuttoa ja asettumista uuteen paikkaan, mutta itseäni häiritsee huomattavasti tietynlainen hedonistinen, ja jopa itsekeskeinen, suhtautuminen elämään, ja aatelisen velvollisuuksien huomiotta jättäminen. Käsittääkseni tuon ajan aateliset ovat olleet suuria työllistäjiä ja pienten alueidensa "hallitsijoita" ("governing their estates"), mutta näihin velvollisuuksiin ei kirjassa ole kiinnitetty vielä pienintäkään huomiota. Ainoastaan pienen eliitin juhliin ja pariutumiseen..
Toivottavasti tätäkin puolta tulee myöhemmin esiin enemmän, sillä kirjahan on kuitenkin vahvasti vasta hahmojen esittely vaiheessa.
Mitenkäs muiden ensivaikutelmat? :)
Joo, Elinor ja Brandon ovat minustakin ne kirjan ainoat todella järkevät ihmiset... no, Edwardkin omalla tavallaan. Mutta odottakaahan, kun Steelen sisarukset tulevat mukaan kuvioihin ;)
"Ainakin kymmenen ensimmäisen luvun ajan ollaan käsitelty lähinnä neljän englantilaisen maalaisaatelisen naisen koostaman perheen muuttoa ja asettumista uuteen paikkaan, mutta itseäni häiritsee huomattavasti tietynlainen hedonistinen, ja jopa itsekeskeinen, suhtautuminen elämään, ja aatelisen velvollisuuksien huomiotta jättäminen. Käsittääkseni tuon ajan aateliset ovat olleet suuria työllistäjiä ja pienten alueidensa "hallitsijoita" ("governing their estates"), mutta näihin velvollisuuksiin ei kirjassa ole kiinnitetty vielä pienintäkään huomiota. Ainoastaan pienen eliitin juhliin ja pariutumiseen.."
Austenilta on turha odottaa mitään yhteiskunnallisia kannanottoja - hän keskittyi tarkoituksella kirjoittamaan sen ihmisryhmän elämästä, jonka hän parhaiten tunsi. Tuo yhteiskuntaluokkahan ei ole varsinaista aatelistoa, vaan epämääräistä - mutta ei varsinaista - keskiluokkaa, eli tittelittömiä maanomistajia tai Sir John Middletonin kaltaisia pikkubaronetteja ja näiden sukulaisia. Jotkut näistä, kuten "Ylpeys ja ennakkoluulo":n Mr Darcy, olivat lähempänä oikeaa aatelistoa, jotkut taas lähempänä ammatinharjoittaja-yhteiskuntaluokkia, joita aatelisto katsoi ylhäältä alaspäin. Tuon ajan englantilaiset yhteiskuntaluokat olivat - varsinaista aatelistoa lukuunottamatta - kuitenkin paljon liikkuvampia kuin voisi luulla. Luokkanimike Elinorin ja siskojensa kaltaisille naisille olisi ollut "gentleman's daughter", minkä alle mahtui kaikenlaisia naisia.
Mutta siis, piti sanomani, että tuon ajan rakkausromaaneillakin oli taipumus tuoda väkisin yhteiskunnallisia asioita tarinaan, ja yleensä varsin mielikuvituksettomalla tavalla. (Eli tyyliin: sankaritar on pyhimys, joka auttaa köyhiä ja puolustaa heidän oikeuksiaan julmia ja ajattelemattomia rikkaita vastaan, vaikka muut nauruisivatkin. Kuitenkaan yhteiskuntajärjestystä ei sovi järkyttää: köyhistä pitää tehdä tyytyväisiä, ei tasa-arvoisia.) Austen aika viisaasti ymmärsi ovat rajoitteensa eikä edes yrittänyt kirjoittaa mitään romantisoitua yhteiskunnallista huttua, vaikka "Emma":ssa ja "Mansfield Park":issa yhteiskuntaluokkaa ruoditaankin enemmän.
Pitää myös muistaa, että vaikka Austenin poliittisista ja välillä muistakin mielipiteistä on mahdoton ottaa selvää - hän tuntui nauravan kaikelle, eikä olevan oikeastaan kenenkään puolella - hän oli kuitenkin pastorin tytär, eli mitä ilmeisimmin pohjimmiltaan konservatiivi.
Lisähuomiona: Austen kirjoitti ensimmäisen version tästä romaanista 1790-luvulla, jolloin Britannian poliittinen ilmapiiri oli todella räjähdysaltis. Paranneltu versio julkaistiin sitten vasta 1811.
"hän keskittyi tarkoituksella kirjoittamaan sen ihmisryhmän elämästä, jonka hän parhaiten tunsi."
Tähän kiinnitin huomiota! Miksi Austen pastorin tyttärenä olisi tuntenut kirjan esittelemän kaltaista elämää? Aiemmin mietinkin, että perustuuko se oikeaan tietoon, vai tämän tyyppisen elämän romantisointiin.
"Luokkanimike Elinorin ja siskojensa kaltaisille naisille olisi ollut "gentleman's daughter", minkä alle mahtui kaikenlaisia naisia."
Eli eivät siis aatelisia? Silti minkäänlaisesta työntekoa tai elannon ansaintaa, muutoin kuin perintöjen kautta, ei kirjassa ole vielä mainittu mitenkään.
Tuo äitimuorikin tökkii siinä, että korkeasta 40-vuoden iästään huolimatta, mm. elämäntilanteen muutoksen vaatiman säästämisen sanotaan olevan hänelle täysin uusi asia, neljän makuuhuoneen ja kahden oleskeluhuoneen mökkiin muutettaessa. Silti moista risumajaa varten täytyy heti alkaa suunnitella laajennuksia. --> Emäntä on elänyt tosi pumpulissa, ilman mitään todellisia velvoitteita! --> Epäilen romantisointia Austenin puolelta.
Myös emännästä koetetaan antaa kovin liberaali kuva sillä, että sanotaan, ettei kosijoiden varakkuudella ole väliä hänen hyväksyntänsä kannalta.
Ehkäpä tuon ajan eliitin, ja varsinkin naisten, elämä todella erosi huomattavasti omasta suomalais-luterilaisesta arvomaailmastani...
Niin, kun omassa kokemusmaailmassa tunnen ja tiedän perheitä, joissa on ollut hyvin tiukat miesten ja naisten työt, sitten sairauksien tai leskeytymisen seurauksena on mennyt sormi suuhun kun rouva toteaa, ettei osaa tankata saati katsastaa autoaan. Tiedän miehiä, jotka eivät ole eläissään käyneet ruokaostoksilla kaupassa. Ehkä tilanne ei ole enää sellainen 70-80-luvuilla syntyneiden keskuudessa tai kaupungeissa, mutta vanhemmissa ikäpolvissa etenkin maalla asiat ovat monesti edelleen niin.
Ei, kyllä Austen tunsi tuon maailman hyvin, vaikka olikin itse pennitön. Pastorin perhehän liikkui "maaseudun eliitin" joukossa jo asemansa puolesta (ja jotta pastoriksi yleensä pääsi 1700-luvulla, piti olla tarpeeksi varaa käydäkseen yliopiston ja sukuyhteyksiä suosittelemaan virkaan), ja noiden piirien naiset olivat jatkuvasti sukulaisten ja tuttavien luona kylässä eri puolilla Englantia. Sukulaisia oli rikkaitakin - Austenin oma velihän tuli rikkaiden sukulaisten adoptoimaksi ja peri tällaisen fiinin tilan: http://www.janeausten.co.uk/regencyworld/pdf/issue21.pdf
Työnteko tai oman elannon ansaitseminen olisi ollut tuon yhteiskuntaluokan naiselle sosiaalinen itsemurha. Tarkoitushan oli päästä hyviin naimisiin, ja maine oli tärkeintä. Naisen oli tarkoitus olla ahkera huushollin työnjohtajana ja äitinä, ei itse työn tekijänä. (Siis tämän oman aikansa "keskiluokan" naisen; varsinaisen aatelisnaisenhan tehtävä oli olla tekemättä oikeastaan mitään ja näyttää hyvältä.) Mitään mahdollisuuttahan naisilla ei olisi ollut harjoittaa seurapiirin hyväksymiä "kunniallisia" ammatteja, esim. lakimies tai pappi. Käytännössä ainoa tällaiselle naiselle sopiva työtehtävä oli kotiopettajattarena, ja se oli enempi vähempi lopullinen tuomio alempaan sosiaaliseen kastiin.
Austen itse eli myöhemmin vanhempana naimattomana naisena varsin vaatimatonta elämää. Kirjoittamisella hän ansaitsi jonkin verran, mutta lähinnä taskurahoja; ehkä toivoi enemmän, koska tietyt tuon ajan naiskirjailijat elättivät jopa perheensä kirjoittamalla. Käytännössä naimattoman kunniallisen naisen piti elää perintönsä koroilla. Jos perintö oli pikkuruinen, elämä oli aika karua. Moni nainen eli sukulaisten armoilla tai vaikkapa naimattoman veljen kodinhoitajana.
Kannattaa muistaa, että Austen ei välttämättä hyväksy Mrs Dashwoodin tapaa elää yli varojensa ja olla ajattelematta raha-asioita - Mrs Dashwoodhan ei missään vaiheessa kirjaa osoita erityisen hyvää arvostelukykyä... hän ja Marianne tosiaan tuntuvat elävän jotain omaa romanttista mielikuvituselämäänsä.
Antaako junkkis tästä arvosanat jokaiselle osallistuvalle?
En, vaan Chupa Chups -tikkukaramellit.
Kiinnostava huomio:
Marianne Dashwood on 16- tai 17-vuotias tyttö.
Colonel Brandon on 35-vuotias vanhapoika.
Mrs. Jennings on vanhempi nainen, joka haluaa parittaa edellämainitut?
Myöhemmin Marianne alkaa seukata John Willoughby:n kanssa, joka on 25-vuotias.
Sir John Middleton on about 40-vuotias ja hänen emäntänsä about 26- tai 27-vuotias..
Heidän vanhin poikansa on 6-vuotias.
What do Y'all make of this?
Eikös tuolla luvussa 8 käyty joku ikäerokeskustelu?
"Kyllähän Brandon voi elää vielä 20 vuotta" :D
Joo. Raihnautta ja reumatismia alkaa olla.
Ja nelikymppinen äitimuori saattaa elää 10, tai jopa 15, vuotta, joten sille ei kannata vuosittaista eläkettä alkaa maksaa. xD
Tuo ikäero pitänee suhteuttaa historialliseen kontekstiinsa. :)
Minulla on toiveissa saada kirja käsiini tällä viikolla (ellei sitten joku ilkiö jätä palauttamatta sitä kirjastoon ajallaan).
Joo. Mutta se on silti aika huvittavaa lukea, kun ensin haukutaan nuoremmista pitäviä miehiä, ja sitten kehutaan Austenin kirjoja.. :p
Vaikuttaa tuo eliniänodotekin nousseen muutamalla kymmenellä vuodella teollistuvan Britannian ajoista.
Ja inflaatiokin purrut! Googletin viime viikolla, että tuo heidän puntansa voisi ajatella vastaavan raa'asti 100 puntaa. Saa hieman perspektiiviä noiden summien suuruuteen, mitä siinä alussa listattiin.
Hassua kyllä, Austenin romaaneissa liian nuorena pariutuneille naisille ei yleensä käy kovin hyvin - tai ainakin heitä pidetään jotenkin surkuhupaisina tapauksina. Optimaalinen ikä näyttäisi olevan (sankarittarien perusteella) Austenin mielestä n. 20, kun mies on muutaman vuoden vanhempi.
Sikäli totuudenmukaista, että tuon yhteiskuntaluokan naiset avioituivat keskimäärin vasta päälle parikymppisinä, ja alempien yhteiskuntaluokkien naiset pariutuivat nuorempina. Mrs Jenningsin taipumus naittaa tytöt mahdollisimman nuorina vanhemmille rikkaille miehille on samalla osoitus hänen rahvaanomaisuudestaan.
Ok. Tuo vaikuttaisi olevan linjassa muutenkin Mrs Jenningsin hahmon kuvauksen kanssa!
Aina järkevä Elinor toteaa tosiaan, ettei 35 ja 17 ikävuodella ole mitään tekemistä avioliiton kanssa yhtäaikaa. :)
Myönnän, että en ole aikaisemmin lukenut Austenin romaaneja. Tai katsonut edes niiden pohjalta tehtyjä leffoja tai tv-sarjoja. Monesti olen kirjastosta jonkun Austenin teoksen lainannut, mutta lukematta se on aina jäänyt. Niinpä tämä lukupiiri potkii ainakin minua edes yhden kirjan kahlaaman läpi!
Kirjan sain kirjastosta (suomenkielinen), on vaan tommonen tapaus, mistä joka 5. sivu on enemmän tai vähemmän irti... :P
Mulla on vähän samoja fiiliksiä asdfqwerty_m85:n kanssa. Kirjan ensimmäiset 10 kappaletta luettuani en oikeastaan päässyt vielä juoneen tai hahmoihin kunnolla kiinni. Ensimmäisten lukujen aikana keskittymiseni herpaantui täysin, koska alku oli mielestäni tylsää (nää perinnönjakojutut ja "elatusmaksut"). Luinkin kirjaa sitten hyvän matkaa eteenpäin ja palasin tuohon alkuun uudestaan paremmalla ajalla.
Mutta kyllähän tossa alussakin sitten tapahtui, tutustuimme Dashwoodeihin, eversti Brandoniin, Willoughbyhin, Edwardiin, Middletoneihin ym... Paljonhan nuo jutut rahan, ihmissuhteiden ja pariutumisen ympärillä on muuten pyörineet, kuten ehkä odottaa saattoikin.
Olen nyt lueskellut 20 ekaa kappaletta, lukeminen sujuu mukavasti. Oli vähän semmonen harha, että teksti olisi vaikeeta ja työlästä, mutta helppolukuinenhan toi on. Erilaista kirjallisuutta kyllä, mitä yleensä luen. Täytyy nyt vaan yrittää pysyä tahdissa.
"Missä tavata naisia?" Kannat kaatuneen neidon sylissäsi hänen kotiinsa. Voinnin kyselyn varjolla voit tehdä päivittäisiä vierailuja neidon luokse.
Niin romanttista :)) Kyllähän sankarin elkeet väkisinkin tekee vaikutuksen.
Sovellus Perjantai-iltaan Suomessa:
Riennä pitämään tukkaa, nähdessäsi naisen yrjöämässä pitkin katuja.
Tässä ketjussa on jotenkin pikkusievä ja hienostunut ilmapiiri. Hyi.
Niin. Kyllä tänne pitäisi saada mölötystä. :)
Mölötystä kaivattiin. Ensimmäiset viisi lukua olivat niin puuduttavia ja huonoja, että olisin lukenut mieluummin vaikka lakitekstejä. Loput viisi olivat kuitenkin yllättävän sujuvia, eikä teksti mennyt jatkuvasti toisesta korvasta, tai silmästä, ulos. Hauskimpia tai mieleenpainuvimpia kohtia olivat Mariannen ylidramaattiset jäähyväiset puille ja talolle, kliseisen komea asemies kantamassa naista sateessa, hienostoleidin rivosuinen ja pullea mutsi, ja Mrs. John Dashwood, jonka mysteeri sentään selvisi wikin Mrs.- sivulta.
Yksikään hahmo ei vaikuttanut kovinkaan sympaattiselta tai samaistumisen arvoiselta. Eversti ja Edwardkin olivat joko rikkaita tai tulossa rikkaiksi. :(
Kirja löytyi kirjastosta ja ensimmäiset kymmenen lukua on luettu. Melkein kaikki noista luvuista on jo sanottu myös; minulta kaivattua kirjallisuustieteellistä näkökulmaa on vähän hankala tarjota noista. Mainitaan siis vain, että rouva John Dashwoodin ahneen ja pikkusieluisen luonteen tuominen ilmi toisen luvun vuoropuhelussa aviomiehen kanssa toi jotenkin mieleeni varhaisemmat brittiläiskirjailijat, erityisesti Fieldingin, joilla huonojen luonteenpiirteiden tyypittely oli keskeisessä osassa.
Tähän asti muista keskeisistä hahmoista ei sitten suurempaa luonteenkuvausta (hahmoja on kuvattu muttei vielä teoissaan "punnittu") ole rakennettukaan, mutta sitä voidaan pitää kirjailijan hyvyytenäkin ja siirtymänä pysyvistä stereotyypeistä kohti nykyaikaista romaania, etteivät hahmot luonteineen ole kiveen hakattuja muutaman sivun jälkeen. Toistaiseksi tiedetään vain, että Elinor on järkevä ja Marianne äitinsä kaltainen haihatteleva taiteilijasielu, ja kumpikin on kohdannut ainakin näennäisesti kaltaisensa kosijan. (Etenkin Willoughbyn ensiesiintyminen vetosi supersankarielokuvien ystävään: suoraan neitoa pelastamaan ja sitten katoaminen salaperäisesti sateeseen!) AT... öh, vanhapoika-eversti näyttää jäävänkin vanhaksipojaksi, vaikka rouva Jenningsillä olikin universaali markkina-arvoteoreettinen totuus hänestä ja Mariannesta tiedossaan: "Siitä oli tuleva erittäin sopiva avioliitto, sillä mies oli rikas ja tyttö kaunis."
Yhteiskunnallisesta näkökulmasta joku lausuikin jo jakamani ihmetyksen, miten kukaan ei tunnu tekevän työtä tai edes johtavan muiden tekemistä. Jungfraun selitys varsinaisen aatelin alapuolella elävästä ja liukuvasta alemman aatelin ja keskiluokan rajapinnasta valaisi hieman, miksi tuli sellainen olo, että kaikki hahmot ovat loputtoman tuntuisella lomalla. Tietysti ihmissuhderomaanissa kaikenlaiset velvollisuudet ja niiden kuvaaminen veisivät vain fokusta vääriin asioihin, joten ehkä joutilaisuus on annettava anteeksi. Lisäksi sosiaalisista kysymyksistä ja luokkaeroista ym. puhuminen olisi vaikeaa ottamatta asiaan kantaa, joten niiden sivuuttaminen on ymmärrettävää kirjailijalle, joka ei halunnut saarnata - sitä paitsi sellaisen aikahan koitti kirjallisuushistorian mukaan varsinaisesti vasta joitakin vuosikymmeniä myöhemmin.
Äh, en minä keksi tästä nyt mitään järkevää sanottavaa, aivotkin ovat yhä lomalla. Pitää lukea lisää.
Vanhapoika-eversti AT?
Itse en vielä häntä sellaisena pitäisi.. Harkitsevana ja vastuuntuntoisena kyllä. Sekä, itseasiassa, koko kirjan tähän mennessä kiintoisimpana hahmona, sillä hänellä sentään vaikuttaa olevan menneisyyttä ja elämänkokemusta, sen ainaisen lomailun ohella! Tytär ja jonkinlainen "menetetty rakkaus".
KTM siis?
Sain kirjan, vaikka ehin kyllä jo aatella etten ehi sitä lukee, koska tässä on nyt pari (kiinnostavampaakin?) kesken. No, yllätin sitten ittenikin ja tartuin tähänkin, ja takana on nyt 14 lukuu. Kirja on ollu erilainen mitä ootin, Austen ei ollu tuttu entuudestaan ku leffoista, mutta oon ihan tykänny. Jotenki tuo kirjotustyyli on tähän asti tuntunu jotenki "holhoovalta", tuntuu että välillä asioita selitetään rautalangasta vääntäen, silleen että ymmärtäähän kaikki nyt mistä on kyse. Mikä nyt voi johtuu ihan siitäkin, että onhan tuo melko vanhaa tekstiä :)
Aika hyvin ootte jo kertonu kaiken, ei miulla kauheesti lisättävää tässä vaiheessa :) Mie oon kyllä tykänny lukee, kiva saaha kuvaa millasta elämä on tuollon ollu, miten just naimakauppoja ja raha-asioita on järjestetty, miten ne ihmiset on eläny vaikkei ne oo töissä käyny, millaset sopivaisuussäännöt on määritelly elämää. Enkä ollu tylsistyny alussakaan, mihin ehkä vaikutti se, että leffa on tuttu ja muistaa miten asiat alkaa kehittymään. Miun mielestä henkilöistä ei oo vielä saanu kauheen monipuolista kuvaa, ne on jääny vähän etäisiksi ja lähinnä oonkin sen leffan varassa menny niitten kanssa. Toisaalta tuntuu, että asiat etenee aika nopeesti, mm. Elinor ja Edward löytää toisensa tyyliin puolen sivun aikana sillä välin ku muu perhe on vielä surusta sokeutunu. Mutta ehkä se on vaan hyvä asia. Olin nimittäin varautunu siihen, että tässä vellotaan joissakin rakastumissa ja tunnetilojen kuvauksissa lukukaupalla :)
Onko muuten joku lukenu muita Austenin kirjoja? Mietin vaan, että jos luen tän jälkeen muutakin, ni mistä ootte tykänny eniten?
"Onko muuten joku lukenu muita Austenin kirjoja? Mietin vaan, että jos luen tän jälkeen muutakin, ni mistä ootte tykänny eniten?"
Ehdottomasti kannattaa lukea "Ylpeys ja ennakkoluulo". Siitä ei välttämättä saa kovin hedelmällistä keskustelua aikaiseksi, koska se on Austenin kirjoista puhtaimmin viihdettä - Austenin omin sanoin "light & bright & sparkling" - mutta se on rakenteeltaan ja rytmitykseltään täydellisesti rakennettu romaani. (Minun mielestäni ainakin...)
Ensimmäiset kymmenen lukua luettu.
Minua häiritsee ihan suunnattomasti se kaikkien tarinoiden samankaltaisuus. Sitä menee sekaisin. Toisaalta ehkä se johtunee myös siitä, että hahmoille on väkisinkin tulleet jo kasvot elokuvasovitusten vuoksi. Sitä hakee ja hakee mielessään sitä tarinaa, josta saadaan henkilöhahmoille ne kasvot, jotka elokuvateollisuus on niille antanut. En tiedä pitäisikö tuosta yrittää vapautua jotenkin, kuinka siitä sitten onnistuisi vapautumaan ja onko kenelläkään muulla samaa ongelmaa asian suhteen.
Jotta tarina saataisiin käyntiin, juonta lähdetään punomaan onnettomuuden ja ikävien tapahtumien kautta, väärinkohtelemisesta ja ihmisten itsekkyydestä kohti oikeudenmukaisuutta, onnea ja oikeamielisten voittoa. Kuinkas muutenkaan romantiikan nälkäisten lukijoiden iloksi. Romaani on kestänyt kuitenkin aikaa ja se annettakoon kirjalle ylistykseksi. Jos tämä kirjoitettaisiin nyt, niin olisiko se liian samankaltainen, liian kevyen romanttinen kaikkien muiden samankaltaisten keskellä. Onkohan tämä nyt kuitenkin jonkinlainen tiennäyttäjä.
Luonteiden kuvauksissa on minusta haettu vastakohtia. Tyttäret ovat selkeästi erilaisia. Toinen on seesteinen, harkitseva, hillitty (järki). Toinen on sydämensä kautta elävä, hiukan ailahtelevainen, liiankin tunteen kautta elävä, suorasukainen ja suorasanainen (tunteet). Mietin hakeeko kirjailija tarinassaan ja sen edetessä jonkinlaista tasapainoa ja järjen ja tunteen yhdistymistä. Että tarinanhahmot oppisivat elämään maailmassa, jossa kumpaakin tarvittaisiin?
Marianne hakee mielessään jotain ihannemiestä. Kuvitelmaa sellaisesta ihmisestä, jonka kanssa hän unelmissaan pystyy elämään lopunikänsä. Ehkä jopa lapsellisesti (taitaa aika moni meistäkin olla samaan sortunut ja tullut pettyneeksi matkallaan). Hän luo itselleen kuvaa, joka näyttää nyt ainakin herra W:n osalta toteutuvan hänen mielikuvissaan. Ehkä kyse on Mariannen luonteesta, ehkä iästä. Ensivaikutelmat ja ennakkoluulot sekä liian vahvat oletukset toisesta ovat minusta ainakin pettäviä, pelkästään niiden mukaan ei pitäisi ketää kohtaamaansa arvioida. Hän ei ehkä ole vielä nuorien vuosiensa vuoksi saanut tarpeeksi avarakatseisuutta tai maltillisuutta tarkastella asiaa isompana ja monimutkaisempana kokonaisuutena?
Kuten sanoin, kirja vaikuttaa aina yhtä kevyeltä (se on mukavaa välillä) ja samalla romanttinen (sekin on väliin ihan sallittua). Siinä on haettu hahmoihin stereotypioita, en ovat kevyitä ja ilmavia, joten niihin on helppo samaistua, niitä on helppo ymmärtää ja jokainen löytää omansa.
"Onkohan tämä nyt kuitenkin jonkinlainen tiennäyttäjä."
Onhan se tavallaan. Tai siis Austen kirjoitti kyllä vahvasti tradition sisällä - Fanny Burney ja muut, olen tuon ajan vähemmän tunnettuja romaaneja lueskellut aika paljon, ja nyt saan luettua vieläkin vähemmän tunnettuja kun minulla on e-lukija ja skannattuja sähköisiä versioita löytyy netistä.
Mikä Austenissa oli oman aikansa samantyyppisiin kirjailijoihin erilaista oli ehkä juuri tavallisuus, realistisuus, keskittyneisyys. "Järki ja tunteet" on hänen romaaneistaan ehkä dramaattisin (Brandonin tausta, Mariannen koettelemukset ja muut), mihin ehkä vaikuttaa aika jolloin se alunperin kirjoitettiin (1790-luku), mutta sekin on muihin aikalaisromaaneihin verrattuna hyvin, hyvin tavallinen. Huippukohtana ehkä Mary Burtonin "Self-Control" -romaanin kohtaus, jossa sankaritar laskee kanootilla viettelijää pakoon... Austenin kaltaisista tavallisen elämän kuvaajista ei oikeastaan tule tällä hetkellä mieleen kuin todella vähän tunnettu Sarah Harriet Burney, jolta en ole vielä lukenut montaa kirjaa, kun niitä on aika vaikea löytää.
Uskon kyllä, että Austenin stereotyyppisimmiltäkin vaikuttavat hahmot osaavat yleensä yllättää - loppua kohden esimerkiksi Mrs Jennings ja Mr Palmer antavat mielestäni viitteitä siitä, että olisivat paljon muutakin kuin yksiulotteisia huumoritekeleitä. Austen mielestäni usein yrittää huijatuiksi lukijoita ensivaikutelmilla samalla tavalla kuin monet hahmot tulevat huijatuiksi.
Sainpa sitten minäkin haettua teoksen kirjastosta. Vielä kotoa lähtiessä oli nettitarkistuksen perusteella jopa yksi kappale suhteellisen lyhyen matkan päässä pääkirjastossa vapaana, mutta joku (palstalainen?) ehti viedä sen sinä aikana, minkä sinne pyöräily vei. Eihän vastaanotettua haastetta nyt pienen fyysisen lisävaivan vuoksi kuitenkaan voinut heittää, joten ei auttanut kuin polkea muutama kaupunginosa lisää seuraavaan lainaamoon.
Ensimmäiset kymmenen lukua ehdin lukaista, ennen kuin auringon lämmön hiipuminen ajoi puistosta kotiin. Alku kuluu lähtöasetelman kuvaamisessa ja päähenkilöiden esittelemisessä.
Tytöistä keskimmäinen haluaa nähdä ihmisissä - erityisesti miehissä - kipinää, intohimoa ja voimakkaita mielipiteitä. Oli kyse sitten kärsimättömyydestä, elämänkokemuksen puutteesta tai laihasta empatiakyvystä, häneltä ei vaikuta löytyvän kykyä ymmärtää isosiskonsa erilaista ajattelutapaa tai kunnianhimon puutetta, jollaisena hän sen kai kokee.
Isosisko Elinorin syvemmät tunteet ja ajatukset Edwardia ja everstiä kohtaan jäävät vielä vähän arvoitukseksi. Näistä hahmoista on vaikea vielä kovin paljoa sanoa esiin tulleen perusteella. Ehkä näin on tarkoituskin - lukija pääsee lähemmäs Elinorin ajattelutapaa, jossa mielipiteet ja tunteet kehittyvät hiljalleen tapahtumien ja reaktioiden tuloksena ilman liian selkeää lähtökohtatyypittelyä.
Esteettinen miljöökuvaus kukkulamaastoineen, kylineen ja raikkaine mutta yllättäviä sadekuuroja tuovine tuulineen palautti mieleen vanhoja muistikuvia Irlannista, sekä sen, että naapurisaari on vielä kokematta, mutta toivon mukaan ei loputtoman pitkään.
Onko Mariannen kaltaisia naisia oikeasti olemassa? Näin mustavalkoisia tuuliviirejä, jotka reagoivat näin voimakkaasti tunteella kaikkeen, ihan vain sen tunteen vuoksi?
Vielä kysyt. Suurin osa naisista ajattelee pelkästään tunteella. Järkisyyt ja perustelut tulevat vasta jälkeenpäin. "En voinut sille mitään, aah, tunteet mua vei taas."
Ei ehkä ihan sitä, mitä tarkoitin..
Oletko lukenut kappaleet 15 ja 16 tuosta kirjasta.
Muija flippaa täysin, kun jätkä lähtee pariksi viikoksi Lontooseen.
Eikö tuo nyt ihan sellaiselta pukilta vaikuta, että hirveän mustasukkainen tarvitsisi olla, konteksti huomioon ottaen..
On, on sellaisiakin olemassa. Mutta niin on miehissäkin. Epävakaa persoonallisuushäiriö eli rajatila on diagnoosi, joka voidaan kyseisille henkilöille nykyään lätkäistä otsaan, mikäli reagointitapa alkaa haitata liiaksi elämänhallintakykyjä.
Mariannen kohdalla voisi kysyä, mitä elämänhallintakykyä?
Mariannen kaltaisia varten kyseinen diagnoosi lienee kehitetty. Nykyään annetaan lääkitys ja kuntouttavaa psykoterapiaa. Henkilökohtaisella tasolla tragedia ja läheisille äärimmäisen raskasta.
Tyypillistä naisten tunneajattelua. Kuka nyt konteksteja miettii, kun MUn tunteet kertoo aina totuuden.
"Onko Mariannen kaltaisia naisia oikeasti olemassa?"
Tuohon voi todellakin vastata vain, että kyllä on :))
Yhyy, miksei Essi ole osallistunut tähän projektiin, hän kai kuitenkin on kirjallisuuden ystävä? Taitaa olla löytänyt oman kullan jostakin ulkoiluretkiltään...
Ehkä Essi on murhattu jossain syrjäpolulla kun on ollut pyöräretkellään. Kukas nyt syrjäytynyttä jää kaipaamaan?
Raha ei ratkaise! :D
"And yet two thousand a-year is a very moderate income," said Marianne. "A family cannot well be maintained on a smaller. I am sure I am not extravagant in my demands. A proper establishment of servants, a carriage, perhaps two, and hunters, cannot be supported on less."
"A proper establishment of servants, a carriage, perhaps two, and hunters, cannot be supported on less."
Näinhän se varmasti on, ja vähempään ei pidäkään tyytyä.
Entäs niiden palvelijoiden perheet? Heille pitää varmaan järkätä samat olot!
Kuinka pitkälle olette lukeneet?
Harmittaa, kun en ole itse päässyt kunnolla vielä osallistumaan keskusteluun - yläpuolella olisi ollut paljon hyviä kommentteja, joihin olisi tehnyt mieli vastata, mutta juuri nyt sitten on tietysti ollut pakollinen siivousurakka joka on pakko tehdä huomiseksi loppuun. Pöh pöh. No, onneksi tässä on vielä hyvin aikaa päästä keskusteluun mukaan...
Mä olen selvittänyt kappalet 11-20, täytyy viikonloppuna tsempata parikymmentä lisää... Johan se sitten taitaa olla voiton puolella! Mulla ei ole mitään hienoa analyysia nyt hihassa, mutta tässä jotain mietteitä kuitenkin.
Oma lukemiseni pääsi kunnolla vauhtiin näiden lukujen aikana. Tarina kulkee mielestäni jouhevasti ja hahmoihin ja heidän elinpiirinsä pääsee tutustumaan paremmin.
Mielestäni hahmojen ominaisuudet vahvistuvat ja tulevat tutummiksi, kuten odottaa voikin juonen edetessä. Tunteella elävä Marianne näyttää avoimesti kiintymystään Willoughbyyn. Mariannen mielestä tunteita voi ja saa näyttää vilpittömästi, ja Willoughby on myös samoilla linjoilla. Elinorin mielestä taas Mariannen tulisi hillitä käytöstään. Vastaavasti Elinor joutuukin pähkäilemään, onko pidättyväisellä ja hillityllä Edwardilla tunteita häntä kohtaan.
Luvussa 17 puhutaan jälleen rahasta ja varallisuudesta. Rouva Dashwood tiedustelee Edwardilta tämän tulevaisuuden suunnitelmia: ”Sillä maineikas on teistä täytyy tulla jotta perhe olisi tyytyväinen”. Tytöt toivovat kaikki isoa omaisuutta lahjoituksena, vaikka Elinor toki toteaakin, että ”sitä me varmaan toivomme kaikki vaikka rikkaus on niin hyödytöntä”. Mm. näistä herää itsekin ajattelemaan (mitä aiemmista luvuista jo sanottiinkin aikaisemmin), että miten kirjan henkilöt aikovat sitä rahaa saada, vaikka kukaan ei tee mitään? Perimällä? Naimalla? Ilmeisesti tuohon aikaan jo pelkkä yhteiskunnallinen asema saattoi taata jonkun viran. Mutta pätikö tuo naisiin? Edwar pohtii vielä luvussa 19 toimettomuuttaan ja sen vaikutuksia. Edwardista käykin tässä vaiheessa ilmi, että hän on kirjoittautunut Oxfordiin.
Willouhgbyyn äkillinen lähtö Lontooseen, herätti tietysti uteliaisuuden, miksi? Miksi Marianne on niin kovin suruissaan, jos Willoughbyyn on kuitenkin tarkoitus palata? Vai onko Marianne tosiaan jotenkin vain ”ylitunteellinen” draamakuningatar. Toinen mahdollinen draaman aihe olisi ollut Edwardin saapuminen, mutta mitään merkittävää ei tuon vierailun aikana kuitenkaan mielestäni tapahtunut.
Willoughbyyn lähdön jälkeen Elinor ja rouva Dashwood pohtivat onko Marianne mahdollisesti kihloissa Willoughbyyn kanssa. Tämä on mielestäni hassua, kuvittelisin, että tuohon aikaan ei ”salakihloja” olisi ollut, vaan suhteen virallistamisaikomukset olisivat suuria uutisia.
Eversti Brandonin menneisyydestä paljastuu myös murusia, Charlotten mukaan Brandon olisi mielellään ottanut hänet, jos olisi ollut mahdollista. Mutta Charlotten äidin vuoksi naima-aikeet eivät toteutuneet. Lähisukulaisilla oli tuohon aikaan ilmeisen voimakas ote muiden tekemisiin? Epäilläänhän Edwardin ”ilottomuudenkin” johtuvan äitinsä odotuksista.
Mulla ei vielä ole suosikkihahmoa. Mutta mua ärsyttää välillä Elinorin jatkuva järkeily kaikissa asioissa :P
Mitenkäs lukeminen sujuu? Onko jäänyt hieman jumiin vai meneekö eteenpäin?
(Itselläni on ollut pitkä aivojumi joka alkaa vasta nyt korjaantua, harmillista kyllä.)
Onneksi joku muukin tunnustaa. Ei vaan ole saanut sitä otettua käsiini hetkeen. :( Jospa tänään lukisi muutaman kappaleen.
Paha yleisjumi.
Eipä tämä kai onneksi haittaa, kun epävirallinen ryhmä on! Pitänee vain lukuaikaa hieman pidentää :P
Enemmän harmittaa se, että aivojumin ja yleisen surkeuden vuoksi en ole osallistunut kunnolla edes keskusteluun. Kirjahan minulla on melko hyvässä muistissa, kun olen lukenut sen elämäni aikana noin kymmenen kertaa, ja viimeksi tässä kevättalvella...
Noniin, nyt illalla nukkumaan mennessä kirja käteen!!
Onko se vähän niinkuin yleislakko? Kaikkien aivot jumissa? Vaiko yhdestä ihmisestä kaikki jumissa, aivoista pernan kautta akillesjänteisiin?
En saanu siis laiskan läksyä, hyvä. :)
Mitähän asdfqwerty_m85 on saanut irti kirjasta? Onkohan jaksanut puristaa loppuun saakka?
Kokovartalolukko ehkäpä? Mikä se oli... Kangistumis tyystilus... Öh, ei Härri Pottereita Austen ketjuun. Hyi, minä..
Jumitukseni ovat sellaisia, että ihan samaan voin touhuta vallan villisti kaikenlaista. Mutta tyhjää vain.
Mutta Rowlinghan on Austen-fani, joten ei ollut täysin OT:tä ;)
Mitä mieltä olette Mr. John Dashwoodista?
Mies on naimisissa lujatahtoisen, manipuloivan naisen kanssa ja viettää ylellistä ja huoletonta elämää Lontoon huvitusten pyörteissä, kun tieto isän kuolemasta tulee.
Isä vaatii ja vannottaa poikaansa ottamaan kantaakseen perheenpään vastuun, mutta mitä tapahtuu - pomoksi nouseekin Fanny.
Isän uusioperhe dumpataan isosta kartanosta rahattomana katuojaan. Naisten kasvatus on sisältänyt koruompelua ja kukka-asetelmien tekoa, eikä heillä ole minkäänlaista kykyä huolehtia itsestään. John Dashwood EI VOI olla tietämätön tästä, mutta selkärangattomana, heikkona miehenä SUOSTUU vaimonsa johdateltavaksi asiassa.
Fanny on tiennyt tasan tarkkaan, kenet hänen kannattaa naida. John taas pystyy jatkamaan omaa elämäänsä vielä hiukan leveämmin nyt, kun isä on kuollut, ja rakas vaimo huolehtii käytännön järjestelyt. Ikävät kerjäläissukulaiset poistuvat sopivasti näyttämöltä ja huvikausi alkaa...
Arviosi John Dashwoodista on naulan kantaan. Minulla ei ainakaan ole siihen mitään lisättävää!
Tällä lukukerralla minua kyllä kiinnostaa, kuka on oikeastaan John Dashwoodin naispuolinen vastine... Kumpaakaan sukupuoltahan Austen ei koskaan säästele, ja tässä kirjassa ahneita ja laskelmoivia naisia - Fanny, Lucy - riittää. Heikoista puolisoista ei tule nyt mieleen kuin Charlotte Palmer, joka on kuitenkin niin tyhmä ja silti hyväntahtoinen, ettei ole kovin hyvä vertailukohta... Ehkä siis Lady Middleton? Samalla tavalla mitäänsanomaton ja itsekäs kuin John Dashwoodkin.
Oi, mun Austenit on nyt ainakin luettu! :)
Mulle hyvän kirjan tunnusmerkki on se, että sitä kirjaa ei malttaisi laske kädestään hetkeksikään. No, Austenin malttaa laskea käsistään, ja vähän liian helpostikin xD Yleensä ton paksusen kirjan lukee 2-3 päivässä, mut ei tuo Austen mulle uponnut. En ole ton tyylisen kirjallisuuden ystävä, joten se nyt on yksi syy. Liian porvarillistakin ;) Loppuhan oli myös tooodella yllättävä... Heh.
Onneksi muillakin näyttää olevan tota jumittamista! Tsemppiä!
Harmillista! Yleensä suosittelen ensimmäisenä Austen-kirjana "Ylpeys ja ennakkoluulo":a, joka on viihdyttävyydessään ja juonen napakan rakenteen suhteen vailla vertaa. Tarina on tietysti kaikille tuttu, lukemattomista myöhempien aikojen romanttisista komedioistakin... mutta kuitenkin.
"Liian porvarillista" Austen kyllä aina on, siitä ei pääse mihinkään ;)
Harold Bloomin koostamassa länsimaisen kirjallisuuden kaanonissa on Austenilta vain tuo Ylpeys ja ennakkoluulo.
Eipäs kun on siellä näköjään: Pride and Prejudice. Emma. Mansfield Park. Persuasion.
http://home.comcast.net/~dwtaylor1/democraticcanon.html
Mie oon lukenu koko kirjan! :) Eilen sain loppuu ja täytyy sanoo, että miun mielestä se kyllä parani loppuu kohe, alko saamaa käsitystä niistä ihmisistä. Tosin tykkään enemmän kirjoista, joissa pääsee oikeesti sen ihmisen nahkoihin, näissä jotenki tuntu ettei ne kuitenkaan koskettanu, että ei niin välittäny kuinka niille käy. Eka aattelin, että se johtuu tuon kirjan iästä, mutta sitten tajusin, että vaikka jossain Rikoksessa ja rangaistuksessa sitä on kuitenki ihan mukana, sitä melkeen sairastuu itteki sen päähenkilön myötä.
Miulla ei nyt kauheesti oo tästä mitään sanottavaa.. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki on tuttuu leffasta ja en siksi saanu tästä mitään uusia oivalluksia, mitä lukiessa tykkäisin saaha. Kirjasta tykkäsin kyllä (ei se nyt suosikiksi tullu, mutta on paljon huonompiakin), varsinki ajankuvaus oli miusta hienoo, tosin miusta se ironia oli ehkä hieman lapsekasta, tai sitten oon vaan itte jo niin paatunu :D Kauheeta ku nyt tuntuu, että arvostelen vaan.. Niin, tarina oli hyvä ja mielenkiintonen, ihmisiä oli tarpeeksi. Aloin tykätä everstistä ja rouva Jenningsistä. Se jäi mieleen, että elämä ois noilla käytössäännöillä ollu aika raskasta (sisko ei voi suoraan kysyä toiselta, että miten ne rakkaus- ja kihla-asiat..).
Lukupiiri oli kuitenkin tosi hyvä idea, en ois muuten tullu ainakaan lähiaikoina lukeneeksi. Eli lisää vaan kirjoja! :) (Kohan jumit on ohi :D)
Olen jäänyt projektissa vähän jälkeen - jonnekin luvun 20 tienoille ehdin - mökki/telttaretkeilyn ja sitten lomien jälkeiseen arkeen palaamisesta aiheutuneiden kiireiden vuoksi, mutta koetan kiriä viikonloppuna kaulaa umpeen. Muutamia mieleen jääneitä havaintoja:
- Barton Housen (kartanon) väki tuntuu suorastaan kylvävän ihmissuhdedraamojen siemeniä ympäriinsä sinne, mistä löytää mehevää maaperää: koko ajan ollaan kutsumassa tai viemässä väkeä sinne sun tänne kiinnittämättä välttämättä kovin suurta huomiota asianomaisten omaan mielenkiintoon osallistua tähän karuselliin. Oman aikansa BB-tirkistelyä kaiketi - jotain vastaavaa ajanvietettähän joutilas kansanosa varmaan on jo ennen radion, TV:n ja muiden ajanvietepalveluiden keksimistäkin kaivannut.
- Jo esitellyt hahmot tarkentuvat: everstillä tiukka "man's gotta do what man's gotta do"-asenne, Ed Ferrisistä ilmenee puolestaan jo marttyyriyden vivahteitakin?
- Jälleen muutamia uusia persoonia esitelty, mieleenpainuvimpana suorastaan tylyn juro Mr. Palmer jyrkkänä kontrastina puolisolleen.
Mr Palmer on tosiaan mielenkiintoinen hahmo, jota en ole koskaan täysin ymmärtänyt - loppua kohden hahmo muuttuu yllätäväänkin suuntaan.
Katsoin kerran elokuvan Sense und Sensibility. Ilmaiseksi, kun näkyi Canal .
Vanhan maailman (fiktiivisiä) kertomuksia, jotka kertovat yläluokan edesottamuksista. Eli kuka onnistuu naimaan kenet ja kuka lopulta sitä kauneinta naista. Tuttua, vai sanoisinko huttua, age-old tarinaa.
Historia (fakta-pohjainen) on toki kiinnostavaa, mutta jos sitä sillä silmällä katselee, niin voiko olla edes varma ettei se olisi sitä samaa huttua.
http://www.youtube.com/watch?v=WNt5iK8EuAU
"Tuttua huttua"... no, joskus se pyöräkin on keksittävä.
Missä on Hämsyn lupaama Austen-tulkinta?
Olenko semmoisenkin mennyt lupaamaan. Taisin mainita sellaisen mahdollisuudesta siinä lepakon kohtaaminen -tarinassa, mutta kun se poistettiin palstalta, ajattelin ettei kukaan muistaisi kuitenkaan.
En keksi oikein mitään sellaista, mitä ei olisi sanottu. Romaanin loppu häiritsi minua, ei siksi että asiat olisivat ratkenneet huonosti - kaikki meni niin kuin onnelliseen loppuun kuuluikin. Käänteiden rakentaminen vain tuntui jotenkin hätiköidyltä: Lucyn vaihto veljestä toiseen oli melkoinen deus ex machina -temppu, ja Mariannen yhtäkkinen viimeisen sivun järkiavioliittoon päätyminen yhtä epäuskottavaa. Tietenkin väistämätöntä symmetrisyyden vuoksi ja kontrastin luomiseksi Elinorille, josta järkevyyden lisäksi ilmenee myös voimakkaasti tunteva puoli, mutta ongelmallista silti.
Ehkä tämä kritiikki kertoo kuitenkin enemmän minusta kuin kirjan heikkoudesta. Ajattelemme (ketkä me ...yleistän nyt, korjatkaa) mieluusti, että myös Jung... öh, Elinorin kaltaisissa viileän järkevissä ihmisissä on tunteellinen puoli, joka pitää vain saada esiin. Toisin päin on vaikeampi ajatella: tunneihmiset tulkitaan mieluusti aina ja kaikkialla tunneihmisiksi, eikä laskelmoitu toiminta sovi kuvaamme heistä oikein missään asiassa. Kirjailijan ansioksi laskettakoon, että Mariannen hahmo ei ratkaisustaan huolimatta alkanut vaikuttaa ahneelta ja vastenmieliseltä, vaikka aiemmin lukuisia taloudellisiin järkiliittoihin päätyneitä ihmisiä teoksessa kuvattiinkin tällaisiksi. Suurena syynä tähän vaikutelmaan lienee everstin traagisen hahmon sympaattisuus ja hänen onnensa käyminen toteen.
Taidan lopettaa tältä erää. Muuten alan ihmetellä niin epäolennaisia asioita (kuten miksi nuoren Margaret-sisaren hahmo edes on kirjassa, kun hänellä ei ole mitään roolia; eikö sisaria olisi voinut yhtä hyvin olla vain kaksi), että sitä kummeksuttaisiin jo aspalsta.net:issäkin.
Miksi se lepakko-tarina muuten poistettiin? Eihän siinä ollut mitään pahaa. Ehkä jossakin vastauksessa oli? Tai sitten miulta meni jotain ihan ohi :)
Niin muuten, miusta siinä leffassa meni paremmin nuo epäuskottavat kohat, tai ainakin Mariannen päätyminen yhteen everstin kanssa (jos nyt muistan oikein, siitä on aikaa..), se ei vaikuttanut niin äkilliseltä kuin tuossa kirjassa.
Mäkin jäin sitä ketjua kaipaamaan. Se oli ihana teksti. :)
Mitä mieltä olitte Willoughbyn hahmosta? Arvasitteko, mikä hän olisi miehiään?
Koska asialle tuli jo omistettua jokunen aatos, en raaski olla tonkimatta vielä esiin tätä jo palstan syvyyksiin laskeutumaan päässyttä ketjua, johon kommentointi nyt vain jostakin syystä jäi odottamaan sopivaa inspiraatiota, vaikka luku-urakka tulikin valmiiksi jo toissa viikonloppuna.
Joko pääsin loppua kohti parempaan vireeseen (kai intensiivisemmän lukutahdin myötä) tai sitten Austenin kerrontaan vain tuli lisää kiinnostavuutta.
Everstin ja Edwardin käytös sai selityksensä, tai ainakin lukija pääsi näkemään sen sellaisena kuin he itse halusivat sen Elinorille esittää. (Tässähän emme kuule mitään tapahtumia objektiivisesta yläkulmasta katsovan kertojan ääntä, vaan joudumme luottamaan hahmojen itsensä kertomaan.)
Mielessäni kävikin, valitsiko Austen tämän ratkaisun tietoisesti jättäen siten vielä joitakin mahdollisuuksia auki. En tunne riittävästi ajan normistoja voidakseni arvioida, olisiko Austenin nuorena naiskirjailijana ollut sopimatonta tehdä hyväsydämisestäkään aviottoman lapsen isästä sankarihahmoa. Joka tapauksessa - oli se taarkoituksellista tai ei - lukija voi valitun kerrontatavan vuoksi halutessaan arvailla, onko everstin erityissuhde ottotyttäreensä kuitenkin fyysistä laatua, kuten juorut väittivät.
Hieman harmaan sävyjä myös Edwardin kelpo miehen hahmoon tuo hänen ratkaisunsa pitää Elinoria tietämättömänä kihlautumisestaan toisaalle - eikö Ed mitenkään aistinut, että Elinorin toiveet kuitenkin kohdistuivat häneen, vai välttelikö hän aihetta ollakseen sulkematta takaporttia ennen kuin se olisi aivan välttämätöntä?
Austen onnistuu tuomaan kirjassaan esiin varsin tasapuolisen kokoelman henkilöhahmoja - kunnollisia ja kunnottomia, sympaattisia ja vastenmielisiä löytyy niin miehistä kuin naisista, nuorista ja vanhoista. Moni asia on kahdessasadassa vuodessa muuttunut, mutta moni myös toistuu tänäkin päivänä.
Maukkaimmin hän kuvailee saituri-velipuolta, Ferrarsin tyrannimaista vanhaarouvaa ja opportunistista Steelen nuorempaa neitiä - unohtamatta myöskään dandy-Willoughbyä. Kaikki varmasti tyyppejä, joille on löytynyt esikuvansa Austenin seurapiireistä. Tosielämän iltapäivätee- ja ompeluseurakeskusteluista lienee myös tarttunut korvaan aikansa markkina-arvoteoria - vaadittavat vuositulot ja perintöpunnat.
Kirjaan nähden tällaisten historiallisten romaanien elokuvaversioille kieltämättä tuo lisäkiinnostavuutta taitava lavastus ja ajankuvaus - ainakin jos katsojaa kiinnostavat tuollaiset visuaaliset historialliset detaljit. Huolellisen tapatietoisiksi sommitellut repliikit voivat myös olla ajoittain hieman raskasta luettavaa verrattuna siihen, miten sama kohtaus avautuu katsojalle näyteltynä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä lisäys kirjalliseen yleissivistykseen.
miksi jungfrau ei enää pidä lukupiirejä?